Vuonna 2008 ilmestynyt The Icredible Hulk on ollut leffa joka on pitkään jakanut ajatukseni kahtia. Toisaalta leffa on kiinnostanut aina paljon, mutta jostain syystä sitä ei ole koskaan tullut katsottua, vaikkakin leffa itseasiassa löytyy hyllystä myös blueray-versiona. Olen myös miettinyt tuon leffan UHD-version hankintaa useasti kun jostain tarjouksesta on useita leffoja saanut kerralla halvalla. Hulk on kuitenkin jäänyt aina hyllyyn ja sen aika tuli vasta nyt kun Torista sain sen erittäin hyvään hintaan.

Sen verran Hulk kuitenkin nytkin kiinnosti, että kolmesta uusimmasta leffasta päätin valita sen ensimmäisenä ruudulle. Nytkin vielä mietitytti, ja syy katsomiseen taisi olla enemmänkin, että saa sen sitten pois alta. Tällä kertaa kyseessä kuitenkin oli varsin positiivinen yllätys. Marvelin sankarielokuvaksi tykkäsin Hulkista jopa yllättävän paljon. Hulkin toiminnassa oli jotain symppistä, joka johtui ehkä siitä, että Bruce Banner ei oikeasti halunnut olla Hulk ja tuhota kaikkea ympärillä olevaa, vaan enemmänkin päästä tuosta vaarallisesta asiasta eroon.

Hulk oli muuutenkin moneen muuhun verrattuna varsin lempeä ja hyväntahtoinen hahmo ja sitä kautta myös koko leffa. Leffa on aika vanha, joka kyllä näkyy monessa suhteessa, vaikkakin kuva on taas saatu UHD-levylle erittäin raikkaana ja kirkkaana. Äänetkin on päivitetty DTS:X aikaan, joten nekin toimivat erittäin hyvin. Leffassa oli LFE:tä ja ryminää oikein urakalla, mutta siitäkin huolimatta se oli paljon korvaystävällisempi kuin esim Tron. Äänikenttää käytettiin varsin hyvin, ja sekä laukauksia, että esineitä lenteli varsin hienosti ympäriinsä. Tykkäsin leffan äänistä varsin paljon.

Leppoisan ja miellyttävän Hulkin taustalla häärää Edward Norton, joka mielestäni tekeekin tuosta roolista niin uskottavan ja rakastettavan. Toinen joka osui mielestäni erityisen hyvin oli Kenraali Rossin roolissa William Hurt. Leffa oli erittäin hyvää iltapäivän viihdettä, onneksi tuli katsottua ja voisi ehkä joskus vielä katsoa kyllä uudelleenkin.

Eilen vaihteeksi pitkästä aikaa hieman dokumenttia ja tällä kertaa hyvin musertavaa sellaista. En tiedä mikä tässä dokumentissä suututti kaikista eniten, mutta joka tapauksessa tähän tapaukseen liittyy niin paljon iljettäviä asioita, että dokumentin katsominen lähinnä suututti. Dokumentti oli siis Athlete A nimeltään ja kertoo Yhdysvaltain voimistelujoukkueen hyväksikäyttöskandaalista. Okei, eli tapahtuipa kerran kymmeniä vuosia sitten venäjällä, EI KUN EI, vaan 2000-luvulla Yhdysvalloissa.

Tämän dokumentin tarinassa kaikista uskomattominta on, että tällaista voi tapahtua vielä 2000-luvulla ja kuitenkin varsin sivistyneessä maassa. Kuten sanoin niin dokumentissa on hyvin paljon sairaita asioita, joista tietysti esiin nousee joukkueen lääkärin seksuaalinen ahdistelu ja hyväksi käyttö, joka kaiken lisäksi kohdistui nuoriin puolustuskyvyttömiin lapsiin. Sekään ei mielestäni kuitenkaan ole sairainta tässä koko jutussa, sillä sairaita ihmisiä löytyy aina, kuten tässäkin tapauksessa joukkueen lääkäri varmasti on. Sairainta koko jutussa on se, että miten ihmeessä missään päin maailmaa voi vielä 2000-luvulla löytyä ihmisiä ja järjestelmä joka sallii tällaisen tapahtua.

