Räp musiikki teki kovaa vauhtia tuloaan ns. normaalien ihmisten pariin vuosituhannen vaihteessa, ja nyt normaaleilla ihmisillä tarkoitan ihmisiä, jotka eivät tuota genreä ole seuranneet tai muuten olleet siinä mukana. Räppihän oli alkuun hyvinkin sisäpiirin juttu, eikä siitä todellakaan voitu puhua pop-kulttuurina. Pikku hiljaa genre kuitenkin sai jalansijaa ja tunnettuvuutta, johtaen esimerkiksi myös suomiräpin nousuun, keulalla tietysti Fintelligens, jota itsekin tuli nuorena paljon kuunneltua. Muutamia helmiä siellä on edelleenkin kuuntelussa.

Samalla kuin musiikki alkoi tehdä tuloaan, tai osittain ehkä myös sen vuoksi, tulivat mukaan myös leffat, joista hyvänä esimerkkinä tämä 8 Mile-niminen leffa, jota tähdittää Eminen. Eminen oli yksi suurimpia tekijöitä räpin nostamiseen valtaväestön pariin, eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että räp-musiikki on mielletty lähinnä tummaihoisten jengien musiikiksi, mutta Eminen osoitti, että se voi olla myös kaiken väestön musiikkia. Tästä kertoo myös leffa 8 Mile. Tästäkin leffasta on vierinyt jo vuosia pari kymmentä, eli leffa on vuodelta 2003. Nyt se on myös tuotu 4K aikaan, ja itselle levy tuli hyllyyn jo jonkin aikaa sitten. Ei mikään pakkohankinta, mutta ehdottomasti leffa, jonka kyllä halusin uudelleen nähdä.

Leffa ei ollut ehkä ihan niin hyvä, mitä muistot antoivat odottaa. Leffa on suht leppoisaa menoa, vaikkakin aika rankkojakin juttuja siihen sisältyy. Silti olisin ehkä odottanut suurimmaksi teemaksi hieman jotain muuta kuin pelkästään tämän battlen kehitystä, en tosin kyllä muista yhtään missä vaiheessa Eminemin oma ura muuten tässä vaiheessa oli, mutta eihän siis mikään varsinainen elämänkertakaan siis ole. Eminen näyttelee hyvin, eikä rooleissa muutenkaan ole valitettavaa. Etenkin nuori Kim Basinger ja Brittany Murphy ovat erinomaisia. Räppibattlet ovat vähän mitä ovat, enkä muutenkaan voi väittää että ne olisivat itselleni olleet koskaan se mielenkiintoisin juttu tässä genressä, mutta onhan siis Eminemkin tehnyt biisejä, joita itse on sujuvasti kuunnellut vuosia nuorempana. Nykyään ei ehkä niinkään.

Leffa itsessään on aika tumma ja sumuinen, mutta niin on leffa itsessäänkin. En tiedä mitenkä hyvä käännös tämä on, koska leffa on jo itsessään niin tumma, että restoroinnin arvoa ei niin hyvin voi sanoa. Äänien puolesta yllättäen DTS:X, joita ei nykyään enää kovinkaan paljon tule vastaan. Eli äänet siis ovat tavallaan Atmosta vastaavia, mutta hirveästi tämä leffa ei äänien puolesta silti anna. Räppäysosiot jäävät kevyiksi, eikä tietysti äänien osalta leffassa ihan hirveästi muutenkaan tapahdu mitään. Ei näitä ääniä siis kannata mitenkään haukkua, mutta eipä vaan ollut äänillä niin paljon leffassa tekemistä kuin olisi ehkä voinut tämän tyyppisessä leffassa olla. Hyvä myös muistaa, että vuoden 2003 leffassa siis alkuperäisenä ollut vain 5.1 äänet, siihen nähden tietysti iso upgrade. Kiva leffa, mutta ei mitään uutta auringon alla.

Hyvä leffan määritelmiä EI OLE 4K, uusi tai budjetti, hyvä leffa voi koostua myös jostain ihan muista asioista. Tällä kertaa hyvän leffan määritelmä on vanha Bluray, jossa toki on siis Atmos äänet, mutta kyseessä leffa, jonka äänet on aivan silkkaa timanttia, kuvanlaatu erittäin hyvää ja ennen kaikkea itse leffa enemmän kuin loistava. Teenage Mutant Ninja Turtles on leffa, joka on hyllyssä ollut pitkään ja erilaisilla laitekokoonpanoilla se on tullut katsottuakin monta kertaa, mutta kyseessä siis yksi näitä alkupään leffoja, joita ylipäätään on Atmoksena koskaan saanut. Leffa on vuodelta 2014, mutta sitä ei kyllä mitenkään huomaa.

Joku aika sitten kävin leffassa katsomassa näistä samaisista hahmoista kertovan uuden leffan, joka oli tehty vähän niin kuin sarjakuvamalliin, joka nyt on muutenkin ollut jonkin verran esillä esim Spider Verse leffojen vuoksi. Silloin taisin mainita, että se leffa ei ihan niin paljon osunut minuun ja taisin myös silloin jo mainita nämä leffat, jotka sitten todellakin osuvat. Siihen on käytännössä etenkin yksi syy, ja sen on ns. oikeat ihmiset. Joo, molemmissa oli oikeita ihmisiä, mutta tässä niitä oli paljon enemmän ja muutenkin ne tärkeimmät, eli Turtlesit näyttävät ns. oikeilta, eikä piiroshahmoilta. En sano, että piirroshahmoissa on mitään vikaa, mutta itse tykkään enemmän tämän tyyppisistä leffoista. Vielä kun nämä sankarit eivät oli millään tavalla liian yliluonnollisia, tämä leffa vaan toimii.

