Hitman’s Bodyguard

Loistavan toimintaleffan kaava, hyvää toimintaa, ripaus huumoria, hyvät hahmot, jonkinlainen juoni ja päälle mahtavat äänet. Siitä kaikesta oli Hitman’s Bodyguard tänään tehty. Itselläni ollut koko ajan hieman sellainen fiilis, että olisin kyseisen leffan nähnyt, mutta millään en saa kyllä päähäni, että koska ja missä tuo leffa olisi tullut nähtyä. Hyvinkin mahdollista se on, sillä onhan leffa kuitenkin jo vuodelta, 2017. En siitä kuitenkaan ihan hirveästi muistanut, joten tuntui kuin sitä olisi tänään ensimmäistä kertaa katsonut. Oletuksena kuitenkin oli, että kyseessä olisi erityisen hyvä leffa, joka kannatti hankkia myös UHD-levyllä.

Ja kyllä kannatti. Kyseessä todellakin on monellakin tapaa erittäin laadukas toimintapätkä. Ryan Reynolds, Samuel L. Jackson, ja Gary Oldman, mitä muuta sitä voisi enää toimintaleffalta vaatia. Reynoldsin ja Jacksonin sanailu ja kemia toimii täysin saumattomasti, ja herrojen toimintaan on suorastaan nautinnollista katsella. Samoin huumori, huumori, joka usein hyvässä toimintaleffassa on elin tärkeää toimii tässä leffassa enemmän kuin hyvin. Leffa on hauska, ja muutamassa kohdassa saa nauraa ihan kunnolla. Rehellisyyden nimissä tuo Reynoldsin ja Jacksonin keskinäinen kemia ja huumori on suurin syy, miksi leffan aikana usein tuli fiilis, että tämän voisi kyllä katsoa vielä useasti uudelleenkin, tämä leffa ei hetkessä kyllä vanhene.

Mutta, mutta.. Hyvään toimintaleffaan täytyy tietysti aina kuulua myös hyvät äänet, ja äänet ovat tässä leffassa todellakin loistavat. Nyt oikeasti herää ajatukset siitä, että miten paljon tuo Diracin sulkeminen 500hz ylöspäin on ääniin vaikuttanut. Äänet tänäänkin olivat jotenkin todella kirkkaat ja selkeät, tuntui kuin kaikissa takakanavissa ja jopa ylhäällä kaikki kuulosti selkeämmältä ja raikkaammalta. Voi toki olla kiinni leffastakin, mutta kyllä tämä leffa oli atmoksen kanssa todella upeasti miksattu. Olen sanonut ennenkin, mutta tästä atmoksessa on kyse.

Hyvien äänien osana tänään oli myös loistava dynaamisuus ja ennen kaikkea muutamat jäätävät musiikit, joita voit vielä hetken käydä Instan Storyssäkin ihmettelemässä. Vaikka kyse ei ole kovinkaan vanhasta leffasta, niin oman nuoruuden klassikkoja oli kaivettu leffaan mukaan ja ne todellakin toimivat, niin kuin nuo ysärin ja 2000-luvun alun hitit muutenkin yleensä aina toimivat. Leffan äänet olivat vaan todella nautinnolliset ja se tuli selväksi heti leffan ensi metreistä alkaen. Jos tämä nyt jollain on vielä näkemättä niin ehdottomasti suosittelen katsomaan, ja kaiken lisäksi näitä saa UHD-versionakin aika halvalla.

Ai niin, ja jatkoakin on tulossa, mutta sekin valitettavasti siirtyy ensi vuoden puolelle, mutta voin kuitenkin sanoa, odotan!

On the Rocks

AppleTV Plussaan tulee uusia leffoja harvakseltaan ja aika usein ne sitten sieltä on tullut kyllä myös poimittua, tai vähintäänkin tsekattua mitä on tullut. Nyt sinne oli tullut romanttinen komedia On the Rocks jota tähdittävät Bill Murray ja Rashida Jones. Leffa on Sofia Coppolan ohjaama, joten tällä setillä jonkinlaisia odotuksiakin voisi hyvin olla. Muuten sitten odotukset eivät tänään olleet, sanotaanko vaikka että kovinkaan vaativat, sillä äänien osalta ainakaan mitään ihmeellistä ei ollut odotettavissa, vaikka kyseessä Atmos leffa olikin.

