Hieman on ollut tässä kaikenlaista kiirettä, joten leffan pariin ehti tänä viikonloppuna vasta lauantai-illan hämärtyessä. Netflixistä löytyi jälleen heti mielenkiintoinen leffa, jota näytti vielä kaiken lisäksi tähdittävän Tom Hanks. Edellisen kerran herra Hanksia tulikin katsottua Grayhound leffassa Apple TV plussan puolelta. Tällä kertaa leffan valintaan vaikutti erityisesti tuo Tom Hanksin pettämätön ääni, joka vaan sopii jokaiseen leffaan, jossa päähenkilö puhuu paljon. Ja kyllähän Hanks tässäkin leffassa on taas erittäin vakuuttava ja vie leffaa pitkällä kokemuksella tukevasti eteenpäin.

Muuten leffasta jäikin sitten aavistuksen kaksijakoiset fiilikset. Leffa oli pitkästä aikaa hieman western typpistä genreä, joka sinällään ei ole itselleni kovinkaan tuttua tai suosittua. Toisaalta eihän tuo pyssyjen pauke ja muu ollut kovin suuressa roolissa leffassa, vaan leffan juoni olisi ihan hyvin voinut tapahtua jossain muussakin ajassa ja ympäristössä. Leffan juoni oli aika selkeä, eikä nyt varsinaisesti kovinkaan suuria yllätyksiä tarjonnut. Harmi sinällään, että ehkä juuri jotain pieniä yllätyksiä leffa olisi kaivannut, sen verran tasaiselta puurtamiselta se alkoi aina välillä tuntua. Matka oli pitkä, samoin tuntui tämän leffan parin tunnin kesto. Onneksi sentään leffan loppu oli mielenkiintoinen ja tavallaan nosti tämän leffan kokonaisarvoa todella paljon. Olisiko leffa kuitenkin toiminut paremmin aavistuksen lyhyempänä, vaikea sanoa.

Leffa oli jälleen Atmosta, ja onneksi Netflix ja Atmos jälleen toimivat moitteetta. Leffassa oli muutama kiivaampi kohtaus, mutta muuten Atmosta ei tässäkään leffassa hirveästi tarvinnut. Leffan äänet olivat varsin tasaista kuten tälläisessä leffassa usein on. Senkin vuoksi leffa sopi tällä kertaa hyvin myöhäisiltaan ja viimeinen puolituntia tulikin äänet ruuvattua lähelle nollaa lasten mentyä jo nukkumaan. Eipä se tosiaan tällä kertaa mitään haitannut.

Ensi viikolla ääniä sitten taidetaan taas vaihteeksi ruuvata kaakkoon ihan huolella, sillä maanantaina levyhyllyyn pitäisi saapua todella kauan odotettu täydennys. Kuten hyvin jo tiedätte, musiikki UHD:t ovat nousseet viimeaikoina omiin suursuosikkeihin, ja aina kun niistä jossain puhutaan nousee yksi levy esiin. INXS konsertti Atmos äänillä tuntuu olevan todella monelle ollut merkittävä kokemus, ja nyt vihdoin se tulee myös minulle kuunneltavaksi ja koettavaksi. INXS ei sinällään itselleni hirveästi kerro mitään, mutta hyvä konsertti on aina hyvä konsertti itse pelkästä musiikista riippumatta. Joten tällä aika kovat odotukset ensi viikkoon!

”I wanna know what love is.. I want you to show me”. Jännä että tämä biisi alkoi tänään leffan aikana soimaan korvamatona, vaikka sillä ei itse leffan kanssa mitään tekemistä suoranaisesti ollutkaan. Illan leffana Malcolm ja Marie, joka pompsahti Netflixistä ruudulle ensimmäisenä suosituksena. No mutta myönnettäköön, ihan mielenkiintoinen leffa, mutta suurin syy leffan valintaan oli yksinkertaisesti John David Washington. Herra veti niin mainion roolin Tenetissä, että tämä leffan traileri tänään suorastaan kutsui luoksensa. Odotinko mitään Tenetin tapaista niin en tietenkään, mutta tuossa Washingtonissa vaan on jotain niin jäätävää särmää tällä hetkellä, että pakkohan tähän oli tarttua.