Juonihan näissä menee aina aika samaa kaavaa, tai sanotaanko näin, että tästä leffastakin taitaa olla aika monta versiota tehtynä, silti juoni toimii uudestaan ja uudestaan. Ihmisten ja satuolentojen yhteispeli toimii täysin saumattomasti ja juoni on muutenkin tähän genreen erittäin uskottavalta. William Fichtner on pahiksena loistava, ja Megan Fox nyt tietysti journalistina tässä ihan huippu. Muutkin sivuosat toimivat moitteetta. Kuvan puolesta ei sinällään ole paljon kerrottavaa, omilla laitteilla edelleen upscale Bluraystä toimii loistavasti, enkä tiedä kuinka paljon tässä 4K edes toisi mitään lisää. Turtlesit ovat todella uskottavia ja näyttävät juuri siltä kuin tälläisessä leffassa voi parhaimmillaan näyttää.

Kaiken tämän päälle kakku tarvitsee vielä kuorrutuksen, ja kun tähän leffaan laitetaan vielä päällä täysin referenssi-tason äänet, on paketti valmis. Leffassa on upeat 9.1.6 äänet, joten jokaisesta kaiuttimesta saadaan rehellisesti materiaalia. Kun vielä kaiken lisäksi Atmos-objekteja käytetään todella paljon ja todella aktiivisesti, niin tästä saisi moni uudempikin leffa ottaa mallia. Atmoksessa on todella valtavat mahdollisuudet, ja eniten harmittaa kun studiot eivät näitä mahdollisuuksia käytä, vaikka leffa sitä muuten hyvin tukisikin. Ihan ehdottomana omana suosikkina tässä leffassa tuo lumimäki-kohtaus, jota voisi edelleen käyttää demona ihan missä vaan! Jos et siis tätä ole jostain syystä vielä nähnyt, niin ehdoton suositus!

Suomessakin Marry Me leffa nousi viikonloppuna Netflixin katsotuimpien leffojen joukkoon, taisi jopa olla pitkään myös ihan ykkösenä, eikä kyllä ihan turhaan. Romanttinen komedia, jossa oltiin löydetty hyvinkin omaperäinen ajatus leffalle, vaikka lopputulema nyt ei taas tälläkään kerralla ketään kovinkaan paljoa yllätä, onnellinen loppuhan näihin leffoihin kuuluu aina saada.

Marry Me leffassa oman elämänsä supertähti Jennifer Lopez esittää hyvin vakuuttavasti musiikkialan supertähteä, jonka elämä sujuu parhaillaan onnellisten tähtien alla ja uuden sinkun merkeissä Kat:in onkin tarkoitus mennä naimisiin elämänsä miehen Bastianin (Maluma) kanssa. Bastian on myös supertähti, ja juuri kun kaiken piti mennä maaliin, tapahtuu jotain yllättävää ja häät ovat tällä erää peruttu. Kat nappaakin yllättäen suoraan yleisön joukosta Marry Me kylttiä aivan sattumalta kantavan Charlien, jota näyttelee Owen Wilson. Siitä sitten alkaa tälläinen elokuvaversio Ensitreffit alttarilla ohjelmasta.

Jennifer Lopez on roolissaan hyvä, mutta mitäpä muuta sitä voisi oleettaakaan, roolihan on kuin omasta elämästä. Enkä siis tarkoita tällä leffan tapahtumia, vaan elämää yleensä, tälläistä ei ainakaan tietääkseni ole koskaan kuitenkaan tapahtunut, vaikka aika siistiä se toisaalta olisikin, ehkä. Ainoa asia mikä tässä koko leffassa tosin hieman ehkä harmittaa on se, että Owen Wilson on ehkä tässä kuitenkin hieman suuri stara ns. taviksen rooliin. On jotenkin tosi vaikeaa ajatella että kun tässä leffassa pääosissa on ”supertähdet” ja sitten tarkoituksena on rakastua tavikseen,niin taviksena onkin sitten leffan ehkä suurin supertähti. Owen Wilson on tässä toki ihan hyvä, mutta edelleen kyllä uskottavuus kärsii paljon pitkin leffaa kun Wilson yrittää sopeutua taviksen rooliin. Oishan se aika söpöä kun tuollainen supertähti oikeasti rakastuisi johonkin oikeasti tavikseen, ja sitten kuvassa onkin taas Wilson. No, mutta you got the point!

Silti, tykkäsin kyllä tästä paljon, enkä ihmettele että sitä on moni muukin käynyt katsomassa. Leffa on hyvin tehty, siinä on oikeasti aika hyvä juoni ja se juoni myös kantaa kyllä hyvin pitkin leffaa ja ihan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei silti ehkä enää ihan omaperäisin olekaan. Onnelliset leffat on silti aina aika kivoja ja etenkin tälläinen leffa sopi taas enemmän kuin hyvin myöhäisiltaan. Leffassa musiikki toimi hyvin ja olihan tämä tunnusbiisi ihan osuva. Tästä siis leffaromantiikan nälkään hyvää materiaalia!

P.S. John Bradlie, Game of Thrones ”reppana” vetää muuten tässä kanssa ihan kivan roolin, vaikka vähän tosiaan historia syö miehen olemusta tässäkin.

Yksi suosikki leffagenreistäni, eli tositarinaan perustuvat draamat, jotka aika usein liittyvät jollain tapaa murhiin tai muihin järkyttäviin tekoihin. Niin tälläkin kertaa kun katsoin Netflixistä sellaisen leffan kuin What Jennifer Did. Leffa kertoo Jenniferin kotona tapahtuneesta murrosta, jonka seurauksena Jenniferin vanhemmat kuolevat. Jennifer itse selviää itse kuin ihmeen kaupalla tapahtumista silminnäkijänä hengissä, joka nyt varmasti jo kertoo otsikon ohella hyvin pitkälle sen, mistä tässä leffassa on kyse.

No, tällä kertaa leffa ei kyllä ihan monen vastaavanlaisen tasolle pääse. Leffan kerronta on aika yllätyksetöntä ja ennalta arvattavaa. Muutenkin tämä ei jotenkin oikein ole niin kiinnostava tapaus kuin esimerkiksi yksi vastaava, jonka juuri hetki sitten katsoin, tai oikeastaan siis tarkoitan tässä nyt varmaankin sitä Homicide New York-sarjaa, tai onhan näitä viime aikoina muitakin tullut katsottua. Leffa on perus amerikkalaista kerrontaa, mutta edes siinä tämän laatu ei nyt pääse ihan vastaavien normaalille tasolle. Kiva tositarina, mutta ei nyt tällä kertaa paljon enempää anna.

