Adu ja leffa tuolit

Eilen taas Netflixistä hieman espanjalaista myöhäisiltaan ja tällä kertaa hyvin harvinaista kyllä on todettava, että nyt ei aivan täysin kyllä uponnut. Leffaa tähditti jo hyvinkin tuttu herra Luis Tosar, joten odotuksia leffalle kyllä oli. Samoin leffan esittely näytti varsin kiinnostavalta. Leffassa mentiin tavallaan useampaa tarinaa päällekkäin, ympäristö sama, mutta tarinat muuten yhdistyivät aika heikosti toisiinsa. Pakko myöntää, jossain vaiheessa leffaa kyllästyin aika pahasti, vaikka alku olikin lupaava.

Leffa ei tällä kertaa oikein napannut. Oletin hieman enemmän toiminnallista leffaa, mutta toimintaa oli loppupeleissä aika vähän, enkä nyt tarkoita edes sitä toimintaleffojen toimintaa vaan ihan kaikkea toimintaa. Leffa oli laiska ja mateleva. Jotenkin koko ajan odottelin että nämä kolme tarinaa olisi jossain vaiheessa yhdistyneet paremmin yhdeksi, mutta sitä ei oikeastaan missään vaiheessa tapahtunut, pettymys.

Leffan äänistä ja kuvasta ei paljon ole sanottavaa myöskään, toki leffa oli aika tumma ja äänet hiljaisella, mutta eipä niistäkään varmaan paljon olisi apua ollut, vaikka leffan olisi katsonut päivälläkin. Tätäkin mietin, mutta jotenkin sitten vaan kuitenkin vaistosin, että tässä leffassa äänet eivät kuitenkaan taida olla pääosissa. En kuitenkaan menetä luottamustani vielä espanjalaisiin leffoihin, niistä on saanut niin paljon kyllä iloa, että katselu jatkuu.

Mainittakoon vielä tähän loppuun, että myös tuoli-projekti on jatkunut. Tämän oli tarkoitus olla sellainen pieni ikuisuusprojekti, mutta jotenkin sitä nyt vaan silti koko ajan tulee asiaa mietittyä ja ruuveja ruuvailtua paikoilleen. Rahat on kovin tiukassa tällä hetkellä, joka merkittävästi hidastaa projektia ja tarkoituksella kaikkea en nyt tehdä kerralla, mutta merkittävimmän askeleen joka tapauksessa jo projektissa otin, eli pari sähkömoottoria ohjaamaan tuolia ja niskatukea tuli laitettua tilaukseen. Kun ne joskus Kiinasta saapuvat, projekti ottaa ne tärkeimmät askeleet, oli mikäli tekniikan saa toimimaan, niin sen jälkeen loppu on esteettistä ja sitä kaikista tärkeintä, eli istumismukavuuden hiomista. Joka tapauksessa tästä on tulossa nyt selkeästi se all-in premium istuin, kääntyvillä niskatuilla, hieronnalla, säätyvällä ristiselän tuella, valaistuilla mukitelineillä ja vihdoin, ajattelin tämän tuolin myös verhoilla nahalla, en ehkä oikealla, mutta katsotaan nyt. Ainiin, ja jos tämä, onnistuu, niin näitähän sitten pitää varmaan tehdä viereen vielä myös toinen.

Kukaan ei tiedä että olen täällä

Perjantai-iltaan piti taas hakea jotain rauhallisempaa ja hiljaisemmilla äänillä katseltavaa , joten suuntasin pitkästä aikaa taas Netflixin tarjonnan pariin. Netflixiin olikin tullut taas muutama hyvin mielenkiintoinen leffa katsottavaksi, mutta tänään aloitettiin lyhyellä noin puolitoista tuntia kestävällä Kukaan ei tiedä että olen täällä-nimisellä chileläisellä (Australia?) leffalla. Leffa vaikutti mielenkiintoiselta, ja sellainen se todellakin oli. Oli itse asiassa niin hyvä leffa, että tämä kaipaa maininnan Top-listalle.

Leffa kertoo lahjakkaasta laulajasta, joka jo nuorena omisti upean äänen, jota hänen isänsä halusi myydä levy-yhtiölle. Levy-yhtiö olikin hyvinkin kiinnostunut, mutta vain hänen äänestään, ei ulkonäöstä. Nemo ääni siis annettiinkin ”hyvän näköiselle” nuorelle miehelle, joka teki laulusta hitin. Nemo joutui katsomaan sivusta kun hänen äänellään ja laulullaan nostettiin toinen nuori suosioon, jota hän on salaisesti haaveillut. Jotenkin tuttu tarina, ainakin huhuissa tällaista on tapahtunut oikeassakin elämässä, tosin valkokankaalla vastaavaa en ole ennen kohdannut. Nemo ei lopulta tilannetta kestä, ja hyökkää Angelon kimppuun kohtalokkain seurauksin. Tapahtumien johdosta Nemo hautautuu enonsa saarelle, täysin eristyksiin muusta maailmasta.

