Sunnuntai iltapäivään taas Netflixin puolelta hieman espanjalaista jännitystä. Espanjalaiset elokuvat harvoin ovat tuottaneet pettymystä, joten odotukset sen suhteen olivat tänäänkin korkealla. Lyhyt leffa vain puolitoista tuntia, mutta oli kyllä varsin hyvin mitoitettu, ei mitään liikaa ei mitään liian vähää. Leffassa rikoksia on selvittämässä Cos-play tyyppejä, ja murharyhmän pomokin pyörii työmaalla milloin pupuna ja milloin minäkin. Tässä leffassa siis oli hyvinkin kaikki vaaranpaikat mennä myös pahasti metsään.

Tällä kertaa leffa oli kokonaisuutena aika hämmentävä. Aloitetaan nyt ensimmäisenä vaikka siitä, että leffa oli erittäin hyvä ja mielenkiintoinen. Tästä leffasta olisi tosiaan saanut todellisen farssin aikaiseksi helpollakin, mutta eipä saatu. Aika monessa leffassa uskottavuus olisi mennyt viimeistään siinä vaiheessa, kun koko leffan tummassa puvussa esiintynyt rikostutkija laittaa päälle keltaisen viitan, supermiesasun ja lähtee loppukohtauksessa yksin kaatamaan sarjamurhaajaa. Leffassa on viitteitä batmanin tarinaan, mutta jollain aivan uskomattomalla tavalla tämä leffa säilyttää uskottavuutensa aivan loppuun asti. Aika uskomaton leffa, en olisi ennalta varmasti leffaa katsonut, jos trailerissa olisi kaikki nämä asiat selvinnyt. Tämä siis oli hyvinkin vakavaa murhamysteeriä, vaikkakin osa leffasta vei sen kauhun enemmänkin huumorin puolelle. Joka tapauksessa erittäin vakavasti otettava hyvä leffa.

Leffan äänet eivät olleen mitenkään ihmeelliset, mutta edelleen on sanottava, että jotain uutta tuossa huoneessa nyt on. Onko se tuolit, Harman Curve vai mikä, mutta nyt kaikki vaan on tasapainossa ja kuulostaa uskomattoman hyvältä. Olen sanonut tätä useasti ennenkin, mutta taas ollaan menty aavistus eteenpäin ja ennen kaikkea se tasapaino esimerkiksi bassojen ja butkickerien välillä on tällä hetkellä aika kiva. Buttkickereitä ei varsinaisesti huomaa, mutta samalla ne tuovat juuri sen tarvittavan lisän.

Yksi asia joka tänäänkin vähän ärsytti tosin oli keskimmäisen tuolin niskatuki, joka on siis ollut alusta lähtien hieman liian alhaalla ja täten selkä ja olkapäät eivät ole oikein löytäneet omaa rentoa asentoaan. Nyt sitten päätin leffan jälkeen ottaa tuon oikein tosissaan työnalle, ja lopulta parin tunnin säätämisen jälkeen niskatuki on vihdoin täydellisesti paikoillaan. Ja kyllä muuten parantaa istuma-asentoa paljon. Nyt tuolissa on paljon rennompi istua ja niska saa levätä muuten todella mukavalta tuntuvalla tyynyllä rennosti. Oli kyllä kaiken vaivan väärtti, ja lopputulos kaiken lisäksi vielä sai tulin muutenkin näyttämään esteettisesti paremmalta.

Olipas eilen illassa varsin loistava leffa ruudulla. Gunjan Saxena leffa on todellisiin tapahtumiin perustuva elokuva, jossa nuori Gunjan Saxena pistää koko elämänsä peliin päästääkseen lentämään. Lapsuuden haaveen eteen nainen on valmis tekemään aivan mitä tahansa, ja ensimmäisenä naisena lentokoneen ohjaimiin pääseminen ei todellakaan ole mikään itsestään selvyys Intiassa. Nainen on kuitenkin valmis suuriinkin uhrauksiin, sillä silmissä on vain ja ainoastaan yksi päämäärä, pilvien päälle on päästävä. Gunjanista ei lopulta tuli liikennelentäjää, vaan ainoaksi reitiksi tulee ilmavoimat, jonka parisa Gunjan pitkällisen taistelun jälkeen pääsee ilmoihin, ja päätyy lopulta kansallissankariksi. Samalla Gunjan avaa monia ovia nuorille naisille Intiassa.