Itse leffahan sitten olikin vaihteeksi jotain aivan muuta. Jotain aivan erilaista, jotain mitä en ole aikoihin nähnyt, ja ehkä jos olisin, niin leffasta olisi hyvin voinut tulla mieleen vaikka joku suomileffa. Lähdetään nyt vaikka ensimmäisenä liikkeelle siitä, että leffa on mustavalkoinen. Siinä näyttelee tasan kaksi ihmistä, ja kyllä, leffa kestää lähes kaksi tuntia. Se on oikeastaan ainoa varsinaisesti negatiivinen asia leffassa, yhdessä vaiheessa vaan yksinkertaisesti tuli kyllästyminen ja se kohta oli juuri siinä missä Malcolm sai kritiikin luettavakseen. Aivan liian amerikkalaista, aivan liian paatosta ja aivan liian pitkä kohtaus, vaikka varmaan leffaan oleellisesti kuuluikin.

Leffa oli hieman outo, mutta jotenkin sitten taas niin tavallinen ja tuttu. Tälläiseltä voisin hyvinkin kuvitella monenkin perheriidan kuulostavan ja näyttävän. Leffan esittelyssä kuvattiin, että tämä ei ole romanttinen komedia, vaan tarina rakkaudesta, ja sitä se todellakin oli. Rakkaus joskus vaan on niin raakaa, epäreilua ja viiltävää. Rakkaus voi kestää, se voi päättyä ja se voi rakoilla, mutta aina se vaan jossain vaiheessa satuttaa ja paljon tulee sanottua asioita mitä ei ehkä haluaisi tai tarkoittaisin. Voiko rakkaus siis koskaan olla virheetöntä ja kivutonta. Mitä rakkaus oikeasti on ja jos oikeasti rakastaa niin voiko silloin sanoa toiselle ihan mitä vaan. Tai voiko toisen unohtaa ja jos unohtaa, voiko sitä enää koskaan korjata. Leffa todellakin herättää paljon ajatuksia.

Leffa on jotenkin kaunis ja tyylikäs, mutta silti se valitettavasti jotenkin vaan kestää liian kauan ja on liian yksipuolinen. Jotain tähän olisi kuitenkin kaivannut lisää, tai edes hieman vähemmän. Niin paljon on jo sanottu, mutta silti kaikki vaan jatkuu ja jatkuu. Washington on erittäin hyvä, mutta Zendaya on ehkäpä vieläkin paljon paljon parempi ja vakuuttavampi. Zendaya jotenkin tekee Marien roolista niin vakuuttavan, että monessa kohtaa miettii, että kerrotaanko tässä nyt oikeasti elokuvaa vai elokuvasta. Leffa on aika hyvä, vaikka ei täydellinen.

Ja loppuun vielä yksi vihainen rivi. Netflixin Atmosraita pätki jälleen, en vaan tajua!! Ei estänyt leffan katsomista, mutta äärettömän rasittavaa se on aina. En vaan tajua, pari leffaa kaikki jo toimi ja taas mennään.

Tänään en ehtinyt paljon miettimään mitä sitä katsoisi, tai mitä ylipäätään tekisi mieli katsoa. Ajatus ylipäätään leffan katsomisesta tuli hieman yllättäen, ja ensimmäisenä vastaan tuli the Dig, joka sitten vaikutti heti sen verran mielenkiintoiselta, että tartui oitis siihen kiinni. Eikä mennyt hukkaan, leffa nimittäin osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi. Yllätyshän tuo sinällään ei ole, sillä kyse tositarinaan perustuvasta elokuvasta.

Elokuvassa siis käsitellään arkeologia kaivauksia, tai ehkä paremminkin yhtä sellaista, joka tapahtuu yksityisen mailla. Naisella on aavistus, että jotain tärkeää on piilossa hänen maillaan, ja lopulta sieltä löytyykin aarre, jota kukaan ei oikein osannut odottaa. Leffa on todella lämmin kertomus rakkaudesta, luopumisesta, unelmista ja ikävä kyllä hieman myös kateudesta, ahneudesta ja petollisuudesta. Tuo lämpö on kuitenkin se sana joka minulle tästä jäi eniten mieleen.

