Equalizer

Selailin tänään jonkin aikaa striimauspalveluita ja yritin etsiä jotain mielenkiintoista katsottavaa. En oikein tiennyt mitä halusin katsoa, mutta kun mitään ei löytynyt, selailin hetken UHD hyllyä läpi ja sen jälkeen päivän leffa oli selviö. Equalizer. Leffa, jonka olen nähnyt kerran ennenkin, ja tykkäsin leffasta todella paljon. Aika tosin taisi olla jo ennen blogia, sillä nopealla haulla en leffasta löytänyt päivitystä blogista. Silloin tämä leffa tuli katsottu todennäköisesti Itunesista, jossa leffojen laatu on erittäin hyvää. Sain tämän leffan vierailta tuliaisina, ja ensimmäinen fiilis oli, että tosi hyvä leffa, pitääpä ehdottomasti katsoa uudestaan.

Ja sitten.. Leffa katsoessa oli alusta lähtien selvää että kyseessä on paljon parempi leffa kuin osasin edes ajatella. Muistin toki, että kyseessä on hyvä leffa juoneltaan, mutta se, että leffa oli näin älyttömän hyvä äänien puolesta tuli yllätyksenä. Leffa ei ole kovinkaan aktiivista toimintaa, toki leffassa ammutaan ja räjäytellään, mutta ne ovat vain pieni osa itse leffaa. Leffan äänet siis ovat tavallaan tuota maltillisempaa Atmos-raitaa, mutta sitäkin parempaa. Leffan äänet on tilassa täydelliset, on upeaa kuunnella kun asiat tapahtuvat äänellisesti juuri siellä missä kohtaa ympärillä ne tapahtuvat, ”vinkkejä” annetaan paljon, ja ennen kaikkea Atmos-kaiuttimiin syötetään todella paljon oikeaa tavaraa, joka todellakin saa hymyn huulille. Tämän kaiken lisäksi leffassa on dynamiikkaa vaikka muille jakaa, leffassa todellakin on laadukkaasti toteutettu ääniraita.

Äänen lisäksi myös kuvanlaatu leffassa on todella näyttävää ja hienoa katsottavaa. Leffa sisältää paljon hidastettuja kohtauksia, joissa loistava kuvanlaatu todellakin pääsee oikeuksiinsa. Leffa on muutenkin visuaalisesti varsin näyttävä, ja edelleen jatkaa sitä linjaa, että leffaan on juonen lisäksi muutenkin todella panostettu.

Kun kaiken lisäksi juoni toimii, Denzel Washington on parhaimmillaan, niin paljon enempää ei voi enää vaatia. Leffaa voisi monella tapaa verrata John Wick sarjaan, mutta tykkään tästä monin verroin enemmän. Siinä missä molemmat ovat täysin voittamattomia, tässä se kuitenkin tehdään paljon tyylikkäämmin ilman turhaa väkivallalla pröystäilyä. Kiva leffa katsoa monellakin tapaa ja tänään leffailta todellakin oli nautinto.

Outside the Wire

Netlfixin ensimmäisiä 2021 uutuuksia Outside the Wire pitäisi käsittääkseni olla Netflixin ns. isoja uutuuksia tähän vuoden alkuun. Leffan suhteen itsellänikin jonkinlaiset ennakko-odotukset, vaikka leffaan en sen suuremmin ollutkaan tutustunut. Kyseessä kuitenkin Science-Fiction toimintaa, Atmos leffa ja uutuus, jotain odotuksia tämä siis joka tapauksessa nostatti.

Leffan alku oli kuitenkin aika paljon haukottelua, joo, kyllähän leffassa silti koko ajan jotain tapahtuikin. Varsin action-packed leffa, mutta silti alku lähti jotenkin kovin hitaasti liikkeelle. Kun muutamia juonenkäänteitä alkoi tapahtua niin leffa alkoi kiinnostamaan enemmän, mutta ei ehkä kuitenkaan oikein missään vaiheessa päässyt aivan maaliin. Leffan loppu oli aika yllätyksetön ja sinällään jopa hieman tylsä. Ei tämä huono ollut, mutta ei missään tapauksessa myöskään mikään erityisen hyvä.

