Bruce Springsteen – Western Stars

Tänään viikon ensimmäinen erittäin odotettu Blueray postista ja tietysti heti testiin. Olenkin taas hetken odotellut jotain oikeasti laadukasta katsottavaksi, vai pitäisikö ehkä enemmänkin puhua jostain odotetusta. Bruce Springsteenin Western Starssia olen Suomeen odotellut jo jonkin aikaa, mutta koska sitä ei ole näkynyt, niin ajattelin hankkia levyn Ebaystä, tällä kertaa Briteistä. Selvää joka tapauksessa oli, että tämä leffa on nähtävä, ja mieluiten vielä saatava itselleni.

Leffassa on tunnelma ja kuvaus todellakin kunnossa.

Olen nähnyt Pomon keikkoja useita, ainakin pari kertaa Suomessa ja ainakin pari kertaa New Yorkissa. New Yorkissa tuli aikanaan nähtyä maailman kiertueen viimeinen keikka pesäpallostadionilla, ja keikka oli aivan älytön spektaakkeli joka kesti yli kolme ja puoli tuntia. Ehkäpä vaikuttavin kokemus itselleni on kuitenkin ollut Pomon ensimmäinen Suomen keikka, siitä lähtien olen ollut Bruce Springsteen-fani. Pomon musiikki on lähtökohtaisesti ja suurelta osin erittäin hyvää, mutta live esiintyminen on jotain, mitä jokaisen ihmisen maailmassa pitäisi ainakin kerran elämässään kokea. Ei tarvita hienoja valoja tai räjähteitä, vain mies, bändi ja aivan mahtava tunnelma on käsillä.

Toisaalta, kerran olen myös pahasti pettynyt, ja se oli aikoinaan vuonna 2006 New Yorkissa Brucen akustinen keikka liittyen Seger Sessions albumiin. En vaan tykännyt, vaikka kuinka yritin. En tiedä oliko kyse enemmän siitä, että en tykännyt puhtaasti akustisesta keikasta, vai enemmänkin levyn musiikista, mutta tuo levy on jotain, mikä ei ole kyllä minuun vielä tänä päivänäkään uponnut. Tästä johtuen pieni pelko liittyen myös tämän uusimman Western Stars levyyn oli olemassa. Levy ei kuitenkaan ollut kovinkaan suuri pettymys, vaikkakin levyn biiseistä uppoaa erityisesti vain noin puolet. Kaikinpuolin kuitenkin ihan kuunneltava levy myös kokonaisuutena.

Live-musiikin lisäksi leffa koostuu Bruce tarninoinnista..

Tästä pitkällä aasin sillalla päästääkin sitten illan elokuvaan, tosin hyvin aiheellisesti voidaan myös kysyä, että oliko kyseessä elokuva, vai jotain muuta? Varmasti tätä voidaan tavallaan kutsua myös elokuvaksi, sillä onhan siinä tarinaa. Levy on kuitenkin aika ainutlaatuinen ja tuo hyvin pitkälti mieleen vierailun Hans Zimmerin konserttiin. Levy on ennen kaikkea musiikkia. Leffa kuitenkin koostuu lähinnä kolmesta asiasta, live musiikista, Brucen tarinoinnista ja vanhoista videoista. Leffan miljöö on aivan fantastinen, kuvaus on erittäin laadukas ja kuvanlaatu todellakin huippua Blueray-laatua, tippaakaan parempaan en toivonut. Lavalla on suuri bändi ja musiikin laatu on todella upeaa. Tätä voi hyvin verrata Zans Zimmerin levyyn, sillä erotuksella, että musiikki on hyvin erilaista. Zimmer on enemmänkin mahtipontista, tässä tehdään enemmänkin taidetta.

Yksi iloinen yllätys leffassa oli ääniraita, joka on Atmos-materiaalia. Luonnollisesti musiikissa Atmos toimii hieman erilaisella ajatuksella, eli Atmoksen tarkoituksena on luoda kuuntelijaa kokonaisvaltaisesti ympäröivä ympäristö, saada kuuntelija niin sanotusti keskelle tapahtumia. Siinä tämä leffa onnistuu hienosti, ääniraita on todella upeaa kuunneltavaa. Jos jollekin haluan demota laitteita musiikilla, Hans Zimmer on varmasti edelleen the Levy, mutta kyllä tätäkin voi hyvillä mielin näyttää. Ja kuten sanottua, näitä Atmos musiikkilevyjä ei todellakaan ole olemassa liikaa, ainakaan minä en tiedä, puhumattakaan siitä, että musiikki kuuluisi lisäksi vielä omiin suosikkeihin.