Leffa ei ole millään tavalla naisten oikeuksista sokeasti kertova leffa, vaan pureutuu vain ja ainoastaaan Gunjanin omaan taisteluun omasta unelmasta. Gunjan ei halua lentäjäksi ajaakseen tietoisesti naisten asemaa, vaan ainoastaan seuraa omaa unelmaansa. Se ehkä onkin tässä leffassa se paras asia, leffa on jotenkin niin tunteellinen ja koskettava. Leffa on tarina yrittämisestä, unelmista ja haaveista, joiden vuoksi ihminen on valmis tekemään mitä tahansa ja kääntämään kaikki kivet tieltään. Leffa, jollaisista minä todellakin tykkään.

Yksi asia mikä tästä leffasta teki erityisen hyvän ole leffan äänet ja ennen kaikkea sen musiikki. Musiikki oli sovitettu leffaan täyden kympin arvoisesti, ja kaikki musiikki ja laulut tukivat tarinaa ja veivät sitä upeasti eteenpäin. Musiikki oli hyvin tarttuvaa ja sai hymyn korviin. Eikä ainostaan se musiikki itsessään, vaan ennen kaikkea se kuinka upealta se huoneessa tänään kuulosti. Harman Curv tuntuu selkeästi toimivan huoneessa upeasti ja musiikki todellakin heräsi hienosti eloon. Basso tuntui pehmeältä mutta tiukalta, kaikki tuntuu nyt olevan aika hyvin kohdillaan. Leffan äänien tason nostaa myös upeasti käytetty äänimaailma, jossa etenkin takakanavat nousivat upeasti esiin.

Jotta elokuva saisi vielä kaiken lisäksi parhaan mahdollisen lopun niin tietysti Gunjanin piti vielä lopussa pelastaa vielä suurimman kisaajansa henkikin. Joku voisi jo tässä vaiheessa ajatella loppua jopa liiankin korniksi, mutta mielestäni se jotenkin sopi täydellissesti tarinaan, aivan kuten Hacksaw Ridgessäkin, joka tuosta lopusta tuli heti mieleen.

Tämä leffa todellakin ansaitsee täyden kympin ihan kaikesta. Leffa menee heittämällä top-listalle, johon leffoja ei olekaan hetkeen päätynyt. Tenet sinne ehkä kuuluu, mutta se pitää vielä nähdä uudelleen ennen viimeistä sanaa. Tämä leffa oli loistava, ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille. Leffa löytyy siis Netflixistä.

Tänään pitkästä aikaa leffassa ja leffana tietysti syksy suurin uutuus Christophen Nolanin Tenet. Ennen kuin mennään itse siihen leffaan, niin tänään taas hyvä muistutus siitä miksi oma kotiteatteri on niin julmetun upea keksintö. Ostin siis lipun päivällä ennakkoon, niin kuin tällä hetkellä kuulukin toimia. Katsoin hieman kiireessä ja huolimattomasti parhaan paikan mitä oli jäljellä, mutta en sitten huomannut, että Biorexin katsomokartta on netissä eri päin kuin Finnkinolla, jolla yleensä olen enemmän asioinut. Varasin siis kolmanneksi ylimmän rivin sijasta kolmanneksi alimman rivin. Valtava pettymys, erittäin iso skriini ja kuva lähellä, samoin jo etukäteen äänet jännittivät suuresti. Oma huone on opettanut hyvin, että huoneessa on vain yksi täydellinen paikka, ja sama pätee valitettavasti aika pitkälti myös leffateatteriin, vaikka siellä toki niitä hyviä paikkoja on enemmän.

Se mikä oli erittäin suuri sääli oli se, että tällaisessa suuressa ensi-iltaleffassa katsojia oli vain kourallinen. Ymmärrän erittäin hyvin koronatilanteen ja kaiken siihen liittyvän, mutta leffateatteri ei varmasti ole se ensimmäinen paikka, josta koronan saa. Tänäänkin tuli osoitettua, että katsomossa turvaväleistä pidettiin erittäin hyvin huolta, ja luonnollisesti kun kukaan ei salissa liiku mihinkään, niin tartuntojenkin saaminen on aika epätodennäköistä. Kaikkien leffafanien tulee kuitenkin tässä tilanteessa ymmärtää, että leffateatterit eivät ilman asiakkaita pysy pystyssä, ja ylipäätään leffa-alaankin tämä Korona-aika tulee osumaan erittäin pahasti. Jos siis olet käynyt leffassa ennenkin, niin ennen kaikkea nyt sinne on aika mennä.