Ralph Fiennes esittää leffassa Basil Brown nimistä kaivajaa, ja tekeekin aivan uskomattoman vakuuttavan ja hienon roolityön. Ehkä nimenomaan tuosta roolista nousee tuo lämpö ja välittäminen. Leffassa on kyllä muitakin hyviä rooleja, mutta Fiennesin tasolle ei kyllä kukaan muu pääse lähellekään. Leffan äänet olivat jälleen Dolby Atmosta, ja mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin Netflixin Atmos-raita joka toimii! Tämä oli nyt toinen leffa putkeen, joten jotain on varmasti Netflixin päässä vihdoin korjattu. Tämä todellakin on uutinen ja toivottavasti myös jatkuu näin. Äänistä muuten ei paljon kerrottavaa jäänyt, mutta eipä ollut tämän leffan oleellisin osa muutenkaan.

The Dig sopi tähän perjantai-iltaan täydellisesti ja sai todellakin hyvälle mielelle.

Nyt on ihan pakko olla rehellinen ja myöntää, ensimmäinen suomalainen elokuva pitkään aikaan mitä oikeasti olen odottanut. Metsäjättiä on kehuttu paljon, mutta toisaalta tämänkin leffa on ehkä jäänyt hieman koronan jalkoihin. Itse olen tätä odottanut kovasti Itunesiin, ja nyt kun se kuun vaihteessa viimein sinne tuli niin kyllähän se piti sitten heti katsoa. Ihan paras ilta tänään ei ollut leffaa katsoa, sillä leffasta piti pitää pieni tauko kokouksen vuoksi, mutta eipä se juurikaan haitannut.

Leffa oli suomalaiseksi leffaksi varsin hyvä, enkä nyt taas väheksy suomalaista leffaa, vaan enemmänkin palaan siihen, että niin moni suomalainen ”hitti” on osoittautunut itselleni viimeaikoina pettymykseksi. Leffassa ei ollut mitään suomalaiselle leffalle liian tyypillisiä ylilyöntejä, vaan roolit oli rakennettu erittäin hyvin ja uskottavasti, etenkin ne vanhat kuvat, joissa parrat ja vaatteet olisi taas voitu vetää huolella yli. Nyt ne oli vanhoja, mutta varsin asiallisia ja uskottavia. Jussi Vatanen pääroolissa oli hyvä, vaikka jotenkin näin vakava rooli sai jatkuvasti miettimään, että mikä saa miehen seuraavaksi hymyilemään. Todellisuudessa rooli, jonka Vatanen veti oli todella karu, kukaan ei varmasti halua olla se henkilö yrityksen johtoportaassa, joka joutuu erottamaan kaikki lapsuuden kaverinsa, ja käytännössä vielä sammuttamaan valot koko kaupungista. Vatanen kuitenkin selvisi mielestäni erittäin hyvin tästä vaativasta roolistaan.

Leffan juoni on erittäin hyvä, aavistuksen yllättäviä käänteitä sisältä, mutta ehdottomasti positiivisessa mielessä. Itse en juonenkäänteitä aivan pystynyt ennakoimaan, mikä on aina loistava juttu leffalle. Itseasiassa Pasin avautuminen haastattelussa oli todella kova veto ja muutti leffan suuntaan aivan maagisesti. Jotenkin niin masentavasta leffasta tehtiin hetkessä todella positiinen ja toivoa antava, tämä ei todellakaan ole tyypillistä suomileffaa. Leffan kesto oli aavistuksen alle puolitoista tuntia mikä alkuun hieman arvellutti, mutta varsin hyvin asia tähänkin aikaan mahtui. Toki leffaa olisi voinut tarinaltaan viedä vielä aavistuksen syvemmällekin, mutta hyvä näinkin.

Äänistä nyt ei taas ole luonnollisesti paljon sanottavaa, ei niitä oikein ollut eikä tarvittu. Tykkäsin leffasta aika paljon ja ehdottomasti parhaita suomileffoja mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Tämä varmasti kannattaa katsoa, jos suomileffat yhtään kiinnostaa. Kiva suomalainen leffa, jossa synkkiä asioita käsitellään laadukkaasti, ja lopulta vielä päädytään iloiseen loppuun. Näitä ehdottomasti lisää!

