Netflixin vuonna 2018 valmistunut Mathausenin Valokuvaaja on odottanut vuoroaan jo pitkään, nyt kuitenkin tuli sopiva aika tuon katsomiseen. Kuten olen useaan otteeseen kertonut, tositarinoihin perustuvat elokuvat ovat aina kovasti kiehtoneet, ja Natsien julmuuksista kertovia elokuva on tullut nähtyä paljon. Kaikki tapahtumat järjestään ovat todella julmia ja kuvottavia, mutta siitäkin huolimatta osa ihmisistä ovat jaksaneet uskoa vielä elämään. Tämänkin elokuva on hyvä osoitus siitä, että toivoa voi vielä olla, oli tilanne sitten kuinka surkea tahansa.

Näihin tarinoihin ei aina liity vain taistelu elämästä ja kuolemasta, vaan oikeudesta ja kunniasta. Mathausenin Valokuvaajassa nuori valokuvaaja haluaa tuoda sodan julmuudet päivänvaloon. En tiedä onko hänen suurempi tarkoitus ollut saada sota loppumaan, vai jättää todistusaineistoa jälkipolville, kun sota joskus loppuu. Joka tapauksessa hän osoittaa suurta rohkeutta toimiessaan ja saa lopulta paljon kuvamateriaalia pelastettua tuhon tieltä. Tarina on inspiroiva osoitus siitä, että vaikeassakin tilanteessa luottamuksella parempaan voi olla kauaskantoisia seurauksia.

Elokuvaa tuli tänään katsottua varsin maltillisilla äänillä, eikä tämä elokuva niitä tarvinnutkaan. Kuvaus oli varsin hyvää luokkaa ja ajankuva oli tuotu hienosti esiin. Varsin laadukas ja hyvä elokuva ihan kaiken kaikkiaan. En tiedä miksi sen katsominen on saanut odottaa näin pitkään, mutta ehdottomasti oli näkemisen arvoinen leffa. Seuraavaksi pitää taas hieman googletella, että mitä netissä aiheesta kerrotaan.

Päivän aikana tuli tehtyä myös huoneeseen pientä tuunausta. Olen pitkään taistellut toimivan valonkatkaisijan kanssa (joka toimisi sekä itsenäisesti että Harmonyn rinnalla), ja lopulta sellaisen löysin jokin aikaa sitten. Kaikki on toiminut loistavasti, kunnes viime viikolla tiputin tuon katkaisijan lattialle. Sen jälkeen sitä en enää ole saanut toimimaan, en tiedä miksi. Mistään ei löydy käyttöohjeita, eikä mikään muukaan tunnu auttavan. Tiedän, että sen pitäisi toimia, kun kerran olen sen jotenkin ennenkin saanut toimimaan, mutta nyt mikään ei auta. Päätin kuitenkin ratkaista asian niin, että jatkossa Harmony löytyy heti oven suusta. Siitä saa laitettua valot, mutta toisaalta myös laitettua kaikki laitteet oikeaan katselu-asentoon. Näin sen olisi ehkä pitänyt aina ollakin, mutta jostain syystä en ole sitä ennen tehnyt. Katsotaan miten tämä käytännössä tulee toimimaan, mutta ainakaan ei tarvitse tapella uuden katkaisijan kanssa.

Joskus sitä saa mitä tilaa, ja tänään Mission Impossible alkoi vihdoin täyttää niitä toiveita, joita minulla sarjaa kohtaan oli. Vieläkin eletään vasta vuodessa 2011 ja Dolby Atmosta ei ole vielä nähty edes elokuvateattereissa, mutta nyt vihdoinkin äänet alkavat päästä tälle vuosituhannelle. Samoin kuva. Äänet ovat dynamiikaltaan aivan eri tasoa verrattuna kolmanteen osaan, samoin esimerkiksi surroundien toiminta. Tosin, osa selittäjä varmasti on näillä uusilla Klipschin RP-250S surroundeilla, jotka nyt ensimmäistä kertaa sain ihan todelliseen testiin. Nyt surroundit alkavat oikeasti kuulostaa siltä miltä pitäisikin. Äänet ovat hyvin tarkkoja ja silloin kun pitää kuulla tarkkaa kuten esim puhetta, ääni tulee tarkalleen juuri sieltä mistä pitäisi. Vastaavasti taas kun tarvitaan tunnelmaa ja muuta ”laajempaa” ääntä, bibolit hoitavat nämäkin niin kuin pitää. Klipschin R-15M:ät olivat loistavat myös sivussa, mutta nämä antavat vielä aivan uuden tason surround äänille. En malta odottaa kun saan vielä takakanavatkin mukaan.

Leffana muutenkin mennään koko ajan eteenpäin. Tämä oli ehdottomasti paras jakso tähän mennessä. Juoni kulkee paremmin ja vaikka mitään varsinaista juonen ilotulitusta tämäkään ei ole, vaan katsoja viedään vaan sujuvasti seuraavaan osaan. Se mitä puolestaan en oikein ymmärrä on se, että olen aivan sata varma, että olen tämän leffan nähnyt ennenkin, mutta siitä huolimatta en muistanut siitä juuri mitään. Luulin itseasiassa etten ole sitä edes nähnyt aikaisemmin, kunnes kuviin tuli muuan Samuli Edellmann. Silloin vasta tajusin, että kyllähän minun on pakko olla tämä nähnyt ennenkin.

