Kadotettu Paradiso

Olipas sitä tänään oikein erityisen vaikeaa löytää katsottavaa illalle. Kriteerit jälleen samat, pitäisi löytää jotain mielenkiintoista, jota voi katsoa hiljaisella volyymilla lasten mennessä nukkumaan. Selasin läpi kaikki mahdolliset striimauspalvelut, mukaan lukien Disney Plussa uusi Star osuus, jossa itseasiassa on muutamia erittäin mielenkiintoisia leffoja kuten jo hetken kaipaamani ConAir, mutta luonnollisesti sitä leffaa ei katsota hiljaisuudessa. Leffan valitseminen tänään oli itse asiassa niin hankalaa, että leffa etsiessä loppuivat molemmat leffaevääksi olleet sipsipussi ja karkkipussi. Karkkipusseista puheenollen Pantteri Jungle Mix on tällä hetkellä parasta mitä kaupasta saa!

Mutta kyllähän sitä sitten lopulta löytyi myös se leffa, eli katsontaan tuli Netflixistä jokinaikaa sitten julkaistu Kadotettu Paradiso. Italialainen tositarinaan perustuva draama, joka kertoo miehestä, joka auttamatta rakastuu väärään naiseen ja joutuu kantamaan siitä kovat seuraamukset. Olen viimeaikoina kirjoitellut useaan otteeseen leffoista, jotka ovat auttamatta tylsiä, vaikka juoni sinällään onkin ollut varsin hyvä. Tänään kuitenkin päinvastainen esimerkki elokuvasta, jossa ei tapahdu oikein mitään, mutta silti kaiken aikaa juonta kuljetetaan eteenpäin sen verran mielenkiintoisesti, että mielenkiinto ja keskittyminen pysyy koko leffan ajan yllä.

Heittämällä paras leffaeväs just nyt!

Leffa oli varsin hyvin kirjoitettu, no tositarina taustalla auttaa aina kummasti, mutta muutenkin tykkäsin leffasta yllättävän paljon. Ei tästä nyt mitään top-lista leffaa saa millään, mutta mielenkiintoinen joka tapauksessa. Lauantai-illan hiljaisuuteen tämä leffa joka tapauksessa sopi loistavasti, ja vaikka karkit olikin jo syöty hyvän aikaa ennen leffan alkua niin viihdettä tässä oli riittävästi. Ääniäkään ei leffassa tarvittu, leffa oli lähinnä dialogia. Yksi pieni asia, joka hieman häiritsi oli se, että leffassa tekstitykset tulivat jatkuvasti ikäänkuin viiveellä. Ei ne olleet leffan kannalta viiveellä, mutta tulivat ruutuun aina kun näyttelijä oli jo hyvänmatkaa puhunut. Pieni asia, mutta häiritsi yllätävän paljon sujuvaa katselua.

Ivalo

The Block sarjan lisäksi toinen sarja joka viime aikoina on pitänyt kiireisenä on kymmenosainen kotimainen jännityssarja Ivalo. Ivalo nimensä mukaisesti tapahtuu Ivalossa lapissa ja pitkästä aikaa sellainen suomalainen sarja, josta löytyy myös toimintaa ihan pyssyjen kera. No joo, näitä varmasti on muitakin, mutta itse ei ole tullut pahemmin katsottua, ja ennen kaikkea tuntuu tällä hetkellä, että tällaiset toimintatrillerit puuttuvat vallan suomalaisesta elokuva genrestä. Liekö ongelmana sitten tuotantokustannukset vai mitkä, mutta suomalaista toimintaa en edes muista koska olisi viimeksi tehty. Ivalolle odotukset olivat kovat, etenkin kun rinnastin tämän jotenkin tuon Silta-sarjan kanssa, mutta ihan ei Ivalo kyllä tuolle tasolle yltäny.