Ja vanhoista videoista..

Brucen musiikki toimii ja tällä levyllä kaikki todellakin on kohdillaan. Leffan tunnelma on todella hyvä, tätä leffaa on tehty tunteella, aivan kuten Brucella materiaalia aina. Mielestäni leffa on todella laadukkaasti tehty ja mietitty kokonaisuus, tätä leyyä ei ole tehty vain sinne päin. Voin hyvinkin lämpimästi suositella tätä muillekin, eikä tarvitse olla edes Brucen musiikin fani, tämä toimii muutenkin.

Ocean's Twelve

En oikein tiennyt mitä sitä tekisi mieli katsoa, joten Netflix ratkaisi tuon asian puolestani. Avasin laitteet, AppleTV:stä oli Netflix jäänyt auki ja siinä ruudussa seuraavana suosituksena oli Ocean’s Twelve. Jännä juttu sinällään, että hyvinkin tuttu leffasarja ja ensimmäinen osa olikin loistavasti vielä muistissa. Tästä toisesta osasta en kuitenkaan sitten muistanut oikeastaan mitään. Sen verran toki, että tiedän tuonkin joskus katsoneeni, mutta jotenkin kaikki leffassa vaan tuntui todella uudelta. Siitäkin huolimatta leffa jätti pienen pettymyksen tunteen, ei päästy nyt lähellekään ensimmäisen osan tasoa.

Jep, näyttelijäkaarti oli leffassa edelleen erittäin kova, etenkin kun siihen oli saatu lisättyä vielä esimerkiksi cameo-rooliin Bruce Willis. Valitettavasti kuitenkaan tuokaan ei aivan minua sytyttänyt, vaikka siinä kai jonkinlaista huumori-arvoa yritettiinkin etsiä. Leffan juoni oli jotenkin hieman hidas ja ei edennyt oikein sujuvasti. Loppuratkaisu toki jälleen ihan mielenkiintoinen, mutta sitä joutui tällä kertaa odottamaan hieman liian pitkään ja kliimaksin rakentaminen oli aavistuksen tylsää. Tässä jo olisi hyvin voinut rakentaa tarinan niin, että porukka olisi maksanut Benedictille takaisin varastamalla hänen omat rahansa tai vieläkin parempaa, ryöstänyt herran loputkin rahat.

Tämän lisäksi elokuvanautintoa tänään häiritsi pahasti se, että kuvanlaatu oli ehkäpä huonointa mitä ole koskaan nähnyt. Tämä leffa Netflixissä oli laadultaan huonompaa kuin huono DVD-laatu. Kuva oli välillä niin sakeaa sumua, että mietin jo miksi tähän edes tuhlaan aikaan. Kuva ei ole itselleni se tärkein asia, mutta tässä surkea kuvanlaatu todellakin jo alkoi häiritsemään nautintoa. Enkä siis edelleenkään tiedä onko tässä kyse vain surkeasta laadusta palvelussa, vai onko omalla netilläni jotain tekemistä asian kanssa. Ääniä leffassa ei pahemmin tarvittu, eikä niitä siis ollut. Lähinnä pelkää tasaista dialogia, muutamalla pienellä räjähdyksellä ryhditettynä.

Bruce Willis:kin tuotu Cameo Roolissa leffaan mukaan.

Viime viikolla mainitsin, että viikolla piti tapahtua jotain erityistä, mutta ei sitten tapahtunutkaan, ainakaan vielä. Suunnitelmissa nimittäin oli Parasite elokuva Suomen vanhimmassa maakuntaelokuvateatterissa, Elävien kuvien teatterissa Forssassa. Valitettavasti en kuitenkaan ehtinyt paikanpäälle vielä torstaina, ja leffa ei enää perjantaina pyörinytkään. En sitten ehtinyt katsomaan mitään muutakaan, joten tuon elämyksen kokeminen siirtyy myöhäisemmäksi. Käytävä siellä kuitenkin jossain vaiheessa on.

Tällä viikolla postin pitäisikin sitten tuoda jotain todella mielenkiintoista materiaalia kotiin, katsotaan milloin ehtii ne pyöräyttämään ruudulle, todennäköisesti aika nopeasti, sen verran odotetuista leffoista on kyse.