Eikä se Edelmannin rooli mikään ihan pieni sitten ollutkaan. Mies on kuvissa jatkuvasti, ja hyvinkin isossa osassa elokuvaa. Aika mielenkiintoista, että tästäkään roolista huolimatta miehen kansainvälinen ura ei missään vaiheessa lähtenyt kovemmin lentoon. Toki miehen meriitit Suomessa ovat mittaamattoman kovat, mutta edelleen toivoisi kovempia näyttöjä Suomalaisille myös kansainvälisissä suurelokuvissa. Jasper Pääkkönen on tällä hetkellä jo kovaa vauhtia tulossa seuraavaksi supertähdeksi myös maailmalla, mutta saa nähdä mikä miehen seuraava suuri rooli sitten Klansmanin jälkeen tulee olemaan.

Ai niin, ja en siis muistanut leffasta mitään myöskään tämän jälkeen, mutta hyvä elokuva kuitenkin oli ja sai ehdottomasti mielenkiinnon heräämään seuraavaa osaa kohtaan. Silloin mennään jo viidennessä osassa ja mukaan tulee myös Atmos-äänet. En muista milloin olen tuon leffan viimeksi katsonut, mutta innolla odotan seuraavaa otantaa. Sen katsomista pitää tosin ehkä hieman viivyttää, siihen, että huone on taas aidosti 7.2.4. Onneksi joulu on tulossa…

Illan päätteeksi pääsin vielä katsomaan toisenkin leffan, tällä kertaa parhaassa mahdollisessa seurassa eli lapsien kanssa. Lemmikkien Salainen Elämä 2 Itunesista ja leffassa Atmos-äänet, tai siis piti olla. No, leffassa olisi ollut Atmos äänet, jos se olisi katsonut orginaaleilla äänillä, mutta suomiversiossa niitä ei sitten ilmeisesti ollut. Animaatio elokokuvat ovat yleensä todella hyviä äänien puolesta, osittain tämäkin, mutta aivan niin vakuuttavaa meno ei ollut kuin parhaimmillaan.

Leffa oli kuitenkin kohtuullisen hauska ja ainakin lapset nauroivat kippurassa jatkuvasti. Juoneltaan leffa ei ensimmäisen osan tasolle päässyt, ainakaan mitä siitä muistan. Senkin olen muuten Atmos-versiona hankkinut myös levynä, pitäisi varmaan verestää muistoja senkin suhteen jossain vaiheessa. Idea leffassa sinällään on todella hyvä ja antaa mahdollisuuksia vaikka mihin. Tällä kertaa ei kuitenkaan aivan sinne ”vaikka mihin” päästy, vaan leffassa oli hyvin paljon kliseitä, sen sijaan, että olisi aidosti keksitty jotain uutta. Juuri tämän takia ehkä ensimmäinen versio toimi paremmin. Kiva leffa joka tapauksessa ja ennen kaikkea mukava taas pitkästä aikaa katsoa leffaa muksujen kanssa.

Katolinen kirkko on ollut suuressa kaaoksessa jo pitkään. Useita skandaaleja on seurannut aina vaan uusia paljastuksia. Netflixistä löytyi tänään elokuva Kaksi Paavia, jossa skandaalien vuoksi syrjään astuvaa Paavi Benedictiä esittää itseoikeutetusti Anthony Hopkins ja Paavi Francisin roolissa Jonathan Pryce. Elokuvassa arvaillaan minkälaisia keskusteluja näiden kahden välillä kulisseissa on käyty ennen Paavi Benedictin eroa virastaan. Käsittääkseni elokuva ei näiltä osin perustu välttämättä todellisiin tapahtumiin vaikkakin elokuva sinällään onkin tositapahtumiin perustuva.

Anthony Hopkinsin ollessa pääosassa on turhaa jälleen edes mainita, että Hopkinsin roolisuoritus on loistelias. Ei sikäli, että Jonathan Pryce jäisi omassaan yhtään sen heikommaksi. Jo pelkästään katsomalla kuvia kahdesta todellisesta Paavista, ei kyseisiä roolivalintoja tarvitse paljon ihmetellä. Sekä elokuvalle, että näyttelijöille on jo nyt veikkailtu paljon menestystä tulevissa Oscareissa.

Elokuva oli varsin hyvä. Elokuvassa oli Dolby Atmos äänet, mutta luonnollisesti näistä ei tämän kaltaisessa elokuvassa pahemmin apua ollut. Se mikä edelleen hieman ärsyttää on se, että jostain syystä minulla on edelleen jotain ongelmia Apple TV:n ja Atmos raidan kanssa. Suurin ongelma tällä hetkellä on outo vika, jossa pääkaiuttimien äänet surffailevat etukaiuttimista surroundeihin ja takaisin. Minulla ei ole mitään käsitystä mistä tuo johtuu, ja vika tosiaan ainoastaan Itunesin Atmos raidoissa, ei Itunes tai levyjen Atmos toistossa, sen paremmin kuin ilman Atmosta olevissa Netflix leffoissa. Yleensä tuo ongelma on muutenkin ollut vain leffan alussa, nyt sitä tapahtui myös leffan aikana. Outoa.