Leffassa tosiaan oli Atmos-äänet, ja sama itku jatkuu edelleen. Netflix ja Atmos eivät vaan yksinkertaisesti toimi vaikka mitä tekisin. Tänään itseasiassa jopa luulin, että jotain muutosta olisi tullut, sillä kesti aika pitkään ennen kuin ääni alkoi temppuilla. Sen jälkeen kun temppuilu alkoi, ei leffaa taas jaksanut enempää katsoa. Vaihdoin sitten taas Panasonicin puolelle katsomaan leffan loppuun. Tämän jälkeen ääni taas toimi hyvin, mutta kuvankoko tälläkin kertaa hieman pieni. Vähän koitin leffan jälkeen asiaa tutkia, mutta ei jaksanut enempää. Selvitellään joskus, jos Netflix ei tuota asiaa Apple TV:n puolella saa korjattua.

Äänet muuten leffassa olivat ihan ok, ei mitään erityistä, mutta sivu ja takakaiuttimia sentään käytettiin varsin kivasti. Räjähdyksistä puuttui jotenkin dynamiikkaa, laukausten sijainnit sentään toimivat aika kivasti. Kuva jostain syystä oli erittäin haalea (Panasonicin kanssa), mutta tähän en osaa varmasti sanoa oliko syynä leffa vai laitteet. Ihan leppoisaa sunnuntai-illan viihdettä joka tapauksessa.

Greenland

Greenland leffaa tuli pitkään tuumailtua Itunesin puolella ja parisen viikkoa sitten tuo leffa tuli sattumalta hankinttua Torista. Jotenkin leffasta oli hieman sellainen ennakkofiilis, että näitä luontokatastrofeja on nähty jo aivan tarpeeksi, mutta katsotaan nyt. Toisaalta, ei näitä nyt ihan viime aikoina hirveästi ole tullut, suunta on ehkä hieman kääntynyt poispäin, enemmänkin ihmisten tekemiin katastrofeihin. Greenland pääsi kuitenkin tällä kertaa yllättämään varsin positiivisesti.

Tykkäsin leffasta aika paljonkin lopulta. Leffa oli varsin hyvä ja mielenkiintoinen alusta loppuun. Yleensä näissä leffoissa pääosassa on tuhota kaikki liikkuva ja juosta epätoivoisesti sitä kaikkea tuhoa karkuun. Tähän leffaan oli itse asiassa kasattu jopa varsin hyvä juoni, jossa pääosassa oli enemmänkin ihmissuhteet, kuin itse katastrofi. Tämän sanon siitäkin huolimatta, että tätä on yritetty ennenkin, mutta nyt tuokin puoli toimi jotenkin paremmin.

Gerald Butler oli toki pääroolissa isossa osassa, mutta mikään Gerald Butler-fani ei ole tullut eikä tullut nytkään. Mies on jotenkin karun juro, tässäkään miehestä ei oikein saanut sympaattista isää saati maailmanlopun voittanut supersankaria. Morena Baccarenista puolestaan tykkäsin ehkä enemmänkin, hänen roolinsa oli varsin hyvällä tapaa neutraali. Scott Glenn veti mielestäni leffassa kaikista pisimmän korren tällä kertaa, miehen roolisuoritus isoisänä oli erinomainen.

Leffasta itsessään voisi vetää montakin aasinsiltaa vaikka nykymaailmaan ja Koronaan, mutta ehkä sitä en nyt tähän kohtaan vedä mukaan. On kuitenkin mielenkiintoista ja jopa hieman pelottavaa miten tällaisessa tilanteessa pelko tuo anarkiaa ja anarkia tuo tuhoa. Jos tässä leffassa taisteltiin paikoista koneissa, tällä hetkellä maailmassa taistellaan paikoista rokotuksissa. Mitä jos tässäkin asiassa anarkia ottaa jossain vaiheessa vallan ja rokotteita ei riitäkään kaikille halukkaille.

