Men in Black saaga jatkuu ja tänään vuorossa oli kolmas osa. Ja sepäs sitten olikin mielenkiintoinen homma tänään. Mutta lähdetäänpä ensin liikkeelle ihan perusasioista. Leffa on vuodelta 2012 ja pääosissa edelleen samat veijarit, eli Will Smith ja Tommy Lee Jones. Ja hyvä niin, ilman näitä kahta tämän sarjan voisi jo unohtaa, toinen osakin oli vähän väkinäistä, mutta tässä osassa tuntui Tommy Lee Joneski olevan taas täysillä mukana, niin käsikirjoituksen kuin näyttelemisenkin osalta. Jossain vaiheessa tämä saaga alkoi kuitenkin siinä mielessä ärsyttämään, että kyseinen leffa on jostain syystä jäänyt kokonaan näkemättä tai ainakaan en siitä mitään muistanut.

Koko saaga on sikäli mielenkiintoinen, että tosiaan oma kiinnostus loppui ennen kolmatta osaa, mutta uusin International tuli katsottua ihan vaan sillä asenteella, että annetaan nyt mahdollisuus. Se olikin kuitenkin sen verran hyvä, etenkin äänien osalta, että pitihän sitä katsoa koko saaga alusta uudelleen. Internationalin katsoin Itunesista, mutta lopulta ostin sen myös UHD-levyllä. Ensin piti kuitenkin saalistaa jostain nämä kolme ensimmäistä, ja onneksi nekin sitten lopulta löytyivät järkevällä hinnalla torista.

Saaga on muutenkin jännä. Ensimmäinen selkeästi parasta huumoriltaan, kun taas toisessa Frank koira on edelleen koko saagan parasta antia ikinä. Huumori siinä ei ollut niinkään hyvää, vaan erittäin väkinäistä ja ensimmäisen kaavaa toistavaa. No tässä kolmannessa mentiinkin sitten aivan toiseen suuntaan. Leffa ei ollut kovinkaan hauska, vaikka muutamassa kohdassa naurattikin. Sen ei kuitenkaan ollutkaan varmasti tarkoitus olla hauska, vaan kolmas osa oli aivan selkeästi näistä totisin leffa. Kolmas oli jopa niin totinen, että jossain vaiheessa alkoi hieman ihmetyttämään. Ei oikein ollut örkkejä eikä äksöniä, mutta toisaalta ei myöskään huumoria. No, toisaalta kolmeen leffaan tässä kolmannessa olikin sitten aivan selkeästi juoni ja vielä loppukohtausten myötä erittäin hyvä sellainen. Leffaa oli oikeasti mietitty ja viety 2010 luvulle.

Tämä näkyi myös äänissä, jotka olivat kautta linja dynamiikaltataan erittäin antoisia, vaikka atmosta ei ehkä aivan loppuun asti oltukaan viety. Toisaalta, leffan alussa joku häiritsi niin paljon, että koko Dirac piti ajaa kesken leffan uudelleen. Jo ennen leffaa tuli hieman taas surffailtua netistä, ja sieltä poimittua ladattava tiedosto Harmanin Room Curvista. Tästä olen aina ollut tietoinen, mutta en oikein ole tajunnut mistä ja miten sen saisi itselle ladattua suoraan, nyt löysin ja tiedän. Ja kyllähän siitä aika kivan näköinen käyrä tulikin, ja varmasti paransi taas huoneen ääniä. Vaihtoehtojakin oli neljä, otin niistä toiseksi korkeimman käyrän, eli +8db.

Syy miksi tätä lähdin tekemään oli lähinnä se, että etukanavat tuntuivat aavistuksen vaimeilta. Päätin siis kesken leffan ne oikein mitata, ja aika hyvin olin jäljillä. Kaikki etukanavat olivat 2-4db alempana kuin muut. Mistä johtuu niin en käsitä, mutta samalla Arcamin osalta käyrät olivat niin ylhäällä, että tätä tasapainoa ei myöskään voinut itse korjata. Nyt kaikki kuulostaa paremmalta, tasoja tosin en sitten enää tarkistanut. Pitääpä vielä tarkistaa.

Kaiken kaikkiaan siis hyvä ja antoisa leffailta, joka olisi kyllä kipeästi kaivannut vielä Frankia. Nyt voi kuitenkin hyvillä mielin ottaa Internationalin uudelleen käsittelyyn, ja odotuksen sen suhteen on todella todella korkealla. Kyllä Men in Black on edelleen sarja joka pitää löytyä hyllystä, näitä voi katsella huoletta vielä uudelleenkin!

Hyvän leffan kaipuuseen piti jälleen mennä merta edemmäs kalaan ja tällä kertaa matka suuntautui Argenttiinaan. Netflixin avatessa eteen tuli suoraan Rikoksen Yhdistämät uutuus leffa vuodelta 2020. Leffan juonta rakennetaan tällä kertaa hyvin huolella ja rauhassa. Leffan kesto on vain noin reilu puolitoista tuntia, mutta siitä huolimatta, että leffa on aavistuksen hitaasti etenevä, juonta rakennetaan erittäin hyvin. Leffassa kestää jonkin aikaa päästä oikeasti kärryille siitä missä mennään, mutta jossain vaiheessa lopullista ratkaisua osaa jotenkin aavistella, vaikka leffa ei sitä todellakaan helpolla tuo katsojan eteen.

Juoni on kuitenkin loppuun asti mainio ja jälleen kerran leffa, joka todella saa ajattelemaan paljon. Mikä on se hinta, jonka vanhempien on maksettava oman lapsensa ongelmista? Kuinka paljon vanhempien pitää sietää, ja tuleeko jossain vaiheessa inhimillisyyden ja suojelun raja vastaan. Voiko kaikelle lopulta kääntää selkänsä, vai onko jossain vaiheessa vain pakko ottaa myös toisenlaiset tunteet peliin ja alkaa ajatella myös itseään? Hieno, leffa ja upeaa kerrontaa.