The 5th Wave

Vihdoinkin, läppäri on palannut huollosta ja kirjoittaminen taas lievästi sanottuna hieman helpompaa. No, eilisestä The 5th Wave leffasta ei paljon kirjoitettavaa synny, sen verran surkeasta leffasta oli kysymys. Ostin tämän leffan 4k-versiona Pienestä Leffakaupasta pari viikkoa sitten odotukset olivat erittäin korkealla. En tiennyt sen enempää mistä leffassa oli kyse, mutta luulin sen jollain tavalla liittyvän luonnonkatastrofiin, eli leffa tyyppiä The Quake. 4K, Atmos ja luonnon katastrofi, kaikki tulossa siis loistava leffapäivä.

No eipä tullut. Leffassa ei ollut kyse varsinaisesti mistään luonnonkatastrofista, vaan enemmänkin scifi-ufo-typpisestä seikkailusta, jos muutaman nuoren piti pelastaa maailma avaruusolioiden kaappaukselta. Ehkäpä elokuva-genre joka vähiten minulle istuu, vaikka toisaalta, ei tämä nyt ihan pahinta ufojuttua kuitenkaan ollut, vaan kyse oli kuitenkin enemmänkin ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Siitäkään huolimatta leffa ei oikein kiinnostanut. Joten häiritsi jo lähtökohtaisesti se, että käytännössä aivan lapsista tehtiin tässä palkkasotureita tappamaan ihmisiä. Eihän se nyt niin pahalta tuntunut, kun leffa oli pelkkää fiktiota, mutta kuitenkin. Lisäksi leffan juoni ei ollut kovinkaan hyvä, vaikkakin jonkinlaista tasonnostoa siihen loppua kohden yritettiinkin saada luomalla pari yllättävää käännettä. Eipä kuitenkaan oikein napannut, vaan koko leffa tylsistytti alusta loppuun.

Myöskään leffan äänet eivät pahemmin hurraa-huutoja nostanut. Leffassa olisi ollut potentiaalia myös paljon parempaankin, mutta ei oikein lähtenyt. Parissa kohdassa oli ihan asiallisia kohtauksia, kuten metsässä suhisevat liikkeet, mutta kokonaisuudessaan äänet jäivät aika vaisuiksi. Potentiaalia olisi ollut paljon parempaankin, mutta väljäksi jätti fiilikset. Kokonaisuudessaan tämä leffa varmaankin lähtee kiertoon, tai ainakaan ei ole fiilistä, että tätä tulisi jatkossa uudelleen katsottua.

Ocean’s Eleven

Retropäivä jatkui illalla nyt jo lähes pari kymmentä vuotta vanhalla Ocean’s Eleven leffalla. Klassikko, joka on saanut sekä useamman virallisen jatko-osan, että avannut tietä monelle muulle saman genren leffalle. Ocean’s Eleven on leffa, jossa ei ole jätetty mitään sattuman varaan. Joo, juoni on mestarillinen ja yksinkertaisesti parasta tässä leffassa, mutta sitä kuljettamaan on hankittu koko Hollywoodin tähtikerma, vai miltä kuulostaa nimet George Clooney, Matt Damon, Andy Carcia, Brad Pitt, Bernie Mac, Julia Roberts, Don Cheadle ja Sandra Bullock.


Eipä taida maailmasta montaa leffafania löytyä, joille tämä leffa ei olisi tuttu, sen verran suositusta leffasta on kyse. Itsekin olen leffan varmasti useammankin kerran ehtinyt näkemään, mutta hyvin se maistui tälläkin kertaa. Illalle oli The Rockin jälkeen toiveissa jotain hieman rauhallisempaa ja sitä tämä leffa todellakin tuo. Rauhallista, aavistuksen keskittymistä vaativaa, mutta silti kevyesti huumorin puolelle menevää. Leffan kuvan laatu luonnollisesti ei Netflixissä ollut kovinkaan hyvää, mutta menoa se ei tänään yhtään haitannut. Huomasin muuten myös tänään, että jos vähääkään viitsii Netflixissä käyttää aikaa leffojen etsintään, niin ihan kivoja vanhoja leffoja sieltä löytyy. Tosin, Con Airia tai Face Offia en kumpaakaan sieltä löytänyt. Niin tai näin, kiva leffa-ilta ja tästä taas seuraavaan.