Leffan juoni on todella mielenkiintoinen ja koskettava. Jokainen katsoja varmasti tuntee syvää sympatiaa Nemoa kohtaan, ja maailmassa jossa nykyään elämme, elokuva osuu suoraan keskustelun ytimeen. Ymmärrän aiheen täysin, kauneus ja seksi myy edelleen musiikkibisneksessä enemmän kuin pelkkä kaunis ääni, mutta onneksi esimerkiksi erilaiset laulukilpailut ovat vihdoin antaneet tilaa myös todellisille talenteille. Kun tällainen tähti äänensä kanssa tuodaan suoraan suuren yleisön eteen, iso yleisö pystyy rakastumaan henkilöön ilman levy-yhtiöiden ja muiden tahojen sensuuria. Leffa loppuu katsojan kannalta hieman liian aikaisin (loppuu siis täysin oikeaan aikaan ja loppu on kaunis), mutta kyllä katsoja varmasti jää miettimään mitä seuraavaksi tapahtuu. Tästähän saisi hyvin aikaan vaikka kokonaisen kakkososan, jonka aivan varmasti ainakin minä haluaisin nähdä. Mitä tapahtuu Nemolle seuraavaksi? Miten lähetys jatkui, ja mitä tapahtui Angelolle? Mitä tapahtuu Nemon ja Franciscan suhteelle?

Todella hyvä leffa, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta meille kaikille. Leffa on hyvin tehty ja näyttelijät Jorge Garcia etunenässä onnistuvat rooleissaan loistavasti. Vaikka leffaa tulikin katsottua hiljaisilla äänillä, niin myös leffan äänet tuntuivat varsin laadukkailta ja äänet oli pännätty varsin hyvin. Ainoa miinus leffa-iltaan tulee jälleen Netflixin suuntaan, joka ei vieläkään ole saanut korjattua tekstitystä kuvan päälle, niin että näistä ärsyttävistä black bareista voisi päästä eroon! Ehkä jonain päivänä.

Roger Waters – The Wall

Erään kotiteattereihin keskittyneen keskustelupalstan innoittamana päädyin Ebaystä tilaamaan Roger Waters The Wall konsertti-bluerayn, rehellisesti sanottuna tietämättä sisällöstä sen enempää. Luonnollisesti suurena houkuttelijana oli Atmos-raita, vaikkakaan vastustus hyviin konsertteihin ei koskaan ole muutenkaan ollut kovin korkealla. Roger Waters tai Pink Floyd eivät kumpikaan olleen itselleni kovinkaan tuttuja, tuttuja biisejä toki, mutta tuskin olen Pink Floydia tai Roger Waterssia ikinä itse soittolistalleni valinnut. Siinä siis lähtökohdat taas uuteen kokemukseen.

Levyn sisältö ei ollut aivan sitä mitä odotin, eli itselläni ole oletuksena enemmänkin puhdas livekonsertti, mutta levyltä löytyikin hyvin Bruce Springsteenin Western Starts-tyyppinen tuotos, jossa siis itse konsertin lisäksi oli myös rakennettu juoni, ja Roger Waters kertoili aika ajoin tarinaa historiastaan. Levy oli hyvinkin poliittisesti puhuva, mutta siitä tuossa Pink Floydissa ja Roger Waterssissa on tainnut aina olla paljon kyse muutenkin. Levyn alkupuoli oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin jälkimmäinen, osittain varmaankin johtuen siitä, että enemmän tuttuja biisejä oli konsertin alkupäässä.

Itse konsertista pitää sanoa, että tuo todellakin näytti taas sellaiselta, jossa olisin itse aivan varmasti halunnut olla mukana. Puitteet olivat aivan mahtavat, The Wall aivan käsittämätön rakennelma puhumattakaan kaikista tehosteista ja muusta vastaavasta. Herra Waters taitaa olla pari kertaa vieraillut myös Suomessa, viimeksi ilmeisesti pari vuotta sitten. Tuo keikka olisi aivan varmasti ollut kokemisen arvoinen, mutta itseltäni kyllä mennyt aivan ohi. Isot konsertit ovat vaan jotain aivan ainutlaatuista, tykkäsi sitten edes musiikista tai ei, siksi näitä isoja konsertteja esim. Hartwallilla voisi pongailla hieman useamminkin.