Toki yhteiskunta edelleen on hyvin rikkinäinen moneltakin osaa. Onhan meillä edelleen esimerkiksi politiikka, jossa jokainen puolue suojelee omiaan hamaan loppuun asti, vaikka kuinka tietäsi toimivansa väärin. Meillä on politiikka, jossa ihmisiä valitaan demokraattisilla vaaleilla eduskuntaan päättämään asioista, mutta lopulta ryhmäkuri tarkoittaa sitä, että ihmisten omat ajatukset haudataan, ja ihmiset pakotetaan muutaman henkilön aatteen tukijoiksi. Onko tässä dokumentissä kyse aivan samasta asiasta, kyllähän se aika pitkälle näin on. Rahan valta tässä maailmassa on edelleen aivan kohtuuttoman suuri ja ihmiset ovat vallan ja rahan himossa tekemään vaikka mitä, tässä tapauksessa jopa uhraamaan nuoria viattomia ja puolustuskyvyttömiä lapsia.

Aivan aivan käsittämättömän ahdistavaa edes kuvitella kuinka montaa nuorta naista tämä asia on koskettanut ja kuinka moni jää ikuisiksi ajoiksi paljastumatta. On kuitenkin erittäin tärkeää, että niin moni aivan terävimmältä huipulta on asian kanssa tullut julkisuuteen, ja kaikki epäilyt ovat kadonneet. Jokainen tietää tasan tarkkaan ketkä jutun syylliset ovat, ja heidät on saatu/saatava vastuuseen. Kuten jo mainitsin, tämän tarinan suurin syyllinen ei ole lääkäri, vaan ne ihmiset, jotka tietoisesti asiaa salasivat ja siten antoivat lääkärille mahdollisuuden kymmenien ja tuhansien uusien uhrien haavoittamiseen.

Dokumentissa on myös sitten taas se toinen puoli. Seksuaalinen häirintä ja ahdistelu eivät kuulu mihinkään, siitä ei tarvitse edes keskustella. Dokumentti nostaa hyvin kuitenkin esiin myös toisen hyvinkin paljon tapetilla viime aikoina olleen asian, eli mikä on voittamisen hinta urheilussa ja mikä sen hinta voi ja saa olla. On kiistatta selvää, että Yhdysvaltojen voimistelijat ovat menestyneet paremmin kuin kukaan, joten onko valmennus silloin ollut väärää? Onko pelolla ja äärettömillä vaatimuksilla valmentaminen kiellettyä huippu-urheilussa, jossa sillä kerran saadaan tuloksia? Missä menee raja hyvän valmennuksen ja kiusaamisen välillä? Voiko ns. pehmeällä lähestymisellä päästä huipulle esimerkiksi voimistelussa.

Historia kertoo paljon tarinoita menestyjistä, jotka ovat käyneet tämän kovan koulun esimerkiksi eri Venäjän maissa. Tässäkin dokumentissä juuret juontavat Ukrainaan. Menestystä tuli, mutta olisiko sitä tullut muullakin tavalla? On varmaa, että harjoittelu huipulla on kovaa ja vaatii uhrauksia. Huipulla pelataan kuitenkin jatkuvasti todella ohuella rajalla siinä mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Mikä on hyväksyttävää urheilijan mielestä ja mikä on hyväksyttävää ison yleisön mielestä? Menestys vaatii uhrauksia, mutta missä menee raja terveen uhrauksen ja kiusaamisen välillä? Meillä ihmisillä on kohtuuton määrä piileviä kykyjä ja energioita, mikä on se tapa jolla ne saadaan esiin?

Tästä aiheesta voisi taas puhua vaikka kuinka pitkään, mutta yleisesti ottaen päätän nyt tämän kirjoituksen siihen, että dokumentti oli äärettömän hyvä. Tämä tapaus on itselläni ollut tiedossa, mutta jotenkin tämäkin on mennyt omassa uutisvirrassa sen verran ohi, että tämä dokumentti kaikessa sairaudessaan opetti jälleen paljon uutta siitä mitä on tapahtunut miten tapahtumat ovat edenneet. Nykymaailmassa voisin hyvinkin paljon kritisoida myös lehdistöä ja ennen kaikkea nykyistä klikkikulttuuria, mutta onneksi on edelleen myös tutkivaa mediaa, joka oikeasti nostaa esiin näitä oikeita ongelmia eskimopuikkojen sijaan. Ilman mediaa ja pientä lehtitaloa tämänkin sairaus jatkuisi edelleen.