Mitä sitten tulee siihen paikkaan, niin aivan kaikkea en nyt kyllä voi sanoa saaneeni irti tästä leffasta. Etukanavat tuli kyllä kuultua enemmän kuin hyvin, mutta valitettavasti takaa tai ylhäältä en saanut mitään irti. Myös jatkuva LFE raita alkoi välillä jo tuntua korvissa, vaikka se tavallaan olikin varsin miellyttävä ja leffan tapahtumia hyvin tukeva. Ylempänä sekin olisi saattanut olla kovin erilainen tässä leffassa. Oliko leffan äänet itsessään sitten hyvät vai huonot, niin sanoisin tällä kokemuksella, että leffan äänet olivat varsin hyvää tasoa, mutta eniten tällä hetkellä nyt kyllä odotan tätä leffaa omaan huoneeseen. Uskon, että silloin äänet tulee vasta todellisuudessa testattua, sen verran vajaavaiseksi kokonaisuus tällä kertaa jäi, valitettavasti.

Leffa itsessään oli todella hyvä ja kaiken sen hehkutuksen arvoinen. Näyttelijäkaarti oli aivan järjettömän hyvää ja etenkin John David Washington oli todella todella hyvä, suorastaan loistava. En ihmettelisi yhtään vaikka tästä roolista tarjottaisiin koristetta kirjahyllyyn. Ei tässä kuitenkaan kaikki. Elizabeth Bebicki ja Kenneth Branagh vetivät leffassa täyden kympin roolit. Näytteleminen oli todella vaivatonta, vakuuttavaa ja uskottavaa. Michael Cainen rooli ei ollut iso, mutta kyllähän hänkin taas oli omassa työssään erittäin vakuuttava.

Leffa oli varsin pitkä, mutta oikeastaan missään vaiheessa leffaa ei tarvinnut kelloa katsella. Juoni tosin oli todella vaativa ja vaikea katseltava, uskon, että toisella katselukerralla tästä leffasta saa vielä todella paljon enemmän irti. Koko kuvio leffassa on jotain uutta, mutta ehkä myös sen takia koukerot ovat niin hankalia, että niissä ei koko aikaa meinaa pysyä perässä ja jatkuvasti on hieman sellainen olo, että mistähän tämä nyt tähän tuli. Olo siis oli vähän kuin leffan pääosassa Washingtonilla, mistä hitosta tämänkin nyt taas tuli. Siitäkin huolimatta leffaan jaksoi hyvin keskittyä ja yrittää pysyä kärryillä.

Onko tämä sitten aivan 5/5 leffa, niin ei ehkä vielä, mutta toisen katselukerran jälkeen mahdollista. Yleisesti ottaen laadultaanhan leffa oli taas taattua Nolan-laatu, eli kaikki oli aivan viimeisen päälle kohdillaan. Jos leffaan aijot mennä, niin kyllähän tämä nyt tämän syksyn ehdoton pakkonähdä leffa on. Menkää nyt ihmeessä leffan, tätä ei kannata missata, etenkin jos kotona ei ole kunnon laitteita.

Men in Black saaga jatkuu ja tänään vuorossa oli kolmas osa. Ja sepäs sitten olikin mielenkiintoinen homma tänään. Mutta lähdetäänpä ensin liikkeelle ihan perusasioista. Leffa on vuodelta 2012 ja pääosissa edelleen samat veijarit, eli Will Smith ja Tommy Lee Jones. Ja hyvä niin, ilman näitä kahta tämän sarjan voisi jo unohtaa, toinen osakin oli vähän väkinäistä, mutta tässä osassa tuntui Tommy Lee Joneski olevan taas täysillä mukana, niin käsikirjoituksen kuin näyttelemisenkin osalta. Jossain vaiheessa tämä saaga alkoi kuitenkin siinä mielessä ärsyttämään, että kyseinen leffa on jostain syystä jäänyt kokonaan näkemättä tai ainakaan en siitä mitään muistanut.

Koko saaga on sikäli mielenkiintoinen, että tosiaan oma kiinnostus loppui ennen kolmatta osaa, mutta uusin International tuli katsottua ihan vaan sillä asenteella, että annetaan nyt mahdollisuus. Se olikin kuitenkin sen verran hyvä, etenkin äänien osalta, että pitihän sitä katsoa koko saaga alusta uudelleen. Internationalin katsoin Itunesista, mutta lopulta ostin sen myös UHD-levyllä. Ensin piti kuitenkin saalistaa jostain nämä kolme ensimmäistä, ja onneksi nekin sitten lopulta löytyivät järkevällä hinnalla torista.