Yksi iso syy levyn hankintaan tosiaan kuitenkin oli tuo Atmos-raita, mitä siitä sitten jäi käteen? Valitettavasti pieni pettymys. Konsertti kuulosti kyllä upealta ja Atmos varmasti toi oman lisänsä siihen, mutta ei tämä nyt silti kuitenkaan millään Hans Zimmerin tasolle yltänyt, ja nyt puhun nimenomaan äänien perusteella. No en tiedä pääseekö mikään siihen tunnelmaan jonka Live in Prague tuo, mutta en ole aivan varma oliko tämä nyt edes Western Starsin tasoa. Levyllä toki oli muutamia todella hienoja Atmos kohtia, mutta ehkä aavistuksen erillisiä, konsertin tunnelma ei noussut aivan yhtä kovalle tasolle kuin Zimmer ja Bruce omissaan. Joka tapauksessa erittäin hyvä hankinta ja tämä varmasti jää hyllyyn pysyvästi, ja sieltä löytää tiensä ruudullekin vielä useamman kerran.

The House with a Clock in its Walls – Dolby Atmos versio

No niin, nyt se on sitten katsottu, The House with a Clock in its Walls myös Dolby Atmoksen kera. Oliko päivittämisen arvoista, ehkä ei, mutta ehdottomasti Atmoksen arvoinen leffa. Leffan äänet ovat kuin tehty Atmokselle, ja vaikka tässäkään versiossa ei aivan siihen jämäkimpään (action leffat) toistoon päästy, niin ehdottomasti kuitenkin parempi versio kuin 7.1. Leffan loistavat äänet perustuvat tilaan, ja suurimpana erona Atmoksen ja 7.1 välillä minun korviini oli se, että Atmos raidalla äänet olivat jotenkin kokonaisemmat. 7.1 raita oli loistava, enkä ole varma olisinko tästä leffasta hirveästi enemmän saanut Atmoksena (tietämättäni) irti, mutta selkeä ero siinä kuitenkin oli. Äänet liikkuivat nyt sujuvammin kaiuttimesta toiseen, ja olivat tavallaan enemmän ilmassa, eikä tietyssä kaiuttimessa. Tämän huomaaminen toki vaatii myös järjestelmältä aika paljon. Myös puhe oli mielestäni nyt jotenkin hieman selkeämpää.

Muuten leffa alkoi jossain vaiheessa aavistuksen puuduttamaan ja meni surffailun puolelle. Hyvä leffa, mutta ei nyt ehkä kuitenkaan sellainen, jota kannattaa kahtena peräkkäisenä päivänä katsoa. Nyt se oli kuitenkin perusteltua, pidemmällä viiveellä äänistä ei varmasti olisi saanut minkäänlaista eroa aikaan. Kuvanlaatu luonnollisesti myös tässä oli erittäin hyvä ja tarkka. Erityismaininta täytyy leffasta antaa vielä Jack Blackille, joka oli roolissaan enemmän kuin loistava!

Seuraavaksi taitaakin sitten olla vuorossa taas hieman musiikkia, sillä tänään posti toimitti laatikkoon Roger Watersin The Wall Bluerayn Atmos äänillä. Odotukset muuten tämän suhteen aika korkealla, katsotaan mitä tuleman pitää. Atmos ja musiikki ei koskaan kuulosta etukäteen huonolta idealta.

The House with A Clock in its Walls

Onpahan tätä leffaa sitten jo odotettukin, eli tänään vihdoin pääsin The House with a Clock in its Walls leffan, tai pitäisikö sanoa leffojen pariin. Leffaa olen metsästänyt pitkään ja kun sen vihdoin sain, jouduin toteamaan, että ostamassani versiossa ei ollutkaan lainkaan Atmos-raitaa, vaikka nimenomaan tuon raidan takia kyseisen leffan halusinkin hankkia. Löysin kuitenkin Ebaystä toisen version kohtuullisen edullisesti, pelkän levyn ilman kansia, joten päätin sitten päivittää kansien sisään sen ns. oikean version leffasta. Tästä kuitenkin tuli myös mieleen ajatus, että samalla voisi sitten tehdä pienen vertailun, eli katsoa leffan molemmat versiot peräkkäin, ja näin ollen vertailla mikä voima Atmoksella tavalliseen 7.1 raitaan verrattuna on. Tänään siis vihdoin tuo Atmos versio saapui perille, ja ensimmäisenä katseluun luonnollisesti tuo DTS HD 7.1 versio.