Eilen leffahuoneeseen astellessa oli vain yksi asia mielessä, nyt on katsottava jotain leffaa levyltä. Kävellessä kohti levyhyllyä sitten yhtäkkiä tuli mieleen Tron Legacy, joka on pitänyt jo pitkään katsoa uudelleen, mutta nyt 3D versiona. Jos otetaan laskuista pois nuo pari sini-puna-laseilla katsottavaa leffaa, niin Tron Legacy on ensimmäinen 3D levy mitä minulta hyllystä löytyy. Itse asiassa en edes tiennyt sitä omistavani, ennen kuin hankin tuon 4K-tykin ja siihen nuo oikeat 3D lasit. Sen jälkeen selailin vanhoja levyjä, jolloin tuo leffa osui silmiin.

Leffa on toki tullut nähtyä monta kertaa ennenkin, mutta nyt kun asiaa oikein mietin ja palasin vanhoihin blogi-teksteihin, huomasin, että oli muuten aika tarkkaan tasan vuosi siitä kun tämä leffa tuli viimeksi katsottua (21.7.2019). Silloin leffaa tuli katsottua vielä Playstation 4:selta, uusi 4K-tykki kuitenkin oli jo hankittuna. Tuossa päivityksessä pohdin paljon UHD-soittimen hankintaa ja sen tarpeellisuutta. Pohdin sen tarpeellisuutta, ja etenkin viittasin siihen, että Tronin kuvanlaatu ei ollut kovinkaan hyvää tasoa, vaan kovinkin rakeinen ja haalea.

Voi luoja jos tuota Panasonicin soitinta en olisi silloin viime syksynä hankkinut, mistä kaikeasta olisinkaan jäänyt paitsi. Tällä kertaa nimittäin mietin vain kuinka upea olikaan kuvanlaatu Tronissa. Leffan kuvanlaatu 3D versiossa oli aivan jäätävän hyvä, etenkin kun ottaa huomioon, että leffa on vuodelta 2010, ajalta, jolloin 3D uutta aaltoa yritettiin jälleen elvyttää. Leffa ei ole kuin Bluerayllä, mutta siitäkin huolimatta kuvanlaatu oli nyt todella kirkas ja tarkka. Mitään rakeisuutta ei ollut nähtävissä. Toinen erittäin mielenkiintoinen asia oli se, että leffa ei itse asiassa ollut edes sata prosenttisesti 3D, vaan se oli osittain 2D (jota myös katsottiin lasien läpi) ja sitten osittain 3D. Mielenkiintoinen asia, joka toisaalta ei häirinnyt leffassa lainkaan, joutuin muutaman kerran jopa oikeasti miettimään, että onko nyt 3D vai 2D. Kaikki taistelukohtaukset ym. olivat kuitenkin 3D, ja kyllä olivatkin sitten todella näyttäviä. Leffa todellakin sai nyt aivan uusia ulottuvuuksia. Myös kuva suhdetta vaihdeltiin leffan aikana useampaan kertaa, tämä luulin olevan jotain uutta jonka lähinnä opin tuntemaan Mission Impossiblesta, mutta ilmeisesti siis kyseessä jo paljon vanhempi juttu.

Äänien puolesta leffan anti olikin hyvin jo etukäteen tiedossa, tässä leffassa huone ja äänet laitetaan todellakin testiin. Hiustenkuivaajaa ei tänään huoneessa olisi tarvittu, sen verran kovasti subbarit saivat ilman liikkumaan. Toisaalta en tiedä olisiko hiukset tänään edes kuivanneet, sen verran lämmin alkaa huoneessa näillä keleillä olemaan, huoneessa kun ei minkäänlaista ilmanvaihtoa varsinaisesti ole. Talvella sitä ei juurikaan huomaa, mutta kesällä kyllä laitteiden tuottaman lämmön huomaa, etenkin lämpimällä kelillä huoneen lämpötila nousee aika kovaksi. Tronin äänet ovat hyvin tehostepainotteiset. Toisaalta volyymia haluaa vääntää kunnolla, että saa leffasta kaiken irti, toisaalta sitten jossain vaiheessa korvat alkavat myös jo jatkuvaan meluun ärsyyntyä.

