Hieman on tällä hetkellä niin sanotusti mixed feelings. Parasite leffaa on tullut odotettua kuin kuuta nousevaa ja tänään se sitten vihdoin Itunesiin saapui vuokrattavaksi. En oikein pysty ymmärtämään miksi siinä näin kauan kesti, ainakaan itselläni Oscarin voittaminen ei tarkoita sitä, että pitäis leffa nähdä mahdollisimman nopeasti hinnalla millä hyvänsä, eli se, että leffa laitetaan uudelleen leffateatterilevitykseen, ei ainakaan minun rahojani siirrä striimistä teatteriin. En tarkoita siis sitä, etteikö leffaa olisi voinut laittaa uudelleen teatteriin, kaikin mokomin, mutta olisi sen voinut tarjota samaan aikaan myös verkkoonkin. Ehkä ennemminkin tässä voi käydä muuten päin vastoin, että Oscarien tuoma lisämielenkiinto enemmänkin laskee.

Joka tapauksessa itse en jaksanut tänään odotella sen kauempaa, vaan leffa piti nähdä heti tänään. Aikaa ei juurikaan ollut, mutta juuri sellainen parin tunnin väli, jossa tuon leffan ehti läpi katsomaan. Ehkä sen vuoksi olo oli tänään aavistuksen levoton, eikä aivan sataprosenttista keskittymistä tänään löytänyt, mikä ei kylläkään tarkoittanut, etteikö leffa olisi pitänyt katsetta ruudussa, tämä leffa kyllä kiinnosti ja paljon.

Tiesin leffasta pääpirteet, mutta silti leffa pääsi kyllä yllättämään suuresti. Tavallaan se mitä tiesin, oli ensimmäinen puoli tuntia, sen jälkeen sitten tulikin sellaisia juonenkäänteitä, joihin en todellakaan ollut varautunut. Leffaa kuvataan jossain jopa komediana, jep, hauska ja paljon myös sitä, mutta kyllä viimeinen puolituntia silti pääsi pahasti yllättämään. Leffan alku oli jopa aavistuksen pitkästyttävä, mutta onneksi siitä mentiin nopeasti eteenpäin (rakennettiin tilanne). Leffa kuitenkin parani alusta loppuakohden kuin se kuuluisi viini, ja loppu olikin aivan huikea. Täytyy myös myöntää. että tätä leffaa kaikista juonenkäänteistä huolimatta tuli kyllä katsottua erittäin iso hymy huulilla. Loppu tosin menikin sitten suu auki!

Miksi sitten olen tätä leffaa odottanut juuri vuokralle, enkä esimerkiksi tilannut netistä oli se, että odotukset äänen suhteen tällaiseen leffaan eivät olleet kovinkaan suuret. Täytyy siis todeta, että leffa yllätti kyllä tällä kertaa erittäin suuresti. Eipä leffassa mitään erikoistehosteita muutamaan ukkosta ja matalaa LFE tunnelmointia lukuunottamatta ollutkaan, mutta se mitä oli, oli todella upeaa kaiuttimien ja tilan käyttöä. Todella hienoja kohtia, joissa ääni kuului ensin yksittäisestä kaiuttimesta ja sen jälkeen siirtyi täysin katkeamatta toiseen. Upean kuuloista Arcam jälleen kerran.

Tuleeko Parasite sitten katsottua uudelleen, tuskin ainakaan hetkeen. Oliko se parempi kuin Joker, ei mielestäni, meneekö se Top-listalle, en oikein tiedä siitäkään. Ehdottomasti loistava elokuva, mutta en tiedä onko tästä leffasta kuitenkaan sellaiseksi ikuisuus klassikoksi kuin Titanicit ja Sotamies Ryanit. Siitä muuten puheenollen, posti yllätti tänään Obvilionilla ja Sotamies Ryanilla, joten eipä ne hyvät leffat hetkeen nyt lopu. Katsokaa tämä ihmeessä, mutta itse en aivan kymppiä tästä anna.

Eiliseen iltaan tuli otettua pitkästä aikaa hieman dokumentti-elokuvaa, Murder to Mercy: The Cyntoia Brownin tarina kertoo nuoresta hyväksikäytetystä nuoresta naisesta joka päätyy murhaamaan häneltä seksiä ostaneen miehen tämän kodissaan. Murha on selvä, kaikki todisteet vedenpitäviä, eikä kukaan yritäkään kieltää tapahtunutta. Mutta voiko tapahtumalle olla selitettävät syyt ja voiko niiden perusteella tuomiota lyhentää?