The Rock

The Rock, nuoruuteni suurin suosikkileffa, ja leffa, jota olen aina pitänyt parhaana näkemänäni leffana. En ole kuitenkaan katsonut tätä leffaa taas hetkeen, joskin olen tämän siis nähnyt todella monta kertaa, ja blueray löytyy myös omasta hyllystä. En oikein osaa edes sanoa mistä tämä leffa nyt tuli mieleen, mutta eilisestä päivästä lähtien on ollut selvää, että tämä leffa pitää tänään katsoa.


Muisti ei tämän leffan osalta pettänyt lainkaan, vaan kyseessä oli juuri niin loistava leffa jota muistelin. The Rock on leffa, jonka voi katsoa uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Mietin myös paljon leffan aikana mikä tässä leffassa on niin syvästi jäänyt mieleen, ja vastauskin oli tämän jälkeen enemmän kuin selvä. Olen aina muistanut tämän elokuvan aivan ainutlaatuisen ja huikean ääniraidan. Hans Zimmer on minulle nimenä tullut tutuksi vasta keväällä hankittuani herran Live in Prague-levyn, mutta eipä ollut tippaakaan yllätys, että tästäkin leffasta löytyy herran käsialaa olevat äänet. Olen itseasiassa nuoruuteni ajatellut asiaa enemmänkin sitä kautta, että kyseessä on Jerry Bruckenheimin leffa ja Jerry Bruckenheimin leffoissa on loistavat äänet. Kuinka paljon sitä onkaan viimeisen vuoden aikana taas oppinut uutta.


Leffan hyvyys ei kuitenkan jää vain pelkkiin ääniin, vaan tässä leffassa on kaikki mitä hyvältä leffasta vaaditaan. Näyttelijäkaarti on parasta mahdollista a-luokkaa. Nicholas Cage, on uransa huipulla ja tietysti Sean Connery on tässä(kin) leffassa aivan omaa luokkaansa. Tähän kun vielä lisätään Ed Harrisin enemmän kuin vakuuttava roolisuoritus, on ainekset johonkin suureen. Leffassa on paljon huumoria, mutta pohjalla on paljon hienosti toteutettua vakavaa toimintaa. Leffan juoni on loistava, eikä tässä vaiheessa vielä kärsinyt minkäänlaista inflaatiota. Puutteita leffasta on vaikeaa löytää, sen verran loistavasta tuotoksesta tässä on kysymys.


Nyt kun eletään kovasti UHD-levyjen nousukautta ja paljon vanhoja leffoja nousee restoroituina 4K versioina, jos jotain voisin toivoa, olisi se todellakin tämä leffa 4K versiona Dolby Atmos äänillä. Leffa on kuin tehty Atmos äänille. On paljon vedenalaista toimintaa, liikutaan onkalossa ja tunneleissa puhumattakaan kohtauksesta suihkuhuoneessa, laukausten tulessa yläkanavista kohti alakertaa. Voin helposti kuvitella, kuinka upean atmosraidan tästä saisi, yhdistettynä räjähdyksillä ja upealla musiikilla. Kuvanlaadusta voisi varmasti myös 4K laadulla saada vieläkin upeamman leffan kasaan, mutta toisaalta, jälleen kerran pitää nostaa Panasonicin UHD-soittimen huikeus esiin, blueray laatu skaalattuna isolle ruudulle yhdessä 4K-tykin kanssa on jotain todella ällistyttävää. Vanhaa Playstation 4:sen kuvaa ei todellakaan ole ollut ikävä.

Laitoin tämän leffan ajatuksia erääseen Facebook ryhmään leffan katsomisen jälkeen ja sieltä heräsikin paljon lisää muistoja nuoruudesta. Mitenkä siis oli seuraavaksi vaikkapa sellaiset leffat kuten Face Off-kahdet kasvot tai Con Air? Niin tai näin, jos sinulla on The Rock vielä katsomatta, niin katsokaahan nyt ihmeessä tämä ja nopeasti!

Taistelutoverit – 1917

Jos oikein tarkkaan mietitään, niin olisiko ollut jopa ihan ensimmäinen kerta elokuvateatterissa katsomassa sotaelokuvaa? Voipi olla, mutta kyllä tämä nyt tänään piti käydä katsomassa, etenkin kun matkalla Itikseen Suomipopin Aamulypsykin sitä niin kovasti mainosti. Tai oikeastaan Tuukka Ritokoskihan sitä Annnille ja Jaajolle suositteli.