Eilen Tron meinasi myös saada oikeasti hieman vahinkoa aikaan, toivottavasti en kuitenkaan rikkonut mitään. Jossain vaiheessa leffaa aloin ihmetellä kun yksi Atmos-kaiuttimista alkoi pitämään hyvin outoa ääntä. Joudin vääntämään ensin ääniä alemmas, sillä pelkäsin jonkun olevan rikki. Sen jälkeen aloin tutkailla asiaa tarkemmin asetuksista, ja silloin huomasin, että jostain käsittämättömästä syystä Dirac Live oli asettanut Atmos-kaiuttimien Crossoverin 50hz:iin. Ei siis ihme että kaiuttimet eivät oikein pysyneet tahdissa mukana, toivotaan, ettei mitään kuitenkaan hajonnut. Pieni varoituksen sana kuitenkin itselleni ja muille, esim. Diracin ajamisen jälkeen nuo asetukset todellakin kannattaa vielä varmistaa, ja ennen kaikkea jokaiselle äänilähteelle erikseen. En tiedä kauanko tämä asetus on ollut päällä, mutta nyt onneksi sen huomasin.

Mukava leffakokemus, ja loistavaa, että tämä leffa löytyy hyllystä. Olisi silti hyvin mielenkiintoista ajatella miltä tämä leffa näyttäsi UHD-versiona, ja etenkin Atmos äänet toisivat tähän leffaan aivan valtavasti lisää. Nyt äänet paikallistuivat kivasti, mutta Atmoksella tähän saisi vielä huimasti lisää tarkkuutta, joka sopisi leffaan loistavasti. Leffa menee ehdottomasti kuvan puolesta top-listalle, ehkäpä jopa äänien. Leffa itsessään on kivaa katseltavaa, mutta eipä siinä juurikaan mitään suurempaa juonellista järkeä ole. 3D ei mielestäni edelleenkään ole missään tapauksessa haudattu, ja itse asiassa vähän harmittaa, että olen asian taas vähän niin kuin unohtanut. Näitä todellakin voisi katsella enemmänkin, ehkä seuraavaksi jos saisi jostain kaivettua esiin Avatar-Titanic kaksikon 3D versiot, tai toisaalta myös jokin uudempikin leffa olisi kiva 3D-versiona hankkia.

Tulipa sitten päädyttyä illassa vielä uudelleen tuon Gladiaattorin pariin, eli eilen pohdin sitä että mitähän eroa on Theatrical ja Extented versioilla, tänään pohdin, että jos meinaan tuon vertailun tehdä, niin se olisi hyvä tehdä heti. Nyt on siis lähes kolme tuntia katsottu Extented versiota, joka oli siis noin 25 minuuttia pidempi kuin teatteriversio. Leffan alussa ohjaaja Ridley Scott ottaa puheenvuoron ja toteaa, että leffassa nähty version The versio, eli niin sanottu Directors Cut versio. Yleensä tuo taitaa olla toisin päin, eli teatteriin on jouduttu leffaa erinäisistä syistä lyhentämään, mutta nyt ohjaaja oli tehnyt mielestänsä parhaan version kaikkien nähtäville.

Olen tästä samaa mieltä, theatrical versio oli mielestäni parempi, ja vaikka leffasta muutamia uusia kohtauksia pongasinkin, niin mitään varsinaista uutta tai mielenkiintoista en tänään leffakokemukseeni saanut. Leffa oli lyhyemmäksi leikattuna mielestäni ehjempi kokonaisuus, ja toisaalta myös aavistuksen salaperäisempi, eli koko tarinaa ei annettu siinä aivan niin avattuna mikä oli ehdottomasti hyvä asia. Hieman lyhyempi kestokaan ei haitannut yhtään asiaa.

Muuten leffa meni jälleen todella sujuvasti, hyvää leffaa vaan voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Nautin leffasta edelleen paljon, vaikka toki fiilis ja tunnelma ei aivan niin hyvä ollutkaan kuin eilen. Täytyy myös toki ottaa huomioon, että tänään leffan äänet eivät aivan yhtä kovalla, joka vaikutti oleellisesti tunnelmaan. Tämä on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen aihe, jota pitää jatkossakin tutkiskella. Jatkossa kuitenkin pääasiassa aijon edelleen luottaa teatteriversioihin.