Muuten sitten viikon aikana onkin taas tapahtunut kaikenlaista. On ollut todellakin kiirettä, ja sen vuoksi leffoja on taas tullut katseltua harvakseltaan. Sunnuntaina oli kuitenkin hieman spessumpaa ohjelmaa ja tuli käytyä myös messuilla. Vuosaaressa oli Helsinki High-End nimellä kulkevat messut, joissa tuli vierailtua. Nimikin se jo pitkälti kertoo, eli aika paljon pienemmät messut kyseessä kuin syksyiset Hifi-messut Habitaren kyljessä, eikä näiltä messuilta mennessäkään odottanut mitään löytöjä leffahuoneen suhteen tulevan. Eli nämä messut puhtaasti kahta kanavaa, ja ihan kyllä laadukasta ja mielenkiintoista sellaista. Aika paljon kyllä oli tosin omaan makuun skaalaa, eli toisissa huoneissa ihan oikeasti viihtyi, kuin toisissa tuntui hieman olevan väärässä paikassa. Ja tämä siis ihan kaikella kunnioituksella kaikkia kohtaan, mutta tämä käynti taas kerran osoitti hyvin sitä, että vaikka kaiuttimilla olisi kuinka paljon hintaa, ei kaikkien kaiuttimien sointi vaan itseä miellytä. Säädöillä, kalibroinneilla ja akustiikalla on tietysti ihan valtava merkitys, mutta silti näiden messujen suurin anti oli taas ihan varmasti se, että se ns. oma soundi vahvistui taas huomattavasti.

Jos mietitään sitä ns. omaa tarvetta, niin leffahuone ei tarvitse tällä hetkellä yhtään mitään, ja vastaavasti olohuone, missä sitä kahta kanavaa sitten nyt ja tulevaisuudessa tässä talossa kuunnellaan, ei oikein millään anna mahdollisuutta lattiakaiuttimille, ei monestakaan syystä. Näiden messujen yhdet parhaista soundeista antoi ehdottomasti Audiokaupan Musical Fidelity-setit, mutta nämäkin suht sirot pöntöt kuitenkin jo lähtökoitaisesti omaan tarpeeseen liian iso/korkeat. Mutta kyllä, bassopää tuli kyllä todella upeasti. Mitä sitten tulee sinne pienempään kokoluokkaan, niin messujen ehdottomia helmiä löytyi sekä Ideaalin että Mareksoundin huoneista. Ideaalin huone oli todella vakuuttava, mutta siitä en osaa sanoa, että kuinka suuri tekijä oli kaiuttimilla ja kuinka suuri muulla elektroniikalla, mutta kyllä vaan pienistäkin pöntöistä voi uskomattoman hienoa ääntä saada ulos.

Mareksoundilla sitten vastaavasti tiesi mistä ääni ulos tuli, sillä kyseessä oli all-in-one tyyppinen ratkaisu, jossa striimeri, vahvistimet ja jopa subbari löytyivät kaikki yksien massiivipuisten kuorien sisältä. Eli ääni vain kännykästä suoraan boxiin ja kaikki löytyy yhdestä paikasta, ilman monia johtoja ym. Se mikä näissä hämmästytti erityisesti, oli taakse vielä mahdutettu kaksi subbaria, siis näiden periaatteessa hyllykaiuttimien taakse. Väittäisin, että aika tehokasta tilankäyttöä ja kivastihan nämä soivat! Näissä bassoa vielä enemmän kuin Ideaalin Vienna Acousticsin setissä, mutta olihan nämä Saksalaiset Dutch & Dutch merkkiset kaiuttimet aika mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Sellainen disclaimer tosin täytyy tähän väliin sanoa, että itse en ainakaan jaksa tuntikausia viettää messuilla ja mitään omia toiveitakaan en ole koskaan jaksanut toivoa, muilla kun varmasti on paljon enemmän ostoajatuksia ym mielessä. Muutenkin itse tulee niin paljon kuunneltua ns. taustamusiikkia, että sellaista nyt istun tähän ja kuuntelen suosikkimusiikkiani hetkiä ei usein tule. Joten, kun messuilla käy musiikkia kuuntelemassa, on hyvin paljon herran haltuun millaista musiikkia sattuu milloinkin soimaan ja näin ollen ei kovinkaan ainakaan negatiivisia palautteita ei mistään seteistä kannata antaa, eikä oma korva ja ymmärrys siihen muutenkaan riitä. Mutta sen toki voi aina sanoa, jos joku kuulostaa hyvältä, kyllä se silloin varmasti on ainakin kykyneväinen setti siihen. Niin, ja tähän vielä loppuu sellainenkin juttu, äänilähteelläkin on tietysti merkitystä, ja siksi itsekin tuli tässä avattua kuukauden ilmainen kokeilu Qobuz sovellukseen, josta hieman parempaa ääntä pitäisi omaankin settiin saada. Yleensähän itellä lähteenä toimii nykyään Youtube-Music, joka tulee ”ilmaiseksi” Youtube-premium tilauksen kanssa.

Paikallisessa Biorexissä tuli taas poikettua, vaikka mitään nyt ihan sellaista pakollista katsottavaa ei ollutkaan, mutta olihan tämän Fall Guyn traileri nimenomaan leffateatterissa kyllä herättänyt huomion jo aikaisemmin ja kun siitä sitten alettiin ainakin lievästi sanottuna kohista, niin kyllähän se sitten piti käydä myös itse tarkistamassa. Leffahan on siis sinällään aika hauska ja erilainen leffa, että leffassa on ikäänkuin kaksi leffaa päällekkäin, eli leffa siis kertoo leffojen takana toimivista stunttimiehistä ja naisista, ikäänkuin kurkistus kulisseihin, samalla kun leffa ei kuitenkaan ole mikään dokumentti, vaan ihan aito juonellinen leffa. Tälläinen leffa oli todellakin kivaa vaihtelua jo ihan ideansa perusteella.