Ylipäätään dokumentissa pohditaan erittäin hyvin sitä, että mikä oikeastaan on koko vankilan ja vankeuden tarkoitus. Onko vankilan tarkoitus kostaa ihmiselle hänen tekemänsä pahuudet vai yrittää kouluttaa ja opastaa ihmistä takaisin kunnolliseksi kansalaiseksi. Tämä on muutenkin hyvin mielenkiintoinen aihe, kun käytännöt eri maissa ovat hyvin erilaisia. Suomessa elinkautinen tarkoittaa jotain aivan muuta kuin suuressa osassa esimerkiksi jenkkejä. Suomessa on erittäin lyhyet tuomiot ja varmasti tarkoituksena saattaa ihmiset mahdollisimman nopeasti takaisin yhteiskuntaan. Ymmärrän, mutta ymmärrän myös hyvin sen, että joitain ihmisiä ei tulisi koskaan vapauttaa, sillä he ovat uhka se itselleen, että toisille. Monella saattaa olla myös sairaus, jonka parantaminen ei välttämättä ole mahdollista, ja tämän vuoksi heidän päästäminen normaaliin yhteiskuntaan ei ole järkevää. Amerikkalaisessa oikeuskäytännöissä pistää itseäni myös mietityttäämään, että onko yhden ihmisen tappaminen (joka voi oikeasti olla myös vahinko tai itsepuolustusta) yhtä vakava rikos kuin vaikkapa joukkosurma, joka yleensä ei ole vahinko. Jenkeissä elinkautinen kuitenkin yleensä tarkoittaa kirjaimellisesti juuri sitä.

Tässä dokumentissä Cyntoia Brown on vasta 16 kun hän murhaa häneltä seksiä ostaneen miehen hänen kodissaan. Cyntoia kertoo tehneensä teon itsepuolustuksena, mutta siihen ei oikeudessa uskota. Lopulta hänet tuomitaan aikuisten vankilaan 51-vuodeksi. Cyntoija jatkaa elämäänsä vankilassa, opiskelee ja kasvaa aikuiseksi. Cyntoia ei varsinaisesti aloita taistelua vapautensa puolesta, vaan hänen puolestaan aloitetaan monta vuotta kestävä taistelu, joka johtaa lakimuutoksiin, ja hyvin erilaiseen ajattelutapaan alkoholin, köyhyyden ja hyväksikäytön uhreista. Olisiko Cyntoialla siis sittenkin ollut tuohon tekoon syy, joka ei johdu hänestä itsestään?

Taistelu jatkuu kaikkiaan viisitoista vuotta pitäis sisällään monia pettymyksiä. Lopulta Cyntoija kuitenkin vapautetaan ja hän pääsee ehdonalaisuuteen. Kuten niin usein nykymaailmassa, oma osuutensa asiaan on valtavalla some-kamppanjalla, ja siihen osallistuneilla julkkiksilla. Tämä ei kuitenkaan ole se leffan paras tai hienoin asia, vaan se kuinka tästä nuoresta murhaajasta on kasvanut fiksu aikuinen nainen. Hän on vankilassa opiskellut itselleen kaksi yliopistotutkintoa ja alkanut muutenkin kiinnostumaan omasta kohtalostaan siinä määrin, että on päättänyt alkaa tehdä työtä muiden vastaavien kohtaloiden auttamiseksi. Onko Cyntoia siis parantunut ja kasvanut kunnolliseksi yhteiskunnan jäseneksi? Siltä vaikuttaa, ja kyllä ainakin minun sympatiani ovat hänen puolellaan ja toivon kovasti hänen siinä onnistuvan.

Dokumentti oli varsin hyvä ja hyvin tehty. Asiaa käytiin läpi hyvin ja asiallisesti, nostamatta omaa agendaa liiaksi esille. Cyntoian kohtalo on hyvin koskettava ja oli jälleen hienoa oppia elämästä jotain uutta ja tuntea uusia asioita historiasta. Toivottavasti tästäkin tarinasta voidaan yhteiskunnassa taas oppia jotain uutta, ja ehkäistyä vastaavia ihmiskohtaloita tulevaisuudessa. Yhdenkään ihmisen ei tule koskaan joutua kohtaamaan syrjintää, rasismia, seksuaalista hyväksikäyttöä, tai alkoholismin ja huumeiden tuomia ongelmia.