Eli yleisesti ottaen erittäin hyvä leffa ja ennen kaikkea näyttävä sellainen. Leffassa oli varsin vakuuttavat äänet 5.1 ääniksi, ja kuvan laatukin oli taas aika kivaa luokkaa. Värit tosin olivat leffan loppua kohden aika oranssiin kallellaan, mutta toisaalta tarkoitus oli varmasti kuvata tuota palavan taivaan vaikutusta. Räjähdyksiä ja maisemia niiden ympärillä oli kuvattu hienosti. Loistava leffa, mutta ei ehkä aivan heti uudelleen katseluun.

Tony Parker

Talvi on alkanut ottamaan otetta myös blogista, tai ehkä paremminkin bloggaajasta. Ensin tuli sairaasti lunta, joten pari päivää vapaa-aika meni lumitöissä. Sen jälkeen tulikin sitten pakkaset, jotka ovat osaltaan sotkeneet suunnitelmia. Eilen kuitenkin tuli istuttua vihdoin myös leffahuoneeseen ja leffaksi valikoitui varsin nopeasti koripalloilija Tony Parkerista kertova dokumentti. Mietin pitkään, että haluanko nyt katsoa dokkaria, mutta kyllä sä vaan vaati itseään katsottavaksi.

Niille jotka eivät siis nimeä tunnista, kyse on ranskalaisesta koripalloilijasta, joka voitti NBA:ssa peräti neljä mestaruutta ja raivasi omalta osaltaan tietä eurooppalaisten pelaajien esiin nousuun maailman kovimmassa koripalloliigassa. Parkerin ura itselleni tietysti on hyvinkin tuttu, eikä leffassakaan mitään suuria yllätyksiä tullut. Mutta, jotain erityistä tähän tarinaan kuitenkin liittyy. Eli Leffassakin esiin nousevat 18-vuotiaiden euroopan mestaruus kilpailut, joita Parker ja Ranska dominoivat aikoinaan. Hyvin erityiset kisat sinällään, että samojen kisojen karsintoihin olen itsekin suomipaidassa osallistunut, ja oikeastaan ainoita todellisia muistoja noista kisoista on eräs pelaaja jonka tilastot taisivat keskiarvoiltaan olla jotain luokkaa 30/10/10/10. Jo tuolloin katselin tilastoja ja totesin että ei herran jestas tuo voi olla todellista. Mutta kyllä se oli, ja vaikka herraa itseään vastaan en koskaan päässyt pelaamaan, niin varmasti minun ikäluokkani parhaasta pelaajasta euroopassa on varmasti kyse.

Dokumentti itsessään on aavistuksen poukkoileva, mutta muuten varsin asiallinen. Dokumentti oli varsin lyhyt ja siitä olisi varmasti saanut paljon pidemmänkin, etenkin muutamaan kohtaan olisin toivonut huomattavaa pidennystä, yksi näistä oli paidan hilaaminen kattoon, josta olisi ollut paljon enemmänkin hyvää materiaali näytettäväksi. Parkerin uran jälkeisiä steppejä ei juurikaan ole tullut seurattu, nämä vastaavasti olivat erittäin mukavaa kuultavaa. Voittaja on voitta oli kyseessä sitten mikä ala tahansa. Se mistä en vastaavasti oikein tykännyt oli se, että tapahtumia ei käyty juurikaan kronologisessa järjestykssä, vaan pompittiin hieman sinne ja tänne. Kuten sanoin, tästä olisi voinut tehdä hyvinkin paljon pidemmänkin version.

Kiva oli kuitenkin taas palata leffojen pariin ja tätä kirjoittaessa työviikko taas takana ja aika rentoutua. Toinen syy muuten miksi aikaa leffoille ei ole nyt niin paljon jäänyt on se, että olen ottanut työn alle yhden suurimmista suosikkisarjoistani The Block eli Remontilla Rahoiksi. Aivan huikea sarja, jota on yleensä tullut katsottua aina kesällä, mutta nyt heräsin siihen, että uusin 2019 kausi on menossa MTV:llä, joten pakko oli alkaa katsomaan ennen kuin sulkeutuu. Ollut loistava alku tällekin kaudelle.

