Netflixistä tuli katsottua tälläinen loppuillan elokuva kuin Art of Love. Pitkästä aikaa taas jotain hieman romanttisempaa, vaikka kyseessä olikin enemmän tälläinen agenttijännäri niin kyllähän tässä myös romantiikan nälkäisiä koitettiin tavoitella. No, itselle tämä oli hyvä leffa, koska tosiaan leffahuoneen takaosassa oli pienimuotoinen remppa viikonloppuna ja tämän vuoksi mikään ei varsinaisesti ollut kalibroituna kohdilleen.

Päätin tuon takaosan siis laittaa uusiksi, koska huone oli Trinnovilla arvioitavana tuota Waveformingia varten ja sieltä tuli palautetta, jota muutenkin jo miettinyt pitkään. Eli Trinnov suosittelee, että kaikki subbarit on huoneessa nostettuna huoneen keskitasoon, tai oikeastaan siis keskelle molemmissa suunnissa. Huoneen koko on aivan oikea neljälle subbarille, kaksi eteen ja kaksi taakse. Samoin etusubbarien paikat ovat olleet jo hyvän aikaa aivan oikeilla paikoilla, mutta nyt sitten piti vielä nostaa hieman subbareita takana samalla tavalla. Vaihtoehtoja oikeastaan oli kaksi, nostaa nykyisessä paikassa niitä korkeammalle, joka olisi aiheuttanut pahat ongelmat takasuorroundien paikoille. Toinen vaihtoehto oli sitten laittaa ne telineelle poikittain, joka tarkoittaisi paria asiaa. Ensinnäkin rakkaasta baaripöydästä täytyy päästä eroon, ja toisaalta koko takaosa tulisi muutenkin suunnitella uusiksi.

No tämä toinen vaihtoehto sitten kuitenkin kuulosti tällä kertaa paljon paremmalta, joten ei muuta kuin hommiin. Kaupasta muutama pala kakkos-nelosta suoraan mittoihin ja rakentamaan. Ensimmäisenä kuitenkin piti päästä eroon tuosta baaripöydästä, joka kyllä satutti. Se on itse tekemä ja ollut siinä siitä asti kun tänne muutettiin. Oikeastaan ainoa lähes koskematon osa huonetta, vaikka senkin käyttötarkoitus sinällään on vuosien saatossa paljon muuttunut, ensin lähti jääkaappi, sitten siitä tuli laiteteline ja lopulta kun nekin lähti, osasta pöytää tuli vain tyhjä hylly. No, onneksi sain tällä kertaa lähes koko kaapin kierrätettyä ja koko muistoa ei tarvinnut siirtää arkistoon.

Lopputuloksesta tuli lopulta sitten tälläinen. Jääkaappi palasi taas huoneeseen, roskis pääsi oven taakse ja subbarit keskelle huonetta. Samalla subbareista tuli iso korkea pöytä, jonka päälle tuli sijoitettua takasurroundit ja muuta kivaa koristetta. Takasurroundit itse asiassa toimii tuossa aika kivasti, nyt ne on oikeasti suunnattu hyvin kohti kuuntelupaikkaa, ja kaiken näkymäänkin varmasti tottuu pikku hiljaa, vaikka onhan nuo subbarit vaan aika valtavat, ei siitä mihinkään pääse. Toisaalta mietin jopa kaiken peittämistä verhon taakse, mutta onneksi lopulta keksin tuon kivan pikkubaarikaapin ja ovien ym tekemiseen. Kaiken kruunaa tynnyri, joka saa edelleen jatkaa huoneessa. Sen muuten saa nyt helposti tuosta vielä heivattua ulos jos jostain syystä tila alkaa ahdistamaan, mutta ihan saman verran tuossa takana nyt on tilaa kuin ennenkin.

Tämän kaiken valmistuminen meni kuitenkin seuraavan päivään, joten palataanpa vielä tuohon leffaan. Art of Love oli aika kiva ja hyvä leffa. Birkan Sokullu oli erittäin hyvä ja uusi tuttuvuus, joka oli kyllä roolissaan juuri niin viekas ja jännittävä kuin sopi odottaa. Tai no odottaa ja odottaa, sanotaan enemmänkin että juuri niin hyvä kuin leffa vaati toimiakseen. Esra Bilgic samoin, erittäin hyvä ja vakuuttava rooli, leffa toimi kyllä hyvin näiden kahden ympärillä. Leffa ei välttämättä ole saanut kovinkaan hyviä arvioita, eikä tämä nyt miksikään klassikoksi toki itseään kanna, mutta tykkäsin, hyvä myöhäisillan leffan.

Takana hieman sellainen viikko, että kiirettä on pitänyt ja jos meinasi leffaa katsoa, piti katsella sellaisia leffoja jotka mielellään kestävät mielummin puolitoista kuin kaksi tuntia. No, sellainen leffa kuin Damsel tuli sitten napattua katseluun Netflixistä, sen kummemmin speksejä katsomatta. Leffa ei ollut liian pitkä, siinä näytti olevan Atmos äänet ja jollain tapaa näytti mielenkiintoiselta, se riitti valintaperusteeksi tällä kertaa.