Apple on taas vaihteeksi saanut Apple TV+ -palveluun myös uuden elokuvan, Justin Timberlaken tähdittämän Palmerin. Leffa kertoo entisestä jenkkifutistähdestä, joka on viettänyt viimeiset kaksitoista vuotta vankilassa ja palaa nyt kotikonnuilleen. Palmer tutustuu sattumalta nuoreen poikaan, jota koulukiusataan, koska haluaa olla niin kuin tytöt. Pojan äiti on huume addikti ja erittäin kyvytön huolehtimaan lapsestaan. Kohtalo tuo lapsen Palmerin huostaan, ja siitä alkaa tarina nuoren pojan ja elämässään samoja ongelmia kohdanneen miehen tarina.

Palmeria tosiaan näyttelee laulajana ehkä paremmin tunnettu Justin Timberlake, joka toki on ollut monessa leffassa ennenkin mukana, mutta tässä leffassa jotenkin jättää hieman valjun kuvan. Toki päähenkilö on välinpitämätön ja tavallaan hieman väsynyt ja masentunut, mutta siitäkin huolimatta jonkinlainen lämpö näyttelemisestä kuitenkin puuttuu. Palmer on impulsiivinen, mutta silti herkkä, tätä puolta Timberlake ei mielestäni saa kunnolla esiin. Leffassa on mahdollisuuksia vaikka mihin ja juoni onkin varsin hyvä, ei kuitenkaan ehkä ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Liekö sitten kyse omasta tunnetilasta vai siitä mitä leffa pystyi tarjoamaan, mutta itselläni leffa ei tänään kyyneleitä liikuttanut, vaikka mahdollisuuksia siihen olisi ollut paljonkin.

Äänet leffassa olivat kyllä Atmos, mutta mitään erityistä leffassa ei ollut, eikä toisaalta tarvinnutkaan. Kuva tietysti Apple Tv:ssä oli laadukas, mutta jotenkin koko leffa oli aika synkkää keskilännen meininkiä. Ihan hyvä ja mielenkiintoinen leffa joka tapauksessa ja jos tuon palvelun omistaa niin kannattaa katsoa. Herättää ainakin paljon ajatuksia esimerkiksi erilaisuuteen ja koulukiusaamiseen liittyen, jos ei mitään muuta.

Eilen muuten koettiin blogissa jokin hyvin ihmeellinen piikki, lukijoita oli ollut lähes kolminkertainen määrä normaaliin huippupäivään nähden. Enpä tiedä oliko joku jakanut julkaisun, jossain missä se oli herättänyt huomiota vai mistä johtuu, mutta toki näitä saa jakaa ja kertoa blogista muillekin. Blogin voi ottaa seurantaan Facebookissa, Instagramissa tai ihan täällä blogissa. Silloin saat aina tiedon heti kun uusi päivitys tulee. Ai niin, ja päivityksistä puheenollen, se on muuten kohta maaginen 500. päivitys jo ovella, aika hurjaa!!

Pieni tauko kahden ensimmäisen osan jälkeen, mutta tänään laitettiin vihdoin Lord of the Rings saaga pakettiin kolmannen eli Return of the King leffan merkeissä. Leffa on piiiiiiiitkä, kestää sellaiset vaivaiset neljä tuntia ja kaksi kymmentä minuuttia. Menee siis heittämällä minun pisimmäksi koskaan näkemäkseni elokuvaksi ja kyseessä tietysti siis extended versio, leffassa tekisi kyllä tiukkaa tälläisen maratonin katsominen, mutta onneksi kotona voi pitää mukavasti taukoja tarvittaessa, ja tänäänkin tuli mm. syötyä lounasta leffan aikana.

Nyt saaga on kuitenkin maalissa ja pitää sanoa, että kyllähän tässä aikamoisesta leffasta ja tarinasta on kyse. Vaikka leffa kestää jotakuinkin ikuisuuden, niin siitäkin huolimatta juoni kantaa koko ajan varsin hyvin, eikä varsinaista kyllästymistä missään vaiheessa pääse tulemaan, vaikka toki pieniä hetkeä silloin tällöin. Tämän nyt voi kuitenkin pistää puhtaasti leffan keston piikkiin. Teatteri versiota en ole ainakaan vielä nähnyt, mutta sellaista fiilistä tästäkään ei tullut, että jotain olisi erityisesti pitänyt vähentääkään. Kaikki tukee varsin hyvin juonta ja tuntuu oleelliselta.