Leffan asetelma oli hyvinkin perinteinen, mutta aivan perinteiseksi leffa ei lopulta osoittautunut. Leffa alkaa hyvinkin perinteisen kaavan mukaan, mutta sitten puolessa välissä leffassa ei vaan yksinkertaisesti meinaa oikein tapahtua mitään. Onneksi leffan loppu kuitenkin pelastaa hieman, sillä muuten tästä leffasta olisi tullut hyvinkin perinteinen pannukakku. Romanttiseksi leffaksi leffa on todella hyvällä maulla tehty, ja ne ns. vaivaannuttavat hetket eivät tähän kuulu. Vaikka alku on aika tasapaksua, niin jossain vaiheessa huumoriakin alkaa löytyä mukaan, ja jopa vielä varsin hyvää sellaista.

Ei mikään erikoinen leffa ja jopa pienoinen pettymys, mutta eipä tämä aika nyt aivan hukkaankaan mennyt. Yksi hyvin mielenkiintoinen seikka tänään oli kun kesken leffan äänet alkoivat oikkuilla, samalla tavalla kuin Netflixin Atmos leffoissa. Käsittämätöntä, mutta totta. Päätin sitten vetäistä sekä HDMI että virtapihat kunnolla hetkeksi irti ja koittaa olisiko siitä jotain apua. Tämän jälkeen leffa ei enää pätkinyt (äänet hyppinyt kanavasta toiseen), vaan äänet toimivat normaalisti. Paha vielä sanoa, mutta toivottavasti tämä nyt olisi lopullinen fixi ja äänet toimisivat jatkossa myös Netflixin kanssa. Tätä en vielä testannut.

Bruce Springsteen – Letter to You

Kukaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tulee kaiken tämän tuskaisen ajan jälkeen eteen tuomaan tai ylipäätään edes sitä, miltä arki tulee tulevaisuudessa näyttämään. Tällä hetkellä tuntuu jotenkin todella kaukaiselta edes kuvitella olevansa täydellä stadionilla tuhansien ja taas tuhansien ihmisten kanssa nauttimasta musiikista. Tällä hetkellä itse asiassa alkaa jo tuntua todella kaukaiselta se aika kun olimme tuntemattomien ihmisten kanssa ihan normaalisti, miettimättä jatkuvasti kuinka pitää eroa tuohon tuntemattomaan ihmiseen. Aika, jolloin uuteen ihmiseen tutustuttiin ojentamalla käsi tiukkaan kättelyyn, tai halaus, joka tuttujen kanssa kokoontuessa jaettiin.

Jos kuitenkin jotain vielä voisi toivoa, niin kerran vielä haluaisin kavuta noita stadionin rappusia katsomaan tupaten täynnä olevaa ihmismerta valmiina vastaanottamaan Pomon ja East Street Bändin lavalle. Jo pelkästään ajatus tuosta on jotain, joka auttaa jaksamaan eteenpäin, ja toteutuessaan osoittaisi, että maailmassa on vielä toivoa. Aihe ei kuitenkaan ole aivan niin yksikertainen, ja siitä tämä Brucen uusin tuotos on loistava esimerkki.

Pelkkä ajatus Brucen testamentista meille kaikille kuulijoille saa surun puseroon. Siltä tuo valitettavasti nyt vaan tänään kuulosti, Bruce on valmiina seuraavaan elämään, vaikka siitä ei muuten mitään merkkejä olisikaan. Joko Bruce tietää jotain mitä me emme, tai sitten Bruce vain elää elämää realiteettien kautta, ja suuret maailmankiertueet eivät vain ehkä ole enää heidän kalentereissaan. Toki, kyllähän tuo dokumentti myöskin hyvin kertoo karua kuvaa siitä, että vaikka ainoastaan kaksi tuosta bändistä on meidät tähän mennessä jättänyt, niin eivät nämä herrat nyt todellakaan enää kovinkaan nuoria ole. Rakkaus musiikkiin ja se syvääkin syvempi kunnioitus toisiaan kohtaan paistaa kuitenkin kilometrien päähän.

Jo pelkästään tämä kuva kertoo kaiken! Niin kaunista, niin haurasta, niin syvällistä.