Katolisen kirkon tilannetta en yleisesti ole pahemmin seurannut, sikäli oli ihan kiva päivittää omiakin tietojaan taas tämänkin asian suhteen. Vatikaanin maisemat olen käynyt kerran itsekin tarkistamassa ja kyllähän nuo paikat ovat todella vakuuttavan näköisiä. Uskonnollinen ilmapiiri maailmassa on monestakin syystä ollut hyvin räjähdysherkkää jo pitkää, eikä Katolisen kirkon omat ongelmat tilannetta ole pahemmin rauhoittaneet. Mikä ylipäätään on uskontojen merkitys tulevaisuudessa ihmisille? Onko jopa mahdollista, että jonain päivinä uskonnot olisivat maailmassa niin pienessä roolissa, että ne eivät ainakaan järkyttäisi yhteiskunnallista tilaa niin paljon kuin nykyään.

Saavuin juuri Lasipalatsin Biorexistä, jossa pidin hyvin ikimuistoisen ja tunteikkaan elämänkertakeikan satojen ihmisten edessä.. Eikun hetkinen, se olikin Anssi Kela, joka siellä lavalla oli ja minä siis siellä katsomon puolella. Teen tässä nyt suuren paljastuksen, joka ei ehkä ole suuri paljasta kaikille minut paremmin tunteville. Olen, jos nyt en aivan fani, niin ainakin tykännyt Anssi Kelasta jo vuosia. Minun tarinani Anssi Kelan kanssa alkaa kakkostieltä, jostain noin Nummelan kohdalta. Muistan ikuisesti tuon hetken, kun nuoren miehen hyvin rakkaan punaisen Opelin hyvin rakkaista autostereoista ensimmäisen kerran paukahti soimaan joku Anssi Kela ja Mikan Faijan BMW. Eihän nyt jumankauta kukaan voi tehdä biisiä Mika Faijan BMW:stä, mutta hemmetti, että tämä kuulostaa hyvältä.

Tuo aika, joka varmasti on määrittänyt hyvin pitkälti Anssi Kelan elämää, on määrittänyt aivan varmasti vähintään yhtä paljon minun elämääni. Anssi Kela puhui tänään elämänkertaesityksessään siitä, miten lapset ovat tuoneet hänen elämäänsä niin paljon, mutta toisaalta ottaneet myös niin paljon pois. Tuo pari vuotta kun Nummela ihan oikeasti oli kovin juttu koko maassa, se oli myös aikaa omassa elämässäni, jossa mikään ei pidellyt minua kiinni, elämä oli yhtä juhlaa (en tarkoita juhlintaa) vaan sitä, että elämässä sai tehdä juuri niitä asioita joita halusi, ilman, että kukaan tai mikään sitä rajoitti. Tuo aika elämässä kuitenkin vielä tänä päivänäkin määrittyy hyvin pitkälle tuon levyn ympärille, ei tarvitse kuin laittaa levy soimaan ja ajat ja paikat muistuvat jälleen kirkkaina mieleen. Anssi Kelan Nummela-albumi on soinut omissa autostereoissa useammin, kuin yksikään muu levy koskaan.

Anssi Kelan Nummela ei kuitenkaan ole se ainoa asia, joka meitä Anssi Kelan (hänen täysin tietämättään) sitoo hyvin tiiviisti yhteen. Tänäänkin tuli jälleen hyvin selkeästi esiin Anssin upea suhtautuminen kuningas alkoholiin. Itse olen kulkenut elämäni hyvin samoja jalanjälkiä, krapulan olen kärsinyt, mutta siihen se sitten hyvin pitkälle onkin jäänyt. Alkoholia en ole käytännössä käyttänyt moniin vuosiin, ja syykin on sama, se vaan ei ole koskaan ollut minun juttuni. Opin tänään myös paljon muuta Anssin elämästä, jotka kaikki voin hyvin yhdistää myös itseeni. Minunkin nuoruudessa kavereilla oli mopot, minulla ei. Kaikkea hullua on tullut tehtyä, etenkin, jos joku niihin on yllyttänyt. Olen myös aina ollut jotenkin oman tieni kulkia, elämässä kuitenkin ollut aina selkeä päämäärä ja sen perässä on menty luovuttamatta. Jopa seurusteluun liittyvistä asioista olemme olleet hyvin samoilla linjoilla jo nuoruudesta lähtien.