Saaga on muutenkin jännä. Ensimmäinen selkeästi parasta huumoriltaan, kun taas toisessa Frank koira on edelleen koko saagan parasta antia ikinä. Huumori siinä ei ollut niinkään hyvää, vaan erittäin väkinäistä ja ensimmäisen kaavaa toistavaa. No tässä kolmannessa mentiinkin sitten aivan toiseen suuntaan. Leffa ei ollut kovinkaan hauska, vaikka muutamassa kohdassa naurattikin. Sen ei kuitenkaan ollutkaan varmasti tarkoitus olla hauska, vaan kolmas osa oli aivan selkeästi näistä totisin leffa. Kolmas oli jopa niin totinen, että jossain vaiheessa alkoi hieman ihmetyttämään. Ei oikein ollut örkkejä eikä äksöniä, mutta toisaalta ei myöskään huumoria. No, toisaalta kolmeen leffaan tässä kolmannessa olikin sitten aivan selkeästi juoni ja vielä loppukohtausten myötä erittäin hyvä sellainen. Leffaa oli oikeasti mietitty ja viety 2010 luvulle.

Tämä näkyi myös äänissä, jotka olivat kautta linja dynamiikaltataan erittäin antoisia, vaikka atmosta ei ehkä aivan loppuun asti oltukaan viety. Toisaalta, leffan alussa joku häiritsi niin paljon, että koko Dirac piti ajaa kesken leffan uudelleen. Jo ennen leffaa tuli hieman taas surffailtua netistä, ja sieltä poimittua ladattava tiedosto Harmanin Room Curvista. Tästä olen aina ollut tietoinen, mutta en oikein ole tajunnut mistä ja miten sen saisi itselle ladattua suoraan, nyt löysin ja tiedän. Ja kyllähän siitä aika kivan näköinen käyrä tulikin, ja varmasti paransi taas huoneen ääniä. Vaihtoehtojakin oli neljä, otin niistä toiseksi korkeimman käyrän, eli +8db.

Syy miksi tätä lähdin tekemään oli lähinnä se, että etukanavat tuntuivat aavistuksen vaimeilta. Päätin siis kesken leffan ne oikein mitata, ja aika hyvin olin jäljillä. Kaikki etukanavat olivat 2-4db alempana kuin muut. Mistä johtuu niin en käsitä, mutta samalla Arcamin osalta käyrät olivat niin ylhäällä, että tätä tasapainoa ei myöskään voinut itse korjata. Nyt kaikki kuulostaa paremmalta, tasoja tosin en sitten enää tarkistanut. Pitääpä vielä tarkistaa.

Kaiken kaikkiaan siis hyvä ja antoisa leffailta, joka olisi kyllä kipeästi kaivannut vielä Frankia. Nyt voi kuitenkin hyvillä mielin ottaa Internationalin uudelleen käsittelyyn, ja odotuksen sen suhteen on todella todella korkealla. Kyllä Men in Black on edelleen sarja joka pitää löytyä hyllystä, näitä voi katsella huoletta vielä uudelleenkin!

Hyvän leffan kaipuuseen piti jälleen mennä merta edemmäs kalaan ja tällä kertaa matka suuntautui Argenttiinaan. Netflixin avatessa eteen tuli suoraan Rikoksen Yhdistämät uutuus leffa vuodelta 2020. Leffan juonta rakennetaan tällä kertaa hyvin huolella ja rauhassa. Leffan kesto on vain noin reilu puolitoista tuntia, mutta siitä huolimatta, että leffa on aavistuksen hitaasti etenevä, juonta rakennetaan erittäin hyvin. Leffassa kestää jonkin aikaa päästä oikeasti kärryille siitä missä mennään, mutta jossain vaiheessa lopullista ratkaisua osaa jotenkin aavistella, vaikka leffa ei sitä todellakaan helpolla tuo katsojan eteen.

Juoni on kuitenkin loppuun asti mainio ja jälleen kerran leffa, joka todella saa ajattelemaan paljon. Mikä on se hinta, jonka vanhempien on maksettava oman lapsensa ongelmista? Kuinka paljon vanhempien pitää sietää, ja tuleeko jossain vaiheessa inhimillisyyden ja suojelun raja vastaan. Voiko kaikelle lopulta kääntää selkänsä, vai onko jossain vaiheessa vain pakko ottaa myös toisenlaiset tunteet peliin ja alkaa ajatella myös itseään? Hieno, leffa ja upeaa kerrontaa.

Äänistä ja kuvasta ei tällä kertaa paljon ole kerrottava, eikä toisaalta ollut tarkoituskaan. Leffa on äänien kannalta hyvinkin matalalentoa, eikä kuvassakaan ole mitään erityistä suuntaan tai toiseen. Huoneessa sen sijaan alkaa nyt paljastua pieni, hyvin pieni mutta odotettu ongelma. Kun kuvan koko on 16/9, alkaa uusilta tuoleilta olla aika vaikea nähdä leffan alinta osaa etummaisen rivin tuolien häiritsemättä. Ratkaisu tässä on toistaiseksi hyvin yksikertainen, eli nostin eturivin tuolien etureunaa aavistuksen ylöspäin ja samalla tuoleja hieman eteenpäin. Näin tuolien selkänoja on matalemmalla ja kuva näkyy kokonaan. Tätä pitää vielä hieman hioa, mutta hyvä siitä tulee. Viimeisimpien tuolien jälkeen tosin mieleen salaa hiipii ajatus uudesta eturivistä, mutta se kyllä saa nyt odottaa aikoja parempia.