Se mikä monelle tässä sarjassa varmasti uppoaa, muodostui itselleni kompastuskiveksi. Sarjassa on toisella puolella paljon inhimillisyyttä ja arjenläheisyyttä, ja toisella puolella sitten jotain, joka ei mielestäni liikkunut millään tavalla uskottavalla levelillä. Nämä pahikset olivat kaiken aikaa todella mystisiä, eikä oikein missään vaiheessa selvinnyt kuka sarjassa taistelee ja ketä vastaan. Kuka on pahis ja mikä se oikea uhka on. Sarja oli jotenkin todella sekava, ja uskottavuus oli koetuksella monessa kohtaa.

Sinällään olisin sarjasta halunnut tykätä paljon enemmänkin, Minka Kuustonen oli varsin hyvä, ja tykkäsin kyllä hänen roolistaan. Janne Kataja oli mielestäni koko sarjan aivan väärässä paikassa ja roolissa, ja lisäksi tämän monen kielen puhuminen sarjassa jotenkin häiritsi. Joo, kansainvälisyyttä varmasti haettiin, mutta jotenkin sitä oli jo hieman liikaa. Tehdään suomeksi tai englanniksi, mutta viisi kieltä samassa lyhyessä sarjassa on jo hieman liikaa. Sarjan alku oli mielenkiintoinen, sen jälkeen aivan liikaa toistoa ja lopussa taas hieman lisää kierroksia. Viimeinen jakso oli jotenkin aivan liian ennalta arvattava ja koko sarja lässähti. Tähänhän taisi olla tulossa myös jatkoa, saapa nähdä mitä siitä seuraa. Mahdollisuuksia on, mutta jäädään odottamaan mitä tulee.

Katsoin muuten hetken INXS:iä, en tunnistanut yhtään biisiä, mutta muuten ihan kiva meno, siitä lisää kun katson loppuun.

Black Beach

Espanjalaista Netflixistä, ei voi mennä vikaan, eikä muuten mennyt tälläkään kertaa. Tällä kertaa itse asiassa mentiin vielä kaiken lisäksi suoraan sinne ihan huipulle, oli nimittäin kyseessä sen kaliberin leffa, että taidanpa laittaa sen suoraan myös Top-listalle asti. Leffa kertoo.. Hmm.. Kertoo siis kaverista joka lähtee Afrikkaan neuvottelemaan terroristien kanssa ja lopulta päätyy monien kierteiden kautta sellaisten soppaan, josta ei käänteitä puutu. Lukematta leffan storylinea on itseasiassa todella vaikeaa edes kuvailla kaikkea mitä tässä leffassa tapahtui, leffa nimittäin oli niin monimuotoinen ja juonellisesti mielenkiintoinen. Tämä oli vaihteeksi taas yksi niitä leffoja, jonka aikana kännykkää ei tullut edes otettua esille muuta kuin parin kuvan ottamista varten ja silloinkin tunne oli heti että jotain jää nyt näkemättä.

Leffa on jotenkin hieman rosoinen, ja tällä kertaa hienoilla maisemilla ei mässäillä vaan leffa enemmänkin näyttää vain köyhyyttä ja sen kontrastina ultimaattista rikkautta. Sitähän se kehitysmaissa on, ja sitähän tässäkin kuvataan. Silti leffa on kuvattu hienosti ja vaikka leffassa ei kaiken aikaa edes tiedä mitä siinä tapahtuu, ei ote herpaannu hetkeksikään. Raul Arevalo on kaikessa karuudessaan ja kylmyydessään loistava. Hän on roolissaan todella uppoutunut työhönsä ja jokainen hetki vakuuttaa. Eikä tässä toki sovi unohtaa muitakaan näyttelijöitä, roolitus on erittäin onnistunut kaiken kaikkiaan. Loppuratkaisu on aika jäätävä, en osannut odottaa.

Äänien kanssa tässäkään leffassa ei oikein ollut mitään ihmeellistä, mutta eipä tarvinnutkaan. Seuraaviksi voisi kyllä ääniä taas testailla oikein huolella ja laittaa juuri postista saapunut INXS tulille. Konsertti Wembleyllä, 4k-restorointi ja Atmos äänet, Enough said?