Eikä eikä leffa kyllä muutenkaan pettänyt. Aika hilpeissä tunnelmissa mentiin ja vaikka leffassa oli sekä rakkautta, draamaa, että toimintaa, niin kyllä pääroolissa silti oli ihan ehdottomasti huumori ja tämä leffa todellakin oli kirjaimellisesti sellainen leffa, joka jätti aidosti hymyn huulille kun leffasta poistu. Jonkin verran ollaan puhuttu niiden ennakkojuttujen lukemisesta ennen leffaan menoa, tästä pitää nyt sen verran vinkata, että leffan lopputekstit tosiaan kannattaa ihan rauhassa vielä istua paikoillaan, ei sitten tarvitse lopun pilalle menneitä kohtauksia katsella yksin eturivissä kun on jo ollut lähdössä pois. Kaiken kaikkiaan kuitenkin sellainen parituntinen ihan täyttä materiaalia, josta varmasti löytyy aika lailla jokaiselle jotakin, etenkin kun juonikin on oikeasti hyvä, eikä vain komedioissa usein olevaa pelkkää päätöntä kohellusta.

Pääosissa Ryan Gosling ja Emely Blunt molemmat toimivat loistavasti erikseen ja yhteen. Kaksikon välillä kemia toimii hienosti ja tuntuu välillä kuin kyseessä olisi oikea aviopari, sen verran sujuvasti kaikki toimii ruudulla. Hannah Waddingham Gail Meyerin roolissa muistuttaa todella paljon jotain enkä saanut millään päähäni mistä hän on niin tuttu, mutta sehän oli siis tietysti Apple TV:n Ted Lasso mistä tuo oli niin tuttu. No, tässä ihan hyvä rooli, mutta aika ärsyttävä, juuri niin kuin pitikin. Hyvin klaarattu siis tämäkin. Aaron Taylor-Johnsson on päätähti toisessa leffassa, ja toisessa sitten ihan sivuosassa. Hyvinhän tuo roolinsa vetää, mutta kyllä tässä tapauksessa ”sijaisnäyttelijä” kuitenkin vie kuin sitä kuuluisaa kuoriämpäriä. Hauskaa katsottavaa joka tapauksessa, ja kuten sanottua, kun juonikin vielä kantaa, erinomaista.

Äänet, joo ihan ok, mutta ei nyt mitään sellaista erityisen mielenkiintoista, vaikka tavallaan tehosteiden parissa puuhataankin ja on helikopteria, räjähdyksiä jne. On toki myös tuplaruutua, joka etenkin juuri isolla ruudulla kuulostaa aika kivalta. Ei tämä nyt sellainen leffa ole joka olisi pakko kotona äänien vuoksi nähdä, mutta toisaalta pakko myöntää, että jotenkin kuitenkin samalla hieman arvoituksellinen, olisiko tässä sittenkin potentiaalia kovaksi kotileffaksi, aika näyttää. Leffassa voin kuitenkin ehdottomasti suositella mennä katsomaan, etenkin jos haluat hyvälle tuulelle!

Vuodet vierii ja leffoja tulee paljon katsottua, silti, tuntuu aika uskomattomalta, että tässä sitä kirjoitellaan jo 800. päivitystä tähän blogiin. Viidessä vuodessa laitteet ovat muuttuneet, harrastus on muuttunut, uusia kavereita ja seuraajia on tullut paljon, mutta yksi asia ei ole muuttunut, on tämä silti edelleen ihan älyttömän hauska harrastus. Sikäli tämän päiväinen päivitys kuitenkin kertoo aika paljon siitä mihin on tultu. Leffana on Abyss 4K restaurointi, jota ennen ei ole nähty kuin DVD:llä ja itse en ole koko leffaa edes nähnyt, ja jos ollaan rehellisiä, niin en nyt varsinaisesti kyseisestä leffasta edes tiennyt mitään ennen kuin tästä restauroinnista alettiin puhumaan.

Sain tämän leffan arviointikappaleena, joka on ensinnäkin tässä harrastuksen vaiheessa ihan parhaita juttuja. Leffoja tulee katsottua todella paljon, rahaa on palanut todella paljon, joten 4K-leffojen ostamista on joutunut pakon edessä rajoittamaan todella paljon. Joo, kyllähän leffoja saa käytettyinä ja alennuksista todella helposti, mutta jos yrittää saada blogille jotain sisältöä, pitäisi päästä leffoista kirjoittamaan ennen kuin ne on kaikki nähneet. Tässä isona apuna oli yhteistyöt, joista olen saanut sovittua parinkin levymyyjän kanssa, mutta lopulta jos alennusten määrä on luokkaa 10-20%, niin se ei oikein auta siihen, että hankkisi muita kuin sellaisia leffoja, jotka ihan oikeasti haluaa hyllyyn hankkia. Näissä arvostelukappaleissa on se etu, että sieltä voi postissa tulla ihan mitä vaan, joten positiivisiakin yllätyksiä tulee, siis sellaisia että ”tätä en olisi ikinä itse ostanut”, mutta olipa hyvä leffa. Toisaalta välillä tulee nappiosumia, kuten tämä Abyss, tämä oli ostoslistalla, mutta ei vielä varaa ostaa. Nyt pääsen siitä teille kuitenkin kertomaan.