Voitte siis hyvin kuvitella, että tämänpäiväinen esitys vanhassa elokuvasalissa oli itselleni hyvinkin tärkeä. Tykkään paljon Anssi Kelan musiikista, myös monesta uudemmasta biisistä, mutta mikään ei silti merkitse itselleni enemmän kuin Nummela (albumi) Tämän päivän esitys ei ollut aivan sitä mitä olin tullut katsomaan, mutta näin jälkikäteen se oli ehkä vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa. Hyvät äänet, elävää kuvaa, mies ja kitara. Paljon muuta ei voi toivoa. Se mitä toisaalta odotin, eli enemmän elokuvamaista toteutusta, jossa ruudulta tulee tarina, ja musiikista vastaa mies ja kitara.

Illan esitys oli kuitenkin ehkä enemmänkin jopa elämänkertateatteri kuin elokuva. Tarinaa kertoi Anssi Kela, ei niinkään video. Anssi esiintyjänä on todella vaikuttava, olisi tosin voinut hyvinkin improvisoida enemmänkin, sen sijaan, että keskittyi käsikirjoitukseen. Toki, saattoihan tuo käsikirjoitukseen sitoutuminenkin olla osa käsikirjoitusta. Musiikiksi minulle olisi riittänyt vieläkin enemmän pelkästään mies ja kitara, vaikka loppua kohden loopperi sai osaan kappaleista todella paljon lisäarvoa. Minulle kuitenkin Nummelan kappaleet ovat edelleen jotain niin pyhää, että yhdelläkään keikalla en halua niistä kuulla mitään muuta kuin juuri sen mitä levylläkin kuuluu. Tykkäsin esityksessä myös todella paljon siitä, että vaikka Nummela onkin vain yksi kappale, niin koko esitys oli rakennettu upeasti sen ympärille. Esitys oli todella upeasti rakennettu, ja esimerkiksi vaikka lava oli todella täynnä tavaraa, jokaiselle tavaralle oli esityksessä oikeasti merkitys. Vaikka itsellä odotuksena ennen keikkaa oli paljon enemmän musiikkia ja videokuvaa, niin Anssin monologit toimivat todella loistavasti, ja mitä pidemmälle esitys meni, sitä pidemmän aikaa sitä olisi toivonut kuulevansa. Tuossa miehessä vaan on niin paljon asioita, jotka ovat kuin suoraan omasta elämästä.

Äänenlaatu esityksessä oli todella loistava, siitäkin huolimatta, että itse istuin varsin sivussa. Valitsin kuitenkin tällä kertaa jalkatilan keskeisen paikan sijasta. Äänet salissa olivat jotenkin aavistuksen ”kirkkaat”, itse olisin ehkä toivonut aavistuksen enemmän dynaamisuutta. Ymmärrettävää toki akustiselle keikalle. Siinä vaiheessa kuin puhuttiin Anssi Kelan avioerosta, ja kaiuttimiin paukahti uutispätkiä, äänentoiston upeus todellakin nousi esiin. Tuo tila ja äänentoisto todellakin oli jotain ällistyttävää. Videokuviin olisin ehkä toivonut jotain hieman syvällisempää ja kerronnallisempaa. Nyt skriinillä lähinnä pyöri heinää, kun esimerkiksi Nummelankin taustalla olisi hyvin voinut pyöriä Nummelaa ja niitä maisemia, joissa tapahtumia aikoinaan tapahtui. Video ei nyt kuitenkaan ollut tänään pääosissa.

Illasta jäi kuitenkin lopulta käteen jopa paljon enemmän kuin uskalsin odottaa. Olen nähnyt Anssilta useita keikkoja, isompia ja pienempiä, tämä menee ehdottomasti niistä ykköseksi. Tunnelma esityksessä oli todella hieno, ihmiset elivät mukana ja kaikilla oli varmasti hyvä mieli salista poistuttaessa. Sehän oli se suurin asia mitä Anssi Kela itseltään elämässä odottaa, ja tänään hän onnistui siinä loistavasti. Itse laitoin paluumatkalle Nummelan soimaan, muistelin kultaista nuoruutta ja toivoin, että jokainen jolla mahdollisuus vielä olisi, kävisi katsomassa tämän upean näytöksen!

Tänään aamulla oli hetki aikaa katsoa leffaa, joka tällä kertaa valikoitui Mission Impossible 3:ksi. Tekniikka kehittyy ja samoin vauhti kiihtyy tässäkin sarjassa kun aikaa kuluu. Mainitsin jo aikaisemmin kun sarjassa kiivettiin manuaalisesti köydellä, nyt ollaan jo päästy hyvinkin teknisiin automaattilaitteisiin. Samoin tietokoneet ja Nokia puhelimet on päivitetty jo lähemmäs nykyaikaa. Leffan juoni ei sinällään ole muuttunut, eikä kyllä tule muuttumaankaan. Maailma on vaarassa ja keneenkään ei voi luottaa, pitää siis hoitaa taas kaikki itse. Hyvää viihdettä tämä silti edelleen on ja ihan mielellään näitä katsoo uudelleenkin. Kuvan ja äänien laatuun toivoisin tosin jo pikkuhiljaa parannusta, mutta kyllähän sekin sieltä on tulossa. Vauhti siis kiihtyy, katsotaan milloin ehtii neljännen osan kimppuun.

