Anelka – Väärin ymmärretty

Tuli tuossa viikko takaperin katsottua Tony Parkerista kertova Ranskalainen dokumentti, ja ikään kuin jatkoksi sille, tänään vuorossa oli jalkapallotähti Nicolas Anelkasta kertova dokumentti. Jos Parker oli enemmänkin kuin kaikkien kaveri, Anelkasta ei voida sanoa aivan samaa. Siinä missä Parker oli esimerkki ja ”kunnollinen”, Anelkasta puhuttiin lähinnä ongelman aiheuttajana. Tämän dokumentin tarkoituksena oli kuitenkin yrittää hieman putsata sitä kuvaa, joka Anelkasta on monelle jäänyt.

Ainakaan dokumentti ei anna Anelkasta sellaista kuvaa, että hän olisi ollut muiden pelaajien epäsuosiossa, vaan enemmänkin kahnauksia oli valmentajien ja lehdistön kanssa. Anelka halusi menestyä, ja sellaiselle urheilijalle valmentaja on usein punainen vaate sekä hyvässä että pahassa. Pelaaja haluaa olla aina parhaimmillaan, siihen ei kenenkään haluta tulevan väliin. On myös pelaajia, joiden asenne on oman kehityksen esteenä, täytyy kuitenkin myöntää, että Anelka taisi aika usein olla oikeassa, ainakin tämän dokumentin perusteella. Pitää kuitenkin muistaa, että jos pelaajat ovat näissä sarjoissa isoja egoja, niin ovat myöskin valmentajat.

Parker dokumentin sijaan tässä dokumentissä mentiin tapahtumia hyvinkin tarkasti aika järjestyksessä ja sen vuoksi dokumentti oli aika helppoa seurattavaa. Toisaalta, kun tässäkin kaikki puhe oli Ranskaksi, ei tekstejä voinut jättää hetkeksikään lukematta tai tippui kärryltä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin erittäin hyvä ja mielenkiintonen dokkari, suosittelen lämpimästi etenkin kaikille jalkapallosta kiinnostuneille.

Valkoinen Tiikeri

Ompahan ollut taas viikonloppu, erinäisiä keskusteluja vakavista ja vähemmän vakavista asioista käyty suuntaan jos toiseenkin. Onneksi sitä on viikonloppuna kerennyt myös tekemään enemmän ja vähemmän hyödyllisiä juttuja, treenattua ja nyt viimein myös parkkeerattua leffan pariin. Netflixillä oli tarjota vaihteeksi hieman Intialaista elokuvaa, ja päivän leffaksi siis valikoitui leffa nimeltä Valkoinen Tiikeri, joka tosin on amerikkalaista tuotantoa ja perustuu suosittuun kirjaan.

Intialaisia leffoja on tullut katsottua jonkin verran ja osa niistä on ollut ihan todellisia helmiä. Tämä ei valitettavasti aivan kärkeen niistä leffoista sijoitu, vaikka ihan kelpo leffasta oli tässäkin kysymys. Juoni oli jollain tapaa hyvin Intiaan sijoittuville leffoille tyypillinen ryysyistä rikkauksiin rikkaiden siivellä vähän kusettaen. Jä välillä jonkun ohi mennen tappaen, ”eihän niitä tuolla kukaan laske” -mentaliteetilla. Juoni on varsin hyvin etenevä, joskin jotenkin aina välillä itseään toistava. Leffa kestää sen pari tuntia, ja varsinainen asia olisi voinut aavistuksen pienempäänkin mahtua.

Mutta sitten siihen kaikista kovimpaan uutiseen, eli leffan ääniraita on Atmos, ja leffa ei tänään äänen osalta temppuillut lainkaan. Tuo on ensimmäinen kerta aikoihin, ja täytyy sanoa, että enemmän kuin positiinen juttu. Nyt leffaa oli kiva katsoa, vaikka atmos nyt sinällään ei leffaan oikein mitään antanutkaan. En vielä juhli sen enempää, mutta toivon todella, että kyseessä on pysyvä tilanne, eikä vaan jotenkin tähän leffaan liittyvä juttu. Äänien osalta leffa ei siis paljon antanut, mutta en sitä kyllä odottanutkaan, eikä olisi tarvinnutkaan.