Remontilla Rahoiksi – The Block

Se olisi Remontilla rahoiksi urakka sitten taas ohitse, en tiedä kuinka monesko, mutta aika mones. Yleensä näitä on tullut katsottua kesäisin, ja aika lailla siinä yksi kesäloma onkin aina mennyt. Nyt ensimmäistä kertaa tuli katsottua koko sarja keskelle talvea ja työarkea. Tämäkin kausi kesti sen hieman päälle viisikymmentä tunnin jaksoa, mutta onneksi sentään nykyään ei tule enää mitään ns. turhia välijaksoja. Kausi on pitkä, mutta sarja on ehdottomasti suurin suosikkisarjani kaikesta mitä televisiosta ylipäätään tulee. Harmi vaan kun näitä jaksoja tulee nettiin vain neljä viikossa, asia, joka harmitaa etenkin kesällä kun jaksoja odottaa oikein kunnolla. Nyt ei itseasiassa hirveästi edes haitannut, joka ilta kun ei kuitenkaan ehtinyt tuoretta jaksoa edes katsomaan.

Mikä sarjasta sitten tekee niin hyvän? No siihen on aika monta syytä. Ensinnäkin sarjaa juontava Scotty Cam on aivan jäätävän hyvä. Tuon parempaa juontajaa tälläiselle sarjalle on vaikea kuvitella, ja ilman häntä sarjaa tuskin voisi edes tehdä. Sen lisäksi työnjohtoon kuuluvat Keith ja entinen kilpailija Dan ovat omissa rooileissaan aivan korvaamattomia, vaikka Danin kestikin hetki päästä vauhtiin (ekoilla kausillaan). Nyt herra on kuitenkin osa kalustoa niin kuin moni muukin. Tämän lisäksi sarjaan on jollain ihmeellä vuosi toisensa jälkeen saatu valittua aivan verrattomia remppaajia. Toki onhan sitä mistä valita, ja täytyy itsekin myöntää että jos johonkin tosi tv-sarjaan joskus osallistuisin, olisi se tämä! Enkä nyt siis tarkoita että välttämättä osallistuisin sarjaan suomessa, vaan nimenomaan Australiassa.

Toki leffassa on sitten vielä se itse remppaaminen, joka myöskin on erittäin mielenkiintoista, ja kuvissa on usein hyvinkin mielenkiintoisia asioita, joista itsekin voisi ottaa ideoita, jos jotain remppaisi. Sarjassa tehdään todellista laatua, kuitenkin varsin maltillisella budjetilla. Sen lisäksi kun sarjassa käytännössä näkee miten kaikki tehdään alusta loppuun, on sarja tällaiselle tee-se-itse-miehelle aivan täydellistä viihdettä.

Voin muuten suositella sarjaan erittäin lämpimästi jos se ei vielä tullut selväksi. Sarjan katsomiselle on aika kiire, koska jaksot poistuvat netistä aika nopeasti. Tämä viimeisin kausi oli 2019, ja vuoden 2020 kautta odotellessa. Se voikin sitten olla hieman erilainen, en tosin tiedä missä vaiheessa vuotta se on kuvattu. Tulisipa nyt sitten vaan suomeen ja nopeasti, tai ehkäpä taas kesäksi. Jospa sitä sitten kävisi saunassa ja sen jälkeen taas jotain kivaa leffaa.

News of the World

Hieman on ollut tässä kaikenlaista kiirettä, joten leffan pariin ehti tänä viikonloppuna vasta lauantai-illan hämärtyessä. Netflixistä löytyi jälleen heti mielenkiintoinen leffa, jota näytti vielä kaiken lisäksi tähdittävän Tom Hanks. Edellisen kerran herra Hanksia tulikin katsottua Grayhound leffassa Apple TV plussan puolelta. Tällä kertaa leffan valintaan vaikutti erityisesti tuo Tom Hanksin pettämätön ääni, joka vaan sopii jokaiseen leffaan, jossa päähenkilö puhuu paljon. Ja kyllähän Hanks tässäkin leffassa on taas erittäin vakuuttava ja vie leffaa pitkällä kokemuksella tukevasti eteenpäin.