Elokuva siis Oscareitakin kerännyt Taistelutoverit – 1917. Elokuva sai Oscarin muun muuassa kuvauksesta, joka todellakin oli loisteliasta läpi koko elokuvan. Elokuva kuvaus oli myös ehkäpä jotain mitä en ole juurikaan nähnyt valkokankaalla aikaisemmin. Kamera seurasi tovereita todella läheltä kiertäen ja kaartaen ympäri maastossa olevien esteiden. Mitään ei jäänyt näkemättä, mutta tunnelma elokuvassa luotiin upean kuvauksen ja erittäin hienon musiikin avulla käsinkosketeltavan todelliseksi. Eikä sinällään, kyllähän elokuvan kuvauspaikat ja lavastus oli upeaa katseltavaa, mieleen jäi ennen kaikkea kohtaukset pimeässä kaupunginrauniossa, jossa erilaiset valot ja varjot loivat käsin kosketeltavan pelon, toivon ja toivottomuuden tunteen.

Ei ole todellakaan kovinkaan kaukaa haettua etteikö tämä leffa olisi voinut ansaita Oscaria myös parhaasta elokuvasta, tosin itselläni Parasite on vielä näkemättä, ja oma suosikki saattaisi tämänkin jälkeen olla kuitenkin vielä Joker. Joker oli jotenkin vielä hieman enemmän uniikki, kun tämä leffa tavallaan kuitenkin rinnastettavissa moneen muuhunkin ennen tehtyyn elokuvaan. Leffa oli joka tapauksessa erittäin koskettava, ja vaikka juonta en tälläkään kertaa lähde enempää avaamaan, niin juoni oli tavallaan myös kovin yllättävä, siihen liittyi paljon enemmän kuin leffan alku antoi ymmärtää. Kuten monta kertaa olen ennenkin sanonut, kaikessa julmuudessaan maailman sodat pitävät sinällään toinen toistaan uskomattomampia tarinoita, onneksi näitä on sentään saatu kerättyä talteen myös jälkipolville kerrottavaksi. Antaa paljon perspektiiviä sodan julmuudesta, mutta toisaalta siitä kaikesta kuinka paljon meissä ihmisissä on piileviä voimavaroja, jotka tulevat esiin vasta aivan ääritilanteissa.


Imax-faniksi en ole vielä tähän päivään mennessä tullut, enkä tullut vielä tämänkään kokemuksen jälkeen. Näkemättä ja kuulematta voisin tässäkin tapauksessa väittää, että tämäkin leffa olisi toiminut vieläkin paremmin Atmos teatterissa. Jäin leffan jälkeen miettimään etenkin sitä, että miltä elokuva olisi näyttänyt hieman pienemmällä ruudulla, koska lähikuvaa leffassa oli niin paljon. Leffa tuli nyt todella lähelle, mutta oliko se jo liian lähellä? Äänen osalta ei mitään valitettavaa, äänet olivat todella hyvin kohdillaan ja etenkin ambient äänet ja musiikki kuulosti todella hienolta. En tiedä paljonko leffassa olisi varsinaisia Atmos efektejä ollut, mutta uskallan silti väittää, että Atmos-sali olisi tästäkin leffasta saanut vielä paljon enemmän irti. Tekisi paljon mieli käydä testaamassa tämä leffa uudelleen Isensessä, mutta toisaalta, kyllä tämä leffa tulee varmasti testattua kotonakin aikanaan, joten silloinkin näihin kysymyksiin varmasti saadaan vastauksia.

Voinkin siis erittäin lämpimästi suositella tätä leffaa kaikille (myös Jaajolle ja Annille) ja todeta, että Tuukka Ritokoski tiesi mistä puhui! Minun suositukseni tosin on, että tämäkin leffa olisi ehkä sittenkin parempi Imaxin sijaan käydä katsomassa Isensen puolella tai vaikkapa Biorexin uudessa salissa Porvoossa!

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Tänään oli vuorossa pieni leffapäivä. Ensimmäisenä vuorossa oli tyttärien kanssa Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Siitä onkín taas jonkin aikaa kun on viimeksi tullut lasten kanssa käytyä leffassa, meidän perheessä useammin vaimo on hoitanut lasten kanssa nämä piirretyt. Tänään kuitenkin loman kunniaksi pääsimme tyttöjen kanssa kolmisin leffaan ja leffana tietysti uusin Heinähattu ja Vilttitossu.