Ihan kiva leffa joka tapauksessa, ja kyllähän tätä voi hyvin suositella muillekin. Intiaan sijoittuvat leffat ovat usein hyvinkin karuja, tämä oli kuitenkin myös siitä näkökulmasta varsin positiivinen ja piristävä leffa. Positiivisia ajatuksia ja onnistumisia tähän iltapäivään kaivattiin.

Equalizer

Selailin tänään jonkin aikaa striimauspalveluita ja yritin etsiä jotain mielenkiintoista katsottavaa. En oikein tiennyt mitä halusin katsoa, mutta kun mitään ei löytynyt, selailin hetken UHD hyllyä läpi ja sen jälkeen päivän leffa oli selviö. Equalizer. Leffa, jonka olen nähnyt kerran ennenkin, ja tykkäsin leffasta todella paljon. Aika tosin taisi olla jo ennen blogia, sillä nopealla haulla en leffasta löytänyt päivitystä blogista. Silloin tämä leffa tuli katsottu todennäköisesti Itunesista, jossa leffojen laatu on erittäin hyvää. Sain tämän leffan vierailta tuliaisina, ja ensimmäinen fiilis oli, että tosi hyvä leffa, pitääpä ehdottomasti katsoa uudestaan.

Ja sitten.. Leffa katsoessa oli alusta lähtien selvää että kyseessä on paljon parempi leffa kuin osasin edes ajatella. Muistin toki, että kyseessä on hyvä leffa juoneltaan, mutta se, että leffa oli näin älyttömän hyvä äänien puolesta tuli yllätyksenä. Leffa ei ole kovinkaan aktiivista toimintaa, toki leffassa ammutaan ja räjäytellään, mutta ne ovat vain pieni osa itse leffaa. Leffan äänet siis ovat tavallaan tuota maltillisempaa Atmos-raitaa, mutta sitäkin parempaa. Leffan äänet on tilassa täydelliset, on upeaa kuunnella kun asiat tapahtuvat äänellisesti juuri siellä missä kohtaa ympärillä ne tapahtuvat, ”vinkkejä” annetaan paljon, ja ennen kaikkea Atmos-kaiuttimiin syötetään todella paljon oikeaa tavaraa, joka todellakin saa hymyn huulille. Tämän kaiken lisäksi leffassa on dynamiikkaa vaikka muille jakaa, leffassa todellakin on laadukkaasti toteutettu ääniraita.

Äänen lisäksi myös kuvanlaatu leffassa on todella näyttävää ja hienoa katsottavaa. Leffa sisältää paljon hidastettuja kohtauksia, joissa loistava kuvanlaatu todellakin pääsee oikeuksiinsa. Leffa on muutenkin visuaalisesti varsin näyttävä, ja edelleen jatkaa sitä linjaa, että leffaan on juonen lisäksi muutenkin todella panostettu.

Kun kaiken lisäksi juoni toimii, Denzel Washington on parhaimmillaan, niin paljon enempää ei voi enää vaatia. Leffaa voisi monella tapaa verrata John Wick sarjaan, mutta tykkään tästä monin verroin enemmän. Siinä missä molemmat ovat täysin voittamattomia, tässä se kuitenkin tehdään paljon tyylikkäämmin ilman turhaa väkivallalla pröystäilyä. Kiva leffa katsoa monellakin tapaa ja tänään leffailta todellakin oli nautinto.

Outside the Wire

Netlfixin ensimmäisiä 2021 uutuuksia Outside the Wire pitäisi käsittääkseni olla Netflixin ns. isoja uutuuksia tähän vuoden alkuun. Leffan suhteen itsellänikin jonkinlaiset ennakko-odotukset, vaikka leffaan en sen suuremmin ollutkaan tutustunut. Kyseessä kuitenkin Science-Fiction toimintaa, Atmos leffa ja uutuus, jotain odotuksia tämä siis joka tapauksessa nostatti.