Leffan alku tuntui kuin olisi katsellut satukirjaa. Jotenkin kovin pehmeitä mutta värikkäitä kuvia, suurreellisia maisemia ja hmm. Prinsessoja. Olihan tämän leffan alku vähän sellainen, että ei tästä nyt ihan instant hittiä kyllä olisi tulossa, mutta katsotaan nyt miten leffa tästä kehittyy. Ja kyllähän se loppua kohden taas paljon paranikin, ei silti mitään ihan parhaimman pään leffa noin niin kuin juonen ja muun osalta. Juoni oli ihan ok ja leffassa sitä kyllä vietiin hyvin eteenpäin, mutta jotenkin kuitenkin vähän köyhä fiilis tästä silti jäi. Niin, ja jos leffassa on siis lohikäärmeitä ja muuta hyvin pitkälle fantasiaan menevää asiaa, niin ei se yleensäkään ihan viimeisen päälle meikäläisen juttu ole koskaan ollut. Tälläiseksi keskellä katsottavaksi pika leffaksi kuitenkin jäätiin ehdottomasti plussan puolelle.

Subbareista muuten puheenollen sain tuossa perjantaina viestiä Trinnovin suunnasta ja homma etenee sillä saralla. Eli huone on käytännössä nyt hyväksytty Waveformingiin ja odottelen nyt sitten vaan viimeisiä steppejä miten edetään seuraavaksi. Oletettavasti itse en tätä pääse vielä asentamaan vaan asennuksen täytyy tulla myyjäliikkeen toimesta, eli Mareksound ilmeisesti sitten tulee tämän jossain vaiheessa asentamaan. Marekhan ei ole huonetta vielä koskaan nähnyt ja tähän mennessä olen kaikki Trinnovin kalibroinnit tehnyt itse, joten innostuneena odotan minkälaisia ässiä heillä on hihassaan. Sen verran kuitenkin sain palautetta huoneesta, että jotain pientä siihen voisi vielä tehdä, ja kun kerran joku kertoo miten huonetta voisi vielä entisestään parantaa, niin kuunnellaan tietysti aina. No, olihan tämä heidän vinkki jo muutenkin hyvin tällä kertaa tiedossa, mutta piti ilmeisesti saada joku ulkopuolinen se vielä kertomaan, ennen kuin aloin sitä oikeasti toteuttamaan.

Sunnuntaina tuli suunnattua kovin odotuksin taas katsomaan hyvää kotimaista elokuvaa leffateatteriin, mutta mitenkäs sitten kävikään, jatkuiko hyvien kotimaisten leffojen suora, vai tuliko kunnon floppi. No, jos leffa on kerännyt elokuvissa jo todella kovat katsojaluvut, niin ei se nyt aivan katastrofi ainakaan voi olla. Se mikä tässä leffassa paljon kuitenkin mietitytti, on se, että Suomalainen komedia ei ole kovinkaan usein itseäni vakuuttanut. Siihen on useita syitä, nauraa on kyllä saanut ennenkin, mutta jostain kumman syystä kotimaisissa komedioissa pitkään ollut trendi, että hauskuus tehdään hauskoilla hatuilla ja täysin yli menevillä jutuilla.

Toinen juttu sitten mitä pelkäsin oli tuo käsistä lähteminen. Tässä leffassa leikittiin koko ajan veitsen terällä, mutta mielestäni pysyttiin kuitenkin koko ajan juuri ja juuri positiivisen puolella. Okein, onhan tässä taas hieman levottomia kohtauksia kuten munasillaan talon katolla, mutta isossak uvassa paketti kuitenkin pysyy jotenkin kasassa loppuun asti. Loppu on itse asiassa paljon parempi kuin ehkä osasin odottaakaan.

Eli vaikka tämä on paljon saanut kritiikkiäkin, nyt kyllä itse voin kuitenkin väittää tykänneeni. Leffa oli mukava puolitoista tuntia pitkä ja koko ajan mentiin eteenpäin. Aika meni todella nopeasti eikä tarvinnut kelloa katsella. Ylimääräinen jaarittelu oli jätetty pois huumorikin antoi ihan aidosti hymyn kasvoille useammankin kerran. Kotimainen komedia on todella vaikea taiteenlaji, tässä onnistuttiin taas hieman keskivertoa paremmin.

Tämä seuraava päivitys saattaa sisältää hyvin paljon tunnepitoisia juttuja. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut tämän harrastuksen parissa todella paljon asioita, ja lopulta kaikki näistä asioista liittyy hyvin syvästi tähän leffaan nimeltä Elvis, jota olin katsomassa Ison Omenan Finnkinossa joulukuussa 2022. Tuolloin en ollut salissa ihan yksinään, vaan salissa seurana oli arvovaltaista väkeä niin Geneleciltä kuin Mareksoundista. Toki salin oli täyttänyt muutkin hyvien äänien ja hyvän elokuvan ystävät. Tunsin siis olevani omieni joukossa. Tuo sali, jossa leffaa katsottiin oli siis tietysti tuo Ison Omenan Genelec-Sali, josta nyt voi olla montaa mieltä, mutta siitä voi lukea lisää tästä päivityksestä. Tuo ilta kuitenkin sai alkuun sellaisia asioita, joista en ole voinut aikaisemmin kuin haaveilla.