Leffan hahmot ovat erittäin kiinnostavia, ja vaikka tässäkin taas aloin alussa Frodoa jonkin verran kaipaamaan, niin kyllähän se Herra Frodo sitten lopussa taas palasi leffan keskipisteeksi. Gandalf on koko saagan ajan ilmiömäinen, mutta eipä tässä saagassa kukaan mukaan millään tavalla petä. Örkkejä riittää ja yliluonnollista, mutta jollain tapaa kaikki kuitenkin pysyy vielä kohtuudessa (minun mittarillani). Etenkin tuo massiivinen hämähäkki lopussa on aika maaginen otus kaikessa pahuudessaan. Leffan loppu sinällään ei tietysti ole mikään kovinkaan yllättävä, mutta etenkin äänet ja visuaaliset effektit nousevat aivan maagiselle tasolle.

Ja siitä sitten aasin sillalla siihen tämän leffan upeinpaan antiin. Leffa on äänien ja kuvan puolesta jotain aivan käsittämätöntä. Leffan äänet ovat parasta mitä leffassa on mahdollista tarjota. On matalaa, on erilaisia tiloja kuten luolia, jyrinää, lintujen lentoa, ja vaikka ja mitä. Tämä leffa nyt vaan on esimerkki hyvistä äänistä ja siitä ei mihinkään pääse. Onneksi saaga tuli hommattua ja nimenomaan UHD-versiona. Samaa voidaan sanoa tietysti myös kuvasta. Kuvan laatu on amatöörin silmään täysin virheetöntä, värit toistuvat todella upeina ja unohtaa ei tietysti voi myöskään valloittavan upeita maisemia.

Lord of the Rings on varmasti monelle the Elokuva, minulle se ei ole. Lord of the Rings siis on kaikin puolin todella loistava leffa, josta tykkäsin todella paljon, mutta suosikkileffani se ei ole. Arvostan ehkä enemmän leffan laatua, mutta omaan genreen se ei täysin uppoa. Leffa muistuttaa paljon Game of Thrones sarjaa, josta myös sanoin aluksi, että tuskin tykkään, mutta katsotaan muutama jakso että alkaako kiinnostamaan. Alkoi, ja sen jälkeen tämäkin tuntuu hyvältä, mutta fantasioiden suurta fania minusta (äänien ja kuvan lisäksi) ei silti vieläkään tullut.

Lord of the Ringsin katsominen uudelleen on tällä hetkellä aika kaukainen idea, mutta ei mahdoton. Yksin sitä kuitenkaan tuskin tulen tekemään, siihen tarvitaan laadukasta seuraa. Minulle myös taitaa olla aika ehdotonta, että seuraavalla kerralla katson teatteriversion, ihan vaan jo sen vuoksi, että näen mitä leffasta ”Puuttuu”. Yhdestä asiasta olen kuitenkin aivan sata prosenttisen varma, tämä leffa oli loistava hankinta ja ehdottomasti jotain mitä omasta hyllystä pitää löytyä!

Se on taas työviikko paketissa ja leffan aika. Eipä mennyt tänään paljon aikaa leffan valintaan, sillä Netflix päätti ensimmäiseksi heittää ruutuu taas pitkästä aikaa hieman Espanjalaista elokuvaa ja Javier Gutierrezin. Eikä kyllä tullut kovinkaan suurena yllätyksenä se, että lopultahan tästäkin taas tuli aivan huikea leffailta monellakin tapaa.

Kuten tapoihin kuuluu, espanjalaisessa leffassa juoni on taas silkkaa timanttia. Leffan tarina on hyvin tuore ja mielenkiintoinen aivan alusta viimeiseen hetkeen asti. Tämä on hyvin tyypillistä ollut näille espanjalaisille leffoille lähes järjestään. Toki yksi suosikkinäyttelijöistäni tällä hetkellä Gutierrez vetää tässäkin taas erittäin hyvän roolin, vaikka ei nyt ehkä aivan niin dominoivassa roolissa olekaan. Muukin kaarti on täysin omiaan rooleissaan, eikä tälläkään kertaa moitittavaa jää mistään.