Leffan alku oli kuitenkin aika paljon haukottelua, joo, kyllähän leffassa silti koko ajan jotain tapahtuikin. Varsin action-packed leffa, mutta silti alku lähti jotenkin kovin hitaasti liikkeelle. Kun muutamia juonenkäänteitä alkoi tapahtua niin leffa alkoi kiinnostamaan enemmän, mutta ei ehkä kuitenkaan oikein missään vaiheessa päässyt aivan maaliin. Leffan loppu oli aika yllätyksetön ja sinällään jopa hieman tylsä. Ei tämä huono ollut, mutta ei missään tapauksessa myöskään mikään erityisen hyvä.

Leffassa tosiaan oli Atmos-äänet, ja sama itku jatkuu edelleen. Netflix ja Atmos eivät vaan yksinkertaisesti toimi vaikka mitä tekisin. Tänään itseasiassa jopa luulin, että jotain muutosta olisi tullut, sillä kesti aika pitkään ennen kuin ääni alkoi temppuilla. Sen jälkeen kun temppuilu alkoi, ei leffaa taas jaksanut enempää katsoa. Vaihdoin sitten taas Panasonicin puolelle katsomaan leffan loppuun. Tämän jälkeen ääni taas toimi hyvin, mutta kuvankoko tälläkin kertaa hieman pieni. Vähän koitin leffan jälkeen asiaa tutkia, mutta ei jaksanut enempää. Selvitellään joskus, jos Netflix ei tuota asiaa Apple TV:n puolella saa korjattua.

Äänet muuten leffassa olivat ihan ok, ei mitään erityistä, mutta sivu ja takakaiuttimia sentään käytettiin varsin kivasti. Räjähdyksistä puuttui jotenkin dynamiikkaa, laukausten sijainnit sentään toimivat aika kivasti. Kuva jostain syystä oli erittäin haalea (Panasonicin kanssa), mutta tähän en osaa varmasti sanoa oliko syynä leffa vai laitteet. Ihan leppoisaa sunnuntai-illan viihdettä joka tapauksessa.

Greenland

Greenland leffaa tuli pitkään tuumailtua Itunesin puolella ja parisen viikkoa sitten tuo leffa tuli sattumalta hankinttua Torista. Jotenkin leffasta oli hieman sellainen ennakkofiilis, että näitä luontokatastrofeja on nähty jo aivan tarpeeksi, mutta katsotaan nyt. Toisaalta, ei näitä nyt ihan viime aikoina hirveästi ole tullut, suunta on ehkä hieman kääntynyt poispäin, enemmänkin ihmisten tekemiin katastrofeihin. Greenland pääsi kuitenkin tällä kertaa yllättämään varsin positiivisesti.

Tykkäsin leffasta aika paljonkin lopulta. Leffa oli varsin hyvä ja mielenkiintoinen alusta loppuun. Yleensä näissä leffoissa pääosassa on tuhota kaikki liikkuva ja juosta epätoivoisesti sitä kaikkea tuhoa karkuun. Tähän leffaan oli itse asiassa kasattu jopa varsin hyvä juoni, jossa pääosassa oli enemmänkin ihmissuhteet, kuin itse katastrofi. Tämän sanon siitäkin huolimatta, että tätä on yritetty ennenkin, mutta nyt tuokin puoli toimi jotenkin paremmin.

Gerald Butler oli toki pääroolissa isossa osassa, mutta mikään Gerald Butler-fani ei ole tullut eikä tullut nytkään. Mies on jotenkin karun juro, tässäkään miehestä ei oikein saanut sympaattista isää saati maailmanlopun voittanut supersankaria. Morena Baccarenista puolestaan tykkäsin ehkä enemmänkin, hänen roolinsa oli varsin hyvällä tapaa neutraali. Scott Glenn veti mielestäni leffassa kaikista pisimmän korren tällä kertaa, miehen roolisuoritus isoisänä oli erinomainen.