Äänistä ja kuvasta ei tällä kertaa paljon ole kerrottava, eikä toisaalta ollut tarkoituskaan. Leffa on äänien kannalta hyvinkin matalalentoa, eikä kuvassakaan ole mitään erityistä suuntaan tai toiseen. Huoneessa sen sijaan alkaa nyt paljastua pieni, hyvin pieni mutta odotettu ongelma. Kun kuvan koko on 16/9, alkaa uusilta tuoleilta olla aika vaikea nähdä leffan alinta osaa etummaisen rivin tuolien häiritsemättä. Ratkaisu tässä on toistaiseksi hyvin yksikertainen, eli nostin eturivin tuolien etureunaa aavistuksen ylöspäin ja samalla tuoleja hieman eteenpäin. Näin tuolien selkänoja on matalemmalla ja kuva näkyy kokonaan. Tätä pitää vielä hieman hioa, mutta hyvä siitä tulee. Viimeisimpien tuolien jälkeen tosin mieleen salaa hiipii ajatus uudesta eturivistä, mutta se kyllä saa nyt odottaa aikoja parempia.

Nyt sitten yksi aukko sivistyksessä täytetty, eli maailman katsotuin (taitaa oikeasti olla nykyään 2. katsotuin Avengers – End Game jälkeen) elokuva Avatar on katsottuna ensimmäistä kertaa. Leffa tuli katsottua suoraan 3D-versiona ja hyvältähän tämä elokuva visuaalisesti näytti. Muuten sitten en ole kovinkaan yllättynyt, että tämä leffa on itseltäni jäänyt katsomatta. Genreensä leffa on varmasti ihan hyvä ja laadukas, mutta jotenkin nyt vaan itselläni meni tylsän puolelle, ja siitä syystä tai jostain muusta osa leffasta tuli taas nukuttua. Hyvä sinänsä, nyt sitten tullut testattua sekin, että uusissakin tuoleissa pystyy nukahtamaan, hyvä merkki kai sekin.

Mikä tässä leffassa sitten tökkii? Leffa on vuodelta 2009, joten ei kai nyt oikein voi väittää että näitä on nähty, mutta kyllähän se tosiasia on, että vastaavanlaisia leffoja on nykyään maailma täynnä. Kuten niin monta kertaa ennenkin, fantasia leffat eivät itseäni ole oikein koskaan kiinnostaneet, oli ne sitten tehty hyvin tai ei. Juontahan tässä leffassa toki jonkin verran oli, mutta varsinaiset juonenkäänteet olivat lähes kolmen tunnin leffaan aika vähissä. Leffa siis oli alusta loppuun hieman puuduttavaa katsottavaa, vaikka toki siinä oli paljon erittäin näyttäviä kohtia. Äänetkin olivat vain 5.1, joten silläkään puolella ei mitään aivan kirkkainta loistoa nähty. Jos pitää verrata siihen Cameronin toiseen täysosumaan, niin Titanic kyllä vie tätä leffaa minun kirjoissa aivan sata nolla.

3D oli jälleen omassa huoneessa todella näyttävää, mutta ei ehkä yksityiskohdiltaan kuitenkaan aivan uusimpien leffojen tasolla. Jotenkin kuitenkin sellainen fiilis jäi, että tämä leffa piti katsella juurikin 3D versiona, eikä tavallisen version katsominen taida ihan hetkeen tulla eteen. Miksi tämä sitten on niin suosittu, sen ehkä ymmärrän, maailmalla on paljon ihmisiä, jotka menevät elokuviin juuri tällaisia leffoja varten. Itse en välttämättä tuohon ryhmään kuulu ja esimerkiksi sitä huhuttua toista osaa en taida leffaan edes vaivautua katsomaan.

Mitä enemmän musiikkiaiheisia leffoja tai konsertteja huoneessa tulee nykyään katsottua, sitä enemmän niihin alan rakastua. Nyt Netflixistä löytyi erittäin mielenkiintoinen Queenistä ja Adam Lambertista kertova dokumentti elokuva Show Must go on. Olen tästä yhteistyöstä kyllä ollut hyvin tietoinen jo pitkään, joten sinällään mikään ei tullut yllätyksenä. Muistan myös aikoinaan miettineeni, että tämä show olisi ollut kiva nähdä paikan päällä (Helsingissa 2017), mutta jotenkin mieleni kuitenkin valtasi ajatus, että eihän tässä voi olla kyse kuin halpamaisesta rahastuksesta, joten eipä innostanut. Eipä ole koko asia muutenkaan hirveästi kiinnostanut, mutta nyt täytyy tunnustaa, että tämä dokumentti todella avasi silmäni. Ei se ole keneltäkään pois, että Freddie Mercury on kuollut, Show must go on, ja jos tämä kiertue vielä koronan jälkeen tulee pysähtymään Suomessa, niin voitte olla varmoja, että myös minä olen siellä paikalla.

Dokumentti kuitenkin herätti paljon ajatuksia. On aivan päivän selvää, että Queeniä ja Queenin musiikkia ei olisi olemassa ilman Freddy Mercuryä. Onko Mercury silti ainoa, joka tuon musiikin on luonut? Ei varmasti ole, ja sen vuoksi myös muilla bändin jäsenillä on aivan yhtäläinen oikeus jatkaa luomansa musiikin tarinaa ja ilosanomaa. Dokumentti kuvaa loistavasti sitä, että Queenin musiikki on se mitä ihmiset rakastavat ja mitä he menevät keikalle katsomaan, mutta Adam Lambert nyt vaan sattuu olemaan niin lahjakas ja taitava artisti, että hän antaa tuolle musiikille uuden mahdollisuuden kuulostaa juuri siltä kuin Freddie Mercury sen halusi kuulostavan. Ja jos ihmiset rakastavat tuota musiikkia, mikä voisi oikeuttaa viedä sen mahdollisuuden pois.