Uncle Drew

Tänään vuorossa oli hieman erilainen leffa, ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin en edes tiennyt tämän leffan olemassa olosta ennen kuin sattumalta törmäsin siihen Ebayssä. No, tähän moni sanoo, että eipä ihme, sillä eipä ole kukaan muukaan. Itseasiassa Instan puolella laitoin jopa kyselyn aiheesta ja veikkasin, että alle viisi prosenttia seuraajistani on tämän leffan nähnyt. Tällä hetkellä ollaan juuri tuossa viidessä prosentissa. Omalta kohdaltani todennäköisyyden ei kuitenkaan pitäisi koripalloaiheiselle leffalla olla noin pieni, siksi pidän pienenä yllätyksenä, jos itse en ole leffasta kuullut. Uncle Drew:han saattaa monelle ollakin tuttu, ja on itsellenikin todella tuttu somemaailmasta, mutta en tosiaan tiennyt, että aiheesta on tehty myös koko pitkä elokuva.

Vitsinä Uncle Drew upposi kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin, mutta odotukset itse leffan suhteen eivät olleet kovinkaan korkealla. Ehkä juuri sen vuoksi en ollut osannut elokuvaakaan odottaa, ajattelin jotenkin, että aihe ja yllätys on jo käytetty, eli miten ihmeessä tästä voisi vielä jatkaa koko pitkän elokuvan ajan. Mutta kuinka väärässä sitten olinkaan. Tämä leffa menee näin alkuvuonna heittämällä Top-listalle, ja suosittelen todellakin jokaista lukijaani kaivamaan leffan esiin ja katsomaan.

Mutta miksi ihmeessä? Okei myönnän, pitää ehkä hieman tuntea taustoja, jotta leffa toden teolla aukeaa, mutta itselleni pitkään korista seuranneena, New Yorkissa asuneena ja ylipäätään koripalloon kasvaneena tämä oli täydellinen täys osuma. Miksi kuitenkin leffaa uskallan silti suositella myös muille johtuu siitä, että leffa on paljon muutakin kuin pelkästään koripallon inside juttua. Leffan juoni on simppeli, mutta samalla sisältää todella paljon hyvää ja opettavaista asiaa. Leffassa on todella monta erittäin opettavaista kohtaa ystävyydestä, anteeksi pyytämisestä, kaverisuhteista, yhteispelistä, rakkaudesta, kateudesta, kiusaamisesta ja monesta muusta tärkeästä elämän osa-alueesta. Leffan opetukset ovat itsestään selviä, mutta kuitenkin erittäin neutraalisti ja hienosti esitettyinä. Koripallosta viis, leffa on todella laadukkaasti ja hyvällä ajatuksella tehty.

Kaiken tämän lisäksi luonnollisesti maisemat ovat upeita, New York nyt vaan sattuu olemaan aivan käsittämättömän hienoa paikka, en malta millään odottaa seuraavaa vierailua toiseen kotikaupunkiini. Kun puhutaan koripallosta ja New Yorkista, silloin tietysti myös musiikilla on iso osa tässäkin leffassa. Musiikit ovat loistavia, ja ennen kaikkea leffan Atmos-raita saa niistä kaiken ilon irti. Subbarit todellakin saavat leffassa kyytiä ja se kuulostaa uskomattoman hyvältä. Muutenkin äänimaailma toimii ja leffa on senkin puolesta varsin mukava katsella. Vajaa pari tuntia meni tänään leffassa ehkä nopeammin kuin koskaan ennen!

Rehellisesti sanottuna pelkäsin tästä leffasta pahinta mahdollista floppia, mutta sain jotain aivan muuta. Koripalloilijat näyttelijöinä, käytetty teema ja jenkki komedia, niin paljon olisi voinut mennä vikaa mutta onneksi ei mennyt. Tämä leffa menee hyllyyn ja varmasti pysyy siellä. Aika siisti fiilis jäi tästä leffasta, pitäiskö katsoa heti uudelleen..