Dokumentti on tietysti musiikin juhlaa, mutta toisaalta onhan se myös todella syvällisesti puhutteleva. Sitä Bruce on aina tehnyt, mutta nyt mennään vieläkin syvemmälle. En voi edelleenkään välttyä siltä ajatukselta, että Bruce haluaa antaa meille kaiken, aivan kaiken mitä vielä voi taltioida ja dokumentoida. Sen lisäksi, että musiikki on todellakin parasta Brucea ja East Street Bändiä ikinä, niin kyllähän nämä biisit ovat jotain käsittämättömän kaunista kuunneltavaa Dolby Atmos äänien kera. Levyltä ehkä puuttuu ne suurimmat stadion hitit Rising:in tapaan, mutta toisaalta ollaan myös hyvin kaukana akustisista biiseistä. Jos Western Starts oli jotain, niin tässä mennään vielä monta astetta syvemmälle lumeen ja jäähän. Tätä vaan voi kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Rebecca

Eilen lauantain myöhäisiltaa ei tarvinnut tällä kertaa leffaa kauaa etsiä, Netflixin avaamalla eteen tuli leffa Rebecca, joka vaikutti välittömästi katsomisen arvoiselta ja ennenkaikkea ajankohtaan sopivalta. Kerrotaanpa tähän alkuun asia, josta itselläni vielä eilen ei ollut minkäälaista tietoa. Tämä leffa on siis uudelleen filmatisointi vuoden 1940 Alfred Hitchcockin samannimisestä leffasta. Leffasta en ole ennen tätä siis edes kuullut, vaikutti vaan intron perusteella mielenkiintoiselta. Nyt näin jälkikäteen katsottuna leffa on saanut hyvin keskinkertaisia arvioita kriitikoilta, leffan uudelleen filmatisointia ei oikein ole ylipäätään ymmärretty.

Itselläni on vähän vaikea tähän asiaan kommentoida, sillä alkuperäinen tosiaan on katsomatta, eikä leffa muutenkaan ole ennestään tuttu. Mitä sitten tulee omaan kokemukseeni eilen, niin leffa oli kyllä varsin hyvä. Ei missään tapauksessa esimerkiksi pärjää Invisible Manille, joskaan niitä nyt ei ehkä ole tässä tarkoitus edes vertailla. Leffa alkaa erittäin mielenkiintoisella rakkaustarinalla, joka heti jo alusta lähtien saa hyvin paljon mielenkiintoisia salaisuuksia ilmoille. Leffa ei ole pelottava, jos siitä sellaista on ollut tarkoitus tehdä. Ajattelen leffaa koko ajan enemmänkin rakkaustarinana kuin minään muuna.

Alun jälkeen leffa alkaa kuitenkin aavistuksen hyytyä ja leffa polkee aavistuksen paikoillaan. Onneksi kuitenkin tällä kertaa vain tyyntä myrskyn edellä, leffa nimittäin ottaa loppua kohden lisää kierroksia ja leffasta tuleekin lopulta erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus. Loppukaan ei ole mitenkään jännä, vaan edelleenkin itse katson leffaa lähinnä hauskan romanttisen komedian silmin.

Leffa oli siis varsin hyvä ja jälleen kerran oikea leffa oikeaan paikkaan. Ääniä leffassa ei tällä kertaa tarvittu, mutta Netflixin ongelmat äänien kanssa alkavat kyllä jo suututtaa. Jälleen kerran Atmosraidan kanssa äänien hyppimistä kaiuttimien välillä, ongelma, jonka luulin jo kadonneen. En vaan pysty ymmärtämään mistä tämä johtuu, koska ongelma on puhtaasti vain Apple TV:n ja Atmosäänien kanssa, ei missään muussa tilanteessa.

Invisible Man

Invisible man on kerännyt keskustelupalstoilla ja somessa varsin vaihtelevia arvioita. Toiset ovat tykänneet, toiset ovat olleet hieman pettyneitä, toiset eivät ole tykänneet lainkaan. Myös äänistä ollaan oltu montaa mieltä, tykätty paljon ja toisaalta odotettu enemmän. Tämän vuoksi itsellänikin odotukset leffan suhteen olleet hieman mixed feelings. Toisaalta on ollut päivän selvää, että leffa pitää jossain vaiheessa nähdä ja ehkä vielä tarkemmin hankkia levyllä, mutta toisaalta mitään hirveää kiirettä ei ole ollut, sillä hinnat ovat tämän leffan suhteen olleen vielä aika korkealla. Leffa tuli lopulta kuitenkin järkevällä hinnalla Amazonissa vastaan ja saapui postilaatikkoon viime viikolla. Sen verran poltteli, että tänään se piti jo heti katsoa.