Queenin musiikki on loistavaa, ja biiseillä kuten We Are the Champions biisillä on itsellenikin valtava merkitys elämässä. Olen oikeastaan vain kerran elämässäni oikeasti voittanut koripallossa jotain, ja vain hetkiä ennen tuohon urani yhteen tärkeimmistä peleistä valmistautuessa korvissani soi kaksi biisiä repeatillä, We Are the Champions ja Tina Turnerin Simply the best, lopulta olikin tuon ottelun jälkeen näitä molempia.

Dokumentti oli muutenkin erittäin silmiä avaava, ja vaikka en ole tässä blogissa käsitellyt Bohemian Rapsody elokuvaa (jonka olen nähnyt ennen blogin aloittamista), niin mielestäni tämä dokumentti oli huomattavasti sitä parempi. Dokumentistä ja haastatteluista huolimatta tässä pääosassa oli kuitenkin musiikki, josta todella nautin. Dokumenttia oli erittäin ilo katsella ja se olisi voinut jatkua vielä paljon pidempäänkin. Toisaalta, Bohemia Rapsodykin ehkä tarvitsee vielä itsellenikin hankkia, sen verran tuo musiikki nyt sai taas innostumaan.

On aika sääli, että tilanne maailmassa on nyt mikä on, mutta toivottavasti vielä ennemmin kuin myöhemmin pääsemme jälleen palaamaan isoille lavoille ja nauttimaan todellisista live-musiikin helmistä. Siihen asti kuitenkin jatkan edelleen näiden musiikkikokemusten keräämistä omassa huoneessani, sen verran hyvältä musiikki siellä kuulostaa. Yksi mikä haaveissa on ollut jo pitkään on INXS, joka löytyisi myös 4K versiona. Sitä pitää nyt ehkä ihan oikeasti alkaa taas miettimään. Tänään kuitenkin tuli tilattua Gigantin verkkokaupasta muutama erittäin edullinen UHD-leffa, joten ehkä niillä taas pärjää hetken.

Top Gun oli jotenkin pakko-ostos, ainakin jollain aikavälillä. Löysin sen kuitenkin vihdoin järkevällä hinnalla muutama viikko sitten, joten pitihän se sitten laittaa tilaukseen ja nyt sitten tänään oli sen aika myös ruudulla. Top Gun kuuluu sarjaan historian tunnetuimmat elokuvat ja taitaa olla aika harva joka tästä leffasta ei ole koskaan kuullut. Tom Cruise on nuoruuden voimissaan ja Val Kilmerkin näyttää ihmiseltä. Eipä tullut itsellenikään tämä leffa ensimmäistä kertaa katsottua, mutta pitää sanoa, että sen verran uutuudelta se kuitenkin maistui, että edellisestä kerrasta taitaa todellakin olla aika paljon aikaa.

Leffa oli tällä kertaa siis UHD-levyllä 4K versiona. Täytyy kuitenkin todeta, että aavistuksen pettymystä tämä leffa tällä kertaa sen suhteen tarjosi. Kuva tuntui jotenkin erityisen karkealta ja rakeiselta jopa 4K restauroiduksi, ja musiikki ja äänetkin olivat hyviä, mutta ei aivan niin hyviä kuin atmos-raidalta odotin. Toisaalta leffa on todella vanha (1986), joten sikäli se ei yllättänyt, ehkä pikemminkin päin vastoin tämä toimi tällä kertaa aika hyvin. Osaksi kuvaa saattoi myös ”heikentää” eilinen Billy Lynn, joka oli tälle täydellinen vastakohta kuvan puolesta.

Leffa oli erittäin hyvä, mutta jotenkin aavistuksen vaisu suhteessa siihen mitä ehkä muistelin leffan olevan. Leffa oli enemmän romantiikkaa kuin taistelua tai armeijaa. Muistelin, että suhde olisi ollut leffassa hieman toinen, mutta iltapäivän viihteeksi tämä oli erittäin toimiva. Tämä myös sai kyllä odottamaan tulevaa, kunhan se uusi kakkosversio sieltä nyt koronan takaa saapuisi. Olisi muuten erittäin mielenkiintoinen leffa saada suoraan omaan huoneeseen, jos leffateatteriin sitä ei nyt saada.

Leffassa tarvittiin myös ensimmäistä kertaa uutta masking systeemiä, jolla siis mustat raidat saadaan piiloon häiritsemästä. Ja nyt on vaan taas iloisena todettava, että nyt ne vihdoin toimii, ja toimii juuri niin kuin pitäisi, eli varmasti, hiljaisesti ja aina. Ensimmäinen versio oli hyvä, mutta nyt tuo järjestelmä toimii kuin unelma. Osittain muuten myös sattumalta, eli verhoja liikuttaa tällä hetkellä moottori, joka oli tarkoitettu leffatuoleihin. Nyt se sai kuitenkin uuden elämän, ja tähän tarkoitukseen se onkin aivan loistava, ja vielä kaiken lisäksi juuri sopivan kokoinen. Kankaita tällä kertaa liikuttaa vaijerit, ja kummassakaan päässä ei ole enää kankaan käärivää rullaan. Muutenkin ruutu on nyt ylempänä ja masking systeemi ei ole ruudussa suoraan kiinni, joten kaikki on hieman vakaampaa ja pysyvämpää. Olen tyytyväinen, vihdoin.