CDON.comista tuli Titanicin siivellä löydettyä jälleen yksi mielenkiintoinen Atmos-elokuva, tällä kertaa tosin Blueray-versiona. Leffasta tiesin etukäteen jotain, mutta tällä kertaa odotukset leffasta eivät kyllä taas vastanneet tippaakaan odotuksia. Odotukseni leffasta olivat toimintapainotteinen action elokuva, jossa tapahtumat tapahtuvat junassa ja kaappaus on leffan keskipiste. Kyllähän tuo terroristihyökkäys toki oli elokuvan keskipiste, mutta nuo itse tapahtumat junassa olivatkin lopulta todella pieni osa itse elokuvaa.

Elokuva oli enemmänkin dokumentti näiden kolmen urhean ja päättäväisen nuoren miehen elämästä, jotka pelastivat vieraalla maalla mahdollisesti todella monen ihmisen hengen. Itse on tarinaa tiennyt, joten siinä mielessä leffa oli jälleen uuden oppimista. Vaikka leffa ei vastannutkaan odotuksia, niin siitä huolimatta leffa oli erittäin hyvä ja mielenkiintoinen. Ajoittain leffa oli ehkä hieman pitkästyttävä, mutta se varmasti johtui vain ja ainoastaan omista oletuksistani, jotka odottivat kunnon toimintaleffaa.

Mikä tästä leffasta tekee erityisen mielenkiintoisen on se, että ensimmäistä kertaa tällaisessa leffassa näin kolmena päänäyttelijänä itse tapahtuman päähenkilöt. Tämän toki tiesin etukäteen, eli yllätyksenä tämä ei tullut. Jouduin kuitenkin leffan jälkeen vielä katsomaan myös leffan extrat, jossa tätä asiaa hyvin avattiin. Leffaan oli siis jo valittu näyttelijät, mutta siinä vaiheessa ohjaaja Clint Eastwood päätti lopulta, että parhaimmat näyttelijät tähän leffaan ovat tosielämän sankarit. Tämän jälkeen leffaan rekrytoitiin myös monta muuta junassa todellisuudessa matkustanutta, ja tämäkin tuo oman mielenkiintonsa leffaa kohtaan. Voin kuvitella, että tällaisen kokemuksen jälkeen ei ole kovinkaan helppoa palata tapahtumapaikalle, etenkään näin perusteellisesti. Varmasti siis rankka kokemus kaikille, mutta toisaalta hieno lopputulos. Mielestäni kaikki hoisivat leffassa ruutunsa todella mallikkaasti, vaikkakin leffassa kyllä hyvin näkyi, että kyseessä ei ollut ammattinäyttelijät, toisaalta, kyse saattoi myös olla typpien ihan luonteestakin nouseva fiilis.

Leffa oli siis varsin mainio kuvaus lähihistoria tapahtumista vuodelta 2015. Leffa on vuodelta 2018 ja tuli nyt siis nähtyä ensimmäistä kertaa. Leffa on Atmos, mutta Atmosta tässä leffassa ei kyllä lainkaan tarvittu, eikä sitä oikeastaan mitenkään huomannut. Äänien puolesta leffassa ei ollut mitään erityistä, eikä sitä toisaalta myös kaivannut. Ainoa hieno hetki oli kun muutamalla armeijan autolla ajeltiin ruudun laidasta laitaan ja takaisin, äänet liikkuivat hienosti autojen mukana. Leffa on nyt hyllyssä, mutta en oikeastaan usko, että sitä välttämättä sieltä tulee aivan hetkeen uudelleen katsottua.

Se oli sitten iltapalaksi taas vaihteeksi vähän espanjalaista elokuvaa. Tällä kertaa ei aivan klassikoksi tätä leffaa voi kutsua, mutta siitäkin huolimatta The Fury of the Patient Man jatkaa hyvien espanjalaisten leffojen sarjaa. Leffa on kyllä ihan hyvä, mutta ei aivan yllä muutaman aikaisemman tasolle. Leffassa on aivan selkeä juoni, joka tosin jossain vaiheessa muuttuu jopa aavistuksen painostavaksi. Silti, vaikka aiheena leffa on aika painostava ja muuttuu loppua kohden koko ajan vielä painostavammaksi, niin siitäkin huolimatta leffa oli tehty aika tyylillä, ja tappamisella ei pröystäilty, vaikka siihenkin olisi hyvin olleet ainekset kasassa. Jotenkin tyylikkäästi tehty leffa kuitenkin loppupeleissä.