Muuten leffasta jäikin sitten aavistuksen kaksijakoiset fiilikset. Leffa oli pitkästä aikaa hieman western typpistä genreä, joka sinällään ei ole itselleni kovinkaan tuttua tai suosittua. Toisaalta eihän tuo pyssyjen pauke ja muu ollut kovin suuressa roolissa leffassa, vaan leffan juoni olisi ihan hyvin voinut tapahtua jossain muussakin ajassa ja ympäristössä. Leffan juoni oli aika selkeä, eikä nyt varsinaisesti kovinkaan suuria yllätyksiä tarjonnut. Harmi sinällään, että ehkä juuri jotain pieniä yllätyksiä leffa olisi kaivannut, sen verran tasaiselta puurtamiselta se alkoi aina välillä tuntua. Matka oli pitkä, samoin tuntui tämän leffan parin tunnin kesto. Onneksi sentään leffan loppu oli mielenkiintoinen ja tavallaan nosti tämän leffan kokonaisarvoa todella paljon. Olisiko leffa kuitenkin toiminut paremmin aavistuksen lyhyempänä, vaikea sanoa.

Leffa oli jälleen Atmosta, ja onneksi Netflix ja Atmos jälleen toimivat moitteetta. Leffassa oli muutama kiivaampi kohtaus, mutta muuten Atmosta ei tässäkään leffassa hirveästi tarvinnut. Leffan äänet olivat varsin tasaista kuten tälläisessä leffassa usein on. Senkin vuoksi leffa sopi tällä kertaa hyvin myöhäisiltaan ja viimeinen puolituntia tulikin äänet ruuvattua lähelle nollaa lasten mentyä jo nukkumaan. Eipä se tosiaan tällä kertaa mitään haitannut.

Ensi viikolla ääniä sitten taidetaan taas vaihteeksi ruuvata kaakkoon ihan huolella, sillä maanantaina levyhyllyyn pitäisi saapua todella kauan odotettu täydennys. Kuten hyvin jo tiedätte, musiikki UHD:t ovat nousseet viimeaikoina omiin suursuosikkeihin, ja aina kun niistä jossain puhutaan nousee yksi levy esiin. INXS konsertti Atmos äänillä tuntuu olevan todella monelle ollut merkittävä kokemus, ja nyt vihdoin se tulee myös minulle kuunneltavaksi ja koettavaksi. INXS ei sinällään itselleni hirveästi kerro mitään, mutta hyvä konsertti on aina hyvä konsertti itse pelkästä musiikista riippumatta. Joten tällä aika kovat odotukset ensi viikkoon!

Malcolm ja Marie

”I wanna know what love is.. I want you to show me”. Jännä että tämä biisi alkoi tänään leffan aikana soimaan korvamatona, vaikka sillä ei itse leffan kanssa mitään tekemistä suoranaisesti ollutkaan. Illan leffana Malcolm ja Marie, joka pompsahti Netflixistä ruudulle ensimmäisenä suosituksena. No mutta myönnettäköön, ihan mielenkiintoinen leffa, mutta suurin syy leffan valintaan oli yksinkertaisesti John David Washington. Herra veti niin mainion roolin Tenetissä, että tämä leffan traileri tänään suorastaan kutsui luoksensa. Odotinko mitään Tenetin tapaista niin en tietenkään, mutta tuossa Washingtonissa vaan on jotain niin jäätävää särmää tällä hetkellä, että pakkohan tähän oli tarttua.