Pieces of a Woman

Perjantai ilta ja työ”viikko” takana, joten aika istahtaa hetkeksi leffan pariin ja pienen etsinnäin päätteeksi päätin napata katseluun Netflix-uutuuden Pieces of a Womanin siitäkin huolimatta, että leffa oli aavistuksen pitkä normaaliin perjantai-illan katseluun. Leffan kesto oli hieman päälle pari tuntia ja tarina kertoo lähinnä näisen (ja miehen) raskaasta elämästä lapsen menettämisen jälkeen. Leffan aihe jollain tapaa kiinnosti, mutta aivan täysin en tiennyt ennen leffan aloittamista mistä leffassa oli kyse. Insertissä lähinnä kuvattiin tuota synnytystä, ei niinkään sitä, mistä leffassa oikeasti oli kyse.

Itse leffa myös alkaa tuon synnytyksen kuvauksella, joka todellakin tehdään hyvinkin perusteellisesti. Joo, onhan se toisaalta iso osa tuota koko leffaa, mutta siitäkin huolimatta, alku on ainakin minun mielestäni jotenkin kovin pitkä ja jopa aavistuksen pitkästyttävä. Pitkästyttävä kertoo leffasta muutenkin paljon, tuollainen olo minulla nimittäin pitkin leffaa oli useastikin, mutta jotenkin kohti loppua tuo kuitenkin alkoi tuntua enemmän ja enemmän perustellulta. Leffa on vähän turhan hidastempoinen minun makuuni, mutta toisaalta tuo varmasti kuvaa parhaiten sitä tilaa, jossa Martha liikkuu. Elämä matelee, tuska ei hellitä ja asiat vaan eivät elämässä liikun mihinkään.

Pieces of a Woman on jotenkin hyvinkin inhorealistinen elokuva siitä, miten lapsen menettäminen synnytyksessä saattaa ihmisiin vaikuttaa ja miten sitä ihminen käsittelee. Aihetta käsitellään hyvinkin monen ihmisen silmin, ja vaikka Vanessa Kirbyn roolityötä ei turhaan ole kehuttu, niin kyllä tässä muitakin hyvin rooleja on mukana. Esimerkiksi Ellen Burstyn rooli on enemmän kuin vakuuttava vaikka se joka kohdassa ärsyttääkin. Yksi loppuvaiheen puhuttelu tyttärelle on etenkin erittäin vaikuttava kohtaus.

Kyseessä siis lopulta ihan hyvä leffa, ei mitään top-lista tavaraa tällä kertaa mutta kyllähän tämän nyt ihan sujuvasti katseli. Pitkä, mutta lopulta hyvin paljon ajatuksia herättävä monellakin tapaa. Loppuratkaisu ei juurikaan yllätä, mutta sopii kaikin puolin elokuvaan hyvin.

Silta kausi 4

Ja näin on sitten Silta-sarjan myös neljäs ja viimeinen kausi nähty, ei vaan pystynyt enää yhtään pidempään odottamaan. Kokonaisuudessaan sarja oli loistava, ja kuten aikaisemminkin jo todettu, monella tapaa muistuttaa hyvinkin paljon Sorjosta. Se missä Silta kuitenkin menee mielestäni Sorjosen ohi on se, että Silta on kaudesta toiseen pystynyt uudistumaan enemmän. Silta kehittyy joka ikisellä kaudella paljon eteenpäin, unohtamatta sitä syvintä olemustaan. Muutama pieni asia hieman pohdituttaa, esimerkiksi se, että onko poliisien keskuudessa oikeasti tapana rakastua jokaiseen kollegaan. Tuntui, että etenkin viimeisessä kaudessa jokainen oli jossain suhteessa johonkin kollegaan.