Leffassa Josen vaimo on tapettu kahdeksan vuotta sitten, ja isä makaa edelleen tajuttomana sairaalassa. Tekijöistä yksi, ehkäpä se eniten syytön on istunut kahdeksan vuotta vankilassa ja juuri vapautumassa, muista tekijöistä ei ole tietoa. Jose päättää selvittää tekijät, ja laatii julman suunnitelman kostolle. Miehellä ei ole enää mitään menetettävää, kaikki on jo mennyt. Miehen tuska on leffassa käsin kosketeltava, ja mutta merkittävää on se pitkän pitkä odotus, jonka mies on suunnitelman vuoksi kärsinyt.

Leffa toki herättää paljon ajatuksia, mutta jotenkin kuitenkin ajatukset eivät jää pyörimään, vaan leffa on helppo niellä. En sano, että ihmisen pitäisi näin toimia, mutta kun kyse on leffasta, jotenkin tämä kaikki on helppoa ymmärtää. Leffan syvintä ydintä kuitenkin on, että onko mitään mikä tuon suunnitelman voisi vielä kaataa. Onko mikään tunne sellainen, joka voisi antaa vielä armoa? Kuinka rikki ihminen tuollaisen jälkeen on, ja voiko sitä kadonnut sielua enää mikään pelastaa. Loppu toki herättää sitten vielä omat kysymyksensä, kuka on syyllinen ja kuka ei? Voiko rakkaus pelastaa ja oliko tässä leffassa edes rakkautta. Katso itse ja pohdi miten sinä tämän leffan näit.

Vuonna 2012 julkaistu Battleship tuli jossain vaiheessa netissä vastaan ja sen verran tutustuin leffaan, että traileria tuli jonkin matkaa katsottua. Paljon räjähdyksiä merellä, näillä odotusarvoilla siis leffa tuli tilattu. Varsinaisesti ei tarvinnut odotusten suhteen tällä kertaa pettyä, leffa oli jotakuinkin sellaista subbarien tykitystä kuin odottaa sopii, se mikä uskomatonta kyllä tuli yllätyksenä oli se, että vastassa oli avaruusoliota.

En siis ollut tutustunut leffaan tällä kertaa kovinkaan hyvin, vaan myönnän, että tämä leffa tuli hankittua vain ja ainoastaan äänien vuoksi. En ole kovinkaan suuri avaruusoliofani, mutta tämä leffa meni vielä varsin kivuttomasti, eihän tässä tavallaan ne avaruusoliot juurikaan olleet pääosissa, vaan ainostaan heidän mahtavat aluksensa. Lian Nelson oli tälläkin kertaa todella hyvä, Rihannaa nyt toki voisi katsella vaikka pidempääkin, mutta kyllä Rihanna suoriutui myös näyttelemisestä varsin kiitettävästi.

Leffan anti muuten nyt meni lähinnä kepoisan viihteen puolelle, korvat olivat koko pari tuntia kovilla ja tykitys oli taukoamatonta. Muuten juonellisesti ja yleisesti ottaen leffa ei ollut kovinkaan erityinen, vaikkakin kaikenlaista draamaa siihen yritettiin rakentaa. Leffasta tuli hieman sellainen olo, että tehdään leffa jossa puolitoista tuntia ammutaan all in ja keksitään sitten siihen ympärille joku pieni tarina niin ehkä joku jaksaa leffan myös katsoa. Romantiikkaa ja itsepäisyydestä kaveruuteen, jotenkin kovin kliseistä tällä kertaa.

Ai niin ja ne äänet. Äänet olivat DTS:X, joita itseasiassa on ollut yllättävänkin jopa monessa viime aikaisissa tilauksissa. DTS:X on parhaimmillaan todella huikeaa, tänäänkin meno oli varsin hyvää, mutta sanoisin silti, että jokseenkin perustavaraa. Jep, koneita lensi, LFE raita oli varsin vakuuttava ja surroundejakin käytettiin ihan kivasti, jotain siitä kuitenkin jäi puuttumaan. Ehkä se mitä jäi puuttumaan oli se, että ääntä ja meteliä oli jopa hieman liiankin paljon. Ehdottomasti kuitenkin äänellisesti leffa, jonka voi jollekin muullekin esitellä jo ääniä haluaa esitellä.