Tänään sitten vihdoin oli Gladiator päivä, ja voi sanoa, että kyllä kannatti. Leffa on tullut nähtyä ennenkin, ehkäpä jopa useampaan kertaan, mutta pitää kyllä silti todeta, että kunnon äänet tekivät tästä leffasta jotain aivan uutta ja mullistavaa. En siis ole tätä varmasti nähnyt leffassa ennen, sen paremmin kuin leffahuoneessakaan, joten sen suhteen mentiin ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli omaan hyllyyn hankittu UHD- levy, joten tämän osalta kerta ei varmasti jää viimeiseksi.

Leffan äänet ovat DTS:x mallia, ja pitää sanoa, että ei taas ole tullut aikoihin nautittua leffan äänistä näin paljon. Leffa luonnollisestikaan ei ole erikoistehosteita, vaan enemmänkin musiikkia ja lokaatioita. Leffan musiikki on parasta mitä leffasta voi saada, yhtään yllättäen kyseessä onkin jälleen Herra Zimmer. Lisäksi leffassa luodaan tilantuntua ja äänien sijainteja niin, että joka hetkessä tuntuu kuin istuisi itse leffan sisällä. Yläkaiuttimia käytetään jonkin paljon, ja niitä käytetään juuri silloin kuin pitää, ja juuri siihen kuin on tarkoitettu. Samoin toimii sivukaiuttimet aivan äärettömän hyvin ja tarkasti. Tämän leffan äänet ovat aivan ehdottomasti priimaa, ja nostavat koko leffan tasoa aivan merkittävästi.

Leffan kuvanlaatu oli myös erittäin hyvällä tasolla, vaikkakin muutamissa kohdissa vähän kohinaa olikin. Joka tapauksesssa UHD-versiona leffan maisemat ja taistelut pääsevät arvoiseensa ulostuloon. Leffaa oli kuvankin puolesta kiva katsella. Tuli muuten tänään myös pohdittua sellaistakin asiaa, että kun monessa leffassa on ns. pidempi ja leffateatteriversio, kumpaa niistä pitäisi katsella? Itse yleensä valitsen teatteriversion, niin tänäänkin. Olisi muuten kyllä aika kiinnostava idea katsoa tämä leffa heti uudelleen ja katsoa miten se eroaisi tästä. Director Cut yleensä kuulostaa pitkästyttävämmältä hifistelyltä, mutta joissain leffoissa se saattaisi olla hyväkin katsoa. Pitääpä tätäkin hieman tutkia lisää.

Leffa on muutenkin loistava, ja leffa, jonka voi aivan varmasti katsoa vielä useasti uudelleenkin. Joka hetkessä tiesin ja muistin mitä tulee tapahtumaan, mutta sekään ei haitannut tippaakaan. Russell Crowe tekee leffassa aivan jäätävän kovan roolisuorituksen, mutta kaikki muukin leffassa toimii loistavasti. Ei ole aivan sattumaa, että leffa saikin erilaisia palkintoja Oscarien lisäksi vaikka kuinka paljon, ja lisää tulee varmasti jatkuvasti, kun historian parhaita leffoja listaillaan.

Viime päivinä on tullut myös taas kerran pohdittua noiden tuolien kohtaloa, ja uusien tuolien tekeminen palaa mieleen aivan jatkuvasti. Tällä hetkellä niihin ei oikein ole varaa, mutta pakko oli sentään hakea rautakaupasta hieman metritavaraa ja alkaa taas suunnitella edes jotain kesän kunniaksi. Tässä mennään nyt, saa nähdä näyttävätkö nämä ikinä tuoleilta vai laitetaanko lopulta takkaan. Suunnitelmissa kuitenkin on selkänojan sähkösäätö, samoin jälkatuen, niskatuen ja ristiselän tuen. Jonkin verran siis on vielä matkaa valmiiseen jos sitä koskaan tulee, ja sitten vielä kaiken lisäksi niitä pitäisi tehdä vielä pari.