Moni on todennut, että tämä 7.1 versiokin on loistava, eivätkä muuten olleen väärässä. Ihan huikea leffakokemus äänien puolesta, leffassa tapahtui jatkuvasti, mutta nyt leikittiin jälleen sijainneilla, eli korville erittäin ystävällinen leffa. Tästäkin huolimatta myös dynaamisuutta löytyi, etenkin ”suuren kellon” kumahdukset olivat aika kivaa kuunneltavaa. Muutenkin kaikki kaiuttimet olivat erittäin aktiivisina, itse kun luonnollisesti tätäkin leffaa katsoin Dolby Surroundina, eli äänet olivat skaalattuina myös ylös.

Yläkaiuttimista puheenollen, nyt alan olla jo hieman huolissani. Tuo Atmos-kaiuttimien crossover 50hz:ssä nimittäin ei ollutkaan aivan sattumaa, vaan Arcam oli vaihtanut tuon asetuksen jälleen, ja hetken jo luulin, että tuo taka Atmos tosiaan on rikki. Rikki se muuten myös saattaa olla, ja jos ei ole, niin kohta menee. En tajua miksi tuo tapahtuu, mutta asian kanssa pitää nyt olla joka tapauksessa todella varovainen, ja taidan ottaa asiasta yhteyttä myös Arcamiin. Käsittämätön bugi, joka aiheuttaa nyt aika ikävästi isommankin vaurion uhan.

Leffa oli muutenkin paljon parempi kuin osasin edes toivoa. Tämän leffan itseasiassa katsoo erittäin mielellään uudelleenkin, sen verran hauska ja laadukas leffa oli kyseessä. Leffa on vuodelta 2018, mutta tuo mieleen monta vastaavan tyyppistä Scifi-kauhu-komediaa historiasta, vähän niin kuin Goonies, mutta tämä mielestäni paljon parempi leffa. Leffan laatu ja tuoreus näkyi toki myös kuvanlaadussa, joka olikin jälleen erittäin nautittavaa katsottavaa. Lisäksi kun kaikki kärkinäyttelijät olivat erittäin osaavia ja iloista seurattavaa, niin kokonaisuus muodostui erittäin hyväksi.

Myös juoni oli jotakuinkin hyvä, vaikka nyt ei toki taas minun makuuni mikään klassikko. Odotan kuitenkin innolla huomista, jolloin toivottavasti heti ehtii sadepäivän kunniaksi leffaa katsomaan uudelleen. Odotukset Atmos-raidalle ovat kyllä harvinaisen kovat.

The Incredible Hulk

Vuonna 2008 ilmestynyt The Icredible Hulk on ollut leffa joka on pitkään jakanut ajatukseni kahtia. Toisaalta leffa on kiinnostanut aina paljon, mutta jostain syystä sitä ei ole koskaan tullut katsottua, vaikkakin leffa itseasiassa löytyy hyllystä myös blueray-versiona. Olen myös miettinyt tuon leffan UHD-version hankintaa useasti kun jostain tarjouksesta on useita leffoja saanut kerralla halvalla. Hulk on kuitenkin jäänyt aina hyllyyn ja sen aika tuli vasta nyt kun Torista sain sen erittäin hyvään hintaan.

Sen verran Hulk kuitenkin nytkin kiinnosti, että kolmesta uusimmasta leffasta päätin valita sen ensimmäisenä ruudulle. Nytkin vielä mietitytti, ja syy katsomiseen taisi olla enemmänkin, että saa sen sitten pois alta. Tällä kertaa kyseessä kuitenkin oli varsin positiivinen yllätys. Marvelin sankarielokuvaksi tykkäsin Hulkista jopa yllättävän paljon. Hulkin toiminnassa oli jotain symppistä, joka johtui ehkä siitä, että Bruce Banner ei oikeasti halunnut olla Hulk ja tuhota kaikkea ympärillä olevaa, vaan enemmänkin päästä tuosta vaarallisesta asiasta eroon.

Hulk oli muuutenkin moneen muuhun verrattuna varsin lempeä ja hyväntahtoinen hahmo ja sitä kautta myös koko leffa. Leffa on aika vanha, joka kyllä näkyy monessa suhteessa, vaikkakin kuva on taas saatu UHD-levylle erittäin raikkaana ja kirkkaana. Äänetkin on päivitetty DTS:X aikaan, joten nekin toimivat erittäin hyvin. Leffassa oli LFE:tä ja ryminää oikein urakalla, mutta siitäkin huolimatta se oli paljon korvaystävällisempi kuin esim Tron. Äänikenttää käytettiin varsin hyvin, ja sekä laukauksia, että esineitä lenteli varsin hienosti ympäriinsä. Tykkäsin leffan äänistä varsin paljon.

Leppoisan ja miellyttävän Hulkin taustalla häärää Edward Norton, joka mielestäni tekeekin tuosta roolista niin uskottavan ja rakastettavan. Toinen joka osui mielestäni erityisen hyvin oli Kenraali Rossin roolissa William Hurt. Leffa oli erittäin hyvää iltapäivän viihdettä, onneksi tuli katsottua ja voisi ehkä joskus vielä katsoa kyllä uudelleenkin.