Genelec on edelleen itselle sellainen ikuisuus haave, olen haaveillut kuudentoista kaiuttimen omasta Genelec-kotiteatterista pitkään, se haave ei nyt kuitenkaan ole toteutumassa ainakaan vielä pitkiin pitkiin aikoihin. Silti, yhtään paria Genelecejä en ole vielä koskaan edes omistanut, mutta tällä hetkellä kova haave sellaisen parin saamisesta olohuoneeseen kuitenkin elää, vaatimukset tämän suhteen kuitenkin ovat sen verran kovat, että odotellaan nyt rauhassa ja katsotaan mitä tapahtuu. Ai mitkä vaatimukset, no toiveissa esteettisestä syystä olisi ehdottomasti The Ones tyyppiset kaiuttimet, G-sarja ei niinkään kiinnosta, joten odotellaan rauhassa sopivaa tilaisuutta, niin ja taloudellisesti mahdollisuutta toteuttaa. Tämäkin unelma kuitenkin edelleen elää.

Tämä ei kuitenkaan ollut tämän reissun tärkein juttu, vaikka se vahvistikin edelleen haavetta Geneleceistä. Suurin juttu tällä reissulla oli loistava keskustelu Marekin kanssa. Juttelimme lähinnä uudesta tykistä, mutta nopeasti keskustelu kääntyi sanaan Trinnov. Trinnov, laite josta haaveillut vuosia, mutta jonka nimeä en ollut ääneen edes uskaltanut mainita. No, Marek kuitenkin meni mainitsemaan, että saattaisi olla tulossa yksi laite, joka saattaisi jollain tavalla olla mahdollisuuksien rajoissa. Arvatkaa vaan heräsikö kiinnostus? No, jäin odottelemaan lisätietoa aiheesta, mutta enpä viitsinyt asiasta edes kysellä, koska edelleen haave tuntui niin kaukaiselta. Kun sitten alkoi Marekin vanhan myymälän loppuunmyynti, uskallauduin asiasta taas kysäisemään, ja loppu onkin sitten historiaa.

Eletään vuotta 2024 ja Trinnov löytyy hyllystä, Elvis kuitenkin on edelleen kotona uudelleen katsomatta. Leffahan on hyllystä löytynyt jo pitkään ja tuon illan jälkeen on ollut päivän selvää, että leffa tullaan kotiin hankkimaan ja siellä uudelleen jonain päivänä katsomaan. Nyt tuo leffa on alkanut jostain syystä taas kummitella mielessä ja nyt sitten oli aika laittaa se uudelleen tutkailuun. Näistä menneistä artisteista on viime vuosina tullut aika paljon leffoja ulos, ja Elvis varmasti on näistä leffoista kärkipäätä. Niin monessa vastaavasti kaikki muu kuin musiikki on kuitenkin saanut pääosan, ja niin meinaa hieman käydä tässäkin. Toisaalta tämä tarina on kerrottu hieman eri perspektiivistä, tämähän ei ole suoraan Elviksen tarinan, vaan hänen managerinsa, tarina.

Tom Hanks tekee leffassa erittäin hyvän roolin Elviksen managerin, eikä Austin Butler jää roolissaan yhtään sen heikommaksi. Varmasti kuitenkin yksi tämä leffan parhaista paloista on Koko:n, rooli sisar Rosettana. Leffassa kuullaan hyvin paljon musiikkia, mutta ei olisi ollut haittaa sitä vielä vähän enemmänkin korostaa. Tämä oli kuitenkin yksi niitä leffoja, joissa musiikki pisti jatkuvasti sormet napsumaan, tunnelmaan oli helppo päästä ja se todellakin vei mukanaan. Ei todellakaan ole vaikea kuvitella, miksi Elvis nousi niin suureksi kansan keskuudessa, Elvis ei vaan laulanut, Elvis todellakin kosketti.

Leffan äänet ovat hyvät, mutta ei nyt millään kuitenkaan Bohemian Rhapsody tasoa. Bohemian Rhapsody vetää kerta kerran jälkeen kananlihalle, tämä lähinnä vain tempaa musiikilla mukaansa. No, ehkä on musiikissakin eronsa, mutta silti, leffan äänet ovat enemmänkin hyvät kuin loistavat. Leffa kestää sellaiset melkein kolme tuntia joten siihen suhteutettuna korvat selviävät tästä erittäin hyvin. Musiikkia on riittävästi, mutta riittävästi otetaan myös rauhallisesti. Objekteja ei näyttäisi ihan hirveästi olevan liikkeellä, mutta kyllä niitäkin mukana on. Joka tapauksessa hyvä, leffaa tukeva miksaus, ei kuitenkaan mikään referenssi leffa missään nimessä.

Eli hyvä leffa joka nyt ei välttämättä montaa katselukertaa kestä, mutta näin reilun vuoden välillä toimi ihan hyvin. Kovaa kiirettä ei seuraavaan kertaan kuitenkaan ole. Tänään sitten olisi tarkoitus taas suunnata leffateatteriin, seuraava kova kotimainen hitti Luottomies on edelleen katsastamatta, nyt siis seuraavaksi sen vuoro. Mitä seuraava viikko sitten tuokaan taas tullessaan, aika näyttää.