Eilen tuli katsottua Netflixistä Wasp Network niminen kansainvälistä tuotantoa oleva elokuva, joka perustuu tosi tapahtumiin ja kertoo Cuban poliittisista kuvioista ja yrityksistä kaataa Fidel Castron hallinto. Leffaa tähdittää mm. Penelope Cruz ja Edgar Ramirez. Leffa on vuodelta 2019 ja luonnollisesti tositapahtumiin perustuvat leffat yleensä ovat olleet sitä parasta, mutta valitettavasti tänään joku ei vain toiminut.

Leffa oli jotenkin kiinnostavan ja jännittävän yhdistelmä, joka molemmissa jäi hieman laiskaksi. Jotenkin tuntui, että oikeassa elämässä pelkoa ja jännistä on monessa asiassa ollut paljon enemmän, mutta jotenkin tämä leffa ei näitä tunteita onnistunut vangitsemaan videolle asti. Tapahtumat muutenkin olivat jotenkin aavistuksen epäselvästi esitetty ja joutui usein miettimään kuka oli kenenkin puolella ja kuka liittyi mihinkin asiaan. Ihmisiä oli paljon, monet liittyivät moniin ihmisiin, mutta missään vaiheessa ei oikein päässyt kunnolla kiinni aivan koko tarinasta. Lopussa tuota kokonaisuutta toki hieman avattiin, mutta kuitenkin.

Leffasta odotin muutenkin hieman enemmän toimintaa, sekin jäi aika pieneksi. Äänien puolesta ei tänään tarjoiltu suuria elämyksiä, mutta yksi kohta jäi todellakin mieleen. Leffoissa näkee usein jaettuja ruutuja, joissa esitellään henkilöitä. Nyt tuo oli tehty erityisen hienosti, kun esimmäisen esittelyn äänet kuuluivat selkeästi vasemmalta, keskimmäisen keskeltä ja viimeisen oikealta. Usein näissä kaikkien esittely tai äänet tulee keskeltä, nyt tämä tehoste oli aika siisti.

Eipä siis muuta kuin seuraavaan, tämä nyt oli ja meni. Kiva leffa, mutta ei suosikkeihin millään, tuskin myöskään tulee uudelleen palattua, ei oikein kiinnostanut.

Juhannusaaton kunniaksi tänään ruudulle pyörähti vaihteeksi hieman ranskalaista toimintaa. Leffaa suositteli tällä kertaa Netflix etusivullaan ja oli aika selvää, että tähän syöttiin tulisi tarttua. Leffa ei ollut yhtään hassumpi vaan leffassa oli varsin hyvä juoni ja toimintaa juuri sopivasti. Automekaanikko pääsee vankilasta koevapauteen auttamaan poliisia huumeliigan kiinniotossa, mutta lavastetaan korruptoituneen poliisin toimesta poliisipäällikön murhaajaksi. Siitä sitten alkaa takaa-ajo, jossa kaiken keskipisteessä on kadonnut auto ja ennen kaikkea sen sisällä oleva luoti joka pystyy osoittamaan korruptoituneen poliisin syylliseksi kollegan murhaan.

Leffan juoni on varsin fressi ja näyttelijätkin varsin hyviä, vaikkakin muutamassa kohdassa menee hieman ylinäyttelemiseksi, ei kuitenkaan mitenkään merkittävästi tai häiritsevästi. Tykkäsin ennen kaikkea Alban Lenoirista, joka veti pääroolissa erittäin eleettömän ja vakuuttavan roolin. Mutta ei silti, tykkäsin kyllä muustakin porukasta varsin paljon ja koko porukka sai leffan näyttämään varsin laadukkaalta.

Äänet ja kuva leffassa olivat varsin peruskauraa, eli mitään ihmeellistä leffassa ei ollut, mutta toisaalta ei myöskään mitään valitettavaa. Leffa oli juuri sopivan pituinen puolitoista tuntia ja leffa oli muutenkin erittäin sujuvaan pakettiin kasattu niin että mitään ylimääräistä siihen ei ollut tarvinnut tunkea. Lisäksi hyvän leffan kruunaa varsin hyvä loppuratkaisu. Erittäin kivaa viihdettä, suosittelen!