Päivään on mahtunut paljon muutakin. Aamulla tuli sellainen viesti, joka lopulta päivän päätteeksi johti kauppoihin kaikista neljästä Monitor Audion RSFX surround kaiuttimesta. Se vastaavasti rohkaisi miettimään omia ratkaisuja taas askeleen pidemmälle. Mietinnässä on ollut monenlaisia surroundkaiuttimia Klipschien R-15M kaiuttimien pariksi, toiset R-15M:t, mahdollisesti isommat esim. RP-500M tai RP400M, ehkäpä aktiiviset R-15PM tai jopa RP-240D seinäkaiuttimet. No eipä tullut mikään näistä, vaan valinnaksi lopulta tuli pitkään Torissa myynnissä olleet RP-250S bipolit, jotka siis ovat nyt pääkaiuttimien kanssa juuri samaa sarjaa.

Miksi sitten päädyin lopulta tähän valintaan, toki siis hyvän hinnan lisäksi. Oma ajatukseni oli, että laittaisin taakse jotain hieman parempaa, ja sivuilla saisi olla nuo R-15M kaiuttimet. Oma ajatukseni perustui siihen, että pienet monopolekaiuttimet lähellä korvaa toimisivat parhaiten pienessä huoneessani. Asiaa kuitenkin enemmän tutkittuani totesin olevani asiasta hyvinkin väärässä. Jos sivuilla kaiuttimet ovat kovin lähellä korvaa, silloin niiden suositellaan olevan nimenomaan laajemmalle säteilevät bipolit, ei suoraan säteilevät monopolet. Tällöin äänenkuvasta saadaan laajempi ja todellisempi. Vastaavasti taas takakanaviin suositeltiin lähes poikkeuksetta monopole-kaiuttimia, jotka nimenomaan säteilisivät suoraan. Takakanavissa tuota ”paikkatietoa” nimenomaan pidetään hyvinkin tärkeänä, joten suunnitelma siis kääntyi lopulta siihen, että tarvitsen sivulle ehdottomasti hyvät bipolit ja taakse nuo R-15M hyllykaiuttimet. Päätökset on tehty, näillä mennään ja päätöksen tuloksia nähdään tulevaisuudessa.

Päivän päätteeksi sain nuo uudet Klipsch RP-250S kaiuttimet jo seinälle asti, mutta kuuntelemaan tai kalibroimaan niitä ei vielä ehtinyt. Ironista tässä asiassa on kuitenkin se, että ainakin tällä hetkellä näiden uusien kaiuttimien sijoituspaikka on sama, mistä alunperin lähdin Monitor Audioita siirtämään alemmas ja eteenpäin ja ylemmäs ja nyt siis takaisin lähtöpisteeseen. Tämäkin ajatus tämän päivän selvittelyjen jälkeen, ja toisaalta, koko surroundien siirtelyhän alunperinkin lähti Auro 3D tarpeista, joita siis ei enää ole olemassa. Ajattelin muutenkin tuon Biorexissä käynnin jälkeen, että onhan ne surroundit sielläkin aivan yhtä korkealla, ja aivan yhtä lähellä Atmoksia kuin ne ovat nyt minullakin, joten miksipä ei. Toki olisin ehkä edelleen halunnut laittaa nuokin Klipschit kankaiden taakse piiloon, mutta ainakaan toistaiseksi niin ei tapahdu, vaatisi aivan liikaa rakenteellisia muutoksia huoneeseen. Eipä nuo Klipschit huonolta tuossakaan näytä, ei aivan yhtä sirot ja huomaamattomat kuin Monitorit olivat, mutta eiköhän näihinkin totu. Mietin tuossa myös vanhaa sanontaa, mitä et pysty piilottamaan, korosta. Olisivatkohan nämäkin Klipschit siis parhaimmillaan ilman ritilöitä?

Tänään jatkettiin Itunesin 0,99 leffojen sarjaa 3 Days to Kill leffalla. Kevin Kostnerin leffa oli varsin hyvä ja hauska toimintapätkä. Sinällään lähtökohta mielenkiintoinen, tappaako jonkun jos itsellä on kuolema kulman takana joka tapauksessa, ja mikä sen hinta olisi. Toisaalta, tässä leffassa ei asiaa pohdittu kovinkaan syvällisesti, sillä tappoja Kostnerin esittämällä Ethanilla oli takana jo muutenkin kiitettävä määrä. Suuri määrä tappoja alla panoksena kuitenkin mahdollinen parantuminen, ei tainut olla kovinkaan no braner tämä päätös.

No, mutta siitä huolimatta, tykkäsin leffasta varsin paljon. Leffan kuvanlaatu oli erittäin hyvää, eikä äänissäkään ollut mitään valittamista, tosin parhaat palat leffan lopusta piti katsella lähes ilman ääniä. Juoni oli hyvä ja sisälsi jopa jonkin verran hyviä juonenkäänteitä. Ehdottomasti elokuvan parasta antia oli kuitenkin erittäin leppoinen ja jopa hyvin humoristinen kokonaisuus. Välillä käytiin vähän tappamassa, hetken päästä oltiin taas hyvää isää ja ennen kaikkea hauskaa oli se kun kesken tappamaan menon puhelu tyttäreltä keskeytti ns. varman keikan hoitamisen, ehtiihän sitä nyt tappamaan myöhemminkin. Lisäksi nämä ”kuulustelut” olivat erittäin hauskoja, erilaisia.