Toki ihmissuhteet ovat tässä sarjassa keskiössä kaiken aikaa, ja kuten sanoin kirjoituksessani aikaisemmin, sarjan etenemisen myötä nimenomaan nuo osa-alue nousee jatkuvasti tärkeämpään ja isompaan osaan. Silta on paikoitellen erittäin julma sarja, ja tässä vaiheessa pitääkin tunnustaa, että Silta on ensimmäinen sarja tai elokuva ikinä, josta olen saanut jonkinlaisia painajaisia tai enemmänkin herännyt yöllä sarjan tapahtumat mielessä. Osittain varmaan on kyse myös niistä tunneista jota sarjaa tuli katsottua putkeen ennen nukkumaan menoa, mutta kuitenkin. Hurjaa.

Sarjan juoni ja käsikirjoitus on ollut alusta lähtien upeaa katseltavaa, mutta kyllä silläkin saralla vielä neljäskin kausi pystyy yllättämään, etenkin viimeinen jakso on sellaisia yllätyksiä täynnä, ettei meinaa edes uskoa. Loppu on loistava, viimeiseen sekuntiin asti. Jos nyt jotain sarjaa pitäisi jollekin suositella, niin tälle annan nyt kyllä täysin varauksettoman suosituksen. Ei ole sarjaa turhaan kehuttu. Nyt se on kuitenkin ohi, hyvä vai huono. Hyvä, että aikaa tähän on käytetty hieman liikaa, huono, että aikaa olisi tämän parissa voinut hyvin viettää monta uuttakin kautta.

Hobbs & Shaw – Oisko kolmas kerta

Se alkaisi sitten olla lomat pidetty ja huomenna taas paluu arkeen. Loman loppumisen kunniaksi askelmerkit viimeiseen leffaan ennen arkea oli hyvinkin selkeästi tänään selvillä. Hobbs & Shaw -leffan olen nähnyt kerran leffassa, kerran striimattuna, mutta pitihän tuo leffa jossain vaiheessa hankkia myös omaan hyllyyn, ihan vaikka sen vuoksi, että kaikki muutkin Fast&Furious leffat sieltä löytyy, jos tämän nyt voi virallisesti tuohon sarjaan edes laskea. Tänään kuitenkin kaivattiin päätöntä hurjastelua, paljon äänitehosteita, vähän huumoria ja ennen kaikkea hyvää fiilistä.

Hyvää fiilistä tämä leffa tarjoaa, vaikka leffa ei itsessään mikään hirveän hyvä olekaan. Vielä kolmannellakin kerralla tuo herrojen täysin yli menevä nokittelu ärsyttää, se nyt vaan yksinkertaisesti menee yli, ja se mikä olisi voinut olla hauskaa ei enää ollutkaan. Nämä ovat leffan ne ns, hauskat kohdat, joten kun ne eivät naurata enää, niin laskee leffan arvoa paljon. Muutenkin näihin leffoihin kaipaan kipeästi myös muuta jenkiä, etenkin jos näillä nyt on tarkoitus olla jotain tekemistä Fast&Furious sarjan kanssa.

Äänet olivat sitä mitä tänääön haluttiin, kyllähän tässä leffassa paukutellaan oikein kunnolla, ja leffa on uusien Atmos leffojen aatelia, vaikka ei missään tapauksessa kuitenkin aivan kärkeen yllä. Leffassa on toimintaa riittävästi ja Atmostakin käytetään varsin kivasti. Kuva on priimaa niin kuin pitääkin, etenkin muutamat hidastetut kohtaukset osoittavat jäätävän hyvää ja tarkkaa kuvanlaatua.

Hobbs & Shaw kuuluu hyllyyn, ja kiva tätä on katsella uudelleenkin. Juuri niin kuin tänään, päättömään hurjasteluun loistavaa materiaali. Harmi kun uusin Fast & Furious jäi viime keväänä koronan alle, siinä taas yksi hyvä syy odottaa vuoden 2021 leffoja nopeasti valkokankaalle.