Selatessani leffoja sekä Itunesista että Netflixistä minulla on yleensä kova tarve katsoa aina jotain uutta leffaa, sillä kun leffoja tulee katsottua todella paljon, aika usein tulee muuten katsottua joku leffa, jonka on jo nähnyt, mutta ei muista, että on leffan nähnyt. Pahimmassa tapauksessa tulee katsottua uudelleen leffa, joka on kaiken lisäksi ollut todella huono, mutta puolessa välissä ei sitä jaksa enää edes keskeyttää. Tulee vähän sellainen fiilis, että on tullut tuhlattua pari tuntia aikaa aivan turhaan.

Tällä alustuksella päivän leffaan, joka oli The Whole Truth, Keanu Reavesin leffa vuodelta 2018 joka kertoo eräästä murha-oikeuden käynnistä, jossa murhaajaa vastaan on veden pitävät todisteet ja syyllinen selvillä. Voiko siitä kuitenkin vielä vapautua, ja jos voi, niin mikä on tarinassa se koko totuus.

Ennen leffan alkua päätin vielä katsoa omasta blogistani, että olenko tätä katsonut aikaisemmin. En ollut. Kun olin katsonut leffa muutaman minuutin mietin, jo mitä leffasta kirjoittaisin. Se meni jotakuinkin niin, että loistava leffa, juuri sellainen leffa, joita kutsun suosikkileffoikseni ja joita todellakin tykkään katsella, etenkin myöhäisillassa. Juuri sellainen leffa siis, joita toivoisin näkeväni lisääkin, mutta joita on nykyään aika harvoin tarjolla. Mutta siten iski taas todellisuus, jotain tässä leffassa nyt vaikuttaa liian tutulta. Olenkohan sittenkin nähnyt tämän ennenkin? Vai olenko nähnyt siitä ehkä trailereita?

Näin leffan jälkeen on todettava, että leffan olen aivan varmasti nähnyt ennenkin, mutta se mikä oli hyvin mielenkiintoista, että en todellakaan muistanut siitä juuri mitään, ennen kaikkea en muistanut siitä mitään oleellista, ja tämän vuoksi koko loppuratkaisu oli täysin päässyt unohtumaan. Siinä kuitenkin olin oikeassa, että kyseessä oli juuri niin hyvä leffa kuin alku antoi olettaa, ja tämä todellakin on itseasiassa erittäin hyvä leffa, etenkin kun sen katsoo ensimmäisen kerran eikä tiedä mitään juonesta. Hyvä se oli nytkin, mikä on aika harvinaista leffasta jonka koko juttu perustuu juoneen on se, että se oli erittäin hyvä myös uudelleen katsottuna. Onko se sitten hyvän vai huonon leffan merkki että koko juoni on unohtunut, siihen on vaikea vastata.

Oblivion leffa tuli hankittua Zoomin UK kaupasta pari viikkoa sitten ja leffa kolahti postilaatikkoon alkuviikosta. Leffa tuntui aivan uudelta, mutta sitten taas muutama kohta oli sellainen, että tuntui kuin olisin leffan nähnyt joskus ennenkin. On täysin mahdollista, että leffa on nähty, mutta en siitä kyllä juurikaan mitään muistanut. Leffa oli jotakuinkin sitä mitä odottaa sopii, eli ei varsinaisesti mitään erityistä juonta, vaan lähinnä vain jatkuvaa toimintaa.

Leffan äänet olivat todella vakuuttavat, ja leffassa oli paljon kaikkea sitä mistä hyvät äänet koostuvat. Leffassa oli paljon erilaisia lentäviä laitteita, jotka lentelivät huoneen kulmasta toiseen ja taas takaisin. Leffa oli Atmos, ja varsin hyvä sellainen. Leffassa oli erittäin paljon dynaamisia kohtia ja LFE oli käytössä erittäin hyvin. Oblivion todellakin otti Atmoksesta kaiken ilon irti, ja ilo sitä todellakin oli katsella. Hyvän leffakokemuksen äänien osalta kruunasi erittäin hyvä musiikkiraita, joka todellakin täydensi kaiken hienosti yhteen ja sai aikaan todellisen leffafiiliksen.