Tämäkin leffa oli vuodelta 2014 enkä ollut tästäkään ennen kuullut. Kevin Kostner tekee edelleen roolin kuin roolin niin järkkymättömällä ammattitaidolla, että hirvittää. Valittamista ei ollut muissakaan rooleissa, vaan elokuva oli varsin hyvin roolitettu. Tämä leffa oli todellakin sellainen hyväntuulen action leffa, suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Tänään tuli katsottua myös toinen leffa, tosin kahdessa osassa. Aamulla aloitin leffan A Walk Among the Tombstones Itunesin 0,99 tarjonnasta, mutta valitettavasti joutui tällä kertaa jättämään leffan kesken ja jatkamaan sitä illalla loppuun. Leffa oli varsin hyvä, vuonna 2014 tehty pätkä, jossa pääosassa Liam Nelson. Kyseisestä leffasta en ollut ennen kuullut ja itseasiassa olin jopa hieman yllättynyt, että kyseessä oli näinkin vanha elokuva. Leffa oli joka tapauksessa erittäin hyvä ja juoneltaan varsin mielenkiintoinen. Ennen kaikkea leffa oli todella hyvin tehty ja piti vahvasti otteessaan alusta lopppuun asti.

Äänellisesti leffa ei tarjonnut mitään tajunnan räjäyttävää, mutta perustoiminta kuulosti tälläkin kertaa erittäin hyvältä. Erityisesti nautin siitä, että esimerkiksi myrskyt ja ukkoset kuulostavat nykyään todella vakuuttavilta, ihan aidoilta. Surroundeihin on todella tullut iso parannus, vaikka aluksi epäilin koko kanavien merkistystä (en olemassaolon vaan laadun tärkeyden). Sikäli tänään sai myös näihin ääniin loistavan vertailukohdan kun tämän leffan välissä kävi katsomassa Porvoon Biorexin uutta Atmos salia. Loppufiilikset olivat hyvin odotetut, Biorex kuulosti todella loistavalta, mutta ei anna kuitenkaan mitään syytä siihen miksi en mielummin katsoisi leffaa kotona. Sen tuo käynti Biorexissä tänään tosin osoitti, että jollain aikavälillä tuo 7.2.4. on kotonakin taas saatava täydennettyä, saa nähdä millä aikataululla se sitten tapahtuu.

Ensimmäiseksi myönnettäköön, että tämä asia tuli minulle täysin puskista enkä ollut lainkaan tietoinen, että Porvoon Biorexiin olisi tulossa joulukuussa Atmos sali. Tiedä sitten mistä tuo johtuu, mutta varmasti osasyy asiaan on ollut juuri se, että tuota Atmosta kyseisestä teatterista ei ole aikaisemmin löytynyt. En edes muista koska olisin viimeksi ollut leffassa, joka ei olisi ollut Atmos tai Imax salissa, joten Porvoossa ei ole tullut leffassa käytyä aikoihin. Tästä uudesta Prime-salista sainkin tiedon paikallisesta lehdestä, ja pitihän se sitten käydä heti testaamassa.

Yleensä kun tällainen sali avautuu, niin silloin myös materiaalina on jotain, mikä tuon salin parhaita ominaisuuksia tuo esiin. Niin siis nytkin, ja tällä kertaa siis tuona leffana Star Wars – The Rice of Skywalker. Leffa itsessään ei paljon tunteita itsessäni herätä, monelle muulle tunne varmasti on hyvinkin erilainen. Joka tapauksessa varmaa tämän päivän leffassa oli, että jos sali on kunnossa, niin se näkyy ja kuuluu.

Saliin astuessa fiilis oli varsin positiivinen. Porvoon Biorexin uusi Prime sali on ehdottomasti tyylikkäimpiä saleja mitä olen Suomessa nähnyt, jos ei sitten jopa tyylikkäin. Tuolit ovat ehkä jopa hieman poikkeuksellisesti kankaiset, yleensähän jokaisessa premium-tason salissa tuntuu olevan nahkaiset istuimet. Tykkäsin kovasti siitä, että tuolit olivat kankaiset sillä yksi iso ongelma nahkaisten istuimien kanssa on ollut niiden häiritsevä natina, sitä ei tässä salissa ollut. Yhtenä perusteluna tuolien valintaan lehdessä kerrottiin myös vaikutus ääneen, siitä en kuitenkaan osaa sen tarkemmin sanoa. Valitettavasti muuten tuolit eivät aivan premium-tasoa täyttäneet, ainakaan minulle. Salin tuolien määrää oli remontin yhteydessä vähennetty, mutta valitettavasti tuokaan muutos ei jalkatilaa ollut teatterissa lisännyt. Minulle pitkänä katsojana jalkatilaa ei ollut, hyvän asennon löytäminen oli todella vaikeaa siitäkin huolimatta, että olin valinnut paikkani niin, että kummallakin puolella oli tyhjä penkki. Tuoleissa ei myöskään mikään liikkunut, joka nykyään on arkipäivää jo aika monessa salissa. Sanottakoon tähän loppuun tuoleista vielä sen verran, että saliin menessä aika moni ihmetteli istuuko nyt oikealla paikalla, sen verran epäselvästi tuolien numeroinnit oli laitettu.