Leffasta itsessään voisi vetää montakin aasinsiltaa vaikka nykymaailmaan ja Koronaan, mutta ehkä sitä en nyt tähän kohtaan vedä mukaan. On kuitenkin mielenkiintoista ja jopa hieman pelottavaa miten tällaisessa tilanteessa pelko tuo anarkiaa ja anarkia tuo tuhoa. Jos tässä leffassa taisteltiin paikoista koneissa, tällä hetkellä maailmassa taistellaan paikoista rokotuksissa. Mitä jos tässäkin asiassa anarkia ottaa jossain vaiheessa vallan ja rokotteita ei riitäkään kaikille halukkaille.

Eli yleisesti ottaen erittäin hyvä leffa ja ennen kaikkea näyttävä sellainen. Leffassa oli varsin vakuuttavat äänet 5.1 ääniksi, ja kuvan laatukin oli taas aika kivaa luokkaa. Värit tosin olivat leffan loppua kohden aika oranssiin kallellaan, mutta toisaalta tarkoitus oli varmasti kuvata tuota palavan taivaan vaikutusta. Räjähdyksiä ja maisemia niiden ympärillä oli kuvattu hienosti. Loistava leffa, mutta ei ehkä aivan heti uudelleen katseluun.

Tony Parker

Talvi on alkanut ottamaan otetta myös blogista, tai ehkä paremminkin bloggaajasta. Ensin tuli sairaasti lunta, joten pari päivää vapaa-aika meni lumitöissä. Sen jälkeen tulikin sitten pakkaset, jotka ovat osaltaan sotkeneet suunnitelmia. Eilen kuitenkin tuli istuttua vihdoin myös leffahuoneeseen ja leffaksi valikoitui varsin nopeasti koripalloilija Tony Parkerista kertova dokumentti. Mietin pitkään, että haluanko nyt katsoa dokkaria, mutta kyllä sä vaan vaati itseään katsottavaksi.

Niille jotka eivät siis nimeä tunnista, kyse on ranskalaisesta koripalloilijasta, joka voitti NBA:ssa peräti neljä mestaruutta ja raivasi omalta osaltaan tietä eurooppalaisten pelaajien esiin nousuun maailman kovimmassa koripalloliigassa. Parkerin ura itselleni tietysti on hyvinkin tuttu, eikä leffassakaan mitään suuria yllätyksiä tullut. Mutta, jotain erityistä tähän tarinaan kuitenkin liittyy. Eli Leffassakin esiin nousevat 18-vuotiaiden euroopan mestaruus kilpailut, joita Parker ja Ranska dominoivat aikoinaan. Hyvin erityiset kisat sinällään, että samojen kisojen karsintoihin olen itsekin suomipaidassa osallistunut, ja oikeastaan ainoita todellisia muistoja noista kisoista on eräs pelaaja jonka tilastot taisivat keskiarvoiltaan olla jotain luokkaa 30/10/10/10. Jo tuolloin katselin tilastoja ja totesin että ei herran jestas tuo voi olla todellista. Mutta kyllä se oli, ja vaikka herraa itseään vastaan en koskaan päässyt pelaamaan, niin varmasti minun ikäluokkani parhaasta pelaajasta euroopassa on varmasti kyse.

Dokumentti itsessään on aavistuksen poukkoileva, mutta muuten varsin asiallinen. Dokumentti oli varsin lyhyt ja siitä olisi varmasti saanut paljon pidemmänkin, etenkin muutamaan kohtaan olisin toivonut huomattavaa pidennystä, yksi näistä oli paidan hilaaminen kattoon, josta olisi ollut paljon enemmänkin hyvää materiaali näytettäväksi. Parkerin uran jälkeisiä steppejä ei juurikaan ole tullut seurattu, nämä vastaavasti olivat erittäin mukavaa kuultavaa. Voittaja on voitta oli kyseessä sitten mikä ala tahansa. Se mistä en vastaavasti oikein tykännyt oli se, että tapahtumia ei käyty juurikaan kronologisessa järjestykssä, vaan pompittiin hieman sinne ja tänne. Kuten sanoin, tästä olisi voinut tehdä hyvinkin paljon pidemmänkin version.