Ja nyt kyllä odotukset ylittyivät monellakin osaa. Ei täydellinen hitti, mutta elokuvana mielestäni aivan loistava. Leffa luonnollisesti on aavistuksen yliluonnollinen, ei örkkejä, mutta tuollaista pukua ei varmaankaan kuitenkaan tulla vielä aivan hetkeen tosielämässä näkemään, ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan tällä kertaa haitannut tippaakaan, etenkään kun tuo salaisuus alkoi leffan mittaan hahmottumaan, ja tosiaan Invisible Man ei ollutkaan mikään aivan yliluonnollinen asia, mitä ehkä ennakkoon hieman odottelin. Juoni kuitenkin kantoi loistavasti, ja juonenkäänteitäkin mahtui parin tunnin leffaan kiitettävästi. Ei sinällään, että tässä leffassa kukaan olisi merkittävästi yllättynyt lopputulemasta, mutta kaikki käänteet kuitenkin tukivat elokuvaa alusta loppuun ja leffa osasi pitää mielenkiinnon alusta viimeiseen hetkeen.

Rehellisyyden nimissä ne äänet nyt kuitenkin olivat se suurin syy leffan hankkimiseen, joten mennään seuraavaksi niihin. Odotuksissa oli jotain hieman Quiet Place tyyppistä, ja toisaalta sitä kyllä saatiinkin. Ei leffa ole missään tapauksessa samanlainen nolla sataan leffa, mutta muutama todella yllättävä kohtaus tuli, jossa perse kyllä nousi penkistä. Äänet olivat upeasti toteutettu ja koko äänikenttääkin käytettiin hienosti. Pieni jossittelukin toki vielä jää, eli itse olisin ehkä hieman vielä enemmän käyttänyt äänivihjeitä näkymättömän miehen liikkeissä, nyt vihjeet olivat enemmänkin visuaalisia, vaikka äänetkin varmasti kuuluivat. Leffassa mentiin myös todella matalalle, ja tuoleja joutuikin jossain vaiheessa jo hieman säätämään hiljaisemmalle.

Äänikenttä tänään muuten oli hieman erilainen, en ole vielä varma johtuiko se itse leffasta, vaiko siitä, että tein hieman muutoksia ääniin Diracin kanssa ennen leffaa. Diracista oli tullut jälleen uusi versio, mikä on hyvä, Dirac tuntuu olevan todella aktiivinen ohjelman päivitysten kanssa. Silloin voi olla luottavaisin mielin ohjelman kanssa, tietää jatkuvasti saavansa parasta. Se mikä tosin nyt piti kokeilla, oli netin yhden suurimman hifi-gurun eli Audioholicsin Gene DellaSalan Youtube vinkki siitä, että automaattisen korjaimen kuten Diracin ei kannattaisi antaa säätää ääniä kuin 500hz asti. Tämä sen vuoksi, että äänien liiallinen säätäminen yläpäässä tappaa äänen sävykkyyttä ja tekee äänestä liian tasapaksua. Yllättävää, mutta päätin kuitenkin kokeilla, ja nyt äänet ovat korjaamattomat 500hz ylöspäin. Äänikenttä tuntui tänään jotekin hieman kirkkaammalta, mutta vaikea vielä sanoa onko eroa paljon entiseen, vai oliko kyse vain leffasta.

Harmittaa joka tapauksessa edelleen todella paljon, että Arcamissa ei ole mahdollisuutta syöttää koneeseen enempää kuin yksi rinnakkainen korjaustiedosto, vaan verratakseen kahta, pitää uusi korjaus syöttää aina Diracin kautta ja toinen pyyhkiytyy pois. Olisi todella loistavaa jos muistipaikkoja olisi enemmän kuin yksi, kuten kaikissa uudemmissa laitteissa on. Mahtava leffa jonka suosittelen kyllä katsomaan, etenkin kuin todella monella lukijallani ainakin Instan puolella näyttää leffa olevan edelleen katsomatta. Suosittelen lämpimästi, loistava leffa!