Tuolien määrän sinällään ymmärtää, sillä Porvoossa on käytössä ainoastaan neljä salia, joten aivan premiun-tason teatteria ei ehkä ole järkevää rakentaa 50 tuolille. Ylipäätään tämä sali taitaa olla pienimpiä Atmos-Saleja mitä Suomesta edes löytyy, tai ainakin ehdottomasti pienin missä itse olen ollut. Olisiko sitten siitä tai jostain muusta johtuen, mutta vastaavasti sitten äänenlaatu oli ehdottomasti parasta mitä olen koskaan leffassa kuullut. Äänet eivät olleet ehkä aivan yhtä kovalla kuin normaalisti (Atmos demossa sain vain noin 103 db), mutta basson syvyys oli jotain todella erillaista kun mihin on tottunut. Tässä salissa jyrinä todellakin tuntui tuoleissa, niin demossa kuin itse leffankin aikana. Pienempään saliin on varmasti hieman helpompaa saada kunnon painetta, sillä isoissa Scape-saleissa basso kyllä tuntuu, mutta jää hieman etäiseksi, eikä tule aivan näin hyvin iholle.

Toinen hyvin merkittävä asia salissa oli surroundien ja Atmosten toimivuus. Esimerkiksi Geminimania katsoessa surroundit jäivät todella etäisiksi, eikä juurikaan erottelevaisuutta kuullut. Tässä salissa surroundit erottelivat äänen todella upeasti, ja äänen todellakin kuuli liikkuvan salissa niin kuin kuuluu. Myös Atmos-demo ”Amaze” oli todella vaikuttava etenkin surroundien osalta, mutta ei silti millään voita omaa suosikkiani ”umfold demoa”, joka olisi varmasti aivan jäätävän hyvä tässä salissa. Oma istumapaikka oli tänään aika salin vasemmassa reunassa, joka valitettavasti jonkun verran painotti vasemman puolen ääniä ja oikea puoli jäi hieman ontoksi. Tämä sali on kuitenkin jonain päivänä pakko päästä testaamaan myös keskeltä salia, niin loistavalta se kuulosti jo nyt.

Yksi asia joka jäi vielä erityisesti mietityttämään oli Atmos kaiuttimien suuntaus kohti salin keskustaa. Itse istuin vasemmanpuoleisen Atmos-rivin alla, joten jokainen ”päälläni” ollut Atmos kaiutin oli suunnattu minusta poispäin. En väitä, että Atmos äänissä oli varsinaisesti mitää vikaa, mutta jotenkin aavistuksen tuntui, että äänet eivät olleet täysin optimaalisesti minun paikkaani silmälläpitäen suunnattu, ja surroundit ottivat hieman valtaa Atmoksilta useissa kohdissa. Tämäkin asia selviää vain testaamalla paikkaa keskemmällä salia. Mielenkiintoinen yksityiskohta joka tapauksessa.

Kuvasta ei ole hirveästi mitään erityistä sanottavaa, nämä uusien salien tykit ovat kaikki niin laadukkaita, että eipä niistä isoa eroa saa vaikka yrittäisi. Kuva oli iso ja erittäin laadukas niin kuin tietysti pitääkin. Muutamassa kohdassa kuvanlaatu oli niin hyvää, että kuva näytti lähes 3D-kuvalta.

Leffana Star Wars oli juuri sitä mitä olettaa sopi, eli laadukasta tehoste-ilotulitusta, joka ei millään tavalla kuulu omiin suosikkeihini. Joonas Suotamo tekee upeaa työtä Shewbaccan roolissa, vaikka sinällään rooli ei niin merkittävä olekaan, etenkin kun miestä ei varsinaisesti kuvassa tietenkään näy ollenkaan. Aivan upea asia kuitenkin vanhalle pelikaverille. Leffaan on aivan varmasti satsattu todella paljon, mutta itse leffa varmasti uppoaa paljon paremmin niille, jotka ovat saagaa alusta lähtien seuranneet. Vaikea esimerkiksi kuvitella, että 18-vuotias nuori, joka menee leffaan katsomaan saagaa ensimmäisen kerran, saisi elokuvasta juonellisesti ihan hirveästi irti. Voin tosin hyvinkin olla väärässä, tosifaneja sarjalla kuitenkin on varmasti järjetön määrä, ja heille tämä varmasti on ensisijaisesti suunnattu.