Tästä kirjoituksesta voi tulla aika lyhyt. Adam Sandler ja Netflixin viikon Top-10 leffa, mikä voisikaan mennä pieleen? No, kaikki, nimittäin aivan kaikki. Tämä on tämän alkuvuoden yksi surkeimmista leffoista joita itse olen nähnyt, okei, sillain voi olla hieman epäreilua näin sanoa, että leffassa mennään pahasti sellaiselle alueelle, jossa omat karvat nousee aina pystyyn, mutta silti, tämä nyt vaan ei ollut hyvä leffa.

Lähdetään nyt siis liikkeelle siitä, että minun leffamakuun ei juurikaan tai ainakaan hyvin harvoin sopii sellaiset leffat, joissa yritetään tehdä ns. vakavaa elokuvaa, ja sitten sinne yht äkkiä ilmestyy joku örkki nenästä. Joo, no räkä on erikseen, mutta anteeksi nyt pieni juonipaljastus, mutta jos jonkun nenästä kiipeää hämähäkki ja kasvaa yht äkkiä ihmisen kokoiseksi, niin ei nyt vaan uppoa mulle. Adam Sandler ei vakuuta yhtään sen enempää kuin hämäkkikään, ja kun koko leffa pyörii näiden kahden ympärillä, niin katastrofi on valmis.

Harmi sinällään, että leffassa olisi voinut olla potentiaalia. Tässä on varmasti ollut tosi hyvä ajatus taustalla, mutta sitten käsikirjoitus on tuotu päiväkotiin ja annettu kolmevuotiaitten tehdä siitä omalla mielikuvituksellaan versio. Joo syyttäkää vaan minua, että en vaan ymmärtänyt tätä suurta ajatusta yksinäisyydestä ja tylsyydestä jne, kyllä ymmärsin, aivan tarpeeksi. Mutta siis tuo parisuhde, etäisyys, ongelmat, kuulento ja ennen kaikkea suhteen päättäminen sen aikana olisi voinut saada paljonkin hyviä juttuja aikaan, ei kuitenkaan tällä kertaa.

Tähän kun vielä lisätään, että Atmos-raidalla olleessa leffassa oli hyvin pitkälti yksi hyvä kohta, ja sekin leffan lopussa, ei tästä jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Tai no se viimeinen haaveilukohtaus avaruudessa jäi kyllä mieleen ja siinä oli varsin kivat äänet, mutta muuten leffa oli aivan yhtä hajuton ja mauton kuin muutenkin. No ehkä en nyt tätä hauku enempää, katsokaa jos ette usko, mutta kuten yksi seuraaja Instassa laittoi viestiä, ”tää sun blogi säästää aikaa kun ei tarvitse aloittaa mitään paskaa”!

Aika paljon Retribution leffasta puhuttu, en tiedä mitä kun en ole lukenut, mutta esillä leffa on kyllä ollut paljon. Itse tämä leffa piti katsoa jo jonkin aikaa sitten Itunesista, mutta jotenkin se ei vaan sitten kuitenkaan kiinnostanut koskaan niin paljon, että olisi tullut viittä euroa vuokrasta maksettua. Ja ehkä ihan hyvä niin, ainakin sen vuoksi, että nyt leffa on tullut ”ilmaiseksi” Netflixiin, ja sieltä se nyt sitten kuitenkin piti heti ottaa katsontaan.

No, sen lisäksi, että tässä säästi muutaman euron niin säästi myös kärsimystä muutaman viikon. Liam Neeson on näitä leffoja jonkin verran vuosittain julkistanut, mutta jokaista leffaa vaivaa hieman ns Jason Stathan-ilmiö, eli jokainen leffa, jossa mies esiintyy, tuntuu olevan aivan samanlainen. Tässä leffassa alkoi tuntua pahalta jotakuinkin heti leffan alussa, eikä sen vuoksi että kyydissä oli pari lasta ja heitä uhataan pommilla, vaan enemmänkin sen takia, että leffasta jotenkin puuttuu kaikki tunnelma ja särmä. Leffa tuntuu todella lattealta ja aivan täysin yllätyksettömältä ja ennalta arvattavalta. Jos leffassa olisi hahmoja avattu alkuun hieman enemmän, olisi leffa saattanut saada vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Nyt kuitenkin kaikki hahmot jäivät todella etäisiksi ja leffa lässähti täysin. Harvassa valitettavasti on positiiviset sanat tästä.

Ensimmäinen pettymys tästä tuli jo ennen kuin leffa pääsi edes alkuun, eli leffa on kuvattu tai ainakin itse saanut kovasti sellaisen toiminta-pläjäyksen ajatuksen, mutta sitten ruutuu lävähtää 5.1 äänet, vielä Netflixissä, joka on kerta toisensa jälkeen yllättänyt laadukkailla äänillä, mistä lie sitten johtuu, en päässyt nyt katsomaan onko Itunes versiossa Atmosta vai ei, mutta tässä ei ollut. Ja sek tai ylipäätään surkeat äänet kuuluivat, tässä ei ollut oikein yhtään mitään. Pari ihan yksittäistä kohtaa, mutta siihen se sitten jäi. Edes räjähdykset eivät tällä kertaa vakuuttaneet. AIka surkea esitys.