Sen lisäksi näissä espanjalaisissa leffoissa myös äänet ovat olleet kerta toisensa jälkeen pelkkään priimaa ja niin on tälläkin kertaa. Leffan äänet ovat vain 5.1, mutta jälleen loistava malliesimerkki, että niilläkin pärjää pitkälle, jos ääniin oikeasti viitsii panostaa. Äänet ovat hyvin elokuvamaiset, musiikin toimii loistavasti ja ennen kaikkea tilaäänet toimivat täydellisesti. Näin hyvin toimivaa pannausta en ole taas aikoihin kuullut, leffassa vaan leikitään äänillä jatkuvasti ja se nostaa leffan realismin aivan uudelle tasolle. Äänet ovat muutenkin hyvä harkittuja ja aitoja, eikä takakanaviakaan säästellä hetkeäkään.

Todella todella nautinnollinen leffa, joka ansaitsee paikkansa myös top-listalla. Leffa kesti sen vajaa pari tuntia, mutta aika meni kuin siivillä. Hyvää leffaa on kiva katsoa, ja nautinto, miksi näitä leffoja jaksaa aina vaan etsiä uusia ja uusia. Suosittelen lämpimästi!

Kyllä jokainen mieskin joskin tarvitsee hieman romantiikkaa, ja jos sitä ei muuten saa, niin leffakin voi auttaa pahimpaan hätään. Tänään fiilis oli vähän sellainen, että mikään action-tyyppinen ei oikein olisi maistunut, ja toisaalta mikään liikaa aivoja rasittava tuskin myöskään. Netflix tarjosi The Secret Dare to Dream nimistä leffaa, joka on kyllä ollut esillä siellä ennenkin. Leffan intro Netflixissä ei paljon kerron, toisaalta erittäin hyvä niin, sillä tämä leffa vaatii hieman sitä, että leffan juonta ei ole liian tarkasti tullut selvitettyä etukäteen.

Josh Lucas mysteerimiehen roolissa toimii täydellisesti. Tämä salaperäinen mies saapuu Katie Holmesin esittämän yksinhuoltaja-äidin elämään useiden sattumusten kautta, mutta onko kaikki sittenkään aivan sattumaa.

Josh Lucas on leffassa erittäin vakuuttava, rauhallinen, uskottava ja ennen kaikkea erittäin päättäväinen herrasmies. Katie Holmes puolestaan vetää vähintäänkin yhtä vakuuttavan roolin vahvava, itsenäisenä naisena, joka kaipaa vain pientä kipinää puhjetakseen todelliseen loistoonsa. Rakkaus, se yleensä syntyy sattumasta, mutta kun sen oikean löytää, sen yleensä tuntee. Niin myös tässä leffassa. Paljastamatta juonta sen enempää, niin eihän tässä leffassa sinällään hirveästi tarvinnut mielikuvitusta kuitenkaan käyttää tietääkseen mihin tämä kaikki tulee johtamaan.

Leffa on kuitenkin varsin upeasti tehty, ja juoni on itseasiassa erittäin hyvä. Romanttiset elokuvat ovat usein joko todella mauttomia tai vastaavasti todella huonoja ja sokerisia, tässä ei ole kyse kummastakaan. Leffa on todella hyvällä maulla tehty laatuelokuva. Juoni kulkee useammassa kerroksessa, ja etenkin, jos juonta ei liian tarkkaan tiedä etukäteen, se yllättää leffassa useaan kertaan. Mysteerimiehen tausta paljastuu pala kerrallaan ja kuten olettaa sopii, miehen aikeet ja sydän on lopulta puhdasta kultaa.

Kun omassakin päässä myllää kaiken laista, ja työviikko alkaa olla jo pikku hiljaa voiton puolella, oli tämä leffa varsin hyvä valinta tähän väliin. Eikä vain olosuhteiden vuoksi, mutta leffa on muutenkin ihan leffana erittäin hyvä, johon on helppoa ihastua ja rakastua. Miranda ja Bray ovat kuin luodut toisilleen ja kemia toimii leffan alusta lähtien. Hyvää romanttista elokuvaa kaipaavalle tämä on mielestäni loistava valinta.