Ensimmäiseksi on jälleen todettava, et jälleen tänään sain hyvän muistutuksen siitä, miksi en käy enää tavallisissa leffasaleissa, vaan aina uudemmissa premium saleissa. Kyseessä oli siis Itiksen sali numero kaksi, ja ns. tavalliset lefftuolit. Leffan kesto oli vain reippaan tunnin, mutta koko tuon ajan enemmän ja vähemmin kiduin tuolissa. Salin tuolit olivat erityisen isolle katsojalle todella pystyssä, ja lisäksi kun jalkatilaa ei liiemmin ollut, olo oli hieman kuin lentokoneessa istuisi. Tämän lisäksi tänään sattumalta niskat jo valmiiksi kovin jumissa, joten hyvän asennon löytäminen oli todella vaikeaa. Onneksi sentään viereinen penkille tyhjä, jotta jalat sai poikittain käytävälle. Toinen asia toki näissä ei-premium saleissa on äänentoisto, mutta sitä nyt ei tarvitse tämän leffan osalta edes miettiä.

Leffana Heinähattu ja Vilttitossu oli varsin hyvä, ajoittain jopa todella hyvä. Ennen kaikkea Matilda Pirttikankaan esittämä Vilttitossu on aivan loistava. Näin Pirttikankaan vilahdukselta jo Possessa, ja tykästyin jo silloin erittäin sanavalmiiseen ja iloiseen nuoreen näyttelijään. Onneksi tuo sama iloisuus oli saatu tuotua loistavasti myös valkokankaalle, ja Vilttitossu loistaa leffassa täysin ansaitusti. Ei sinällään, että Heinähatussakaan olisi mitään vikaa ollut, Emilia Levy ansaitsee aivan yhtälailla aploodinsa. Kaikista aikuisista vastaavasti ei voi täysin samaa sanoa. Jotenkin sellainen fiilis, että leffa olisi toiminut aivan yhtä hyvin tai vieläkin paremmin ilman aikuisten älytöntä ylinäyttelemistä. Olisiko ollut Episodi-lehti kun kuvasi tätä sokerihumalaksi, joka kyllä kuvaa aikuisten näyttelemistä erittäin hyvin.

Lopulta kuitenkin kiva aamupäivä leffassa, tätä voin suositella muillekin lapsiperheille, meillä ainakin lapset tykkäsivät Ja nauroivat välillä ihan kippurassa. Leffan juoni oli muutenkin erittäin hyvä, onnistunut. Ehkäpä meillä myös ollaan hyvin lähellä samaa tilannetta, tosin meillä nuorempi ei niinkään kadehdi vanhemman koulun käyntiä, vaan tilanne on ehkä enemmänkin ollut päin vastoin. Eikä tässä tarvinnut vanhempienkaan tylsistyä.

Inferno

Se oli sitten aika kolmannen ja viimeisen Robert Langdon sarjassa. Infernossa jatketaan totutulla linjalla, jossa maailmaa uhkaa jälleen uusi katastrofi ja sen estämiseen tarvitaan jälleen. historiallisen arvoituksen selvittämistä. Luonnollisesti apuun on jälleen kutsuttu Robert Langdon, tosin tällä kertaa kahdesta edelliskerrasta poiketen leffa alkaa kun Langdon löytää itsensä sairaalasta. Tai niin muistinsa menettänyt historian tutkija ainakin luulee. Vihdoin tässä kolmannessa osassa mies joutuu itsekin jo laittamaan niin sanotusti kädet saveen.


Leffa jatkaa hyväksi todistelulla linjalla ja leffan voi helposti todeta kuuluvan DaVinci Koodin aloittaman sarjan jatkoksi. Leffasarjassa jokainen elokuva on kuitenkin selkeästi oma elokuvansa ja välttänyt loistavasti fiiliksen halvasta kopioinnista, joka näissä on usein pelkona. Tällä kertaa aihe on hyvinkin ajankohtainen. On pelottavaa miettiä, että millaisen paniikin jokin rutto saisi aikaiseksi, jos pelkästään yksi Korona-virus on jo saanut maailman aivan sekaisin. Maailma on muuttunut paljon ja nykymaailmassa ihmiset reissaavat niin paljon ristiin rastiin, että on pelottavaa edes ajatella mitä tälläisessä tilanteessa voisi oikeasti tapahtua.