Arviointikappaleiden tarkoitus on, että kerron niistä teille, ja sen jälkeen voitte tehdä parempia päätöksiä mitä levyjä kannattaa hankkia. Levittäjä tietysti aina toivoo, että arviot ovat hyviä ja sitä kautta leffaa ostetaan paljon, silti arvioijan käsiä ei ole sidottu mihinkään, saan kirjoittaa näistä rehellisesti oman mielipiteeni, kunhan tekstit ovat asiallisia ja tuon esiin, että levy on saatu arviointitarkoitukseen. Se minkä koen tässä omana vahvuutenani on huoneeni, jossa arvioita teen, en usko, että kenelläkään Suomesta löytyy yhtä laadukasta paikkaa näitä levyjä testata, ja tällä siis tarkoitan nyt sitä, että kun arvioin kuvaa niin kuva näyttää jotakuinkin siltä kuin pitää (ei 55″ tuuman tv) tai äänien perusteella pystyn Trinnovin kanssa kertomaan myös faktoja, ei vain miltä ääni kuulostaa omaan korvaan. En tiedä kuinka moni tätä kaikkea tietoa tarvitsee, mutta mielestäni on kuitenkin kiva kertoa, että jos leffassa luvataan viisitoistakanavaista ääntä, ja siinä todellisuudessa on käytössä vain kymmenen. Samoin esimerkiksi jos joku haluaa omassa teatterissaan testata miten äänien pannaus toimii tai onko leffassa Atmos objekteja niin voin faktoina näistä kertoa, ei tarvitse arvailla, koska homma ei korvakuulolla ole ihan niin yksinkertaista.

Se mitä moni kuitenkin blogistani etsii on ajatuksia siitä mitä kannattaa katsoa. Minulla on paljon sellaisia seuraajia, jotka ovat jo pitkään blogiani seurannut, ja he kyllä tietävät hyvin minkälaisista leffoista tykkään, ja jos haluaa katsoa jotain tiettyä leffaa, he voivat luottaa jos siihen, että hekin ehkä tykkäävät jos olen leffaa suositellut. Toki jokainen leffa-arvio on täysin jokaisen oma arvio, toisen tykkää yhdestä ja toiset toisesta, ja sehän tässä on aina parasta. Ihan samoin, ei ole oikeaa tai väärää paikkaa leffa katsoa, mutta jos luet arvioitani, tiedät aina missä olosuhteissa arvio on tehty, tämän vuoksi yleensä myös aina kerron missä salissa olen jonkun leffan teatterissa nähnyt.

Se mikä on kivaa, on se, että seuraajien määrä täällä itse blogissa on tasaisesti koko ajan kasvanut. En tiedä onko se paljon vai vähän, mutta tätä blogia lukee tällä hetkellä päivittäin sellaiset vajaa sata kävijää ja päivityksiä tulee tänne noin 2-4 viikossa. Ei siis missään tapauksessa joka päivä, mut jos nyt karkeasti lasketaan niin viisi vuotta ja 800 päivitystä tekee keskimäärin kolme leffaa viikossa. Tähän on blogiin kai kuitenkin ihan kiva tahti. Markkinointiin en ole juurikaan rahaa käyttänyt missään vaiheessa, ihan yhtä kahta Facebook/Instagram kokeilua lukuunottamatta. Se mitä vastaavasti ihmettelen todella suuresti on se, että Instagramin puolella se noin 1200 seuraajaa on ollut siellä jo varmaan vuoden, se ei siitä nouse, vaikka feedejä on moni tuhansien seuraajien julkkiskin jakanut. Tuota olen miettinyt ja jotain vinkkejäkin koittanut, silti oikein mikään ei tuota lukua ole nostanut. Facebook:in on, mutta se vähemmällä käytöllä ja siellä vähiten seuraajia. Youtube:kin on auki, mutta sitä en ole vielä jaksanut isommin työstää eteenpäin. Eniten huomiota edelleen saa eri medioissa leffateatteri ensi-illat.

Mutta mitenkäs sitten tämä Abyss. Leffasta en tosiaan sen enempää tiennyt, mutta leffa oli kyllä erittäin suuri positiivinen yllätys. Ed Harris on leffassa todella hyvä ja heti tulee mieleen yksi suosikkielokuvani The Rock, jossa herra on myös loistava. Leffan näyttelijäkaarti on aika kapea, eli ihan hirveästi tässä ei rooleja ole, sillä leffa tapahtuu pääosin veden alla pienessä piirissä. Leffa on James Cameronin tuotos ja se näkyy monessakin muodossa. Sukelletaan veden alla aivan kuin Titanicissa ja Avatarissa, on periaatteessa kirkkaita värejä ja tunnistamattomia olentoja, mutta silti, tarinan kerronta pidetään pääosassa. Katsoin leffasta pidemmän version, joten en tiedä mitä tässä oli enemmän kuin teatteriversiossa, mutta aika meni kyllä silti kuin siivillä. Vähän oli tosin loppua kohden sellainen fiilis, että koska tämä loppuu, mutta sitten viimeinen puolituntia kyllä paketoi leffan todella upeasti ja pelkästään tuon vuoksi omat pisteeni nousevat todella paljon.

Mitä sitten on kerrottavaa näistä äänistä. Jos mennään fiilispohjalta, niin leffassa on ihan hyvät äänet, mutta ei missään tapauksessa sitä tasoa, mitä voisi olla jos leffa oltaisiin tehty tässä päivässä. Leffassa olisi pontentiaalia todella upeaan Atmokseen, mutta tässä sitä ei oikein missään vaiheessa hyödynnetä. En osaa yhtään sanoa miten restoroinnissa vanhat äänet masteroidaan Atmokseen, mutta tästä asiasta voisi kyllä ehdottomasti ottaa lisää selvää. Silti, kun tähän leffaan monellakin tapaa hyvin verrattavissa oleva tapaus Titanic on ääniltään aivan omaa luokkaansa, niin luulen että tähänkin olisi voitu halutessaan saada parempaa aikaiseksi. Siinä missä Titanicissä restoroinnilla leffan äänet on viety aivan uudelle tasolle, tässä lähinnä ollaan vain liimattu pari raitaa vanhan päälle. Tietämättä asiasta yhtään sen enempää, jotenkin tuntuu, että useimmiten näiden restauroitujen ääniraitojen tekotapa on vain se, että lisätään kaksi kanavaa kattoon ja voidaan lyödä Atmos-leima päälle. Tässäkin leffassa kansissa lukee 7.1.4 Atmos, mutta todellisuudessa leffassa on käytössä vain kaksi keskimmäistä Atmoskaiutinta, eli leffan ääniraita on käytännössä 7.1.2. Kun puhutaan leffasta, jossa liikutaan käytännössä koko ajan veden alla tai suljetussa sukellusveneessä, niin äänillä olisi voinut tehdä huomattavasti vielä paljon enemmän. Se mikä tässä on sentään hyvä, on se että objekteja kuitenkin liikutellaan jonkin verran, ihan staattinen Atmos tämä ei ole. Toisaalta siitäkin voidaan sitten olla montaa mieltä, että kuin hyvin nuo objektit tilassa oikeasti liikkuu jos ainoastaan kaksi kaiutinta katossa aktivoituu.