Kiva oli kuitenkin taas palata leffojen pariin ja tätä kirjoittaessa työviikko taas takana ja aika rentoutua. Toinen syy muuten miksi aikaa leffoille ei ole nyt niin paljon jäänyt on se, että olen ottanut työn alle yhden suurimmista suosikkisarjoistani The Block eli Remontilla Rahoiksi. Aivan huikea sarja, jota on yleensä tullut katsottua aina kesällä, mutta nyt heräsin siihen, että uusin 2019 kausi on menossa MTV:llä, joten pakko oli alkaa katsomaan ennen kuin sulkeutuu. Ollut loistava alku tällekin kaudelle.

Uncle Drew

Tänään vuorossa oli hieman erilainen leffa, ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin en edes tiennyt tämän leffan olemassa olosta ennen kuin sattumalta törmäsin siihen Ebayssä. No, tähän moni sanoo, että eipä ihme, sillä eipä ole kukaan muukaan. Itseasiassa Instan puolella laitoin jopa kyselyn aiheesta ja veikkasin, että alle viisi prosenttia seuraajistani on tämän leffan nähnyt. Tällä hetkellä ollaan juuri tuossa viidessä prosentissa. Omalta kohdaltani todennäköisyyden ei kuitenkaan pitäisi koripalloaiheiselle leffalla olla noin pieni, siksi pidän pienenä yllätyksenä, jos itse en ole leffasta kuullut. Uncle Drew:han saattaa monelle ollakin tuttu, ja on itsellenikin todella tuttu somemaailmasta, mutta en tosiaan tiennyt, että aiheesta on tehty myös koko pitkä elokuva.

Vitsinä Uncle Drew upposi kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin, mutta odotukset itse leffan suhteen eivät olleet kovinkaan korkealla. Ehkä juuri sen vuoksi en ollut osannut elokuvaakaan odottaa, ajattelin jotenkin, että aihe ja yllätys on jo käytetty, eli miten ihmeessä tästä voisi vielä jatkaa koko pitkän elokuvan ajan. Mutta kuinka väärässä sitten olinkaan. Tämä leffa menee näin alkuvuonna heittämällä Top-listalle, ja suosittelen todellakin jokaista lukijaani kaivamaan leffan esiin ja katsomaan.

Mutta miksi ihmeessä? Okei myönnän, pitää ehkä hieman tuntea taustoja, jotta leffa toden teolla aukeaa, mutta itselleni pitkään korista seuranneena, New Yorkissa asuneena ja ylipäätään koripalloon kasvaneena tämä oli täydellinen täys osuma. Miksi kuitenkin leffaa uskallan silti suositella myös muille johtuu siitä, että leffa on paljon muutakin kuin pelkästään koripallon inside juttua. Leffan juoni on simppeli, mutta samalla sisältää todella paljon hyvää ja opettavaista asiaa. Leffassa on todella monta erittäin opettavaista kohtaa ystävyydestä, anteeksi pyytämisestä, kaverisuhteista, yhteispelistä, rakkaudesta, kateudesta, kiusaamisesta ja monesta muusta tärkeästä elämän osa-alueesta. Leffan opetukset ovat itsestään selviä, mutta kuitenkin erittäin neutraalisti ja hienosti esitettyinä. Koripallosta viis, leffa on todella laadukkaasti ja hyvällä ajatuksella tehty.

Kaiken tämän lisäksi luonnollisesti maisemat ovat upeita, New York nyt vaan sattuu olemaan aivan käsittämättömän hienoa paikka, en malta millään odottaa seuraavaa vierailua toiseen kotikaupunkiini. Kun puhutaan koripallosta ja New Yorkista, silloin tietysti myös musiikilla on iso osa tässäkin leffassa. Musiikit ovat loistavia, ja ennen kaikkea leffan Atmos-raita saa niistä kaiken ilon irti. Subbarit todellakin saavat leffassa kyytiä ja se kuulostaa uskomattoman hyvältä. Muutenkin äänimaailma toimii ja leffa on senkin puolesta varsin mukava katsella. Vajaa pari tuntia meni tänään leffassa ehkä nopeammin kuin koskaan ennen!