Vanhojen blogi-postausten kuvat otettu Iphone X puhelimella, nämä Iphone 12 Pro puhelimilla, näetkö mitään eroa?

The Trial of Chicago 7

The Trial of Chicago ilmeistyi kovan kohun saattelemana Netflixiin muutama päivä sitten ja eilen tuli aika katsastaa tuo uutuus. Tosi tarinaa, oikeustaistelua ja draamaa, siitä on yleensä hyvä leffa tehty. Takana monellakin tapaa erittäin pitkä ja rankka työpäivä, mutta toiveissa oli nyt todellakin jotain älyllistä ja järkevää. Tällä tarkoitan ehkä eniten nyt sellaista leffaa jossa joutuu ajattelemaan, ei pääse kovinkaan helpolla, mutta ennen kaikkea saisi ajatukset hetkeksi pois arjesta. Ja sitä kaikkea todellakin sain. Oli itseasiassa todella mielenkiintoista miten paljon sitä joutui leffan alussa tekemään oikeasti töitä, että sai ajatukset suunnattua leffaan ja keskittymisen pysymään ruudulla niin, että asiat oikeasti pysyivät selkeinä ja leffan juonesta sai kiinni. Aivan alussa ei oikein onnistunut, mutta onneksi loppua kohden asia parantui ja koko ajan myös itse leffa alkoi aukeamaan paremmin ja paremmin. Jälleen yksi hyvä käyttötarkoitus hyvälle leffalle.

Leffa itsessään tosiaan kertoo vuoden 1960 tapahtumista jenkeissä ja leffa on tehty hyvin mielenkiintoisesti sekoittaen hienosti uutta ja vanhaa kuvaa. Juoni ei kulje täysin kronologisessa järjestyksessä, joten välillä aina joutuu miettimään missä mennään, ja tämä tosiaan vaati keskittymistä. Leffa on varsin älykäs, tai pitäisikö sanoa leffan juoni tai alkuperäinen tarina. Tarina on sinällään erittäin ajankohtainen, mutta toisaalta nämä amerikan rotuongelmat ovat jotain sellaista, mitkä eivät ole ihan hetkeen vieläkään poistumassa, valitettavasti enemmänkin päin vastoin. Vaikka tässä ei siis suoranaisesti kysymys rotu-asioista, vaikka nekin ovat toki osana, niin enemmänkin tässä nyt puhutaan ihmisoikeuksista ja ylipäätään korruptiosta ja muusta rakenteellisesta ongelmasta, joka edelleen on todella isossa osassa koko ongelmaa tänä päivänäkin.

Leffa ei ehkä ollut kovinkaan kantaaottava, vaan enemmänkin kuvaili historian tapahtumia. En tunne historiaa asian tiimoilta, mutta näin ainakin omat ajatukset tämän katsomisen jälkeen. Leffa oli varsin hyvä, ei tästä nyt mitään klassikkoa saa millään aikaiseksi, mutta joka tapauksessa erittäin miellyttävää katsottavaa ja ajoi tänään täysin tarkoituksensa.

Aurora

Tänään se vihdoin sitten tapahtui, eli ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan tuli lähdettyä suomalaisen leffan matkaan. Näitä tosiaankin olisi kiva katsella paljon enemmänkin, mutta kuten juuri jokin aika sitten blogissani kerroin, hinta ei nyt vaan ole vastannut kiinnostuksen tasoa. Tänään kuitenkin Jussi-palkintoja kahminut Aurora herätti kiinnostuksen, ja kaiken lisäksi hintakin oli euron normaalia halvempi, eli Itunesin hinta 3,99 riitti elokuvan vuokraamiseen. Jussi-gaalaa en tänä vuonna itse katsellut kuin sivusilmällä, mutta Auroran menestys ei kuitenkaan mennyt itseltäni ohi. Tämä on muuten jännä juttu, että ei ole ensimmäinen kerta kun olen löytänyt itselleni täysin tuntemattoman leffan vasta Jussi-gaalasta. Edellinen kerta taisi itse asiassa olla Ikitie vuonna 2018, vaikka viime vuoden voittaja Tyhjiökin tuli kyllä katsottua osittain vasta Jussi-gaalan innoittamana. Jussi-gaalaa siis kyllä tarvitaan, vaikka toivoisin hyviä suomileffoja löytäväni helpommin muutenkin.