Cruisen Tomppa on tehnyt aika monta varsin hyvää roolityötä, mutta jostain syystä tykkäsin tästä jopa yllättävän paljon. Leffa ei ollut niin hyvä, mutta Cruisen rooli oli jotenkin hyvin tasapainoinen ja uniikki, Mission Impossiblen Cruise ei tästä leffasta tullut mieleen joka miehellä on kuitenkin isona rasitteena joka leffassa. Samaa voisi myös sanoa Morgan Freemanista, herra tekee erittäin tasaista ja hyvää jälkeä leffasta toiseen, mutta tässä leffassa hänkin on kovin vakuuttava. Ei yllätä. Leffa yleisesti oli varsin hyvää viihdettä, jonka voisi ehkä joskus vielä katsoa uudelleenkin.

Tänään jälleen yksi erittäin pitkään haaveiltu UHD-levy löysi tiensä ruudulle, Saving Private Ryan on vuonna 1998 ensi-iltansa saanut Steven Spielbergin ohjaama sotaelokuva. Elokuva kertoo toisen maailman sodan tapahtumista Normandiassa. Leffaa on pitkään pidetty parhaana koskaan tehtynä sotaelokuvana, ja saihan leffa aikanaan myös neljä Oscaria tunnustuksena tästä. Leffa on itselleni sikäli hieman outolintu, että olen tämän leffan muistaakseni joskus omistanut VHS:ällä, mutta jostain kumman syystä itselläni on sellainen mielikuva, että en ole koskaan leffaa katsonut loppuun asti. Taidan olla tästä maininnut ennenkin, eli sotaan liittyvät elokuvat ovat alkaneet kiehtomaan vasta vanhemmalla iällä, ja todennäköisesti tätäkin elokuvaa olen nuorempana pitänyt tylsänä.

Leffa on todella pitkä ja kestää sen karvan verran alle kolme tuntia. Leffassa kuvataan paljon ja perusteellisesti itse sotaa, mutta leffa ei kuitenkaan ole pelkkää sitä itseään. Leffassa käsitellään myös hyvin paljon sodan julmuuksia moraalin ja ihmisten välisten suhteiden kautta. Kaunista ei tee sodasta tämäkään leffa, eikä sitä tosin ole tarkoituskaan. Sota on julmaa, eikä sitä tarvitse leffoissa yhtään kaunistella. Leffan alkukohtaus Normandian maihinnoususta on kuuluista ja siinä sodan kylmyys ja pelko tuodaan kaikessa karuudessaan esiin.

Mitä sitten leffasta tykkäsin, tykkäsin, mutta mielestäni tämä leffa ei kyllä voita Hacksaw Ridge leffaa millään. Hacksaw Ridgessä juoni on jotenkin paljon vakuuttavampi (toki totta), ja muutenkin sotaa kuvataan vielä paljon vakuuttavammin. Saving Private Ryan on hyvä leffa, mutta jotenkin tuntuu uskomattomalta tarinalta, että tällaisessa tilanteessa yksi ihminen nostetaan koko sodan yläpuolelle, vaikkakin tässä toki halutaan nostaan myös sodan inhimillisiä piirteitä esiin. Kuitenkin, mitä jos herra Ryan olisikin ollut kuollut (mikä on hyvinkin mahdollista), olisivatko nämä miehet etsineet häntä loppu sodan (elämänsä) ajan kuin neulaa heinäsuovasta. Mikä todennäköisyys ylipäätään tuota miestä oli tuona aikana tuolta löytää. Paljon asioita, jotka vievät mielestäni leffalta hieman uskottavuutta, vaikka näyttävästä leffasta muuten olikin kyse.

Yksi iso syy leffan ostoon tässä tapauksessa oli toki myös leffan äänet, jotka oli restoroitu Atmos-muotoon ja toki sotaleffana odotukset muutenkin olivat korkealla. Leffan äänet olivat hyvää sotaleffa tasoa, ja luoteja lenteli upeasti ympäri huonetta. Leffan ääniraita on hieno, mutta tässäkään tapauksessa mielestäni ei päästä Hacksaw Ridgen tasolle, joka on toki ymmärrettävää, sillä kyseessä on paljon uudempi leffa ja Atmos tietysti jo natiivina. Saving Private Ryan on ehdottomasti leffa, joka kuuluu hyllyyn ja varmasti tulee joskus vielä katsottua uudelleenkin. Aikaa toki se vaatii, sillä tätä leffaa ei ihan joka välissä ehdi katsoa.