Nyt sitten yksi aukko sivistyksessä täytetty, eli maailman katsotuin (taitaa oikeasti olla nykyään 2. katsotuin Avengers – End Game jälkeen) elokuva Avatar on katsottuna ensimmäistä kertaa. Leffa tuli katsottua suoraan 3D-versiona ja hyvältähän tämä elokuva visuaalisesti näytti. Muuten sitten en ole kovinkaan yllättynyt, että tämä leffa on itseltäni jäänyt katsomatta. Genreensä leffa on varmasti ihan hyvä ja laadukas, mutta jotenkin nyt vaan itselläni meni tylsän puolelle, ja siitä syystä tai jostain muusta osa leffasta tuli taas nukuttua. Hyvä sinänsä, nyt sitten tullut testattua sekin, että uusissakin tuoleissa pystyy nukahtamaan, hyvä merkki kai sekin.

Mikä tässä leffassa sitten tökkii? Leffa on vuodelta 2009, joten ei kai nyt oikein voi väittää että näitä on nähty, mutta kyllähän se tosiasia on, että vastaavanlaisia leffoja on nykyään maailma täynnä. Kuten niin monta kertaa ennenkin, fantasia leffat eivät itseäni ole oikein koskaan kiinnostaneet, oli ne sitten tehty hyvin tai ei. Juontahan tässä leffassa toki jonkin verran oli, mutta varsinaiset juonenkäänteet olivat lähes kolmen tunnin leffaan aika vähissä. Leffa siis oli alusta loppuun hieman puuduttavaa katsottavaa, vaikka toki siinä oli paljon erittäin näyttäviä kohtia. Äänetkin olivat vain 5.1, joten silläkään puolella ei mitään aivan kirkkainta loistoa nähty. Jos pitää verrata siihen Cameronin toiseen täysosumaan, niin Titanic kyllä vie tätä leffaa minun kirjoissa aivan sata nolla.

3D oli jälleen omassa huoneessa todella näyttävää, mutta ei ehkä yksityiskohdiltaan kuitenkaan aivan uusimpien leffojen tasolla. Jotenkin kuitenkin sellainen fiilis jäi, että tämä leffa piti katsella juurikin 3D versiona, eikä tavallisen version katsominen taida ihan hetkeen tulla eteen. Miksi tämä sitten on niin suosittu, sen ehkä ymmärrän, maailmalla on paljon ihmisiä, jotka menevät elokuviin juuri tällaisia leffoja varten. Itse en välttämättä tuohon ryhmään kuulu ja esimerkiksi sitä huhuttua toista osaa en taida leffaan edes vaivautua katsomaan.

Mitä enemmän musiikkiaiheisia leffoja tai konsertteja huoneessa tulee nykyään katsottua, sitä enemmän niihin alan rakastua. Nyt Netflixistä löytyi erittäin mielenkiintoinen Queenistä ja Adam Lambertista kertova dokumentti elokuva Show Must go on. Olen tästä yhteistyöstä kyllä ollut hyvin tietoinen jo pitkään, joten sinällään mikään ei tullut yllätyksenä. Muistan myös aikoinaan miettineeni, että tämä show olisi ollut kiva nähdä paikan päällä (Helsingissa 2017), mutta jotenkin mieleni kuitenkin valtasi ajatus, että eihän tässä voi olla kyse kuin halpamaisesta rahastuksesta, joten eipä innostanut. Eipä ole koko asia muutenkaan hirveästi kiinnostanut, mutta nyt täytyy tunnustaa, että tämä dokumentti todella avasi silmäni. Ei se ole keneltäkään pois, että Freddie Mercury on kuollut, Show must go on, ja jos tämä kiertue vielä koronan jälkeen tulee pysähtymään Suomessa, niin voitte olla varmoja, että myös minä olen siellä paikalla.

Dokumentti kuitenkin herätti paljon ajatuksia. On aivan päivän selvää, että Queeniä ja Queenin musiikkia ei olisi olemassa ilman Freddy Mercuryä. Onko Mercury silti ainoa, joka tuon musiikin on luonut? Ei varmasti ole, ja sen vuoksi myös muilla bändin jäsenillä on aivan yhtäläinen oikeus jatkaa luomansa musiikin tarinaa ja ilosanomaa. Dokumentti kuvaa loistavasti sitä, että Queenin musiikki on se mitä ihmiset rakastavat ja mitä he menevät keikalle katsomaan, mutta Adam Lambert nyt vaan sattuu olemaan niin lahjakas ja taitava artisti, että hän antaa tuolle musiikille uuden mahdollisuuden kuulostaa juuri siltä kuin Freddie Mercury sen halusi kuulostavan. Ja jos ihmiset rakastavat tuota musiikkia, mikä voisi oikeuttaa viedä sen mahdollisuuden pois.