Aurora en tuntenut aikaisemmin lainkaan, lähinnä mieleen tuli Hans Zimmerin Aurora kappale, joka todellakin on jäänyt mieleen. Leffa kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta jo heti trailerin perustella, joten pitihän se sitten tarkistaa. Leffa osoittautuikin maineensa arvoiseksi, vaikka aivan täyden kympin leffaa tästä en saakaan vaikka kuinka haluaisin. Juoni on erittäin hyvä ja leffa etenee vakaasti eteenpäin kuitenkin jotenkin kovinkin ennalta ennustettavasti. Se mikä erityisesti kuvaa hyvin tätä leffaa on jatkuva tarve miettiä miksi tätä ei tehty näin. Enkä tarkoita sitä, että olisin voinut tehdä itse mitään paremmin, vaan jotenkin vaan tuntui monessa kohdassa, että asiat olisivat voineet olla toisinkin. Ehkäpä vaan toivoin, jatkuvasti, että asiat olisivat menneet paremmin ja helpommin, siitä tässä leffassa ei kuitenkaan ollut kyse.

Kun sanoin, että leffa ei täyttä kymppiä saa, niin syyt ovat hyvinkin perinteiset. Ensinnäkin edelleen hieman ärsyttää kun hyvän suomalaisen leffan määritelmään pitää kuulua alkoholismi, ryyppääminen, huono-osaisuus ja seksi, joka nyt varsinaisesti ei kyllä ollut tässä leffassa pääosassa. Alkoholi ja päätön juhliminen ajoittain alkoi ärsyttämään, mutta toisaalta se kuitenkin pidettiin varsin siedettävyyden rajoissa. Silti jaksaa aina yllättää, että kuinka paljon synkkiä elokuvia suomessa tehdään, vaikka periaatteessa kaikki asiat maassa ovat paljon paremmin kuin monessa muussa maailma kolkassa. Eput sen kuitenkin tiivistivät, tuhansien murheellisten laulujen maahan, sellaisia me sitten kai vaan olemme.

Leffa ei kuitenkaan turhaan ole palkintoja saanut, etenkin Auroraa näytellyt Mimosa Willamo todellakin loistaa rankanpuoleisessa roolissaan. Rooli ei ole helppo, mutta Willamo ei vie rooliaan tippaakaan rajojen yli, vaan homma pysyy tiukasti hallussa alusta loppuun. Amir Escandari on myös loistava, ja rooli, jossa herra yrittää olla jotain muuta muut olettavat on erittäin puhutteleva. Miitta Sorvali on toki myöskin erittäin hyvä, vaikka rooli olisi voinut olla vieläkin hervottomampi, toisaalta ehkä hyvä että ei ollut, sillä niitäkin rooleja on nähty ihan riittävästi. Koko kolmikko kuitenkin täydentää ja tukee toisiaan erittäin hienosti ja kokonaisuus toimii luontevasti. Hienoa näyttelijätyötä on tässä leffassa kyllä paljon.

Leffan ehkä hienoin kohtaus näkyy tässä kuvassa alla. Tästä olisi voinut hyvin tehdä myöskin vaihtoehtoisen lopun, ja tätä itseasiassa odotinkin tapahtuvan. Ehdin jo hetken ajatella, että upein koskaan näkemäni kohtaus, kuinka yksi rekka vaan sattumalta liukuu paikalla ja sattuma puuttuu peliin. Ei kuitenkaan tällä kertaa, vaan leffa saa kuitenkin onnellisen ja odotetun lopun, vaikka sitä ei aivan loppuun asti viedäkään, vaan katsoja saa aivan itse tulkita mitä seuraavaksi tapahtuu. Mielenkiintoista ja paljon ajatuksia herättävää joka tapauksessa.

Leffapäivästä tuli kyllä erittäin nautinnollinen ja toivottavasti suomileffoja tulisi nyt katsottua enemmänkin, Suomessa kuitenkin tehdään paljon hyviä leffoja. Olen aina ollut suomileffojen suuri ystävä ja odotellut aina kuumeisesti uusia hyviä leffoja nousevan esiin. Auroraan suosittelen ehdottomasti kaikille katsottavaksi jos sitä ei vielä ole nähnyt, leffa todellakin ansaitsee tulla nähdyksi.

