Ompahan ollut taas viikonloppu, erinäisiä keskusteluja vakavista ja vähemmän vakavista asioista käyty suuntaan jos toiseenkin. Onneksi sitä on viikonloppuna kerennyt myös tekemään enemmän ja vähemmän hyödyllisiä juttuja, treenattua ja nyt viimein myös parkkeerattua leffan pariin. Netflixillä oli tarjota vaihteeksi hieman Intialaista elokuvaa, ja päivän leffaksi siis valikoitui leffa nimeltä Valkoinen Tiikeri, joka tosin on amerikkalaista tuotantoa ja perustuu suosittuun kirjaan.
Intialaisia leffoja on tullut katsottua jonkin verran ja osa niistä on ollut ihan todellisia helmiä. Tämä ei valitettavasti aivan kärkeen niistä leffoista sijoitu, vaikka ihan kelpo leffasta oli tässäkin kysymys. Juoni oli jollain tapaa hyvin Intiaan sijoittuville leffoille tyypillinen ryysyistä rikkauksiin rikkaiden siivellä vähän kusettaen. Jä välillä jonkun ohi mennen tappaen, ”eihän niitä tuolla kukaan laske” -mentaliteetilla. Juoni on varsin hyvin etenevä, joskin jotenkin aina välillä itseään toistava. Leffa kestää sen pari tuntia, ja varsinainen asia olisi voinut aavistuksen pienempäänkin mahtua.
Mutta sitten siihen kaikista kovimpaan uutiseen, eli leffan ääniraita on Atmos, ja leffa ei tänään äänen osalta temppuillut lainkaan. Tuo on ensimmäinen kerta aikoihin, ja täytyy sanoa, että enemmän kuin positiinen juttu. Nyt leffaa oli kiva katsoa, vaikka atmos nyt sinällään ei leffaan oikein mitään antanutkaan. En vielä juhli sen enempää, mutta toivon todella, että kyseessä on pysyvä tilanne, eikä vaan jotenkin tähän leffaan liittyvä juttu. Äänien osalta leffa ei siis paljon antanut, mutta en sitä kyllä odottanutkaan, eikä olisi tarvinnutkaan.
Ihan kiva leffa joka tapauksessa, ja kyllähän tätä voi hyvin suositella muillekin. Intiaan sijoittuvat leffat ovat usein hyvinkin karuja, tämä oli kuitenkin myös siitä näkökulmasta varsin positiivinen ja piristävä leffa. Positiivisia ajatuksia ja onnistumisia tähän iltapäivään kaivattiin.
Leffafriikki 