Tuli tuossa viikko takaperin katsottua Tony Parkerista kertova Ranskalainen dokumentti, ja ikään kuin jatkoksi sille, tänään vuorossa oli jalkapallotähti Nicolas Anelkasta kertova dokumentti. Jos Parker oli enemmänkin kuin kaikkien kaveri, Anelkasta ei voida sanoa aivan samaa. Siinä missä Parker oli esimerkki ja ”kunnollinen”, Anelkasta puhuttiin lähinnä ongelman aiheuttajana. Tämän dokumentin tarkoituksena oli kuitenkin yrittää hieman putsata sitä kuvaa, joka Anelkasta on monelle jäänyt.

Ainakaan dokumentti ei anna Anelkasta sellaista kuvaa, että hän olisi ollut muiden pelaajien epäsuosiossa, vaan enemmänkin kahnauksia oli valmentajien ja lehdistön kanssa. Anelka halusi menestyä, ja sellaiselle urheilijalle valmentaja on usein punainen vaate sekä hyvässä että pahassa. Pelaaja haluaa olla aina parhaimmillaan, siihen ei kenenkään haluta tulevan väliin. On myös pelaajia, joiden asenne on oman kehityksen esteenä, täytyy kuitenkin myöntää, että Anelka taisi aika usein olla oikeassa, ainakin tämän dokumentin perusteella. Pitää kuitenkin muistaa, että jos pelaajat ovat näissä sarjoissa isoja egoja, niin ovat myöskin valmentajat.

Parker dokumentin sijaan tässä dokumentissä mentiin tapahtumia hyvinkin tarkasti aika järjestyksessä ja sen vuoksi dokumentti oli aika helppoa seurattavaa. Toisaalta, kun tässäkin kaikki puhe oli Ranskaksi, ei tekstejä voinut jättää hetkeksikään lukematta tai tippui kärryltä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin erittäin hyvä ja mielenkiintonen dokkari, suosittelen lämpimästi etenkin kaikille jalkapallosta kiinnostuneille.

Ompahan ollut taas viikonloppu, erinäisiä keskusteluja vakavista ja vähemmän vakavista asioista käyty suuntaan jos toiseenkin. Onneksi sitä on viikonloppuna kerennyt myös tekemään enemmän ja vähemmän hyödyllisiä juttuja, treenattua ja nyt viimein myös parkkeerattua leffan pariin. Netflixillä oli tarjota vaihteeksi hieman Intialaista elokuvaa, ja päivän leffaksi siis valikoitui leffa nimeltä Valkoinen Tiikeri, joka tosin on amerikkalaista tuotantoa ja perustuu suosittuun kirjaan.

Intialaisia leffoja on tullut katsottua jonkin verran ja osa niistä on ollut ihan todellisia helmiä. Tämä ei valitettavasti aivan kärkeen niistä leffoista sijoitu, vaikka ihan kelpo leffasta oli tässäkin kysymys. Juoni oli jollain tapaa hyvin Intiaan sijoittuville leffoille tyypillinen ryysyistä rikkauksiin rikkaiden siivellä vähän kusettaen. Jä välillä jonkun ohi mennen tappaen, ”eihän niitä tuolla kukaan laske” -mentaliteetilla. Juoni on varsin hyvin etenevä, joskin jotenkin aina välillä itseään toistava. Leffa kestää sen pari tuntia, ja varsinainen asia olisi voinut aavistuksen pienempäänkin mahtua.

Mutta sitten siihen kaikista kovimpaan uutiseen, eli leffan ääniraita on Atmos, ja leffa ei tänään äänen osalta temppuillut lainkaan. Tuo on ensimmäinen kerta aikoihin, ja täytyy sanoa, että enemmän kuin positiinen juttu. Nyt leffaa oli kiva katsoa, vaikka atmos nyt sinällään ei leffaan oikein mitään antanutkaan. En vielä juhli sen enempää, mutta toivon todella, että kyseessä on pysyvä tilanne, eikä vaan jotenkin tähän leffaan liittyvä juttu. Äänien osalta leffa ei siis paljon antanut, mutta en sitä kyllä odottanutkaan, eikä olisi tarvinnutkaan.

Ihan kiva leffa joka tapauksessa, ja kyllähän tätä voi hyvin suositella muillekin. Intiaan sijoittuvat leffat ovat usein hyvinkin karuja, tämä oli kuitenkin myös siitä näkökulmasta varsin positiivinen ja piristävä leffa. Positiivisia ajatuksia ja onnistumisia tähän iltapäivään kaivattiin.