Itse leffahan sitten olikin vaihteeksi jotain aivan muuta. Jotain aivan erilaista, jotain mitä en ole aikoihin nähnyt, ja ehkä jos olisin, niin leffasta olisi hyvin voinut tulla mieleen vaikka joku suomileffa. Lähdetään nyt vaikka ensimmäisenä liikkeelle siitä, että leffa on mustavalkoinen. Siinä näyttelee tasan kaksi ihmistä, ja kyllä, leffa kestää lähes kaksi tuntia. Se on oikeastaan ainoa varsinaisesti negatiivinen asia leffassa, yhdessä vaiheessa vaan yksinkertaisesti tuli kyllästyminen ja se kohta oli juuri siinä missä Malcolm sai kritiikin luettavakseen. Aivan liian amerikkalaista, aivan liian paatosta ja aivan liian pitkä kohtaus, vaikka varmaan leffaan oleellisesti kuuluikin.

Mustaa ja valkoista

Leffa oli hieman outo, mutta jotenkin sitten taas niin tavallinen ja tuttu. Tälläiseltä voisin hyvinkin kuvitella monenkin perheriidan kuulostavan ja näyttävän. Leffan esittelyssä kuvattiin, että tämä ei ole romanttinen komedia, vaan tarina rakkaudesta, ja sitä se todellakin oli. Rakkaus joskus vaan on niin raakaa, epäreilua ja viiltävää. Rakkaus voi kestää, se voi päättyä ja se voi rakoilla, mutta aina se vaan jossain vaiheessa satuttaa ja paljon tulee sanottua asioita mitä ei ehkä haluaisi tai tarkoittaisin. Voiko rakkaus siis koskaan olla virheetöntä ja kivutonta. Mitä rakkaus oikeasti on ja jos oikeasti rakastaa niin voiko silloin sanoa toiselle ihan mitä vaan. Tai voiko toisen unohtaa ja jos unohtaa, voiko sitä enää koskaan korjata. Leffa todellakin herättää paljon ajatuksia.

Tämä kohtaus vaan meni itseltäni yli

Leffa on jotenkin kaunis ja tyylikäs, mutta silti se valitettavasti jotenkin vaan kestää liian kauan ja on liian yksipuolinen. Jotain tähän olisi kuitenkin kaivannut lisää, tai edes hieman vähemmän. Niin paljon on jo sanottu, mutta silti kaikki vaan jatkuu ja jatkuu. Washington on erittäin hyvä, mutta Zendaya on ehkäpä vieläkin paljon paljon parempi ja vakuuttavampi. Zendaya jotenkin tekee Marien roolista niin vakuuttavan, että monessa kohtaa miettii, että kerrotaanko tässä nyt oikeasti elokuvaa vai elokuvasta. Leffa on aika hyvä, vaikka ei täydellinen.

Ja loppuun vielä yksi vihainen rivi. Netflixin Atmosraita pätki jälleen, en vaan tajua!! Ei estänyt leffan katsomista, mutta äärettömän rasittavaa se on aina. En vaan tajua, pari leffaa kaikki jo toimi ja taas mennään.

The Dig

Tänään en ehtinyt paljon miettimään mitä sitä katsoisi, tai mitä ylipäätään tekisi mieli katsoa. Ajatus ylipäätään leffan katsomisesta tuli hieman yllättäen, ja ensimmäisenä vastaan tuli the Dig, joka sitten vaikutti heti sen verran mielenkiintoiselta, että tartui oitis siihen kiinni. Eikä mennyt hukkaan, leffa nimittäin osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi. Yllätyshän tuo sinällään ei ole, sillä kyse tositarinaan perustuvasta elokuvasta.

Elokuvassa siis käsitellään arkeologia kaivauksia, tai ehkä paremminkin yhtä sellaista, joka tapahtuu yksityisen mailla. Naisella on aavistus, että jotain tärkeää on piilossa hänen maillaan, ja lopulta sieltä löytyykin aarre, jota kukaan ei oikein osannut odottaa. Leffa on todella lämmin kertomus rakkaudesta, luopumisesta, unelmista ja ikävä kyllä hieman myös kateudesta, ahneudesta ja petollisuudesta. Tuo lämpö on kuitenkin se sana joka minulle tästä jäi eniten mieleen.