John Wick 3

Aika mielenkiintoinen leffapäivä takana tänään hyvinkin monella tapaa. John Wick 3 tuli hankittua muutama päivä sitten. Käytännössä suurin syy leffan hankintaan oli se, että Apocalypse Now leffan kaveriksi oli pakko tilata toinen leffa, muuten tuota leffaa ei olisi tarjouksella saanut. Mietin tuota toista leffaa hyvin pitkään ja hartaasti, mutta toisaalta kun ei mitään parempaakaan löytynyt, niin tällä kertaa päädyin tähän. Hankintaa sinällään tosin puolsi pari muutakin seikkaa. Kaksi ensimmäistä osaa löytyy jo UHD-Hyllystä, joten tämä oli hyvä täydennys siihen. Toisaalta John Wick 3 on tullut nähtyä jo kaksi kertaa ennenkin, mutta silloin asiasta jäi todella paljon hampaankoloon.

Ensinnäkin leffa tuli viimeksi katsottua Itunesista, jossa oli kyllä Atmos äänet, mutta siitäkin huolimatta joku ei aivan täsmännyt. Vuokratessa leffoja Itunesista saa aina 48 tuntia aikaa leffan katsomiseen ja katsottuani tämän leffan petyin todella raskaasti. Äänissä todellakin oli jotain pahasti vikaa, joten piti tehdä hieman säätöjä ja katsoa samalla rahalla leffa vielä uudelleen. Äänet parani, mutta ero tämän päivän katsomiseen oli kuitenkin valtava. Kyllähän tänään leffan äänet olivat todella hyvät, eikä John Wickiä ole turhaan käytetty demo-levynä useilla messuilla.

Äänet olivat tiedossa, mutta sitten siihen kaikista ihmeellisimpään kysymykseen. Onko leffa todella hyvä vai todella epäonnistunut jos kolmannellakaan kerralla ei muista leffan tapahtumista juuri mitään? Näin nimittäin kävi, sillä leffan aikana ainostaan pari kohtausta tuntui siltä, että tämän olen nähnyt, mutta suurin osa tuntui aivan uudelta ja ennen kaikkea en muistanut yhtään mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensimmäisen kerran tämä hämmensi todella paljon hevoskohtauksesta, tuollaisesta ei ollut minkäälaista mielikuvaa. Eikä tuo jäänyt todellakaan ainoaksi.

Mikäköhän tähän sitten vaikutti, itse pohdin asiaa niin, että koko leffa on niin jatkuvaa tappamista ja tappelua, että ehkä mieli on vaan saanut tarpeekseen ja blokannut kaiken pois mielestä? Tämä leffa jotenkin vaan on niin päätöntä menoa ilman minkäänlaista juonta, että ero ensimmäisen ja viimeisen välillä on todella valtata. Ensimmäinen oli todella hyvä, kaksi seuraavaa on mennyt koko ajan heikompaan suuntaan. Ja tämä siis arvio lähinnä itse leffasta, äänet ja kuva on toki uusimmassa aivan omaa luokkaansa.

Jokohan tämä sitten riittää, empä tiedä… Nyt tämä löytyy hyllystä, eli täysin aivottoman toiminnan vuoksi tähän tulee ehkä vielä joskus palattua. Kannattiko leffa hankkia, no ehkä kyllä, ehkä ei, mutta toisaalta nyt ei ollut parempaakaan tarjolla, joten tämä oli nyt paras valinta tähän väliin.

Seven

Mennäänpä taas vuosissa jonkin aikaa taaksepäin ja vuoteen 1995. Vuosi, jolta tuntuu huippuleffoja jääneen historiaan todella useita. Leffa Seven on jostain syystä nyt noussut hyvinkin paljon esiin etenkin Instagramin puolella. Toki huomasin tämän leffa itsekin ilmestyneen Netflixiin, joten olihan se sitä myöden selvää, että jossain vaiheessa se pitäisi uudelleen katsoa. Ja nimenomaan uudelleen, sillä Seven on kyllä tullut nähtyä ennenkin, mahdollisesti jopa useamman kerrankin vielä. Sen joka tapauksessa muistan, että kyseessä yksi niistä leffoista, jotka olen VHS:ällä joskus omistanut.