Inferno on vuodelta 2016 ja aletaan olla siinä rajoilla, että leffassa olisi voinut olla alkuperäisenä Dolby Atmos raita. En tiedä oliko, mutta tässä versiossa se ITunesissa joka tapauksessa oli. Ääniraita oli varsin kivaa kuunneltavaa, vaikka mistään referenssi-leffasta ei tietenkään ollut kyse. Leffaan oli tuotu Atmos-ajan helikopterit eli dronet, ja niihin liittyen kuultiin ihan kivoja efektejä. Arcamin äänet osaavat edelleen vakuuttaa päivästä toiseen ja tälläkin kertaa liikuttaessa tilasta toiseen äänet kuulostavat todella aidoilta. Äänien laatua tulee itsekin arvioitua turhan paljon eri tehosteiden kautta, mutta Arcamissa vahvuutena ehdottomasti äänien realistisuus ihan yleisesti.

Langdon sarja on nyt siis tältä erää paketissa ja hyvillä mielin tämä sarja tuli katsottua. Sarjasta ei tule mitään instant klassikkoa, joten aivan heti tätä ei varmastikaan tule uudelleen katsottua, etenkään kun äänimaailmakaan ei sitä suoranaisesti vaadi. Jos et kuitenkaan tätä ole ennen nähnyt, niin sarja on ehdottomasti katsominen arvoinen. Itselläni etenkin Inferno oli niin hyvin muistissa, että mikään ei varsinaisesti päässyt yllättämään.

p.s. Pistää muuten harmittamaan kun tämän päivityksen kovalla vaivalla pädillä naputtaa ja lopulta kun mielestään saa sen hyväksi, poistaa pädi koko tekstin kuvia lisätessä tallentamatta! En todellakaan ole pädillä kirjoittamisen fani, toivottavasti läppäri palaa pikaisesti huollosta!

Courage (My All American)

En muista milloin viimeksi silmäkulmat olisivat viimeksi näin paljon kostuneet leffaa katsoessa. Jos Freddy Steinmark olisi vielä elossa, niin voin alla varma, että hänkin olisi ylpeä tästä kunnian osoituksesta. Kyseessä jälleen yksi tositarina elämästä ja ihmisestä, josta meillä kaikilla olisi niin paljon oppimista. Tälläkin kertaa tarina oli minulle ennestään tuntematon, mutta olen äärettömän iloinen, että leffa tuli nähtyä ja tarina kuultua. Courage muuten löytyy ITunesin 0,99 listalta, joten eipä ole hinnallakaan pilattu!

Leffa kertoo nuoren miehen tarinan, jossa hyvin vaativa, mutta ainakin leffan mukaan hyvällä tavalla vaativa isä on kasvattanut lapsensa voittamaan kaikki vaikeudet elämässä ja selviytymään kaikista ongelmista. Freddyllä on elämän suunta ja tavoitteet hyvin selkeinä mielessä, eikä mikään voi häntä estää niiden saavuttamisessa. Freddy on jalat maassa tyyppi, jolla on fiksu tyttöystävä, tavoitteet koulussa ja urheilussa korkealla, ja mikä tärkeintä, hän on valmis tekemään kaikkensa unelmiensa eteen siitäkin huolimatta, että lähtökohdat eivät ole parhaat mahdolliset (”liian pieni amerikkalaiseen jalkapalloon”).


Kaikki elämässä siis on kunnossa, ja äärettömän elämäniloisena ja positiivisena tyyppinä Freddy ei anna kenenkään muunkaan ympärillään epäonnistua tai vaipua epätoivoon elämässään. Freddy on ihmisenä jotain hyvin ainutlaatuista, tyyppi, jonka jokainen joukkue tarvitsee menestyäkseen. Tämän ymmärsi myös Texas Longhorns joukkueen valmentaja, joka näki Freddy jotain hyvin ainutlaatuista mitä muut eivät nähneet. Hän tarjosi Freddylle mahdollisuuden, jonka Freddy tietysti käytti hyväkseen, paremmin kuin kukaan osasi odottaa ja lopulta Freddy johdattaa Texasin yliopiston parhaaksi joukkueeksi koko maassa. Yksi muuttuja kuitenkin tästä vielä puuttuu, ja se on elämä, joka ei ole koskaan reilua. Lopun tarinasta saatteko sitten katsoa itse, mutta pitäkää nenäliinat lähellä.