Nyt kuitenkin viikonloppuun ja siihen kuuluu tietysti leffoja. Leffojen lomassa voi tutustua myös tälläiseen uuteen mielenkiintoiseen kirjaan, jota minulle tarjottiin alkuviikosta. Lupasin ehdottomasti ottaa tarkasteluun. Kirjan nimi on Leffa Päiväkirja ja sen tekijät ovat Piia Latvala ja Taru Nieminen. Kirja löytyy muuten Kirjapaja.fi osoitteesta, jos satuit kiinnostumaan. Kirjassa on erilaisia leffahaasteita, tilaa erilaisille muistiinpanoille katsotuista leffoista ja tietysti päiväkirja katsotuille leffoille. Viimeisestä ei itselle ole käyttöä, tässähän sitä päiväkirjaa pidän jo teidän kaikkien iloksi muutenkin, mutta muuten tuosta kirjasta varmaan löytyy paljonkin kaikkea pientä iloa. Jos kirja kiinnostaa enemmän niin otappa nyt viimeistään myös tuo instagram seurantaan, siellä varmasti myöhemmin lisää kuvia kirjan sivuista.

Tälläinen leffa kuin Code 8 part 2 ilmestyi viime viikolla Netflixiin ja herätti välittömästi kiinnostuksen. Mutta ensimmäisenä ajatuksena oli että mikä ihmeen Code 8, miten minusta tuntuu etten ole tälläisestä koskaan kuullutkaan, mutta onko se oikeasti mahdollista. No, eipä ollut mahdollista, vaan olihan se ensimmäinenkin osa aikoinaan nähty, tästä sen leffan arvioon. On tästä blogista nyt ainakin se hyvä puoli (osittain syy miksi koko blogin aikoinaan aloitin), että muistaa sitten itsekin mitä on tullut katsottua ja tehtyä vuosien aikana. Päiväkirja, sitähän tämä lopulta on. Ja kyllä, kävin siis itsekin blogista etsimässä että onko tämä leffa nähnyt vai ei, ja tämä muuten hyvä vinkki myös muille, tuo blogin haku toimii aika hyvin, eli jos haluat lukea juttuja juuri jostain tietystä aiheesta, niin laita hakuun ja saat suoraan siihen liittyvät jutut.

Aika jännä, että tällä kertaa edes kummankaan leffan trailerin katsominen ei palauttanut muistia, kertooko se sitten huonosta leffasta vai jostain muusta, paha sanoa, sen verran on aikaa ekasta katselusta ja uudelleen ei kyllä millään nyt jaksa katsoa. Tämä toinen osa kuitenkin oli ihan ok, ei mikään erityisen hyvä, mutta ei mitään íhmeellistä. Juoni on tavallaan ihan kiva, mutta ei sekään oikein saa silti tästä leffasta mitään klassikkoa. Teemana näitä supervoima-leffoja on ollut viime aikoina aivan liikaa ja näihin uuden kulman tuominen ei ole kovinkaan yksinkertaista. Eipä sitä tässäkään nähty, tavallaan sitä perus hyvän ja pahan vuoropuhelua, mikä sitten lopulta on se oikea tapa käyttää yliluonnollisia voimia jos sellaisia on siunaantunut.

Äänien osalta mennään samaa linjaa, teinien sanoin, ihan ok. Leffassa on kyllä 9.1.6 Atmos-raita, mutta kovinkaan aktiivinen se ole ainakaan objektien suhteen. Ääntä kyllä tulee kivasti joka suunnasta, mutta objektit pysyvät pääasiassa paikoillaan. Ei kuitenkaan täysin, niitäkin on tullut paljon nähtyä. Pari aika siistiä kohtaa jossa ääni liikkuu hienosti lähes koko ympyrän kuuntelupaikan ympäri ja bassoakin on kivasti, silti aika peruskauraa. Kiva silti että nykyään myös peruskaura voi kuulostaa ihan älyttömän hyvältä. Mutta katsokaa itse.

Muuten leffarintamalla ei kovinkaan paljon uutta. Uusia leffoja ei ole tullut tai juuri tällä hetkellä tulossa, eikä nyt kai paljon muutakaan ihmeellistä tällä viikolla. Tänään tuli mieleen sellainen leffa kuin Elvis, sieltähän alkoi koko tämän Trinnovin tarina ja tuo leffa on edelleenkin kotona katsomatta. Trinnovista muuten puheenollen, tällä hetkellä alkaa näyttää siltä, että Waveforming alkaisi olla lähempänä Leffafriikki-Cinemaa kuin osasin edes unelmoida. Jos tämä juttu nyt saadaan maaliin, niin siitä sitä onkin sitten taas paljon kirjoiteltavaa. Niin, ja yksi toinenkin erittäin mielenkiintoinen testi saattaa tässä olla tulossa, katsotaan miten se etenee, ennen kuin kerron lisää.