Kyseessä on yksi elokuvahistorian helmistä, leffa on todellakin hyvää kamaa. Valitettavasti kuitenkin sellainen leffa, jonka loisto ei aivan kestä kulumatta ikää, ja nyt en puhu vuosista vaan katselukerroista. Toki leffassa tulevat supertähdet Brat Pitt ja Morgan Freeman ovat hyvinkin vielä nuoria, eikä kaikista muistakaan hahmoista ihan hevillä 2020-luvun tähtiä saa, mutta siitäkin huolimatta leffan juoni pärjää loistavasti nykyleffojen kanssa. Leffan loistava ja yllättävä juoni kuitenkin himmenee kovasti kun leffan on jo nähnyt. Jotkin leffat yllättävistä juonenkäänteistä huolimatta kestää useammankin katselukerran, tämä nyt ei. Leffan todella hieno loppu lässähtää viimeistään automatkalla, jonka päätepysäkin jokainen leffan nähnyt aivan varmasti muistaa aina.

Kyseessä on kuitenkin klassikko joka on hyvä pitää elossa. Klassikko, joka ehdottomasti jokaisen tulee nähdä, jos se on jostain syystä jäänyt näkemättä. Leffa oli nyt ainakin Netflixissä hyvin tumma ja rakeinen, tälle leffalle 4K restaurointi varmasti tekisi hyvää. Ostaisinko itse, todennäköisesti en, mutta moni muu varmasti ostaisi.

An Affair

En oikein muista koska olen viimeksi päätynyt katsomaan norjalaista leffaa, mutta tänään sellainenkin ihme tapahtui. Taitaa itseasiassa olla July 22 leffa, jonka olen viimeksi nähnyt, tänään kuitenkin hieman erilaisia fiiliksiä sisältävä leffa, vaikka aika kovista ihmiskohtaloista tänäänkin puhuttiin. Kouluun tulee uusi liikunnanopettaja, joka nopeasti ihastuu nuoreen oppilaaseensa. Siitä alkaa tapahtumien sarja, joka loppua kohden saa lähestulkoon voimaan pahoin. Leffan alku on varsin hyvää ja sujuvaa tarinankerrontaa, mutta jossain vaiheessa ote aavistuksen lipsuu ja alkaa tulla paha olo.

Paha olo siitä, että tämä ei vaan voi olla todellista, näin vain ei voi toimia. Toisaalta mikä tässä leffassa on aika hienoa on se, että moni leffa oli tässä vaiheessa ottanut aivan toisenlaisen suunnan, kun tässä leffassa taas vastaavasti nähdään hyvinin inhimillinen loppu. Tai no, en tiedä onko se inhimillinen, enemmänkin todella todella draaginen ja surullinen, aivan käsinkosketeltavan surullinen. Tätä leffaa on ylipäätään aika vaikea kuvailla. Odotukset olivat enemmänkin samaan suuntaan kuin muutama vastaava, jonka olen viime aikoina netflixistä katsonut, ja leffa päättynyt lähinnä murhiin, tässä ei ollut kyse siitä, vaan jostain aivan muusta. Tunnelma lopussa on käsinkosketeltavan surullinen, aivan kaikkien osallisten puolesta.

Leffan aihepiiri ei sinällään ole mikään uusi, vaan opettaja-oppilas-suhteita on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Itselleni kuitenkin opettajana aihe koskettaa vielä normaalia enemmän, enkä voisi ikinä kuvitellakaan, että mitään tällaista voisi tapahtua. On ylipäätään onni, että tällaisia ei ole suomessa juurikaan tapahtunut, tai ainakaan ole tullut suuren yleisön tietoon. Toki Suomi on pieni maa, mutta ei täällä kuitenkaan missään lintukodossa eletä, joten aivan mahdollista tälläinen on varmasti täälläkin. Nykymaailmassa opettajana en tiedä voisiko mikään olla pahempaan kuin tämä, sen vuoksi omassa työssä on pidettävä huolta, että mitään oppilaisiin liittyvää kanssakäymistä ei tule ikinä tapahtumaan, ei edes teoriassa tai tulkinnanvaraisesti.