Queenin musiikki on loistavaa, ja biiseillä kuten We Are the Champions biisillä on itsellenikin valtava merkitys elämässä. Olen oikeastaan vain kerran elämässäni oikeasti voittanut koripallossa jotain, ja vain hetkiä ennen tuohon urani yhteen tärkeimmistä peleistä valmistautuessa korvissani soi kaksi biisiä repeatillä, We Are the Champions ja Tina Turnerin Simply the best, lopulta olikin tuon ottelun jälkeen näitä molempia.

Dokumentti oli muutenkin erittäin silmiä avaava, ja vaikka en ole tässä blogissa käsitellyt Bohemian Rapsody elokuvaa (jonka olen nähnyt ennen blogin aloittamista), niin mielestäni tämä dokumentti oli huomattavasti sitä parempi. Dokumentistä ja haastatteluista huolimatta tässä pääosassa oli kuitenkin musiikki, josta todella nautin. Dokumenttia oli erittäin ilo katsella ja se olisi voinut jatkua vielä paljon pidempäänkin. Toisaalta, Bohemia Rapsodykin ehkä tarvitsee vielä itsellenikin hankkia, sen verran tuo musiikki nyt sai taas innostumaan.

On aika sääli, että tilanne maailmassa on nyt mikä on, mutta toivottavasti vielä ennemmin kuin myöhemmin pääsemme jälleen palaamaan isoille lavoille ja nauttimaan todellisista live-musiikin helmistä. Siihen asti kuitenkin jatkan edelleen näiden musiikkikokemusten keräämistä omassa huoneessani, sen verran hyvältä musiikki siellä kuulostaa. Yksi mikä haaveissa on ollut jo pitkään on INXS, joka löytyisi myös 4K versiona. Sitä pitää nyt ehkä ihan oikeasti alkaa taas miettimään. Tänään kuitenkin tuli tilattua Gigantin verkkokaupasta muutama erittäin edullinen UHD-leffa, joten ehkä niillä taas pärjää hetken.

Top Gun oli jotenkin pakko-ostos, ainakin jollain aikavälillä. Löysin sen kuitenkin vihdoin järkevällä hinnalla muutama viikko sitten, joten pitihän se sitten laittaa tilaukseen ja nyt sitten tänään oli sen aika myös ruudulla. Top Gun kuuluu sarjaan historian tunnetuimmat elokuvat ja taitaa olla aika harva joka tästä leffasta ei ole koskaan kuullut. Tom Cruise on nuoruuden voimissaan ja Val Kilmerkin näyttää ihmiseltä. Eipä tullut itsellenikään tämä leffa ensimmäistä kertaa katsottua, mutta pitää sanoa, että sen verran uutuudelta se kuitenkin maistui, että edellisestä kerrasta taitaa todellakin olla aika paljon aikaa.

Leffa oli tällä kertaa siis UHD-levyllä 4K versiona. Täytyy kuitenkin todeta, että aavistuksen pettymystä tämä leffa tällä kertaa sen suhteen tarjosi. Kuva tuntui jotenkin erityisen karkealta ja rakeiselta jopa 4K restauroiduksi, ja musiikki ja äänetkin olivat hyviä, mutta ei aivan niin hyviä kuin atmos-raidalta odotin. Toisaalta leffa on todella vanha (1986), joten sikäli se ei yllättänyt, ehkä pikemminkin päin vastoin tämä toimi tällä kertaa aika hyvin. Osaksi kuvaa saattoi myös ”heikentää” eilinen Billy Lynn, joka oli tälle täydellinen vastakohta kuvan puolesta.

Leffa oli erittäin hyvä, mutta jotenkin aavistuksen vaisu suhteessa siihen mitä ehkä muistelin leffan olevan. Leffa oli enemmän romantiikkaa kuin taistelua tai armeijaa. Muistelin, että suhde olisi ollut leffassa hieman toinen, mutta iltapäivän viihteeksi tämä oli erittäin toimiva. Tämä myös sai kyllä odottamaan tulevaa, kunhan se uusi kakkosversio sieltä nyt koronan takaa saapuisi. Olisi muuten erittäin mielenkiintoinen leffa saada suoraan omaan huoneeseen, jos leffateatteriin sitä ei nyt saada.