Vastataampa ensimmäisenä suoraan siihen kysymykseen, mitä moni ainakin ensimmäistä kertaa tämän blogin sivuille eksyneenä tuli etsimään, eli kannattaa mennä katsomaan uusi Dyyni osa 2 leffa, kyllä kannattaa. Jos sitten kiinnostaa enemmän miksi, niin siitä sitten lisää alempana. Tämä siitäkin huolimatta, että olen itse ensimmäisen osan nähnyt kolmesti vaikka leffasta en kovinkaan paljon tykännyt enkä sitä oikein ymmärtänyt, ja itse asiassa vain kerran sen kokonaan nähneenä, koska kahdella muulla kerralla nukahdin kesken, sen verran tylsää katseltavaa se oli. Kolmannen kerran katselin edellisenä päivänä ennen kuin eilen sitten suuntasin uusinta katsomaan paikalliseen leffateatteriin ja tämä itse asiassa osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Aina monta kertaa tästä on tullut puhuttua, että ensimmäiset osat olisi hyvä kertauksen vuoksi katsoa uudelleen ennen leffaan kuin menee uusinta katsomaan, mutta olihan se tällä kertaa nyt paljon helpompaa kuin esim jonkun Mission Impossiblen kanssa, jossa osia on paljon enemmän. Nyt selvisi yhdellä leffalla, joten se tuli katsottua. Ajatukset tuosta ensimmäisestä osasta ovat edelleen aika samat, pysyin tosin tällä kertaa hereillä koko leffan ajan, että ehkä siitä jotain enemmän sain nyt mukanaan teatteriin. Äänet toki leffassa ovat edelleen aika vakuuttavat, muuten leffa ei oikein aukene, mutta toisaalta fiilis on hyvin paljon sellainen, että tässä nyt vaan rakennetaan jotain tulevaa varten, joka sitten toivottavasti seuraavassa osassa aukeaa paremmin.

Ja kyllähän tuo toinen osa sitten tarinaa avasikin aika hyvin, ja itse asiassa aika paljon jopa paremmin kuin ensimmäinen. Niille, jotka ovat tarinan kirjana lukeneet tarina varmasti aukeaa helpommin, mutta itselle kun tarina itsessään on täysin tuntematon, on ollut todella vaikeaa päästä kärryille. Nyt tarina alkoi kokonaisuudessaan hahmottua paremmin, mutta jotenkin sellainen fiilis, että leffan lähes kolmen tunnin kestoa olisi tässä voinut silti hyvällä syyllä painaa hieman tiukempaankin pakettiin. Ei sinällään, aika meni leffassa varsin jouhevasti, mutta silti muutaman kerran piti katsoa kelloa hieman sillä ajatuksella, että paljonkohan tässä vielä on jäljellä. Leffana kuitenkin todella upea ja viihdyttävä, paljon mielestäni parempi kuin ensimmäinen, tykkäsi sitten aiheesta tai ei. Siitä kai on turha edes mainita, mutta leffahan on siis tekeleenä aivan upea ja kaikki on viimeisen päälle kunnossa sen puolesta.

Tällä kertaa myös hahmot aukesivat paljon paremmin, eikä näyttelijän työssä ole mitään kritisoitavaa. Hahmot ovat suhteellisen kiinnostavia, ja nyt myös Timothee Chalametin näyttelemä Paul Atreides alkoi vihdoin nousta esiin todellisena tähtenä. Hänen roolinsa kasvoi leffan edetessä ja hienosti hän sitä loi. Kiva nähdä mihin suuntaan sitten jatkossa mennään, tämähän ei siis jää tähän vaan seuraavaksi odotellaan kolmatta osaa, jota tässä varsin hyvin taas pohjustettiin valmiiksi. Myös Zendaya Chanin roolissa miellytti tässä leffassa erityisen paljon.

Sitten pitää vielä antaa hieman palautetta paikalliselle Biorexille, niin hyvässä kuin pahassakin. Ensinnäkin äänien puolesta leffa oli varmaankin paras, jonka olen leffassa koskaan nähnyt. En tiedä oliko kyse vain leffasta itsessään vai oliko ääniä nyt nostettu tätä leffaa varten kovemmalle, mutta vihdoinkin bassot oikeasti tuntuivat ja sitä ns tactile bassoa sai tuntea myös leffateatterissa. Tätä tulee enää nykyään aika harvoin enää saatua, ja sehän tässä kaikessa on mahtavinta, etenkin tälläisissä leffoissa. Nyt basso tuntui sekä penkeissä, että ihan rinnassa asti. Muutenkin leffan äänet olivat erittäin hyvin kohdillaan ja mm. seiniltä ja katosta sai paljon enemmän irti kuin aikaisemmin. Toki tämä leffa ei ehkä aivan parhaalla mahdollisella tavalla joka kohdassa atmoksia käyttänyt hyväksi, muutama kohta jossa olisi voinut olla vielä parempaakin, mutta ehkä se sitten paranee kun pääsee kotiin. Tulin teatteriin aika viime tingassa ja upeaa nähdä sali täynnä ihmisiä, mutta sain silti aika hyvän paikan salin suht keskeltä, eli sen puolesta leffa tuli kyllä koettua niin kuin pitääkin.