Ralph Fiennes esittää leffassa Basil Brown nimistä kaivajaa, ja tekeekin aivan uskomattoman vakuuttavan ja hienon roolityön. Ehkä nimenomaan tuosta roolista nousee tuo lämpö ja välittäminen. Leffassa on kyllä muitakin hyviä rooleja, mutta Fiennesin tasolle ei kyllä kukaan muu pääse lähellekään. Leffan äänet olivat jälleen Dolby Atmosta, ja mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin Netflixin Atmos-raita joka toimii! Tämä oli nyt toinen leffa putkeen, joten jotain on varmasti Netflixin päässä vihdoin korjattu. Tämä todellakin on uutinen ja toivottavasti myös jatkuu näin. Äänistä muuten ei paljon kerrottavaa jäänyt, mutta eipä ollut tämän leffan oleellisin osa muutenkaan.

The Dig sopi tähän perjantai-iltaan täydellisesti ja sai todellakin hyvälle mielelle.

Metsäjätti

Nyt on ihan pakko olla rehellinen ja myöntää, ensimmäinen suomalainen elokuva pitkään aikaan mitä oikeasti olen odottanut. Metsäjättiä on kehuttu paljon, mutta toisaalta tämänkin leffa on ehkä jäänyt hieman koronan jalkoihin. Itse olen tätä odottanut kovasti Itunesiin, ja nyt kun se kuun vaihteessa viimein sinne tuli niin kyllähän se piti sitten heti katsoa. Ihan paras ilta tänään ei ollut leffaa katsoa, sillä leffasta piti pitää pieni tauko kokouksen vuoksi, mutta eipä se juurikaan haitannut.

Leffa oli suomalaiseksi leffaksi varsin hyvä, enkä nyt taas väheksy suomalaista leffaa, vaan enemmänkin palaan siihen, että niin moni suomalainen ”hitti” on osoittautunut itselleni viimeaikoina pettymykseksi. Leffassa ei ollut mitään suomalaiselle leffalle liian tyypillisiä ylilyöntejä, vaan roolit oli rakennettu erittäin hyvin ja uskottavasti, etenkin ne vanhat kuvat, joissa parrat ja vaatteet olisi taas voitu vetää huolella yli. Nyt ne oli vanhoja, mutta varsin asiallisia ja uskottavia. Jussi Vatanen pääroolissa oli hyvä, vaikka jotenkin näin vakava rooli sai jatkuvasti miettimään, että mikä saa miehen seuraavaksi hymyilemään. Todellisuudessa rooli, jonka Vatanen veti oli todella karu, kukaan ei varmasti halua olla se henkilö yrityksen johtoportaassa, joka joutuu erottamaan kaikki lapsuuden kaverinsa, ja käytännössä vielä sammuttamaan valot koko kaupungista. Vatanen kuitenkin selvisi mielestäni erittäin hyvin tästä vaativasta roolistaan.

Leffan juoni on erittäin hyvä, aavistuksen yllättäviä käänteitä sisältä, mutta ehdottomasti positiivisessa mielessä. Itse en juonenkäänteitä aivan pystynyt ennakoimaan, mikä on aina loistava juttu leffalle. Itseasiassa Pasin avautuminen haastattelussa oli todella kova veto ja muutti leffan suuntaan aivan maagisesti. Jotenkin niin masentavasta leffasta tehtiin hetkessä todella positiinen ja toivoa antava, tämä ei todellakaan ole tyypillistä suomileffaa. Leffan kesto oli aavistuksen alle puolitoista tuntia mikä alkuun hieman arvellutti, mutta varsin hyvin asia tähänkin aikaan mahtui. Toki leffaa olisi voinut tarinaltaan viedä vielä aavistuksen syvemmällekin, mutta hyvä näinkin.