Leffassa tarvittiin myös ensimmäistä kertaa uutta masking systeemiä, jolla siis mustat raidat saadaan piiloon häiritsemästä. Ja nyt on vaan taas iloisena todettava, että nyt ne vihdoin toimii, ja toimii juuri niin kuin pitäisi, eli varmasti, hiljaisesti ja aina. Ensimmäinen versio oli hyvä, mutta nyt tuo järjestelmä toimii kuin unelma. Osittain muuten myös sattumalta, eli verhoja liikuttaa tällä hetkellä moottori, joka oli tarkoitettu leffatuoleihin. Nyt se sai kuitenkin uuden elämän, ja tähän tarkoitukseen se onkin aivan loistava, ja vielä kaiken lisäksi juuri sopivan kokoinen. Kankaita tällä kertaa liikuttaa vaijerit, ja kummassakaan päässä ei ole enää kankaan käärivää rullaan. Muutenkin ruutu on nyt ylempänä ja masking systeemi ei ole ruudussa suoraan kiinni, joten kaikki on hieman vakaampaa ja pysyvämpää. Olen tyytyväinen, vihdoin.

Yleensä aina kun lähden arvioimaan jotain elokuvaa niin haluan tehdä sen täysin omasta perspektiivistäni, eli katselematta muiden arvioita tai liian tarkkoja tietoja leffoista. Haluan muodostaa oman rehellisen mielipiteeni ilman että siihen pääsee muut vaikuttamaan. Nyt kuitenkin katsottuani Billy Lynn’s Long Halftime Walk ajatukset ovat hieman erilaiset. Ennen kuin haluan sanoa leffasta mitään, haluan lukea leffasta hieman lisää.

Okei, nyt on luettu kaikki tarpeellinen ja voidaan jatkaa tätä blogia. Mixed feelings siis taas kerran. Ensinnäkään en tiennyt etukäteen että leffa on kuvattu 60fps eli noin kolme kertaa ”paremmalla” kuvanlaadulla kuin normaalit elokuvat. En siis hankkinut tätä leffaa sen vuoksi, vaikka Gemini Manin tuosta syystä hankin, ja tässäkin siis Ang Leen tuotannosta kyse. Gemini Man:hän on viime vuodelta ja tämä leffa kolme vuotta aikaisemmalta ajalta. Leffa herättää paljon ajatuksia. Gemini Man kuva oli erittäin hyvä ja kutsun sitä todella laadukkaaksi. Tästä en voi aivan samaa sanoa. Jep, kuva oli terävä, mutta jotenkin liian terävä aina häiritsevyyteen asti. Ihmisiä oli kuvattu liian läheltä, ja vaikka Ang Leen onkin yrittänyt saada ihmiset sukeltamaan kuvaan sisään, tässä ”immersive” oli jo vähän liikaa. Leffasta tuli jotenkin tosi kiiltokuvamainen olo, ei ehkä aivan niin uskottava mitä tämän tyyppinen leffa olisi kaivannut.

Tämä saa myös miettimään hyvin paljon sitä, että mihin me tarvitsemme sitä paljon puhuttua 8K:ta. Mitä se tuo meille lisää, ja jos tuo, niin tuoko se leffa kokemukseen jo jotain liikaa? Hyvällä syyllä ainakin omasta setupistani voisin kysyä, että voinko enää saada tai haluta mitään parempaa. Jotenkin itselläni on hieman sellainen fiilis, että rajoja ollaan jo lähestymässä, ja 8K ei ehkä tule olemaan aivan niin iso asia kuin moni uskoo. Kävisikö tässä kuitenkin niin kuin UHD-levyille, että laatu varmasti hyvää, mutta tuote ei sitten kuitenkaan tavoita kovinkaan laajaa yleisöä.

Toinen asia joka leffassa hieman häiritsi ja piti itse asiassa oikein varmistaa oli leffan toden peräisyys. Tarina kuulosti leffassa jotenkin todella epäuskottavalta ja kylmältä, ja eihän se sitten myöskään tosiaan ollut totta. Leffan hankkiessani itseasiassa luulin, leffan olevan tositarinaan perustuva, mutta en tosiaan ollut leffaan juurikaan tutustunut. Kuulosti vaan jotenkin todella amerikkalaiselta. Amerikkalaisuudesta pitää muuten mainita, että jenkkien kansallislaulun kuuleminen saa edelleen itselläni aina paljon kylmiä väreitä aikaan vaikka tavallaan se ei itselleni mitään merkkaakaan. Neljä vuotta sitä joukkueen kanssa rivissä kuunnellessa se on kuitenkin saanut jonkinlaisen muistojen merkin mieleen.