Tänään Netflixissä tuli vastaan leffa, joka todellakin herätti paljon tunteita. 365 DNI on ensinnäkin ehkä eroottisesti virittynein leffa jonka olen koskaan nähnyt, edes Fifty Shades of Gray ei vedä kyllä vertoja tämän leffan eroottisuudelle, joka oli tyylillä tehty, mutta ei todellakaan kyllä jättänyt mitään myöskään arvailujen varaan. Aktia nähtiin pitkään ja hartaasti, kuitenkin vielä jossain määrin hyvän maun rajoissa. Leffa on k-16, ja todellakin syystä.

Vaikka seksi ja erotiikka ovatkin tässä leffassa isossa roolissa, leffassa on kuitenkin todellisuudessa kyse jostain aivan muusta. Voiko rahalla saada ihan mitä tahansa? Voiko rahalla ostaa onnea? Ja ennen kaikkea, voiko rahalla ostaa toisen ihmisen? Siinäpä sitä jo riittävästi aihetta yhteen elokuvaa, mutta pakko sanoa, että nyt leffa sai kyllä todella paljon ajatuksia pyörimään päässä.

Jos sinulla on loputtomasti rahaa, olet erittäin vaikutusvaltaisessa asemassa, niin voitko sinä viedä ihmiseltä sen kaikista suurimman asian maailmassa ja saada hänet silti rehellisesti rakastumaan itseesi. Tällä suurimmalla asialla en tarkoita tässä tilanteessa edes terveyttä, vaan vapautta. Voiko ihmisen oikeasti kidnapata vasten tahtoaan. (jopa väkivaltaisesti), ja silti saada rakastumaan itseesi? Tästä leffassa on perimmiltään kyse.

En halua yleistää, enkä mustamaalata ketään, mutta tässä leffassa on paljon asioita, jotka tietynlaisten ihmisten joukossa, jos ei nyt pidä paikkaansa, niin ovat vähintäänkin erittäin isoja stereotypiota. Maailmaan mahtuu paljon naisia, jotka ovat valmiita myymään itsensä rikkaan miehen edessä lähes hinnalla millä hyvänsä. Raha ja valta on maailmassa todella merkittävässä asemassa, ja kuinka moni nainen on valmis vastustamaan kun joku tarjoaa rajattoman luottokortin, ”pientä palvelusta”, eli seksiä ja edustusta vastaan. Nyt kuitenkin kyse ei ole vain siitä, vaan ennen tätä kaunista tarjousta, sinulta on viety kaikki. Voiko rahalla siis ostaa vihan? Voiko vihan kohteeseen rakastua vain sen vuoksi, että sen jälkeen saa elämässä aivan kaiken? Voiko tuo rakkaus olla aitoa, ja voiko toiseen ihan oikeasti rakastua ilman tuota rahaa tälläisessä tapauksessa. Erittäin paljon hyviä kysymyksiä.

Leffassa käsitellään myös paljon muita hyviä ajatuksia. Voiko ensi silmäyksellä todella rakastua johonkin ihmiseen niin, että sen tietää kestävän loppu elämän? Voiko toiseen ihmiseen rakastua pakosta? Tuntevatko kaksi kaunista ihmistä aina seksuaalista vetovoimaa toisiaan kohtaan vai tarvitaanko siihen myös muuta? Onko seksuaalinen vetovoima ylipäätään fyysistä vai henkistä? Voiko seksuaalista vetovoimaa pakottaa? Jälleen paljon hyviä kysymyksiä.

Tämän kaiken lisäksi leffan juoni riittää viemään tämän koko tarinan aivan maaliin asti. Voisi jopa sanoa, että nyt tuli hattu temppu. Voiko rahalla sittenkään saada aivan kaikkea mitä haluaa? Onko maailma vaan yksinkertaisesti liian monimutkainen paikka siihen, että siltä voisi saada kaiken minkä haluaa. Tämä leffa jättää oikeasti todella paljon ajattelemisen varaa, suosittelen lämpimästi, ainakin kaikille yli 16-vuotiaille. Tämä leffa menee ehdottomasti top-listalle!