Mutta tästä päästäänkin sitten siihen asiaan, johon kyllä toivoisin nyt jo Biorexin puolelta pikaista reagointi tavalla tai toisella. Olen tästä puhunut aikaisemminkin, mutta nyt se iski taas kongreettisesti eteen. Nimittäin Porvoon Prime-salin paikkojen numerointi. Porvoon Biorexissä paikkojen numerot ovat keskikonsolissa kahden paikan välissä, mutta niissä lukee vain yksi numero. Eli jos tulet vasemmalta paikka 10 tarkoittaa eri paikkaan kuin tullessa oikealta. Tätä tapahtui nyt itselle, mutta myös todella monelle muulle, eli kun ihmiset olivat jo tulleet sisään ja teatteri alkoi täyttyä, alkoi paikkojen uudelleen jako, sillä todella monet istuivat väärillä paikoilla. Ikävää kun joutuu pyytämään ihmisiä siirtymään, ja kun ei viitsi suoraan osoittaa ketään sormella, niin siinä sitten vähän jokainen miettii, että kuka tässä nyt sitten oikein istuukaan oikealla paikalla. Oikeastaan ainoa tapa saada varmuus on laskea penkit reunasta, mutta eihän sitäkään oikein pysty tekemään kun sali on täynnä. Nyt vielä pimeys iski saliin sen verran ajoissa, että ihmiset vaihtelivat paikkoja vielä valojen sammuttuakin. Ei varmasti olisi hankalaa laittaa noihin penkkeihin uudet merkinnät tai sitten toiset viereen, niin että jokaisessa tuolissa lukisi molempien puolien numero. Tämä myös hämmentää todella paljon niitä jotka harvemmin käyvät, itse tämän jo tiedän ja osaan suhtautua, mutta monelle muulle saattaa olla ikävä kokemus.

Mutta summa summarum, kannattaako mennä katsomaan, aivan ehdottomasti. Tuleeko leffa sitten hankittua vielä kotiinkin niin aivan varmasti. Nyt ollaan aika lähellä sitä pistettä, että myös Waveforming alkaa ehkä siirtyä kohti Leffafriikki-Cinemaa, ja voin sanoa, että jokaiselle tämän leffan hankkivalle ainakin subbarit tulee testattua viimeisen päälle. Tykkäsin myös kun leffassa oli muutamia ihan ”uusia” ääniä, jotka murisivat aika kivasti, etenkin yhdessä kohdassa kun jollain isommalla aseella ammuttiin. Näitä todellakin odottaa kotiin! Menkäähän ihmiset leffaan, siellä on aika kivaa!

Mea Culpa, Netflixin uutuus joka tuli alku viikosta katseltua. Eipä ollut varsinaisesti ihan hirveän hyviä arvoita missään saanut, mutta jotenkin itseä kyllä leffa kiinnosti kovasti. Kelly Rowlandin ja Trevante Rhodesin tähdittämä rikostrilleri lähtee erittäin mielenkiintoisena alusta lähtien liikkeelle ja etenkin Trevante Rhodesin rooli on alusta lähtien erittäin mielenkiintoinen ja jotenkin kovin itsensä tunteva, mutta silti niin arvoituksellinen. Leffan alussa syyllistä tai uhria on vaikea tunnistaa, mutta lopussa lopputulema ei sitten ehkä ole aivan niin yllättävä. Tai ehkä enemmänkin niin, että leffan juonta rakennettiin varsin hyvin niin, että syylliset alkoivat sieltä pikkuhiljaa piiloista putoilla pois. Silti, itse kyllä odotin vielä hieman erilaista loppua, mutta hienosti leffa kuitenkin vietiin loppuun asti.

Rowland on hyvä, mutta jää silti kyllä mielestäni Rhodesin varjoon. Toisena erittäin mielenkiintoisena ja koko leffan kannalta kaikista tärkeimmässä roolissa Sean Sagar on todella hyvä. Leffan tunnelma on alusta lähtien hyvin tiivis ja tällä kertaa ei kännykkää taas tarvinnut pahemmin katsella. Leffassa tapahtui kaiken aikaa ja leffan pituus muutenkin sisältöön suhteutettuna erittäin sopiva. Eikä tässä muutenkaan pahemmin mitään valittamista ollut. Erittäin hyvä leffa, ei nyt ihan top-lista tasoa mutta ei toisaalta myöskään kaukana siitä. Äänien osalta miellyttävä Atmos leffa, jossa bassoja kyllä pääsi taas maistelemaan aika ajoin todella kivasti.

Leffasta voisi varmasti turista vielä paljon lisääkin, mutta mennäänpä vielä hetkeksi kännykkä ja Android-maailmaan. Päätös on nyt kännykän suhteen tehty, ja uusi kännykkä jää käyttöön. Olen itse asiassa ollut jopa paljon tyytyväisempi kuin koskaan uskalsin edes odottaa, Honorista en ole löytänyt varsinaisesti yhtään sellaista epäkohtaa joka päivittäin harmittaisi, lähinnä takana on vain paljon uutta opeteltavaa, eli kaikki tarvittava on löytynyt ja paljon myös uutta. Puhelimen OS:n logiikka on lähempänä Iphonea kuin uskoinkaan ja kaikki tuntuu hyvin luontevalta käyttää, olen oikeasti tosi positiivisesti yllättynyt. Vanhassa Iphonessa akku alkoi olla jo hieman ongelma, nyt akku kestää heittämällä koko päivän ja latauskin tapahtuu hetkessä Honorin omalla 66w laturilla. Jos laturia ei ole maisemissa, lataus onnistuu kaikilla USB-C latureilla, joita löytyy joka paikasta. Langatonta latausta en ole kaivannut hetkeäkään.