Kuvan osalta tämä uusi kolmen leffan julkaisu on herättänyt paljon keskustelua somessa ja moni on sitä mieltä, että tämä leffa on niistä vähiten epäonnistunut. Kahta muuta en ole nähnyt enkä omista, mutta kivahan nekin nyt olisi sitten nähdä jos tälläistä puhutaan. Tässä kohdassa ihan samat huomiot kuin äänissä, Titanic jostain syystä aivan eri levelillä, mutta mitään vikaa en tästä löytänyt. Onhan tämä nyt paljon sävyltään tummempi elokuva, joka vaikuttaa kuvaan tavallaan, mutta en minä muuten oikein ymmärrä mitä tästä kritisoidaan, pitää varmaan katsoa ne Aliens ja True Lies leffat, jotta ymmärrän. Tappajahaissa kuva on kuin uusista leffoista, mutta ihmiset näyttävät vanhoilta, tässä ihmiset näyttävät siltä, että leffa olisi voinut olla jopa tätä päivää, mutta kuvanlaatu ei vastaavasti nosta leffaa Tappajahain ja Titanicin tasolle.

Tälläkin kertaa postilaatikkoon yllättäen saapunut arviointikappale olis siis erittäin positiivinen tapaus. Leffa on muutenkin sellainen, että ainakin se teatteriversio olisi varmasti jossain vaiheessa kiva katsoa uudelleen ja tulee varmaan katsottua. Muuten elämä jatkuu, samoin tämän blogin tarina. Arvostan suuresti jokaista teistä, eikä haittaa yhtään vaikka teitä pikku hiljaa tänne löytäisi enemmänkin, eli laitahan saanaa eteenpäin jos koet että kiinnostuneita voisi olla myös kaveripiirissäsi. Uusiakin juttuja on paljon kaikenlaista vireillä, niistä sitten lisää taas sitä mukaa kun asioita varmistuu.

Varkaus on leffan nimi, mutta kaupungista tässä ei puhuta vaan itse teosta. Harvoin on tullut näin huonolla keskittymisellä leffaa katsottua, mutta sattumalta tänään tapahtui niin paljon kaiken laista, että pause nappulaa piti painaa useampaankin kertaan ja vastailla puheluihin leffan välissä. Eli koko leffa tuli kuitenkin siis katsottua, mutta hieman pätkissä ja parin tunnin leffa taisi kestää sellaiset neljä tuntia sitten lopulta. No, sellaista se välillä on.

Varkaus on siis Ruotsisaamelaisista kertova elokuva, jossa saamelaiset yrittävät pitää elämän tapaa ja elantoaan poronkasvattajina hengissä. Tarina on ehkä aika tyypillinen tarina vähämmistöistä, joissa koitetaan taistella hiljaa olemisen ja oikeudenmukaisuuden välimaastossa samalla aiheuttaen sisäistä kismaa siitä pitäisikö olla hiljaa vai puolustaa äänekkäästi etuaan. Leffa perustuu Ann-Helen Laestadiuksen kirjaan Stolen. Elokuvassa nuori saamelaistyttö kasvaa perheensä myötä porojen elämään ja jo pienenä joutuu kohtaamaan silmästä silmään ihmisiä, jotka yrittävät tämän maailman ajaa alas.

Leffa on temmoltaan todella todella hidas, ja vaikka leffa pitkittyi vielä entisestään omista syistäni, niin silti leffa oli aika sellaista leppoisaa odottelua. Joo, tavallaan kaiken aikaa tapahtui paljon, mutta samalla ei oikein mitään. Erin Kristiina Oskal on erittäin, muutkin näyttelijät toimii ihan kivasti, vaikka kyllähän tässä olisi voinut ainakin poliiseilta toivoa hieman lisää uskottavutta sekä näyttelijöiltä että rooleilta. Ennakko-odotuksissa ja kansikuvan perusteella jotenkin myös odotin hieman lisää actionia, mutta sitä ei varsinaisesti tämä hirveästi kuitenkaan tarjonnut, vaan ehkä jopa enemmän draaman puolelle jäätiin tällä kertaa.

Äänistä sen verran, että ihan ok 9.1.6 miksaus näytti olevan, mutta muistin tätä katsoa vain ihan hetken johtuen tosiaan kaikesta muusta säädöstä ja ennen kaikkea siitä, että tässä nyt ei äänellisestikään niin paljon tapahtunut. Ihan siis luokkaa katsottava leffa, etenkin saadakseen hieman käsitystä siitä mitä saamelaisten elämä on.

Mutta, sitten onkin seuraavaksi isojen asioiden vuoro, seuraava päivitys nimittäin onkin sitten jo päivitys numero 800. Aika hurjaa! Ja seuraavana leffana tietysti myös siihen sopiva eeppos, eli jotain aika spessua on tulossa! Instaa jos oot seurannut niin varmaan jo tiedätkin mitä on tulossa, mutta täällä kerron sen vasta myöhemmin.