Yksi leffojen tarkoitus on tuoda katsojalle iloa, ja Mamma Mia on varmasti yksi niitä todellisia hyvän mielen leffoja. Tämän leffan parissa ei voi kuin hymyillä, ja suurimpana syynä on siihen varmasti ABBA:n todella valloittava musiikki joka todellakin vie mukanaan ja saa laulamaan mukana. Eikä tosiaan taida montaa ihmistä maailmasta löytyä, joka ei yhtään ABBA:n biisiä tunnista.

Tämä leffa on siis mitä suuremmassa määrin musiikin ilotulitusta, mutta eipä tämä nyt tällaisena kevyenä romanttisena komedianakaan yhtään hassumpi ole. Juoni on selkeä, ja mikä parasta, todellakin nidottu hienosti laulujen ympärille. Laulujen sanat kantavat tarinaa eteenpäin hienosti ja kaikki sujuu jouhevasti. Myös näyttelijät kannattelevat leffaa eteenpäin, eikä ihme, kyllähän leffassa on todella laadukasta näyttelijäkaarti, kuten tällaisessa leffassa toki tuleekin olla.

Tämä leffa siis tuli hankittua Gigantista, ja nimenomaan halusin hankkia ensimmäisen ja alkuperäisen version. Vertailematta tässä sen enempää jatko-osaan, niin tämä leffa on ehdottomasti se aito ja alkuperäinen. Leffa tuli aivan tarkoituksella hankittua hyllyyn ja UHD-versiona tätä kelpaa pahempaan musiikin nälkään kuunnella useampaankin kertaan. Jotenkin on viime aikoina alkanut nauttimaan enemmän ja enemmän leffoista, joissa on hyvää musiikkia, ja tässä sitä todellakin on, koko kahden tunnin ajalle.

Puhuin myös aikaisemmin Titanicin yhteydessä, että tuon leffa extroihin varmasti pitää vielä jossain vaiheessa palata, ja sen aika tuli jo heti tänään Mamma Mian jälkeen. Ja se todellakin kannatti, ja varmasti kannattaisi monen muunkin leffan kanssa. Ekstroissa oli todella paljon mielenkiintoista taustatietoa leffa teosta ja tarinasta, ja nämä extrat nostivat Titanicin arvoa omassa mielessä vieläkin paljon korkeammalle. Leffan tekemiseen on todellakin nähty huikea määrä vaivaa, ja laittaa yli päätään leffan tekemisen aivan uuteen perspektiiviin. Me vain ostamme tai vuokraamme leffan, katsomme sitä pari tuntia ja menemme seuraavaan ymmärtämättä paljonko vaivaa ja ihmisiä on leffa takana. Tämä ei toki päde samassa määrin joka leffaan, mutta kuten documenteissä puhuttiin, Titanic on todellakin asettanut riman korkealle.

Ekstroista kävi myös hyvin selville paljon muutakin taustaa Titanicista, ja samalla paljon muistoja tuosta ajasta. Silloin tosiaan osa kävi katsomassa leffan useaan kertaan, ja siitä jopa kaverien kesken puhuttiin paljon. Itse en muista käyneeni kuin kerran, mutta DVD sitten toki tuli hankittua. Tässäkin materiaalissa tuli esiin myös se 3D versio leffasta, joka tosiaan on jostain kaivettava esiin. Lisäksi materiaaleissa oli todella paljon mielenkiintoista asiaa esimerkiksi CGI:sta, Titanic osoittautui aikamoiseksi edelläkävijäksi tehosteiden saralla, siitäkin huolimatta, että oli ilo huomata kuinka paljon oikeita näyttelijöitä, stuntteja ym. leffassa käytettiin. Näitä tosiaan pitää kyllä katsoa useamminkin.

Netflixiin saapui uutuus elokuva The Last Days of American Crime tuossa viime viikolla. Toki leffasta tiesin välittömästi, että se pitää katsoa, mutta muutama päivä meni, että sen vuoro tuli. Tänään kuitenkin oli sille aikaa, tämäkin leffa muuten kestää kaksi ja puoli tuntia.