Athlete A

Eilen vaihteeksi pitkästä aikaa hieman dokumenttia ja tällä kertaa hyvin musertavaa sellaista. En tiedä mikä tässä dokumentissä suututti kaikista eniten, mutta joka tapauksessa tähän tapaukseen liittyy niin paljon iljettäviä asioita, että dokumentin katsominen lähinnä suututti. Dokumentti oli siis Athlete A nimeltään ja kertoo Yhdysvaltain voimistelujoukkueen hyväksikäyttöskandaalista. Okei, eli tapahtuipa kerran kymmeniä vuosia sitten venäjällä, EI KUN EI, vaan 2000-luvulla Yhdysvalloissa.

Tämän dokumentin tarinassa kaikista uskomattominta on, että tällaista voi tapahtua vielä 2000-luvulla ja kuitenkin varsin sivistyneessä maassa. Kuten sanoin niin dokumentissa on hyvin paljon sairaita asioita, joista tietysti esiin nousee joukkueen lääkärin seksuaalinen ahdistelu ja hyväksi käyttö, joka kaiken lisäksi kohdistui nuoriin puolustuskyvyttömiin lapsiin. Sekään ei mielestäni kuitenkaan ole sairainta tässä koko jutussa, sillä sairaita ihmisiä löytyy aina, kuten tässäkin tapauksessa joukkueen lääkäri varmasti on. Sairainta koko jutussa on se, että miten ihmeessä missään päin maailmaa voi vielä 2000-luvulla löytyä ihmisiä ja järjestelmä joka sallii tällaisen tapahtua.

Toki yhteiskunta edelleen on hyvin rikkinäinen moneltakin osaa. Onhan meillä edelleen esimerkiksi politiikka, jossa jokainen puolue suojelee omiaan hamaan loppuun asti, vaikka kuinka tietäsi toimivansa väärin. Meillä on politiikka, jossa ihmisiä valitaan demokraattisilla vaaleilla eduskuntaan päättämään asioista, mutta lopulta ryhmäkuri tarkoittaa sitä, että ihmisten omat ajatukset haudataan, ja ihmiset pakotetaan muutaman henkilön aatteen tukijoiksi. Onko tässä dokumentissä kyse aivan samasta asiasta, kyllähän se aika pitkälle näin on. Rahan valta tässä maailmassa on edelleen aivan kohtuuttoman suuri ja ihmiset ovat vallan ja rahan himossa tekemään vaikka mitä, tässä tapauksessa jopa uhraamaan nuoria viattomia ja puolustuskyvyttömiä lapsia.

Aivan aivan käsittämättömän ahdistavaa edes kuvitella kuinka montaa nuorta naista tämä asia on koskettanut ja kuinka moni jää ikuisiksi ajoiksi paljastumatta. On kuitenkin erittäin tärkeää, että niin moni aivan terävimmältä huipulta on asian kanssa tullut julkisuuteen, ja kaikki epäilyt ovat kadonneet. Jokainen tietää tasan tarkkaan ketkä jutun syylliset ovat, ja heidät on saatu/saatava vastuuseen. Kuten jo mainitsin, tämän tarinan suurin syyllinen ei ole lääkäri, vaan ne ihmiset, jotka tietoisesti asiaa salasivat ja siten antoivat lääkärille mahdollisuuden kymmenien ja tuhansien uusien uhrien haavoittamiseen.

Dokumentissa on myös sitten taas se toinen puoli. Seksuaalinen häirintä ja ahdistelu eivät kuulu mihinkään, siitä ei tarvitse edes keskustella. Dokumentti nostaa hyvin kuitenkin esiin myös toisen hyvinkin paljon tapetilla viime aikoina olleen asian, eli mikä on voittamisen hinta urheilussa ja mikä sen hinta voi ja saa olla. On kiistatta selvää, että Yhdysvaltojen voimistelijat ovat menestyneet paremmin kuin kukaan, joten onko valmennus silloin ollut väärää? Onko pelolla ja äärettömillä vaatimuksilla valmentaminen kiellettyä huippu-urheilussa, jossa sillä kerran saadaan tuloksia? Missä menee raja hyvän valmennuksen ja kiusaamisen välillä? Voiko ns. pehmeällä lähestymisellä päästä huipulle esimerkiksi voimistelussa.