Rehellisesti sanottuna pelkäsin tästä leffasta pahinta mahdollista floppia, mutta sain jotain aivan muuta. Koripalloilijat näyttelijöinä, käytetty teema ja jenkki komedia, niin paljon olisi voinut mennä vikaa mutta onneksi ei mennyt. Tämä leffa menee hyllyyn ja varmasti pysyy siellä. Aika siisti fiilis jäi tästä leffasta, pitäiskö katsoa heti uudelleen..

Pieces of a Woman

Perjantai ilta ja työ”viikko” takana, joten aika istahtaa hetkeksi leffan pariin ja pienen etsinnäin päätteeksi päätin napata katseluun Netflix-uutuuden Pieces of a Womanin siitäkin huolimatta, että leffa oli aavistuksen pitkä normaaliin perjantai-illan katseluun. Leffan kesto oli hieman päälle pari tuntia ja tarina kertoo lähinnä näisen (ja miehen) raskaasta elämästä lapsen menettämisen jälkeen. Leffan aihe jollain tapaa kiinnosti, mutta aivan täysin en tiennyt ennen leffan aloittamista mistä leffassa oli kyse. Insertissä lähinnä kuvattiin tuota synnytystä, ei niinkään sitä, mistä leffassa oikeasti oli kyse.

Itse leffa myös alkaa tuon synnytyksen kuvauksella, joka todellakin tehdään hyvinkin perusteellisesti. Joo, onhan se toisaalta iso osa tuota koko leffaa, mutta siitäkin huolimatta, alku on ainakin minun mielestäni jotenkin kovin pitkä ja jopa aavistuksen pitkästyttävä. Pitkästyttävä kertoo leffasta muutenkin paljon, tuollainen olo minulla nimittäin pitkin leffaa oli useastikin, mutta jotenkin kohti loppua tuo kuitenkin alkoi tuntua enemmän ja enemmän perustellulta. Leffa on vähän turhan hidastempoinen minun makuuni, mutta toisaalta tuo varmasti kuvaa parhaiten sitä tilaa, jossa Martha liikkuu. Elämä matelee, tuska ei hellitä ja asiat vaan eivät elämässä liikun mihinkään.

Pieces of a Woman on jotenkin hyvinkin inhorealistinen elokuva siitä, miten lapsen menettäminen synnytyksessä saattaa ihmisiin vaikuttaa ja miten sitä ihminen käsittelee. Aihetta käsitellään hyvinkin monen ihmisen silmin, ja vaikka Vanessa Kirbyn roolityötä ei turhaan ole kehuttu, niin kyllä tässä muitakin hyvin rooleja on mukana. Esimerkiksi Ellen Burstyn rooli on enemmän kuin vakuuttava vaikka se joka kohdassa ärsyttääkin. Yksi loppuvaiheen puhuttelu tyttärelle on etenkin erittäin vaikuttava kohtaus.

Kyseessä siis lopulta ihan hyvä leffa, ei mitään top-lista tavaraa tällä kertaa mutta kyllähän tämän nyt ihan sujuvasti katseli. Pitkä, mutta lopulta hyvin paljon ajatuksia herättävä monellakin tapaa. Loppuratkaisu ei juurikaan yllätä, mutta sopii kaikin puolin elokuvaan hyvin.

Silta kausi 4

Ja näin on sitten Silta-sarjan myös neljäs ja viimeinen kausi nähty, ei vaan pystynyt enää yhtään pidempään odottamaan. Kokonaisuudessaan sarja oli loistava, ja kuten aikaisemminkin jo todettu, monella tapaa muistuttaa hyvinkin paljon Sorjosta. Se missä Silta kuitenkin menee mielestäni Sorjosen ohi on se, että Silta on kaudesta toiseen pystynyt uudistumaan enemmän. Silta kehittyy joka ikisellä kaudella paljon eteenpäin, unohtamatta sitä syvintä olemustaan. Muutama pieni asia hieman pohdituttaa, esimerkiksi se, että onko poliisien keskuudessa oikeasti tapana rakastua jokaiseen kollegaan. Tuntui, että etenkin viimeisessä kaudessa jokainen oli jossain suhteessa johonkin kollegaan.