Yleensä aina kun lähden arvioimaan jotain elokuvaa niin haluan tehdä sen täysin omasta perspektiivistäni, eli katselematta muiden arvioita tai liian tarkkoja tietoja leffoista. Haluan muodostaa oman rehellisen mielipiteeni ilman että siihen pääsee muut vaikuttamaan. Nyt kuitenkin katsottuani Billy Lynn’s Long Halftime Walk ajatukset ovat hieman erilaiset. Ennen kuin haluan sanoa leffasta mitään, haluan lukea leffasta hieman lisää.

Okei, nyt on luettu kaikki tarpeellinen ja voidaan jatkaa tätä blogia. Mixed feelings siis taas kerran. Ensinnäkään en tiennyt etukäteen että leffa on kuvattu 60fps eli noin kolme kertaa ”paremmalla” kuvanlaadulla kuin normaalit elokuvat. En siis hankkinut tätä leffaa sen vuoksi, vaikka Gemini Manin tuosta syystä hankin, ja tässäkin siis Ang Leen tuotannosta kyse. Gemini Man:hän on viime vuodelta ja tämä leffa kolme vuotta aikaisemmalta ajalta. Leffa herättää paljon ajatuksia. Gemini Man kuva oli erittäin hyvä ja kutsun sitä todella laadukkaaksi. Tästä en voi aivan samaa sanoa. Jep, kuva oli terävä, mutta jotenkin liian terävä aina häiritsevyyteen asti. Ihmisiä oli kuvattu liian läheltä, ja vaikka Ang Leen onkin yrittänyt saada ihmiset sukeltamaan kuvaan sisään, tässä ”immersive” oli jo vähän liikaa. Leffasta tuli jotenkin tosi kiiltokuvamainen olo, ei ehkä aivan niin uskottava mitä tämän tyyppinen leffa olisi kaivannut.

Tämä saa myös miettimään hyvin paljon sitä, että mihin me tarvitsemme sitä paljon puhuttua 8K:ta. Mitä se tuo meille lisää, ja jos tuo, niin tuoko se leffa kokemukseen jo jotain liikaa? Hyvällä syyllä ainakin omasta setupistani voisin kysyä, että voinko enää saada tai haluta mitään parempaa. Jotenkin itselläni on hieman sellainen fiilis, että rajoja ollaan jo lähestymässä, ja 8K ei ehkä tule olemaan aivan niin iso asia kuin moni uskoo. Kävisikö tässä kuitenkin niin kuin UHD-levyille, että laatu varmasti hyvää, mutta tuote ei sitten kuitenkaan tavoita kovinkaan laajaa yleisöä.

Toinen asia joka leffassa hieman häiritsi ja piti itse asiassa oikein varmistaa oli leffan toden peräisyys. Tarina kuulosti leffassa jotenkin todella epäuskottavalta ja kylmältä, ja eihän se sitten myöskään tosiaan ollut totta. Leffan hankkiessani itseasiassa luulin, leffan olevan tositarinaan perustuva, mutta en tosiaan ollut leffaan juurikaan tutustunut. Kuulosti vaan jotenkin todella amerikkalaiselta. Amerikkalaisuudesta pitää muuten mainita, että jenkkien kansallislaulun kuuleminen saa edelleen itselläni aina paljon kylmiä väreitä aikaan vaikka tavallaan se ei itselleni mitään merkkaakaan. Neljä vuotta sitä joukkueen kanssa rivissä kuunnellessa se on kuitenkin saanut jonkinlaisen muistojen merkin mieleen.

Leffan äänet olivat Atmosta, mutta ei oikein mitään erityistä. Kohtaus jossa Lynn kuunteli lääkärin soittoa puhelimeen kesken ottelun oli hienosti toteutettu, mutta se olisi varmasti sitä ollut ilman atmostakin. Stadion kuulosti ajoittain todella upealta ja fiilis nousi aika korkealle. Isot tapahtumat ja isot stadiumit vain ovat minun juttuni ja pari jenkkifutis matsiakin paikan päällä nähneenä pystyin hyvin samaistumaan tunnelmaan. Ihan kiva leffa, vaikka aika vaisu kuva kokonaisuudesta jäikin.

Loppuun vielä muutama sana projekteista. Tuolit edelleen tyydyttävät, tänään tosin Butt Kickerit taisivat aavistuksen yhdessä kohdassa pohjata. En ole aivan varma mistä tuo johtuu, vääristä hertseistä vai liian kovasta volyymistä, volyymiä on kuitenkin jo useamman kerran säädetty alaspäin, joten tuota asiaa pitää vielä tutkia. Ehkä Kickerit vaan vaativat jonkinlaisen alapäästö suotimen, jonka kyllä MiniDSP:stä olis helppoa laittaa. Toinen asia mistä olisi tänään halunnut kirjoittaa on tuo uusi masking systemi joka toimii tällä hetkellä kuin unelma. Sain sen vihdoin toimimaan luotettavasti ja oikein, myös kaukosäädöllä. Leffa ei oli kuitekin tänän 16/9, joten sitä ei tarvittu. Lisää siitä siis myöhemmin.

Tänään oli sitten vuorossa Netflix ja sieltä pomppasi heti ruudulle Dolby Atmos raidalla varustettu Project Power. Jamie Foxin tähdittämä uutuus oli jotakuinkin Hulkin, Bloodshotin ja muutaman muun leffan kohtalainen risteytys. Tässä leffassa oli itseasiassa todella paljon samaa Bloodshot leffan kanssa nyt vaan napsittiin supervoimia pillerin muodossa. Leffa oli ihan hyvä, tai olisi sitä ehkä ollut, mutta tällä(kin) kertaa kokemuksen pilasin täysin Netflix.