Leffan juoni oli uusi ja itse asiassa jopa aika mielenkiintoinen. Juonessa oli pieniä säröjä ja aivan kaikesta ei pysynyt kärryillä. Tällä viittaan lähinnä tuohon yhteen yksinäiseen poliisiin, jonka roolia en täysin kokonaisuudessa hahmoittanut. Muuten juoni kyllä toimi hyvin ja leffassa riitti paljon mielenkiintoisia käänteitä. Oleellisinta kuitenkin leffassa oli tuo mielen lamauttava impulssi, jolla oli tarkoitus lopettaa koko jenkkien rikollisuus kerralla. Pelottava ajatus, mutta olisiko tuollainen joskus mahdollista? Olisihan se jotenkin lohduttavaa, jos yhdeltä tietokoneelta voisi kaiken rikollisen toiminnan lopettaa. Toisaalta, jos tuollainen olisi mahdollista, niin kyllä siihen vähintään yhtä paljon liittyisi myös uhkia ja pelkoja. Leffa oli muutenkin tavallaan hyvinkin ajankohtainen. Ihmiset partioimassa kaduilla, poliisien rooli yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa jne.

Leffan äänet olivat Atmos ja hyvä niin. Leffan äänet eivät tuoneet mitään valtavia elämyksiä, mutta perustason Atmos leffana se oli varsin hyvä. Taka ja sivukaiuttimia käytettiin varsin kivasti, Atmos-kaiuttimia ei ihan hirveästi käytetty lukuunottamatta musiikkia ja muita tausta-ääniä. Leffan LFE-raita oli ihan kiva, mutta siinäkin yleisellä tasolla jäi aavistuksen sellainen olo, että se ihan viimeinen herkkyys tällä kertaa leffasta puuttui. Leffassa kuitenkin oli paljon ammuntaa, räjähdyksiä ja toimintaa, joten toimintaleffaksi tämä kuitenkin oli varsin mallikas.

Kokonaisuudessaan leffa oli siis varsin hyvä ja jatkaa Netflixin hyvien uutuustoimintaleffojen sarjaa näyttävästi. Leffaa oli helppo katsoa ja aika sen parissa meni jälleen todella nopeasti. Netflixin tekstitykseen ei ole tullut muutosta, ja se edelleen aavistuksen ärsyttää, mutta varsin hyvä iltapäivä.

Titanic leffaa on tullut metsästettyä jo jonkin aikaa, kyseistä leffaa ei valitettavasti edes juhlavuodeksi saatettu 4K muotoon, mutta voiden 1997 leffa on kuitenkin nyt hankittu Blueraynä, ja tämän jälkeen sitä ei ehkä aivan hetkeen tulekaan taas katsottua. Kyse ei kuitenkaan oli varsinaisesti leffasta, vaan siitä, että tämä spektaakkeli kestää sen lähes kolme ja puoli tuntia, joten vaikka hyvästä leffasta onkin kyse, tuota aikaa ei jaksa leffaa ihan jatkuvasti katsella. Mainitsin tästä leffan pituudesta jo Heat-leffan yhteydessä, ja tämänkin leffan kohdalla pitää kuitenkin todeta, että tuo kolme ja puoli tuntia meni kuin siivillä, ei pitkästyttänyt hetkeäkään.

Titanic on tietysti nähty ennenkin, etenkin tuo ensimmäinen kerta on vielä hyvin muistissa kun Forssan Biorexin täyteen ahdetun teatterin eturivissä sitä katsottiin. Titanic on kuin 1990-luvun Vain Elämää, monikaan ei sitä tuolloin itkemättä katsonut. Tällä kertaa ei kyyneliä tarvittu, vaikka leffa edelleen koskettaa. Jotenkin kuitenkin jo hieman liiankin tuttu leffa liikuttumiseen. Yksitoista Oscaria tästä leffasta ei ollut aivan sattumaa, kyseessä on tosiaankin aito klassikko elokuvan monivuotisessa historiassa. Tuona vuonna siis monella muulla leffalla ei pahemmin ollut Oscareissa jakoa, Titanic oli ehdolla ennätysmäisessä neljässätoista kategoriassa, joista siis yhdestätoista tuli kirkkain palkinto.