Historia kertoo paljon tarinoita menestyjistä, jotka ovat käyneet tämän kovan koulun esimerkiksi eri Venäjän maissa. Tässäkin dokumentissä juuret juontavat Ukrainaan. Menestystä tuli, mutta olisiko sitä tullut muullakin tavalla? On varmaa, että harjoittelu huipulla on kovaa ja vaatii uhrauksia. Huipulla pelataan kuitenkin jatkuvasti todella ohuella rajalla siinä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Mikä on hyväksyttävää urheilijan mielestä ja mikä on hyväksyttävää ison yleisön mielestä? Menestys vaatii uhrauksia, mutta missä menee raja terveen uhrauksen ja kiusaamisen välillä? Meillä ihmisillä on kohtuuton määrä piileviä kykyjä ja energioita, mikä on se tapa jolla ne saadaan esiin?

Tästä aiheesta voisi taas puhua vaikka kuinka pitkään, mutta yleisesti ottaen päätän nyt tämän kirjoituksen siihen, että dokumentti oli äärettömän hyvä. Tämä tapaus on itselläni ollut tiedossa, mutta jotenkin tämäkin on mennyt omassa uutisvirrassa sen verran ohi, että tämä dokumentti kaikessa sairaudessaan opetti jälleen paljon uutta siitä mitä on tapahtunut miten tapahtumat ovat edenneet. Nykymaailmassa voisin hyvinkin paljon kritisoida myös lehdistöä ja ennen kaikkea nykyistä klikkikulttuuria, mutta onneksi on edelleen myös tutkivaa mediaa, joka oikeasti nostaa esiin näitä oikeita ongelmia eskimopuikkojen sijaan. Ilman mediaa ja pientä lehtitaloa tämänkin sairaus jatkuisi edelleen.

Tron Legacy 3D

Eilen leffahuoneeseen astellessa oli vain yksi asia mielessä, nyt on katsottava jotain leffaa levyltä. Kävellessä kohti levyhyllyä sitten yhtäkkiä tuli mieleen Tron Legacy, joka on pitänyt jo pitkään katsoa uudelleen, mutta nyt 3D versiona. Jos otetaan laskuista pois nuo pari sini-puna-laseilla katsottavaa leffaa, niin Tron Legacy on ensimmäinen 3D levy mitä minulta hyllystä löytyy. Itse asiassa en edes tiennyt sitä omistavani, ennen kuin hankin tuon 4K-tykin ja siihen nuo oikeat 3D lasit. Sen jälkeen selailin vanhoja levyjä, jolloin tuo leffa osui silmiin.

Leffa on toki tullut nähtyä monta kertaa ennenkin, mutta nyt kun asiaa oikein mietin ja palasin vanhoihin blogi-teksteihin, huomasin, että oli muuten aika tarkkaan tasan vuosi siitä kun tämä leffa tuli viimeksi katsottua (21.7.2019). Silloin leffaa tuli katsottua vielä Playstation 4:selta, uusi 4K-tykki kuitenkin oli jo hankittuna. Tuossa päivityksessä pohdin paljon UHD-soittimen hankintaa ja sen tarpeellisuutta. Pohdin sen tarpeellisuutta, ja etenkin viittasin siihen, että Tronin kuvanlaatu ei ollut kovinkaan hyvää tasoa, vaan kovinkin rakeinen ja haalea.

Voi luoja jos tuota Panasonicin soitinta en olisi silloin viime syksynä hankkinut, mistä kaikeasta olisinkaan jäänyt paitsi. Tällä kertaa nimittäin mietin vain kuinka upea olikaan kuvanlaatu Tronissa. Leffan kuvanlaatu 3D versiossa oli aivan jäätävän hyvä, etenkin kun ottaa huomioon, että leffa on vuodelta 2010, ajalta, jolloin 3D uutta aaltoa yritettiin jälleen elvyttää. Leffa ei ole kuin Bluerayllä, mutta siitäkin huolimatta kuvanlaatu oli nyt todella kirkas ja tarkka. Mitään rakeisuutta ei ollut nähtävissä. Toinen erittäin mielenkiintoinen asia oli se, että leffa ei itse asiassa ollut edes sata prosenttisesti 3D, vaan se oli osittain 2D (jota myös katsottiin lasien läpi) ja sitten osittain 3D. Mielenkiintoinen asia, joka toisaalta ei häirinnyt leffassa lainkaan, joutuin muutaman kerran jopa oikeasti miettimään, että onko nyt 3D vai 2D. Kaikki taistelukohtaukset ym. olivat kuitenkin 3D, ja kyllä olivatkin sitten todella näyttäviä. Leffa todellakin sai nyt aivan uusia ulottuvuuksia. Myös kuva suhdetta vaihdeltiin leffan aikana useampaan kertaa, tämä luulin olevan jotain uutta jonka lähinnä opin tuntemaan Mission Impossiblesta, mutta ilmeisesti siis kyseessä jo paljon vanhempi juttu.