Sulis 1907, jonka nimi olis kyllä voinut olla myös Sultijelma 1907, mutta kyseessä siis ilmeisesti joka tapauksessa suomennos, sillä nimi näyttäisi alkuperäisenä tai englannin kielisenä ainakin olevan Riot. No, niin tai näin niin kapinasta tässä on kyse ja tapahtumat juontavat juurensa Sultijelmaan, eli kaverien kesken Sulikseen ja vuoteen 1907. Kyseessä ehkä ajankohtaisempi leffa kuin koskaan, nimittäin ainakin Suomessa ammattijärjestöt ovat kovinkin olleet viime aikoina tapelilla ja tässä kuvataan ammattiliikkeen alkuaikoija Norjalaisissa kaivoksissa.

Leffa on hienosti tehty ja antaa hyvin kuvan siitä, että kyseessä ovat sadan vuoden takaiset tapahtumat. Lavastukset ja puvustukset siis ovat varasin mallikkaasti tehty, eikä itse leffassa tositarinaan perustuva muutenkaan mitään valittamista ole. No, vaikka ei ole valittamista, niin ei tämän nyt silti ihan mikään mestariteoskaan silti ollut. Aavistuksen ehkä tylsän puolelle menevää paikallaan junnaavaa tarinan kerrontaa, jossa mikään ei varsinaisesti yllätä. On käänteitä monia, mutta jotenkin hyvin ennalta-arvattavia. Näyttelijät ovat sellaista raffia työmiestä olettaa osaa, ja naiset tietysti hoitamassa ylläpitoa, näinhän se kai tähän aikaan oli tapana.

Kun kuitenkin puhutaan taas tositarinaan perustuvasta leffasta niin ainahan voi kysyä, että mitä tuli opittua? Ammattiliikkeen alkuajoista norjassa minulla ei ollut kyllä mitään tietoa, eikä kyllä siitäkään, että seuraukset ovat näistä tapahtumista laajemmallekin levinneet. Nykyään Suomessa ammattiliikkeet ovat aika vahvoja vaikka niitä jatkuvasti yritetään testata. Suosio ei ole kovinkaan huipussaan duunareidenkaan kesken, mutta siihen asiaan ehkä parhaiten auttaisi peili. Ammattiliikkeet ovat erittäin tärkeitä ja kukaan ei kiistä niiden ansioita, mutta silti yhä useammin ihmiset joudut kysymään, ovatko ammattiliitot oikeasti enää niiden asiakkaita vai itseään varten. Suomalainen hyväveliverkosto on pesiytynyt aika ikävästi myös ammattiliitoihin ja tästä pitäisi kaikessa päästä eroon.

Leffassa kuitenkin oltiin liikkeen alkutaipaleilla ja alkuhan on aina kaikessa vaikeaa. Lopulta siis ihan ok leffa, mutta ei hirveästi kuitenkaan sen enempää. Ääniltäkään tässä ei mitään ihmeellistä ollut joten katsokaa itse jos aihe kiinnostaa, Netflixistä löytyy tämäkin.

En tiedä olenko koskaan lähtenyt leffateatterista näin sanattomana. Olin siis katsomassa leffaa Civil War, joka on saanut paljon hyvin positiivisia arvioita, ja on kerrottu herättävän todella paljon ajatuksia ihan siitä, missä nykypäivänä mennään. Okei, eihän jenkeissä ole menossa sisällissotaa, eikä leffa ole sinänsään totta..Hmm.. Sitten seuraavaksi tulee mieleen tapahtumat vuodelta 2021 ja USA:n demokratian pyhimmän paikan, eli Capitolin valtausyritys. Onkohan nämä leffan tapahtumat sitten kuitenkaan ihan niin kaukana todellisuudesta mitä leffateatterin uumenissa voimme Suomessa ajatella? Pelottavaa, hämmentävää, mutta mikä tässä leffassa veti kaikista hiljaisemmaksi, on leffan ihan uskomattoman aito kuvaus äänineen, tämä leffa tulee kirjaimellisesti iholle!

Leffassa mennään koko ajan fyysisesti hyvin lähelle ihmisiä, ikään kuin kuvattaisiin koko ajan livelähetystä. Keino on tässä todella tehokas, ja vielä kun kuvattavat kohteet ovat monin paikoin oikeasti toiminnan keskikellä, tulee jotenkin todella karmiva fiilis monessakin kohtaa. Silti, on pakko ihmetellä, että kun sodassa ei kuitenkaan kunnioiteta usein ketään eikä mitään, niin mikä ihmeessä saa sotilaan kunnioittamaan toimittajaa? Jos olet valmis tappamaan ja raiskaamaan lapsia ja naisia, niin miksi jätät toimittajan kameran kanssa rauhaan? Tässä varmaan moni sanoo, että toimittaja tuo sotilaan agendaa esiin ja siksi ns toivottu vieras, mutta kyllähän toimittaja kuvaa ja näkee myös kaiken julmuuden ja vääryyden mitä teet. Etenkin juuri tässäkin leffassa hyvänä esimerkkinä, kun toimittajan on koko ajan aivan tappamisen ytimessä.

Ja muuten, oli aika hämmentävä kokemus, pian tämän jälkeen katsoin uutisia, ja siellä aivan samoissa toimittajan vermeissa toimittaja raportoimassa jostain todellisesta sodasta. Veti leffan kyllä aika lähelle. Lisäksi kun leffassa oli vielä äänetkin avain älyttömän taitavasti tehty, niin penkissä istui aika tiukasti. Laukaukset tulivat tavallisessa 5.1 teatterissa todella tarkasti joka suunnasta, ne todellakin kuulostivat aidoilta, vaikka en ehkä aidon aseen ääntä vuoden armeijakokemuksella tunnistakaan. Välillä tunnelmaa luotiin täydellisellä hiljaisuudella, jota harvoin näkee leffoissa. Viimeksi taisi oli First Man tai jotain vastaavaa, jossa vastaavanlaisen hiljaisuuden kokenut ja sekin oli kotona. Joka tapauksessa voin sanoa, että vaikka ei ehkä sellainen leffa jota erityisesti odottaa kotona pian näkevänsä uudelleen, niin kyllä täsäs oli pelkästään äänien puolesta niin paljon hienoja juttuja, että kyllä tämä pitää joskus kotonakin nähdä vielä uudelleen.