En ymmärrä, en vaan kerta kaikkiaan ymmärrä. Atmos-raitaisten leffojen kanssa on ollut paljon ongelmia ennenkin, mutta tällä kertaa tuli eteen ihan uusi ongelma. Ääniraita pätki koko leffan ajan todella häiritsevästi. Leffa itsessään ei pätkinyt, joten kaistan leveydestä tämä asia tuskin oli kiinni. Päätin myös katsoa leffaa muutaman minuutin saksalaisella ääniraidalla, ja tuossa aivan sama, ei minkäänlaista pätkimistä. Tuskastuttavaa, joka pilaa täysin koko leffanautinnon ja keskittymisen koko leffaan. Vaikea sanoa mistä tuo johtuu ja tuskin sitä Netflix:kään tulee koskaan korjaamaan, mutta tarkoittaa, että kohta menee sen verran palveluun hermot, että laitan kiinni koko palvelun.

Palvelun sulkemisesta puheenollen, kohta muuten aukeaa Suomessakin Disney Plus palvelu. Itse en sitä tällä hetkellä aivan hirveästi odota, mutta toisaalta tuolla 59 euron vuositarjouksella sen tulen varmaankin kyllä hankkimaan testiin. Saa nähdä sitten minkä verran sieltä löytyy katseltavaa Suomeen asti.

No mutta leffa sitten oli tänään mitä ole, edelleen olen todella vakuuttunut siitä miten huone nyt toimii ja miten hyvin nuo Bass Shakerit tuovat huoneeseen täysin uuden ulottuvuuden. En ole varma puhuinko eilen tästä, mutta suurin pelko näitä asentaessa oli, että kuinka paljon ns. väärät paikat resonoivat ja kolisevat, mutta se tässä juuri on ollut parasta, että täriseviä hyllyjä-effektiä ei ole kuulunut lainkaan. Äänet ovat juuri siellä missä mitään ja juuri sellaisena kuin pitää. Vaikea kuvata, mutta uskomattoman hyvältä ne jälleen tänäänkin tuntuivat. Tuoliani myös fixasin hieman, sillä vaikka itselleni kuinka rakensin isomman tuolin kuin kahdelle muulle paikalle, niin siitäkin huolimatta niskatuki oli vieläkin liian matalalla. Tänään se kuitenkin tuntui paljon paremmalta, kun sitä olin päivällä aavistuksen nostanut ylemmäksi. Pientä viilaamista siis vielä, mutta todella onnistunut projekti joka tapauksessa!

Olen koittanut blogini alusta lähtien pitää kirjoitukseni mahdollisimman luettavan pituisina, mutta nyt en ole aivan varma mitä tuleman pitää. Toisaalta, jos sanat eivät riitä asioita kuvailemaan niin voiko niistä sitten pitkästi edes kirjoittaa. Olen myös päättänyt jo blogini alusta lähtien, että blogin henki on, että kirjoitan kun katson leffan, myös tuosta olen halunnut pitää alusta lähtien kiinni, ja siksi tässä on nyt ollut muutaman päivän tauko. Tuo tauko on johtunut ennen kaikkea kahdesta syystä ensimmäisen on luonnollisesti ollut kova kiire, paluu leipätyöhön ja toisaalta muu aika onkin aika tiiviisti nyt mennyt tuolien viimeistelyssä. Toisaalta, mahdollisuutta katsoa leffoja ei ole nyt muutenkaan ollut, sillä sillä samalla remontissa on ollut myös etuseinä, jonka vuoksi koko kangas oli hetken aikaa irroitettuna.

Mennäänpä siis ensimmäisenä tuohon etuseinään. Etuseinän korjaaminen on ollut mielissä jo pitkään, mutta nyt kun huone muutenkin oli käytännössä käyttökelvoton, niin päätin ottaa tuonkin työnalle. Toki toisena syynä myös se, että tuoli projekti oli muutaman päivän jäissä nahkoja odotellessa. Etuseinän korjaamisessa oli ennen kaikkea muutama tarkoitus. Ensinnäkin nostaa skriiniä niin ylös kuin mahdollista, jotta takarivin uusilta tuoleilta olisi mahdollisimman esteetön näky eturivin yli ruudulle. Skriini on ”tippunut” liian alas lähinnä tuon aspect ratio rakennelman vuoksi, joka nyt sitten tuli myös laitettua uuteen uskoon ja rakennettua kirjaimellisesti alusta lähtien uudelleen. Nyt se toivottavasti toimii niin kuin pitäisi, mutta se selviää vasta ensi viikolla kun saan siihen ohjaimen joka toivottavasti toimii.

Kolmantena syynä etuseinän korjaamiseen oli kaiuttimien nostaminen avistuksen ylemmäs ja muutenkin sen rakennelman vahvistaminen. Nyt kaiuttimet myös edessä ovat aika optimaalisella tasolla ja subbari väljästi niiden alapuolella. Jos kaikki toimii, olen enemmän kuin tyytyväinen tähän muutoksen. Valoja en siihen nyt saanut, enkä tiedä tulenko niitä koskaan järkevästi edes saamaan. Toisaalta, en tiedä onko niille välttämättä edes tarvetta, aika näyttää. Skriini on nyt joka tapauksessa korkeammalla, isompi ja näyttää paremmalta kuin ennen.

Tuoliprojekti on nyt kuitenkin ollut se juttu tässä ja se on nyt käytännössä valmis. Kahden uloimman kuppitelineen valojen kanssa on vielä pieni ongelma ratkaistavaksi, mutta katsotaan miten se ratkeaa. Ongelmana on, että niitä piti hallita pää holdereiden napeilla, mutta uloimpien cup holdereiden johdoille ei ole vastakappaletta. Toivottavasti tämäkin asia vielä selviää tästä. Muuten tuolit ovat valmiit ja tänään olisi siis aika ensimmäisten testien. Sitä ennen kuitenkin piti vielä tehdä hieman äänien kalibrointia.