Äänien puolesta leffan anti olikin hyvin jo etukäteen tiedossa, tässä leffassa huone ja äänet laitetaan todellakin testiin. Hiustenkuivaajaa ei tänään huoneessa olisi tarvittu, sen verran kovasti subbarit saivat ilman liikkumaan. Toisaalta en tiedä olisiko hiukset tänään edes kuivanneet, sen verran lämmin alkaa huoneessa näillä keleillä olemaan, huoneessa kun ei minkäänlaista ilmanvaihtoa varsinaisesti ole. Talvella sitä ei juurikaan huomaa, mutta kesällä kyllä laitteiden tuottaman lämmön huomaa, etenkin lämpimällä kelillä huoneen lämpötila nousee aika kovaksi. Tronin äänet ovat hyvin tehostepainotteiset. Toisaalta volyymia haluaa vääntää kunnolla, että saa leffasta kaiken irti, toisaalta sitten jossain vaiheessa korvat alkavat myös jo jatkuvaan meluun ärsyyntyä.

Eilen Tron meinasi myös saada oikeasti hieman vahinkoa aikaan, toivottavasti en kuitenkaan rikkonut mitään. Jossain vaiheessa leffaa aloin ihmetellä kun yksi Atmos-kaiuttimista alkoi pitämään hyvin outoa ääntä. Joudin vääntämään ensin ääniä alemmas, sillä pelkäsin jonkun olevan rikki. Sen jälkeen aloin tutkailla asiaa tarkemmin asetuksista, ja silloin huomasin, että jostain käsittämättömästä syystä Dirac Live oli asettanut Atmos-kaiuttimien Crossoverin 50hz:iin. Ei siis ihme että kaiuttimet eivät oikein pysyneet tahdissa mukana, toivotaan, ettei mitään kuitenkaan hajonnut. Pieni varoituksen sana kuitenkin itselleni ja muille, esim. Diracin ajamisen jälkeen nuo asetukset todellakin kannattaa vielä varmistaa, ja ennen kaikkea jokaiselle äänilähteelle erikseen. En tiedä kauanko tämä asetus on ollut päällä, mutta nyt onneksi sen huomasin.

Mukava leffakokemus, ja loistavaa, että tämä leffa löytyy hyllystä. Olisi silti hyvin mielenkiintoista ajatella miltä tämä leffa näyttäsi UHD-versiona, ja etenkin Atmos äänet toisivat tähän leffaan aivan valtavasti lisää. Nyt äänet paikallistuivat kivasti, mutta Atmoksella tähän saisi vielä huimasti lisää tarkkuutta, joka sopisi leffaan loistavasti. Leffa menee ehdottomasti kuvan puolesta top-listalle, ehkäpä jopa äänien. Leffa itsessään on kivaa katseltavaa, mutta eipä siinä juurikaan mitään suurempaa juonellista järkeä ole. 3D ei mielestäni edelleenkään ole missään tapauksessa haudattu, ja itse asiassa vähän harmittaa, että olen asian taas vähän niin kuin unohtanut. Näitä todellakin voisi katsella enemmänkin, ehkä seuraavaksi jos saisi jostain kaivettua esiin Avatar-Titanic kaksikon 3D versiot, tai toisaalta myös jokin uudempikin leffa olisi kiva 3D-versiona hankkia.

Gladiator – Extended Cut

Tulipa sitten päädyttyä illassa vielä uudelleen tuon Gladiaattorin pariin, eli eilen pohdin sitä että mitähän eroa on Theatrical ja Extented versioilla, tänään pohdin, että jos meinaan tuon vertailun tehdä, niin se olisi hyvä tehdä heti. Nyt on siis lähes kolme tuntia katsottu Extented versiota, joka oli siis noin 25 minuuttia pidempi kuin teatteriversio. Leffan alussa ohjaaja Ridley Scott ottaa puheenvuoron ja toteaa, että leffassa nähty version The versio, eli niin sanottu Directors Cut versio. Yleensä tuo taitaa olla toisin päin, eli teatteriin on jouduttu leffaa erinäisistä syistä lyhentämään, mutta nyt ohjaaja oli tehnyt mielestänsä parhaan version kaikkien nähtäville.

Olen tästä samaa mieltä, theatrical versio oli mielestäni parempi, ja vaikka leffasta muutamia uusia kohtauksia pongasinkin, niin mitään varsinaista uutta tai mielenkiintoista en tänään leffakokemukseeni saanut. Leffa oli lyhyemmäksi leikattuna mielestäni ehjempi kokonaisuus, ja toisaalta myös aavistuksen salaperäisempi, eli koko tarinaa ei annettu siinä aivan niin avattuna mikä oli ehdottomasti hyvä asia. Hieman lyhyempi kestokaan ei haitannut yhtään asiaa.