Leffa on äärettömän hyvin tehty ja Finn Wittrock, Sarah Bolger ja Aaron Eckhart loistavat rooleissaan. Leffa on todellakin suuri kunnianosoitus upealle ihmiselle ja surulliselle tarinalle joka inspiroi varmasti jokaista katsojaa siitä, millainen asenne elämässä tuottaa tulosta. Elokuvassa on myös hieno opetus siitä, että meidän jokaisen tulisi tuntea historiaa, sieltä löytyy monta upeaa tarinaa, joista emme ole ennen kuulleet. Todellisia sankareita ei ole aina ne, joiden nimet lukevat pistetilastossa tai palkintojen kyljessä, Todelliset All Americanit ovat usein aivan muut henkilöt.


Leffan äänet olivat erittäin hyvät ja aiheeseen sopivat. Pelien tapahtumat ja esimerkiksi taklaukset todella tuntuivat myös äänissä, ja saivat katsojan siihen tunnelmaan, kuinka kovasta lajista on kysymys. Yksi asia joka leffassa todella suututti, oli suorastaan surkea tekstitys. Tekstitys oli jopa niin huono, että se oli välillä pakko laittaa pois. Tekstitys oli oikeastaan kuvatulkkaus, eli teksteissä luki paljon enemmän kuin vain vuorosanat, ärsyttävää, ”ovi napsahti kiinni” ja niin edelleen! Tavallista tekstitystä ei saanut lainkaan. Haluaisin myös edelleen esittää vienon toiveen tekstittäjille, valitkaa joku joka tuntee termistön, tai tehkää taustatyönne kunnolla. ”He wasn’t even All American” ei todellakaan tarkoita että ”hän ei ollut täysin Amerikkalainen”. Muuttaa kontekstia aika rajusti.

Upea leffa, suosittelen todellakin katsomaan ja harkitsen leffan lisäämistä jopa Top-listalle tarinansa vuoksi. Erittäin positiivinen hyvän mielen elokuva kaikesta surusta huolimatta. Urheilu on uskomatonta, mikään muu asia maailmassa ei tarjoa niin suuria tunteiden kirjoja niin lyhyessä ajassa kuin urheilu.

Angels and Demons

Toinen osa Robert Langdon sarjaa takana ja fiilikset hyvin samaa luokkaa kuin edellisen jälkeen. Tällä kertaa aavistuksen yksinkertaisempi tarina, mutta varsin hyvä ja sujuva tälläkin kertaa. Tässä sarjassa on jännää, että ihmisiä saattaa kuolla kuin sodassa konsanaan, mutta yksi säilyy kaikelta tarvitsematta edes asetta tai kunfu-taitoja. Robert Langdon on koskematon, kaiken pahan yläpuolella. Tämä piirre korostui entisestään tämän leffa osalta. Tunnelissa juoksee yhteen suuntaan raskaasti aseistautuneet poliisit, Langdon juoksee toiseen suuntaan, saa kiinni pahiksen ja pysyy silti hengissä. Pitää myös sanoa, että leffan loppuratkaisu on äärettömän yllättävä ja monikerroksinen, etenkin leffaa ensi kertaa katsovalle. Hyvä leffa!

Myös leffan äänet tuntuvat paranevan pitkin matkaa. Tässä leffassa muutama erittäin siisti Atmos-kohta, esimerkiksi kun helikopteri lentää ensin vasemmasta etukaiuttimesta sivu surroundin kautta takasurroundiin ja samaa kaavaa oikeasta takasurroundista takaisin oikealle eteen. Siisti kohtaus, joka todellakin tuo atmoksen parhaita puolia esiin. Äänet leffassa ovat muutenkin jälleen todella dynaamiset ja matalat äänet kohdillaan. Loppuräjähdyksessä todella jäätävän syvät lfe:t, joissa desibelit ylsivät kevyesti jopa 106 desibeliin vaikka yleisesti äänet eivät edes olleet kovin kovalla. Tässäkin leffassa Hans Zimmer loistaa todella upealla musiikillaan!

Nyt taas väliin jotain muuta ja sen jälkeen Infernon kimppuun! Blogin kirjoittaminen tällä hetkellä hieman ärsyttää sillä läppäri on huollossa ja pädillä kirjoittelu on aika tuskaa. Koitetaan kuitenkin tulla vielä viikon verran tällä toimeen. Ensi viikolle muuten sunnnitelmissa myös hieman erilaisempaa leffakokemusta suunnitteilla, siitä kuitenkin lisää myöhemmin!