Leffa on todella upea taideteos kaikin puolin. Titanicin tarina toki on totta, mutta Jackin ja Rosen tarina ei niinkään. Nämä molemmat on kuitenkin sidottu yhteen hienoksi elokuvaksi, jossa etenkin vanhan Rosen rooli ja tarina on upea. Leonardo Di Caprio ja Kate Winslet ottivat tämän leffan myötä valtavan loikan supertähteyteen, eikä suotta. Molempien rooli on kaikin puolin iloista katseltavaa. Kaiken lisäksi yksi elokuvahistorian upeimmista biiseistä Celine Dionin My Heart Will Go On, saa aikaa sellaisen korvamadon, että sitä on tullut kuunneltua korvissa jo pari päivää ennen kuin leffaa on edes tullut katsottua. Leffa todellakin huusi itseään katsottavaksi.

Leffan tuotanto ei ollut kovinkaan yksikertainen ja herätti muutenkin paljon epäilyksiä. Leffasta kuitenkin tuli pitkäksi aikaa maailma menestyin elokuva myös rahassa mitattuna. Leffa on puhuttanut paljon myös jälkikäteen, aina siitä lähtien kun se valmistui. Onneksi James Cameron kuitenkin piti päänsä, ja leffasta tuli juuri sellainen kuin siitä tuli.

Leffan äänet ovat varsin hyvät, etenkin vuoden 1997 leffaksi jota ei ole 4K muotoon restoroitu. Kuvanlaatu on hyvää Blueray tasoa, mutta toki leffaan mahtuu myös paljon rakeista materiaali, johon parannusta olisi mahdollista saada. Ja mitä tulee leffan katsomiseen uudelleen, niin vuonna 2012 julkaistu 3D versio kyllä voisi myös olla ihan katsomisen arvoinen jossain välissä. Tämä on myös yksi niitä leffoja, jonka extramateriaaleihin täytyy jossain vaiheessa tutustua. Joka tapauksessa yksi elokuvahistoria suurimmista ja parhaimmista elokuvista, joka jokaisen on kyllä nähtävä, jos se jostain syystä vielä on tekemättä.

Päätin eilen myöhäisillassa ottaa tarkasteluun vielä yhden leffan ja pitkän tutkiskelun jälkeen Netflix tarjosi katseluun mysteeri-leffaa D’apres une histoire vraie. Leffan kuvaus ja kuva olivat hyvin mysteerisiä, myöskään introa tai traileria leffasta ei löytynyt. Oli hyvin vaikea ajatella mistä leffassa on kyse, mutta toisaalta oletin sen olevan jotain sellaista, joka myöhäisillan hiljaiseen katseluun sopisi. Väärässä en ollut, missään. Leffa oli suuri mysteeri alusta loppuun ja leffana sopi täydellisesti ajankohtaan.

Leffa oli käytännössä lähes täysin dialogia kahden ihmisen välillä, eli kirjailijan ja hänen hyvin salaperäisen faninsa. Leffa oli sikäli hieman outo, että se piti jännitystä yllä alusta loppuun asti samoin kuin parhaat kauhuleffat, mutta lopulta vaan ne kaikki kauhut jäivät puuttumaan. Leffassa oli hyvin monta tilannetta, jossa oma mielikuvitus alkoi rakentamaan monenlaisia juonikuvioita, mutta lopulta kaikki aina päättyivät ilman ”mitään”. Leffan loppua kohden oma ajatusmaailma alkoi koko ajan hokemaan että kohta, kohta, kohta se loppuhuipennuksen pitää tapahtua, mutta ei, ei vieläkään.

Lopulta se loppuhuipennus sitten tuli, tavallaan. Leffan loppu jätti hyvin paljon kysymyksiä ilmaan, enemmän kuin vastauksia. En oikein vieläkään pysty täysin hahmottamaan mikä leffassa oli totta ja mikä vain kuvitelmaa. Oliko tuota mysteerifania edes olemassa? Käsiteltiinkö tässä vain ihmismielen oikkuja? Jos tuo fani oli oikeasti olemassa ja jos kaikki tapahtui niin kuin ne tässä näytettiin niin mikä tuon fanin todellinen motiivi oli? Kuka lähetti kirjeet? Yritettiinkö kirjailija tappaa vai yrittikö hän itsemurhaa? Mikä tuon suvun merkitys leffassa oli?

Hyvä leffa ja täydellinen tähän illan pimeyteen, mutta leffa jätti myös mieleen hyviin paljon kysymyksiä. Selviääkö ne joskus, enpä usko, sillä tämä leffa nyt ehkä hieman meni ohi vasemmalta ja oikealta.