Lauantaille löytyikin sitten enemmänkin katsottavaa, mutta valinnaksi lopulta tuli tämä Rebel Moon toinen osa, jonka ensimmäisestä osasta ei itse asiassa ole kovinkaan kauaa ja sen arvio löytyy tästä. Suurin syy valintaan oli nyt ehjä ainakin kesto, eli tämä hieman alle pariin tuntiin vaikutti tähän väliin sopivalta. No, eipä mennyt sekään nyt ihan nappiin, nimittäin ehdin tätä katsoa puolisen tuntia kun piti siirtyä muihin hommiin, ja leffa tuli siis katsottua sunnuntaina loppuun. Muitakin mahdollisuuksia kuitenkin siis olisi ollut, esimerkiksi Netflissä Sulis 1907 ja Jenniferin teko, ja Varkaus jäivät vielä odottamaan. Viikonlopun kovin leffa kuitenkin jäi myös vielä odottamaan alkuviikkoa, eli posti toi hyvinkin mielenkiintoisen ja odotetun Abyss leffan arvioitavaksi, ja vieläpä 4K muodossa. Sen kesto kuitenkin lähes kolme tuntia, joten vielä ei ehtinyt se katsontaan.

Joten, katsontaan siis Rebel Moon ja siitä toinen osa. Ensimmäinen tuli katsottua vuoden vaihteessa kun se Netflixiin saapui ja siitä nyt ei ihan hirveästi jäänyt käteen. Taisin leffaa verrata hieman Creatorin ja Dyyniin sekoitukseksi, jossa äänen ja kuvanlaatu ei ollut kovinkaan korkealla tasolla, mikä oli tietysti iso pettymys, vielä kun otetaan huomioon, että leffa ei muutenkaan paljon tunteita herättänyt. Oliko nyt siis asiat muuttuneet siitä? Oletusarvoisesti voisi ajatella, että kun kaksi leffaa tehty hyvin lähekkäin, olisivat ne aika pitkälti samaa tuotantoa, eikä näin ollen isoa eroa pitäisi olla.

No, jos verrataan kerran Dyyniin, niin sen verran vertaus osuu kohdalleen, että tässäkin tapauksessa tykkäsin toisesta osasta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä, syytä en oikein osaa kuitenkaan sanoa. Leffa ei edelleenkään mene silti suosikkeihin, ihan niin kuin on dyyninkin kanssa. Leffa oli kuitenkin sinällään kivaa katsottavaa, että toimintaa riitti, ja äänien osaltakin kuulosti aika kivalta. Silti, pakko on myös edelleen ihmetellä. Tälläinen, aika kalliltakin vaikuttava leffa, ja äänet tässäkin vain 7.1.4, ja näistäkin viimeisimmässä puhutaan lähinnä vain kahdesta kattokaiuttimesta, jotka nekin vielä kaiken lisäksi vain etummaiset kaksi, josta pääosin tuli vain tunnelmamusiikkia. Katosta ei muuten juurikaan leffassa tullut mitään ja tosiaan front widet pysyi hiljaa koko leffan, mikä on leffan tapahtumiin suhteutettuna aika sääli. Leffan ylivoimasesti parasta antia oli kunnon matalat äänet, jotka jopa striimattuna materiaalina olivat kyllä kivaa kuunneltavaa, etenkin Waveforming toi tähän taas aivan uuden ulottuvuuden. Eli kiva kuunnella, mutta silti paljon olisi voinut olla paremminkin.

Kuvaanlaatua myös hieman ensimmäisen jälkeen kritisioin, en tiedä oliko silloin jotain vikaa esim. striimissä, mutta nyt leffa näytti tosi kivalta. Kuvassa tapahtui paljon, silti kaikki räjähdykset ja valosapelit olivat todella tarkkoja ja värikkäitä. Eikä ainakaan tämä toinen osa ollut edes ihan niin tumma, vaikka eipä tässä nyt hirveästi väriä räjähdyksiä lukuunottamatta hirveästi ollut. Leffa siis menee aika lailla sellaiseen kiva katsoa osastoon, mutta ei missään tapauksessa top listatalle mistään syystä tai muuten suosikkien joukkoon. Uudelleen voisin varmasti katsoa seurassa, yksin ei ehkä tule uudelleen katsottua, vaikka uusia juttuja tästä varmasti voisikin avautua.

Muutakin on tässä viikonloppuna kuitenkin puuhailtu, ja sen vuoksi leffoihinkin jäi hieman vähemmän aikaa. Nimittäin, olkkariin on nyt vihdoin saapumassa pitkään haaveillut Genelecit. Mallin paljastan vasta myöhemmin, mutta aika siistejä juttuja on joka tapauksessa tulossa. Tuota odotellessa tuli kuitenkin valmisteltua olohuonetta hieman uudella ilmeellä, ja nyt olohuoneen yli kymmenen vuotta vanha harmaa 3D paneeli sai väistyä, ja tilalle tuli ”vielä vanhempaa punaista tiiltä”. Punainen tiili on kiehtonut itseäni sisutuksessa ja miksei ulkoseinissäkin jo todella pitkään, nyt sellainen vihdoin tuli sitten sisään. Ja tarkennetaan nyt vielä, eli seinä on siis koristetiilistä verhoiltu, mitään uutta seinään tässä ei olla rakenneltu. Löysin kuitenkin torista hyvin edullisesti juuri tarkalleen sopivan määrän tiiliä, ja näin ollen koko remppa tuli taas maksamaan alle pari sataa euroa. Tälläisestä remppaamista minä tykkään! Niin ja mainitaan vielä loppuun, että tähän mielestäni sopii aivan täydellisesti valkoiset Genelecit, vaikka musta sinällään toimii hyvin tuon seinän kanssa muuten. Lisää tästä kun rahat Geneleceihin kasassa ja ne pääsee Marekilta kotiuttamaan, ehkä jo ensi viikolla?