Äänistä nyt ei taas ole luonnollisesti paljon sanottavaa, ei niitä oikein ollut eikä tarvittu. Tykkäsin leffasta aika paljon ja ehdottomasti parhaita suomileffoja mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Tämä varmasti kannattaa katsoa, jos suomileffat yhtään kiinnostaa. Kiva suomalainen leffa, jossa synkkiä asioita käsitellään laadukkaasti, ja lopulta vielä päädytään iloiseen loppuun. Näitä ehdottomasti lisää!

Palmer

Apple on taas vaihteeksi saanut Apple TV+ -palveluun myös uuden elokuvan, Justin Timberlaken tähdittämän Palmerin. Leffa kertoo entisestä jenkkifutistähdestä, joka on viettänyt viimeiset kaksitoista vuotta vankilassa ja palaa nyt kotikonnuilleen. Palmer tutustuu sattumalta nuoreen poikaan, jota koulukiusataan, koska haluaa olla niin kuin tytöt. Pojan äiti on huume addikti ja erittäin kyvytön huolehtimaan lapsestaan. Kohtalo tuo lapsen Palmerin huostaan, ja siitä alkaa tarina nuoren pojan ja elämässään samoja ongelmia kohdanneen miehen tarina.

Palmeria tosiaan näyttelee laulajana ehkä paremmin tunnettu Justin Timberlake, joka toki on ollut monessa leffassa ennenkin mukana, mutta tässä leffassa jotenkin jättää hieman valjun kuvan. Toki päähenkilö on välinpitämätön ja tavallaan hieman väsynyt ja masentunut, mutta siitäkin huolimatta jonkinlainen lämpö näyttelemisestä kuitenkin puuttuu. Palmer on impulsiivinen, mutta silti herkkä, tätä puolta Timberlake ei mielestäni saa kunnolla esiin. Leffassa on mahdollisuuksia vaikka mihin ja juoni onkin varsin hyvä, ei kuitenkaan ehkä ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Liekö sitten kyse omasta tunnetilasta vai siitä mitä leffa pystyi tarjoamaan, mutta itselläni leffa ei tänään kyyneleitä liikuttanut, vaikka mahdollisuuksia siihen olisi ollut paljonkin.

Äänet leffassa olivat kyllä Atmos, mutta mitään erityistä leffassa ei ollut, eikä toisaalta tarvinnutkaan. Kuva tietysti Apple Tv:ssä oli laadukas, mutta jotenkin koko leffa oli aika synkkää keskilännen meininkiä. Ihan hyvä ja mielenkiintoinen leffa joka tapauksessa ja jos tuon palvelun omistaa niin kannattaa katsoa. Herättää ainakin paljon ajatuksia esimerkiksi erilaisuuteen ja koulukiusaamiseen liittyen, jos ei mitään muuta.

Eilen muuten koettiin blogissa jokin hyvin ihmeellinen piikki, lukijoita oli ollut lähes kolminkertainen määrä normaaliin huippupäivään nähden. Enpä tiedä oliko joku jakanut julkaisun, jossain missä se oli herättänyt huomiota vai mistä johtuu, mutta toki näitä saa jakaa ja kertoa blogista muillekin. Blogin voi ottaa seurantaan Facebookissa, Instagramissa tai ihan täällä blogissa. Silloin saat aina tiedon heti kun uusi päivitys tulee. Ai niin, ja päivityksistä puheenollen, se on muuten kohta maaginen 500. päivitys jo ovella, aika hurjaa!!

Lord of the Rings – Return of the King

Pieni tauko kahden ensimmäisen osan jälkeen, mutta tänään laitettiin vihdoin Lord of the Rings saaga pakettiin kolmannen eli Return of the King leffan merkeissä. Leffa on piiiiiiiitkä, kestää sellaiset vaivaiset neljä tuntia ja kaksi kymmentä minuuttia. Menee siis heittämällä minun pisimmäksi koskaan näkemäkseni elokuvaksi ja kyseessä tietysti siis extended versio, leffassa tekisi kyllä tiukkaa tälläisen maratonin katsominen, mutta onneksi kotona voi pitää mukavasti taukoja tarvittaessa, ja tänäänkin tuli mm. syötyä lounasta leffan aikana.