Puhuin jo hieman aikaisemmin näiden tuolien vaikutuksesta ääneen ja miten huone jotenkin tuntui hieman avarammalta. Odotin siis mielenkiinnolla mitä REW:in ja UMIK:in mittaukset näyttävät. Ensimmäiset mittaukset olivatkin sitten suurempi yllätys kuin osasin kuvitellakaan. Odotin äänien parantuvan, mutta vasta uusien säätöjen jälkeen, odotin subbarien olevan nyt hyvinkin eri tasolla. Kysessä kuitenkin aivan eri massa ja muoto kuin aikaisemmin, lisäksi mittauspaikkakin on varmasti muuttunut. Siksi yllätys olikin suuri, äänet olivat balanssissa jopa paremmin kuin ennen. Mietin useaan kertaan, että mikä nyt ei täsmää, mutta yhtään siitä en keksinyt. Lopulta siis päätin luottaa mittauksiini ja todeta, että subbareille ei tehdäkään mitään. Dirac luonnollisesti piti kalibroida uudelleen, olihan pääkaiuttimetkin vaihtaneet nyt paikkaa. Se sisään, ja testaamaan.

Selkeästi jollain muullakin oli ollut leffahuonetta ikävä, joten muksut valtasivat uudet tuolit ja huoneen ensimmäisenä. Päätin siis itse käydä vielä hakemassa hieman leffaherkkuja ja vasta sen jälkeen oli oman leffan aika. Leffaksi Mummy Returns, eli Mummy-sarja jonka jokunen viikko sitten hankin ja aloitin. Toinen osa oli aavistuksen tylsä ja jotenkin hieman päätön. En tiedä oliko ensimmäisen osan juoni yhtään sen kummallisempi, mutta tässä nyt pyörittiin taas jotenkin hieman paikallaan. Leffasta tulikin siis jotenkin luokkaa päätöntä viihdettä, mutta sitten tulee iso MUTTA!

Ne tuolit! Voi luoja sentään, tässä kohtaa päästään siihen missä sanat eivät riitä enää kuvailemaan tunnetta miltä tuossa tuolissa istuminen tänään tuntui. Joo tuolit ovat varsin mukavat ja onnistuneet istua, oman tuolini niskatukea pitää tosin vielä hieman säätää. Kuppitelineet ovat kivat, aivan varma en kuitenkaan ole että kuinka paljon tuo jäähdytys juomaan oikeasti vaikuttaa, mutta ovathan ne tyylikkäät. Ledit toimivat, itseasiassa ledit olivat päällä jopa lähes koko leffan ajan, himmeimmällä ne eivät juurikaan häirinneet leffan katsomista. Erittäin hyvä, vaikka eihän niitä välttämättä ole tarkoitus leffan aikana päällä pitääkään. Toki tähän tuolien tuomaan fiilikseen vaikuttaa paljon myös se vaiva ja aika jota niiden tekemiseen on käytetty, mutta sekään ei vielä ole se iso MUTTA!

Yksi iso osa tätä projektia oli alusta lähtien testata Butt Kickereitä, joita en ole siis tuolissani ikinä ennen saanut kokea. Ja voi luoja mikä laite!! En olisi ikinä uskonut mitä nuo kaksi pientä nyrkin kokoista noin satasen arvoista laitetta voi leffakokemukseen tuoda. Olen joskus sanonut että MiniDSP on parasta mitä leffahuoneeseen voi ikinä hinta-laatu- suhteeltaan saada, mutta nyt on pakko tuota kantaa miettiä hieman vielä uudelleen. Huoneessa on edelleen kaksi PB-16 ultraa ja Butt Kickerien testaaminen ilman niitä tulee varmasti vielä jossain vaiheessa eteen, mutta tänään Butt Kickerit loivat tilaan jotain niin uskomatonta, että aloin jo miettimään mitä teen subbareilla ollenkaan.

Kokemus oli aivan sanoin kuvailematon, ja tuota tunnetta korostaakseni laitoin ne vielä vartiksi kesken leffan pois päältäkin. Jep, enkä muuten enää laita, ikinä! Jotain olen huoneeseeni kaivannut, ja tämän päivän jälkeen lähinnä vain mietin, että onko isoissa leffasaleissakin jossain Butt Kickerit? Nyt vihdoin se todellinen leffateatterifiilis on myös omassa huoneessa, tai oikeastaan vielä monta kertaa parempana. Butt Kickerit ovat jotain paljon parempaa kuin osasin edes kuvitella. Ne ovat loistavasti synkassa, eivät hetkeäkään häiritse tai tunnut ulkopuoliselta vaan päin vastoin, täydentävät leffakokemuksen paremmin kuin mikään koskaan. Pientä säätöä ja kokeilua varmasti vielä vaatii, mutta ällistyttävä lopputulos jo nyt. Ehkä nyt pitää lopettaa, näistä varmasti tulee lisää myös myöhemmin.

Leffaharrastus on kuitenkin tänään taas ottanut monta askelta eteenpäin ja tämä harrastus nyt vaan on hauskaa. Eikä siis ainostaan se mitä korvilla kuulee ja silmillä näkee, vaan ennen kaikkea se kuinka huomaa taas käytänössä omien käsien aikaansaannoksia. Kiva kun voi itse tehdä, ja näiden tuolien takana seison nyt kyllä aivan sata prosenttisesti. Loppuun pitää myös todeta, että en edelleenkään oikein syttynyt tästä leffasta, ja vaikka siinä oli vielä DTS:X äänetkin, niin leffatyyppinä tämä ei varmasti ollut parasta mahdollista äänien osalta. Siitäkin huolimatta äänet leffassa olivat tänään heittämällä parasta mitä olen ikinä kokenut, isolta osalta Butt Lickerien tuoman lisän vuoksi, mutta tämän enempää ei voisi odottaa sitä päivää kun esimerkiksi Blade Runner, Hobbs and Shaw, 1917 tai Top Gun pärähtää ruudulle!