Silta kaudet 2 ja 3

Silta sarjan katselu on tässä leffojen ohessa jatkunut myös varsin kiivaana ja nyt ollaan päästy jo kolmannen kauden loppuun. Enää jäljellä on siis viimeinen eli neljäs kausi. Sarjan ensimmäinen kausi oli erittäin hyvä ja mielenkiintoinen, jatkon suhteen on kuitenkin ollut paljon kysymysmerkkejä ns. normaalien kysymysten lisäksi.

Sarjan toinen tuotantokausi jatko hyvin pitkälti siitä mihin edellinen jäi, päähenkilöt pääasiassa pysyivät ja uudet murhatkin olivat samalla tapaa varsin mielenkiintoisia seurata. Kausi seurasi vahvasti samaa rataa kuin edellinen, ennen kauden loppua oli mahdotonta olla varma kuka on syyllinen. Sarja on enemmän kuin hyvin käsikirjoitettu, ja siinä missä ensimmäisessä osassa pääasiassa tutustuttiin päähenkilöihin Sagaan ja Martiniin, toisessa osassa päästiin pureutumaan vielä syvemmälle heidän henkilökohtaisiin ongelmiin. Tämä ehkä onkin hyvin kuvaavaa tässä koko sarjassa, että sarjan tarina ei keskity vain murhien selvittämiseen, vaan koko ajan suurempaan ja suurempaan osaan nousee päähenkilöiden omat ongelmat. Sarjassa ratsastetaan jatkuvasti ikääkuin kaksilla rattailla, mutta tehdään se enemmän kuin onnistuneesti.

Kolmanteen kauteen liittyi paljon kysymysmerkkejä etenkin kun Martin kirjoitettiin sarjasta ulos. Ennakko odotus oli, että tämä oli erittäin huono asia ja sarjaa on tästä vaikea enää jatkaa. Mutta kovinpa paljon olin sen suhteen väärässä. Uusi partneri Tanskasta ei kauaa Saga rinnalla viihdy, ja ehkä hyvä niin. Jo kauden alussa tilalle tuleva Hendrik sen sijaan ottaa Martinin paikan loistavasti haltuun ja kaksikon toiminta sujuukin erittäin hyvin läpi koko kauden. Hendrik ottaa paikan Sagan rinnalla kuin olisi siinä ollut aina. Jos olet katsonut sarjaa ymmärrät, että tämä ei ole aivan itsestään selvyys. Molemmilla sekä Sagalla että Hendrikillä taistelu omassa elämässään jatkuu, ja tuo jälleen enemmän kuin mielenkiintoisen ulottuvuuden sarjaan. Toisaalta Sagan syytteet ovat jotenkin hyvin kevyitä ja hieman väkinäisesti mukaan ahdettuja. Oman lisänsä kauteen tuo myös uusi esimies joka ottaa loukkantuneen Hansin paikan, joka on jo vuosia pitänyt Sagaa siipensä suojissa. Kausi kolme oli ehkäpä jopa paras näistä kolmesta, vaikka vaikea verrata, sen verran hyvin on sarja vetänyt kaikki kolme kautta purkkiin.

Seuraavaksi olisi vielä neljäs ja viimeinen kausi, eiköhän sekin pidä vielä kohta katsoa, sen verran mielenkiintoisiin asetelmiin tässä jäätiin. Sekin kuitenkin vaatii tuollaisen kymmenisen tuntia aikaa ja lomaa on jäljellä enää pari päivää ja sen jälkeen paluu työmaalle. No, kaksi päivää töitä ja edessä jälleen viikonloppu eli eipä hätää.

Predator

Tänään taas hieman erilaista settiä, sillä nimerkkiä Leffaherra Instan puolella kantava nuorimies oli jälleen kylässä ja vieraat olivat valinneet päivän leffaksi Arnold Schwartzeneggerin Predator leffan vuodelta 1987, joka luonnollisesti oli siis kuitenkin tuunattu 4K muotoon UHD-Levylly. Leffaa en ollut itse aikaisemmin nähnyt. joka varmasti liittyy suurelta osalta siihen, että nämä olio ja örkkileffat eivät koskaan ole olleet omia suosikkejani. Predator kuitenkin yllätti itseni tällä kertaa positiivisesti, eli mentiin leffaa hyvinkin yli puolen välin ennen kuin Predatoria varsinaisesti edes näkyi, ja muutenkin mitä pidemmälle leffaa mentiin, sitä enemmän Predatorista alkoi muotoutua hyvinkin kuolevainen olento. Toisin sanoen, leffa ei siis ollut minun makuuni liian örkkiä, vaan enemmänkin varsin hyvä 80-luvun viidakkosota leffa.