Nyt saaga on kuitenkin maalissa ja pitää sanoa, että kyllähän tässä aikamoisesta leffasta ja tarinasta on kyse. Vaikka leffa kestää jotakuinkin ikuisuuden, niin siitäkin huolimatta juoni kantaa koko ajan varsin hyvin, eikä varsinaista kyllästymistä missään vaiheessa pääse tulemaan, vaikka toki pieniä hetkeä silloin tällöin. Tämän nyt voi kuitenkin pistää puhtaasti leffan keston piikkiin. Teatteri versiota en ole ainakaan vielä nähnyt, mutta sellaista fiilistä tästäkään ei tullut, että jotain olisi erityisesti pitänyt vähentääkään. Kaikki tukee varsin hyvin juonta ja tuntuu oleelliselta.

Leffan hahmot ovat erittäin kiinnostavia, ja vaikka tässäkin taas aloin alussa Frodoa jonkin verran kaipaamaan, niin kyllähän se Herra Frodo sitten lopussa taas palasi leffan keskipisteeksi. Gandalf on koko saagan ajan ilmiömäinen, mutta eipä tässä saagassa kukaan mukaan millään tavalla petä. Örkkejä riittää ja yliluonnollista, mutta jollain tapaa kaikki kuitenkin pysyy vielä kohtuudessa (minun mittarillani). Etenkin tuo massiivinen hämähäkki lopussa on aika maaginen otus kaikessa pahuudessaan. Leffan loppu sinällään ei tietysti ole mikään kovinkaan yllättävä, mutta etenkin äänet ja visuaaliset effektit nousevat aivan maagiselle tasolle.

Ja siitä sitten aasin sillalla siihen tämän leffan upeinpaan antiin. Leffa on äänien ja kuvan puolesta jotain aivan käsittämätöntä. Leffan äänet ovat parasta mitä leffassa on mahdollista tarjota. On matalaa, on erilaisia tiloja kuten luolia, jyrinää, lintujen lentoa, ja vaikka ja mitä. Tämä leffa nyt vaan on esimerkki hyvistä äänistä ja siitä ei mihinkään pääse. Onneksi saaga tuli hommattua ja nimenomaan UHD-versiona. Samaa voidaan sanoa tietysti myös kuvasta. Kuvan laatu on amatöörin silmään täysin virheetöntä, värit toistuvat todella upeina ja unohtaa ei tietysti voi myöskään valloittavan upeita maisemia.

Lord of the Rings on varmasti monelle the Elokuva, minulle se ei ole. Lord of the Rings siis on kaikin puolin todella loistava leffa, josta tykkäsin todella paljon, mutta suosikkileffani se ei ole. Arvostan ehkä enemmän leffan laatua, mutta omaan genreen se ei täysin uppoa. Leffa muistuttaa paljon Game of Thrones sarjaa, josta myös sanoin aluksi, että tuskin tykkään, mutta katsotaan muutama jakso että alkaako kiinnostamaan. Alkoi, ja sen jälkeen tämäkin tuntuu hyvältä, mutta fantasioiden suurta fania minusta (äänien ja kuvan lisäksi) ei silti vieläkään tullut.

Lord of the Ringsin katsominen uudelleen on tällä hetkellä aika kaukainen idea, mutta ei mahdoton. Yksin sitä kuitenkaan tuskin tulen tekemään, siihen tarvitaan laadukasta seuraa. Minulle myös taitaa olla aika ehdotonta, että seuraavalla kerralla katson teatteriversion, ihan vaan jo sen vuoksi, että näen mitä leffasta ”Puuttuu”. Yhdestä asiasta olen kuitenkin aivan sata prosenttisen varma, tämä leffa oli loistava hankinta ja ehdottomasti jotain mitä omasta hyllystä pitää löytyä!