Tuolta vielä video tuoliprojektista! https://www.facebook.com/Leffafriikkicom-102572474552797/

Sitä alkaa kesä niin uhkaavasti loppumaan, että ensi viikolla pitäisikin sitten taas palata työelämään ja leffojen katselu alkaa taas siirtyä iltoihin ja viikonloppuihin. Pitkän tauon jälkeen on aivan mahtavaa palata jälleen töihin, mutta toisaalta myös kevät ja kesä ovat olleet erityisen antoisaa aikaa etenkin leffojen osalta. Leffatuoliprojekti ehdottomasti kruunaa koko kesän, mutta vaikka maali jo häämöttääkin, niin tehtävää vielä riittää. Valitettavasti tuolien osalta tilanne kuitenkin on nyt se, että vaikka kuinka kovasti olisin halunnut projektin maaliin ennen töiden alkamista, niin pahalta näyttää. Jos nyt ei mitään ihmettä tapahdu, niin näyttää pahasti siltä, että loput keinonahat saapuvat perille vasta ensi viikon alussa. Kaikki muu mitä voi tehdä on nyt oikeastaan tehty, eli projekti ei valitettavasti tästä enää etene ennen nahkojen saapumista. Sen jälkeen kun ne saapuvat, nahkojen asennus keskikonsoliin ja koko paketin kasaaminen enää edessä.

Lopputulos vaikuttaa enemmän kuin hyvältä, mutta sitä pitää nyt kuitenkin vielä hetki odotella. Sen verran nyt kuitenkin piti ottaa varaslähtöä, että ensimmäinen leffa uudessa, omassa keskituolissa tuli tänään katsottua. Sekään ei ole vielä oikein toiminnassa ja niskatukikin on irti, mutta sen verran siinä uskaltaa istua, että leffan voi katsoa. Ja rehellisesti sanottuna ero tuntuu nyt jo kuin yöltä ja päivältä. Tässä muutamia lyhyitä havaintoja: Tuolissa on erittäin hyvä istua, se on tukeva, mutta pehmeä. Mikään ei paina ja hyvän asennon löytää aika helposti. Kylkiasentoa ei oikein vielä tullut testattua johtuen olosuhteista. Niskatuki vaikuttaa täydelliseltä, kunhan sitä saa vielä sentin pari ylemmäksi, joka siis toteutuu kun sen laittaa kiinni. Myös jalkatuki vaikuttaa pehmeältä ja mukavalta.

Yksi asia kuitenkin alkoi mietityttämään todella paljon. Kuinka paljon tuoleilla voi olla vaikutusta itse huoneen akustiikkaan? Toki tällä hetkellä huoneessa on vain oikeastaan yksi kolmesta tuolista ja käsikonsolitkin puuttuu, mutta siitäkin huolimatta tai juuri siksi huone vaikuttaa todella paljon avarammalta kuin aikaisemmin. Ymmärrän, että kahden massiivisen tuolin poistaminen huoneesta varmasti vaikuttaa jotenkin, mutta voiko se vaikuttaa näin paljon? Asetuksetkaan toki Diracissa ei ole tällä hetkellä enää täysin kohdillaan, mutta jotenkin erilaiselta huone kuulostaa, paremmalta. En malta millään odottaa kun saan sohvan valmiiksi ja pääsen hieman mittailemaan. Luulen, että tulokset saattavat olla aika yllättävät, kaksi isoa joustinpatjaa poikittain keskellä huonetta luovat aivan varmasti kuitenkin jo oman makunsa ääneen. Pitääkö jopa subbarien paikkaa vielä vaihtaa? Joka tapauksessa odotukset sen kuin kasvavat, tulisi nyt jo ne nahkat!

Leffaksi tänään pitikin sitten tällä alustuksella valita jotain ”mikä ei mene huoneen takia hukkaan”. Kriteerit siis oli, että jotain millä ei ole järin suuret odotukset, mutta toisaalta kiva katsoa äänillä. Leffaksi valikoitui Netflixin odottavien listalta My Spy, joka osoittautuikin juuri toiveiden mukaiseksi. Leppoisaa toimintaa, komediaa tässä kai pääasiassa oli tarkoitus tehdä, mutta aivan napakymppiä tämä ei kyllä saa. Olen puhunut aikaisemminkin, että huumori on nykyään leffoissa aika vaikea taiteen laji saada toimimaan. Mitä enemmän leffaa miettii näin jälkikäteen, niin varsin hyvää viihdettä tämä kyllä oli, mutta jotenkin Dave Bautista ei nyt oikein osunut maaliin tällä roolillaan. En tiedä miltä leffa olisi näyttänyt esim. Dwayne Johnssonin kanssa, mutta jotain särmää tähän nysverön rooliin olisin enemmän kaivannut. JJ ei oikein ollut nössä, eikä oikein kovis vaan molemmilla tahoilla jotain vähän siltä väliltä. Leffan juoni tosin oli aika hyvä ja onnistunut. Muutamassa kohdassa jopa löysin itseni nauramasta.

Kiva leffa siis, mutta aivan valtavia odotuksia ei tälle kuitenkaan kannata laittaa. Äänissä ei ollut mitään erityistä, mutta huomasin, että huone saattaa kohta kyllä kuulostaa aika paljon paremmalta kuin ennen, vähän lisää ehkä sitä leffateatterin avaruutta mitä olen kaipaillut aina välillä. Olen myös miettinyt paljon tässä, että mitä käy nyt ruudulle uusien tuolien kanssa, eli vaikka koroke on paikkaamassa vanhojen tuolien korkeutta, niin riittääkö se esteettömään näkymään ruudulle, joka oli haaste ennenkin. Tämä projekti saattaa nyt kyllä taas johtaa seuraavaan, eli etuseinän korjaamiseen tai jopa uudelleen rakentamiseen. Ruutua on tilaan nostaa ja kaiken lisäksi se olisi hyvinkin helppoa, mutta mitä tapahtuu aspect ratio muuntimelle, se onkin sitten toinen kysymys.