Muuten leffa meni jälleen todella sujuvasti, hyvää leffaa vaan voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Nautin leffasta edelleen paljon, vaikka toki fiilis ja tunnelma ei aivan niin hyvä ollutkaan kuin eilen. Täytyy myös toki ottaa huomioon, että tänään leffan äänet eivät aivan yhtä kovalla, joka vaikutti oleellisesti tunnelmaan. Tämä on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen aihe, jota pitää jatkossakin tutkiskella. Jatkossa kuitenkin pääasiassa aijon edelleen luottaa teatteriversioihin.

Gladiator

Tänään sitten vihdoin oli Gladiator päivä, ja voi sanoa, että kyllä kannatti. Leffa on tullut nähtyä ennenkin, ehkäpä jopa useampaan kertaan, mutta pitää kyllä silti todeta, että kunnon äänet tekivät tästä leffasta jotain aivan uutta ja mullistavaa. En siis ole tätä varmasti nähnyt leffassa ennen, sen paremmin kuin leffahuoneessakaan, joten sen suhteen mentiin ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli omaan hyllyyn hankittu UHD- levy, joten tämän osalta kerta ei varmasti jää viimeiseksi.

Leffan äänet ovat DTS:x mallia, ja pitää sanoa, että ei taas ole tullut aikoihin nautittua leffan äänistä näin paljon. Leffa luonnollisestikaan ei ole erikoistehosteita, vaan enemmänkin musiikkia ja lokaatioita. Leffan musiikki on parasta mitä leffasta voi saada, yhtään yllättäen kyseessä onkin jälleen Herra Zimmer. Lisäksi leffassa luodaan tilantuntua ja äänien sijainteja niin, että joka hetkessä tuntuu kuin istuisi itse leffan sisällä. Yläkaiuttimia käytetään jonkin paljon, ja niitä käytetään juuri silloin kuin pitää, ja juuri siihen kuin on tarkoitettu. Samoin toimii sivukaiuttimet aivan äärettömän hyvin ja tarkasti. Tämän leffan äänet ovat aivan ehdottomasti priimaa, ja nostavat koko leffan tasoa aivan merkittävästi.

Leffan kuvanlaatu oli myös erittäin hyvällä tasolla, vaikkakin muutamissa kohdissa vähän kohinaa olikin. Joka tapauksesssa UHD-versiona leffan maisemat ja taistelut pääsevät arvoiseensa ulostuloon. Leffaa oli kuvankin puolesta kiva katsella. Tuli muuten tänään myös pohdittua sellaistakin asiaa, että kun monessa leffassa on ns. pidempi ja leffateatteriversio, kumpaa niistä pitäisi katsella? Itse yleensä valitsen teatteriversion, niin tänäänkin. Olisi muuten kyllä aika kiinnostava idea katsoa tämä leffa heti uudelleen ja katsoa miten se eroaisi tästä. Director Cut yleensä kuulostaa pitkästyttävämmältä hifistelyltä, mutta joissain leffoissa se saattaisi olla hyväkin katsoa. Pitääpä tätäkin hieman tutkia lisää.

Leffa on muutenkin loistava, ja leffa, jonka voi aivan varmasti katsoa vielä useasti uudelleenkin. Joka hetkessä tiesin ja muistin mitä tulee tapahtumaan, mutta sekään ei haitannut tippaakaan. Russell Crowe tekee leffassa aivan jäätävän kovan roolisuorituksen, mutta kaikki muukin leffassa toimii loistavasti. Ei ole aivan sattumaa, että leffa saikin erilaisia palkintoja Oscarien lisäksi vaikka kuinka paljon, ja lisää tulee varmasti jatkuvasti, kun historian parhaita leffoja listaillaan.

Viime päivinä on tullut myös taas kerran pohdittua noiden tuolien kohtaloa, ja uusien tuolien tekeminen palaa mieleen aivan jatkuvasti. Tällä hetkellä niihin ei oikein ole varaa, mutta pakko oli sentään hakea rautakaupasta hieman metritavaraa ja alkaa taas suunnitella edes jotain kesän kunniaksi. Tässä mennään nyt, saa nähdä näyttävätkö nämä ikinä tuoleilta vai laitetaanko lopulta takkaan. Suunnitelmissa kuitenkin on selkänojan sähkösäätö, samoin jälkatuen, niskatuen ja ristiselän tuen. Jonkin verran siis on vielä matkaa valmiiseen jos sitä koskaan tulee, ja sitten vielä kaiken lisäksi niitä pitäisi tehdä vielä pari.