Toki ihmissuhteet ovat tässä sarjassa keskiössä kaiken aikaa, ja kuten sanoin kirjoituksessani aikaisemmin, sarjan etenemisen myötä nimenomaan nuo osa-alue nousee jatkuvasti tärkeämpään ja isompaan osaan. Silta on paikoitellen erittäin julma sarja, ja tässä vaiheessa pitääkin tunnustaa, että Silta on ensimmäinen sarja tai elokuva ikinä, josta olen saanut jonkinlaisia painajaisia tai enemmänkin herännyt yöllä sarjan tapahtumat mielessä. Osittain varmaan on kyse myös niistä tunneista jota sarjaa tuli katsottua putkeen ennen nukkumaan menoa, mutta kuitenkin. Hurjaa.

Sarjan juoni ja käsikirjoitus on ollut alusta lähtien upeaa katseltavaa, mutta kyllä silläkin saralla vielä neljäskin kausi pystyy yllättämään, etenkin viimeinen jakso on sellaisia yllätyksiä täynnä, ettei meinaa edes uskoa. Loppu on loistava, viimeiseen sekuntiin asti. Jos nyt jotain sarjaa pitäisi jollekin suositella, niin tälle annan nyt kyllä täysin varauksettoman suosituksen. Ei ole sarjaa turhaan kehuttu. Nyt se on kuitenkin ohi, hyvä vai huono. Hyvä, että aikaa tähän on käytetty hieman liikaa, huono, että aikaa olisi tämän parissa voinut hyvin viettää monta uuttakin kautta.

Hobbs & Shaw – Oisko kolmas kerta

Se alkaisi sitten olla lomat pidetty ja huomenna taas paluu arkeen. Loman loppumisen kunniaksi askelmerkit viimeiseen leffaan ennen arkea oli hyvinkin selkeästi tänään selvillä. Hobbs & Shaw -leffan olen nähnyt kerran leffassa, kerran striimattuna, mutta pitihän tuo leffa jossain vaiheessa hankkia myös omaan hyllyyn, ihan vaikka sen vuoksi, että kaikki muutkin Fast&Furious leffat sieltä löytyy, jos tämän nyt voi virallisesti tuohon sarjaan edes laskea. Tänään kuitenkin kaivattiin päätöntä hurjastelua, paljon äänitehosteita, vähän huumoria ja ennen kaikkea hyvää fiilistä.

Hyvää fiilistä tämä leffa tarjoaa, vaikka leffa ei itsessään mikään hirveän hyvä olekaan. Vielä kolmannellakin kerralla tuo herrojen täysin yli menevä nokittelu ärsyttää, se nyt vaan yksinkertaisesti menee yli, ja se mikä olisi voinut olla hauskaa ei enää ollutkaan. Nämä ovat leffan ne ns, hauskat kohdat, joten kun ne eivät naurata enää, niin laskee leffan arvoa paljon. Muutenkin näihin leffoihin kaipaan kipeästi myös muuta jenkiä, etenkin jos näillä nyt on tarkoitus olla jotain tekemistä Fast&Furious sarjan kanssa.

Äänet olivat sitä mitä tänääön haluttiin, kyllähän tässä leffassa paukutellaan oikein kunnolla, ja leffa on uusien Atmos leffojen aatelia, vaikka ei missään tapauksessa kuitenkin aivan kärkeen yllä. Leffassa on toimintaa riittävästi ja Atmostakin käytetään varsin kivasti. Kuva on priimaa niin kuin pitääkin, etenkin muutamat hidastetut kohtaukset osoittavat jäätävän hyvää ja tarkkaa kuvanlaatua.

Hobbs & Shaw kuuluu hyllyyn, ja kiva tätä on katsella uudelleenkin. Juuri niin kuin tänään, päättömään hurjasteluun loistavaa materiaali. Harmi kun uusin Fast & Furious jäi viime keväänä koronan alle, siinä taas yksi hyvä syy odottaa vuoden 2021 leffoja nopeasti valkokankaalle.