Tuolien rakentelu on tänään jatkunut kiivaasti ja yksi merkittävä merkkipaalu saatiin ohitettua kun vanhat tuolit kannettiin ulos huoneesta uusien tieltä. Nuo vanhat tuolit ovat palvelleet uskollisesti siitä lähtien kun huone sai viimeksi ison remonttinsa, eli vuodesta 2017 lähtien. Silloin ensimmäiseksi hankin huoneeseen kaksi moottoroitua sänkyä, joiden tarkoituksena oli toimia sekä vierassänkyinä, että leffatuoleina. No, vieraita ei ole sängyillä pahemmin vieraillut, eikä istumiskokemuskaan ollut paras mahdollinen, joten päätin sitten tuunata näistä tuoleista DIY- leffatuolit, kuitenkin niin, että joustinpatjat ja moottorit säilyivät tuolien keskipisteenä. Tuoleista tulikin erittäin näyttävät ja muutenkin hyvät ja lokoisat, etenkin niiden massiivinen koko on antanut mahdollisuuden kunnon löhöilyyn monessa asennossa leffojen lomassa. Nyt näiden tuolien on kuitenkin aika antaa tilaa uusille, mutta sitä ennen kuitenkin vielä yksi jäähyväisleffa, joksi valikoitu Men In Black II.

Kehuin jo ensimmäistä osaa varsin paljon, mutta kakkososa laittoi vielä paljon paremmaksi. Kakkososassa etenkin Frank-koira oli sairaan hyvä ja onnistunut lisä. Harmi, että Frankkia ei juurikaan enää leffan lopussa näkynyt, Frank olisi voinut olla Will Smithin parina vaikka koko leffan loppuun asti. Joo ymmärrän, että Tommy Lee Jones tarvittiin toki leffaan mukaan, mutta jotenkin vastenmielinen (paluuseensa) rooli tuntui vastenmieliseltä myös todellisuudessa, eli jotenkin Tommy Lee Jonesin rooli ei ollut niin hyvä kuin viimeksi. Ehkäpä samasta syystä taas vastaavasti Will Smith oli aivan elementissään. Tuntui kuin rekrytoinnissa Will Smith olisi vastannut tuotannolle kysymykseen tehdäänkö jatko ”Totta kai” ja joutunut ylipuhumaan Tommy Lee Jones mukaan. Will Smith oli vieläkin energisempi ja elävämpi kuin ensimmäisessä osassa.

Frankista puheenollen rooli oli kaikin puolin paras koiran tekemä rooli, jonka olen koskaan elokuvissa nähnyt. Lisäksi tähän leffaan kuuluu elokuvahistorian ehdottomasti paras yksittäinen kohtaus jonka olen nähnyt, ”Who let the Dogs out – WUH WUH!! Muista nauraneeni tätä kohtausta nuorempana aivan hillittömästi ja aina kun biisin jossain kuulee, tulee tämä kohtaus aina ensimmäisenä mieleen. Frank on aivan kuningas niin olemukseltaan kuin repliikeiltäänkin!

Samoin kuin ensimmäisessä osassa niin myös tässä äänien uudelleen kalibrointi Atmos muotoon oli erittäin erittäin onnistunut. Nämä leffat todellakin kaipaavat Atmosta ja tuotannolle iso kiitos siitä, että vaivaa on myös nähty ja koko kaikkia kaiuttimia käytetään kivasti hyödyksi. Dynamiikka ei vastaa aivan uusien leffojen tasoa, mutta muuten kaikki toimii. Kuva vastaavasti tässäkin oli hieman rakeiseen kääntyvä, mutta se pitää edelleen ymmärtää, onhan tässäkin vielä kyseessä vuoden 2002 leffa. Näin se aika siis todellakin rientää, eli lähes kaksikymmentä vuotta, tosin kaksi uuttakin leffaa on jo tähän ehtinyt tulla, niitä sitten katsellaan uusilta tuoleilta aikanaan. Ehdottomasti siis loistava leffa, ei nyt aivan top-lista materiaalia, mutta ehdottomasti hyvää viihdettä!

Mitä sitten seuraavaksi? Seuraavaksi pitäis saada tuolit viimeisteltyä, jotta pääsee taas leffojen kimppuun. Huone on tällä hetkellä kuin varasto, mutta nopeasti se siitä sitten myös järjestyy. Ensimmäisenä pitää rakentaa koroke, joka onkin jo hyvän matkaa aluillaan. Valitettavasti sen jatkaminen eteenpäin vaatii käyntiä rautakaupassa, joka on siis edessä huomenna. Koroke valmiiksi, tuolit päälle ja sen jälkeen ollaan jo pitkällä. Ensi viikolla pitäisi vielä saada hieman apua toimitusten osalta, eli kuppitelineet ja lisänahka on vielä matkalla. Sen jälkeen jäljelle oikeastaan sitten lopullisen kokoamisen lisäksi jääkin vain päättää konsoleiden pintamateriaalista.

Järjestin asiasta hieman suuntaa-antavaa äänestystä Instanssa, ja tulokset ovat aika hämmentäviä. Yli puolet on sitä mieltä, että sama musta nahka niin kuin muualla olisi paras, mutta kun annan kaksi kuvaa tarkennukseksi siitä mitä tarkoitan, niin yllättäen noin 70% onkin ollut sitä mieltä, että kivasti lakattu puu olisi parempi. Mitä sitten olen tekemässä? Ensin mielessä oli lakattu puu, jonka jälkeen kallistuin jo vahvasti mustaan nahkaan. Nyt olen kuitenkin hyvin vahvasti kääntymässä takaisin puuhun, eli pinnaksi on tulossa nätisti lakattu puu, joka on sitten helppo korvata nahalla jos homma ei miellytä.