Leffan äänet olivat Atmosta, mutta ei oikein mitään erityistä. Kohtaus jossa Lynn kuunteli lääkärin soittoa puhelimeen kesken ottelun oli hienosti toteutettu, mutta se olisi varmasti sitä ollut ilman atmostakin. Stadion kuulosti ajoittain todella upealta ja fiilis nousi aika korkealle. Isot tapahtumat ja isot stadiumit vain ovat minun juttuni ja pari jenkkifutis matsiakin paikan päällä nähneenä pystyin hyvin samaistumaan tunnelmaan. Ihan kiva leffa, vaikka aika vaisu kuva kokonaisuudesta jäikin.

Loppuun vielä muutama sana projekteista. Tuolit edelleen tyydyttävät, tänään tosin Butt Kickerit taisivat aavistuksen yhdessä kohdassa pohjata. En ole aivan varma mistä tuo johtuu, vääristä hertseistä vai liian kovasta volyymistä, volyymiä on kuitenkin jo useamman kerran säädetty alaspäin, joten tuota asiaa pitää vielä tutkia. Ehkä Kickerit vaan vaativat jonkinlaisen alapäästö suotimen, jonka kyllä MiniDSP:stä olis helppoa laittaa. Toinen asia mistä olisi tänään halunnut kirjoittaa on tuo uusi masking systemi joka toimii tällä hetkellä kuin unelma. Sain sen vihdoin toimimaan luotettavasti ja oikein, myös kaukosäädöllä. Leffa ei oli kuitekin tänän 16/9, joten sitä ei tarvittu. Lisää siitä siis myöhemmin.

Tänään oli sitten vuorossa Netflix ja sieltä pomppasi heti ruudulle Dolby Atmos raidalla varustettu Project Power. Jamie Foxin tähdittämä uutuus oli jotakuinkin Hulkin, Bloodshotin ja muutaman muun leffan kohtalainen risteytys. Tässä leffassa oli itseasiassa todella paljon samaa Bloodshot leffan kanssa nyt vaan napsittiin supervoimia pillerin muodossa. Leffa oli ihan hyvä, tai olisi sitä ehkä ollut, mutta tällä(kin) kertaa kokemuksen pilasin täysin Netflix.

En ymmärrä, en vaan kerta kaikkiaan ymmärrä. Atmos-raitaisten leffojen kanssa on ollut paljon ongelmia ennenkin, mutta tällä kertaa tuli eteen ihan uusi ongelma. Ääniraita pätki koko leffan ajan todella häiritsevästi. Leffa itsessään ei pätkinyt, joten kaistan leveydestä tämä asia tuskin oli kiinni. Päätin myös katsoa leffaa muutaman minuutin saksalaisella ääniraidalla, ja tuossa aivan sama, ei minkäänlaista pätkimistä. Tuskastuttavaa, joka pilaa täysin koko leffanautinnon ja keskittymisen koko leffaan. Vaikea sanoa mistä tuo johtuu ja tuskin sitä Netflix:kään tulee koskaan korjaamaan, mutta tarkoittaa, että kohta menee sen verran palveluun hermot, että laitan kiinni koko palvelun.

Palvelun sulkemisesta puheenollen, kohta muuten aukeaa Suomessakin Disney Plus palvelu. Itse en sitä tällä hetkellä aivan hirveästi odota, mutta toisaalta tuolla 59 euron vuositarjouksella sen tulen varmaankin kyllä hankkimaan testiin. Saa nähdä sitten minkä verran sieltä löytyy katseltavaa Suomeen asti.

No mutta leffa sitten oli tänään mitä ole, edelleen olen todella vakuuttunut siitä miten huone nyt toimii ja miten hyvin nuo Bass Shakerit tuovat huoneeseen täysin uuden ulottuvuuden. En ole varma puhuinko eilen tästä, mutta suurin pelko näitä asentaessa oli, että kuinka paljon ns. väärät paikat resonoivat ja kolisevat, mutta se tässä juuri on ollut parasta, että täriseviä hyllyjä-effektiä ei ole kuulunut lainkaan. Äänet ovat juuri siellä missä mitään ja juuri sellaisena kuin pitää. Vaikea kuvata, mutta uskomattoman hyvältä ne jälleen tänäänkin tuntuivat. Tuoliani myös fixasin hieman, sillä vaikka itselleni kuinka rakensin isomman tuolin kuin kahdelle muulle paikalle, niin siitäkin huolimatta niskatuki oli vieläkin liian matalalla. Tänään se kuitenkin tuntui paljon paremmalta, kun sitä olin päivällä aavistuksen nostanut ylemmäksi. Pientä viilaamista siis vielä, mutta todella onnistunut projekti joka tapauksessa!