Näitä toki on vastaavia paljonkin, tai ainakin leffoja mitkä muistuttavat tätä leffaa hyvinkin paljon. King Kong, Rambot ja niin edelleen. Helikopterilla viidakkoon, aseet kainaloon ja metsästämään jotain tuntematonta vihollista jne. Predatorissa hahmot olivat kuitenkin varsin hyviä ja hyvää huumoria ja dialogiakin mahtui kivasti mukaan. Yksi asia mitä leffa sai miettimään on ohjaamisen erot 80-luvulla verrattuna nykypäivään. Jotenkin tuntuu, että näyttelijöitä näissä leffoissa ohjataan hyvin vahvasti ja improvisaatiolle ja rentoudelle ei ole hirveästi jalansijaa. Näyttelemisestä tulee hieman kankeaa ja kulmikasta, mikä ei leffalle ole aina hyväksi. Jotenkin tuntuu, että nykyään leffoissa näyttelijät ovat paljon rennompia ja vapaampia toteuttamaan itseään. Mielenkiintoinen aihe, jota voisi hyvin peilata myös urheilumaailman muuttumiseen neljässä vuosikymmenessä.

Kuvassa oli toki paljon hyvää..

Leffan äänet ja kuva eivät tänään itseäni ihan hirveästi vakuuttaneet, piti oikein selailla vähän nettiä leffan jälkeen katsoakseni oliko se vain minä. Ja niinhän se taitaa olla, että leffan pitäisi olla aika hyvä restoroinnin osalta, ainakin verrattuna vuoden 2000 restoroituun Blurayhin verrattuna. Jos se on ollut todella surkea, niin kuinkahan surkea se sitten oikein on ollut. Minun makuuni leffassa kuitenkin oli aivan liikaa rakeisuutta, jota toki osa sitten taas hyvinkin arvostaa ja näkee tärkeänä. Mielestäni kuitenkin esim. Jaws leffa oli huomattavasti parempi laadultaan, tiedä sitten miksi. Joka tapauksessa leffa on aikanaan kuvattu 35mm filmille, joka asettaa omat rajoitteensa.

Äänien osalta fiilis jäi vielä valjummaksi. Kuva oli toki hyvä ja siitä sai paljon selvää myös tummissa kohdissa, mutta vastaavasti ääni tuntui jääneen aivan alkuperäiselle tasolle. Äänistä puutui rutkasti dynamiikkaa ja muutenkin äänet olivat todella etuopainotteisia, kuten yleensä tuon ajan 5.1 leffoisssa on tehty, koska teatterit ovat olleet mitä ovat. Leffan tapahtumien puitteissa olisi todella toivonut, että leffa olisi uudelleen miksattu Dolby Atmos muotoon, sen verran paljon siinä ole potentiaalia loistavaksi leffaksi. Oli paljon jänniä kohtia viidakossa, lentäviä juttuja luonnossa, helikoptereita, veden alla oloa, ja pään päällä tapahtuvia juttuja. Tässä todellakin oli ainekset paljon parempaan, miksi sitten ei oltu tehty, vaikea sanoa.

Mutta toisaalta myös paljon pikselimössöä

Kaiken kaikkea kuitenkin erittäin hyvä aikakautensa leffa, josta tykkäsin vielä 2021 vuonnakin. Näitä klassikkoleffoja on paljon ja näitä varmasti pikkuhiljaa painetaan lisää ja lisää myös 4k levyille nuorempien ihasteltavaksi. Paljon hyvää, paljon hyvää syytä nauttia myös uudemmista leffoista.