Summa summarum, Biorex Prime Porvoo oli todella upea kokemus, ja seuraavan kerran kun elokuvissa pyörii elokuva, jonka haluan nähdä, ei sitä todellakaan tarvitse mennä enää Helsinkiin katsomaan. Päin vastoin sanoisin, että jokaisen todellisen leffafanin Helsingistä kannattaisi ehdottomasti suunnata testaamaan uutta Prime salia Porvooseen. Sali on todella upeassa kunnossa etenkin äänien puolesta, ja leffan katsominen oli todellinen nautinto isolla ännällä. Äänet eivät olleet liian kovalla, mutta silloinhan leffa on parhaimmillaan kun äänistä nauttii, eikä korviin satu. Kaiken tämän lisäksi, lipunhinta 14 euroa Atmos-salista ei ollut lainkaan paha hinta. Onnea Porvoolaiset!

Tässä on ehtinyt mennä hetki ettei ole ehtinyt leffoja katsomaan, mutta sehän ei tarkoita sitä, etteikö aikaa leffahuoneessa olisi tullut vietettyä. Pohdinnassa on pitkään ollut ns. mustien raitojen ongelma, jos sitä nyt varsinaisesti voi ongelmaksi edes kutsua. Tarkoitan siis sitä kun osa elokuvista on 16:9 kuten oma skriinini ja osassa leffoja onkin sitten paksut mustat raidat ruudun ylä ja alaosassa. Olen pitkään miettinyt mahdollisuutta rakentaa moottoroitu aspect ratiota vaihtava skriini myös omaan huoneeseen, mutta jostain syystä vaikka näitä maailmalta löytyykin, niin diy videoita ja ohjeita en ole liikaa löytänyt. Nyt kuitenkin törmäsin yhteen hyvin mielenkiintoiseen videoon ja siitä tämä idea saikin taas vauhtia alleen. Onko tästä sitten mitään hyötyä, niin sitä en vielä osaa sanoa.

Joka tapauksessa asia on nyt edennyt siihen vaiheeseen, että ensimmäinen manuaalisesti toimiva versio on valmis. Tai sanotaanko nyt näin, että mekaniikka on valmis, vielä se ei valoisassa täytä aivan esteettisiä vaatimuksia. Onko tuota sitten mahdollista moottorisoida, aivan varmasti on, mutta siihen liittyy vielä paljon kysymyksiä. Ensimmäiseksi kuitenkin tulisi päättää haluaako tuota ylipäätään viedä maaliin vain onko koko juttu täysin turha. Isoin asia joka tällä hetkellä mietityttää on kangas. Tällä hetkellä olen tuohon laittanut mustaa huonekalukangasta, joka kyllä on mustaa, mutta heijastaako pinta sitten kuitenkin liikaa valoa. Jos tämän tekee valmiiksi, jotenkin kyllä alan kallistumaan siihen, että silloin pitäisi myös hankkia kunnon samettikangas, josta valoa ei oikeasti heijastu. Kiiltävät skriinin reunat todellakin häiritsevät katsomista. Jos tuon siis tekee valmiiksi, silloin myös kaikki kankaan reuna pitää ommella siistiksi ja niin edelleen. Paljon siis vielä kysymysmerkkejä ilmassa, mutta jäädään seuraamaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tänään kuitenkin siis projekti oli siinä vaiheessa, että ehti taas laittamaan myös leffan pyörimään. Leffana Black Friday saaliista The Accountant. Erittäin hyvä leffa, jonka olen kyllä nähnyt ennenkin, heti kun se aikoinaan Itunesiin tuli. Leffan juoni on kohtuullisen mielenkiintoinen ja hyvin rakentuva. Näyttelijät ovat äärimäisen laadukkaita ja kokonaisuutena leffa siis hyvinkin mielenkiintoinen. UHD-kuvaksi laatu ei mielestäni ollut aivan priimaa, yli päätään ole alkanut miettimään onko näitä UHD-levyjä kuinka järkevää ostaa, tai ainakin pitää paljon tarkemmin miettiä mitä ostaa. Uudemmat levyt, jotka valmiiksi tehty 4k formaattiin ja kunnon Atmos äänet, mutta tässä elokuvassa ei ollut edes Atmos ääniä, mikä tietysti oli taas iso pettymys.

Äänistä yleisesti on kuitenkin todettava se, että nyt tuon Arcamin eron todella alkaa huomaamaan. Kun bassot on vihdoin säädetty oikein, Dirac Live tekee sen jälkeen aivan loistavaa jälkeä, ja esimerkiksi tämän elokuvan ampumiskohtaukset olivat todella vakuuttavia. Isoa osaa tässä kokonaisuudessa näyttelee toki myös uudet sivukaiuttimet, jotka hinta-laatusuhteeltaan olivat todella loistava hankinta. Vanhat olivat hyvät, mutta sävyero uusien etukaiuttimien kanssa todellakin kuuluu. Arcamista on vielä todettava se, että sen koti löytyy nyt sitten jatkossa virallisestikin minun hyllystäni, eli Denon on jatkanut matkaa uuteen kotiin ja uusi aika omassa huoneessani on virallisesti alkanut.