Ainoa asia joka tähän yhtälöön ei kuitenkaan sopinut oli Apple Watch. AirPodit toimiin, Apit toimii ja kaiken tarvittavan olen saanut toimimaan, mutta kellon kanssa olikin sitten ne isoimmat ongelmat, Apple Watch kun ei Androidin kanssa toimi käytännössä ollenkaan. Lomalla tulikin sitten katsottua enemmän kuin tarpeeksi älykellovideoita ja arvosteluja netistä, ja lopulta se ”oikea” sieltä sitten löytyikin. Yksi suurimmista kriteereistä oli, että musiikkia pitäisi pystyä lenkillä kuuntelemaan suoraan kellosta ilman puhelinta, ja koska tällä hetkellä musiikki tulee Youtube musiikista, se pitäisi saada toimimaan. Muuten kriteereinä oli lähinnä kiva ulkonäkö ja varmasti päivän akku. Päätöksen tein lopulta kahden kellon väliltä, eli Samsung Galaxy Watch 6 Classic ja Fossil Gen 6. Ulkonäkö voitti, ja matkaan lähti Fossil.

No, se liitto ei sitten kauaa kuitenkaan kestänyt, nimittäin kellossa oli uutena Wear OS 2 versio, ja akun kesto hädin tuskin sen päivän verran ilman suurempaa käyttöä. No, päivitysten piti parantaa tilannetta ja sainkin kelloon pikaisesti asennettua Wear OS 3.0 version. Parempaakin oli vielä odotettavissa, eli tämän jälkeen tarjolla piti olla vielä myös 3.5 versio, jonka lataamisessa oli todella paljon ongelmia. Sain tuohon päivittämiseen hyvin apuja Fossilin asiakaspalvelusta, mikä sinällään kyllä kiva, ja sainkin päivityksen lopulta ladattua. Sitten kuitenkin tuli se suurin pettymys, eli kello akku romahti täysin, ja hankkimani tiedon perusteella uusia päivityksiä ei olisi enää tulossa. Olin siis aika puun ja kuoren välissä, pari vuotta vanha malli, johon uusia päivityksiä ei enää tulossa ja kello softa/akku täysin susi. Päätin vielä yhden työpäivän verran asiaa seurailla, mutta kun akku oli käytännössä kokonaan tyhjentynyt jo puoleen väliin mennessä, niin päätös oli selvä, kello takaisin ja uusi yritys Galaxyn kanssa. Onneksi Power oli erittäin ymmärtäväinen asian suhteen ja asiakaspalvelu oli enemmän kuin loistavaa.

Nyt on uusi kello ollut pari päivää käytössä ja en voisi enempää olla tyytyväinen, kaikkeen. No, ihan ei ulkonäön puolesta pääse Fossilin tasolle, mutta kaikki toimii, niin synkassa puhelimen kanssa kuin itse kellossa olevatkin ominaisuudet. Se mistä olen erityisen tyytyväinen on se, että kello tuntuu kuin mersulta verrattuna vanhaan Apple Watchiin, miksi olenkaan näin kauan ollut uskollinen yhdelle totuudelle. Kellon akkua on vielä reippaasti päivän jälkeen jäljellä ja monet ominaisuudet paljon parempaa kuin ennen. Mitään varsinaista miinuspuolta ei ole vielä tullut vastaan. Palataan tähän ehkä vielä.

Mutta seuraavaksi olisi sitten varmaan aika Dune-Viikonlopun. Jos vielä kertaalleen ensimmäinen osa kotona ja sen jälkeen leffateatteriin katsomaan toinen. Oisko siinä plääni viikonlopulle?

Viikon loma takana ja voin sanoa että tuli tarpeeseen, sekä tämän blogin, että kaiken muunkin elämän osalta. Välillä vaan on yksinkertaisesti parasta astua ulos oravanpyörästä ja päästää irti. Vaikka tässä loman 2200 kilometrin ajelusta parin päivän hiihto ja laskettelureissu varten ei ollutkaan mitään järkeä, oli se sen verran kuitenkin erilaista, että aivot pääsivät hyvin latautumaan. Ihan täysin ei kuitenkaan leffoista luovuttu tämänkään loman aikana, nimittäin matkan varrelle oli sovittu yksi vierailu, hieman erilaiseen kotiteatteriin. Niin, ihan ylipäätään näitä muiden teattereita olisi kiva nähdä enemmänkin, sillä sitä voi aina oppia uutta ja lisää.

Ihan täysin tuntematon teatteri ei tällä kertaa kuitenkaan ollut tämäkään, nimittäin samassa paikassa tuli vierailtua myös pari vuotta sitten, ja mitään valtavia muutoksia ei sen jälkeen ole huoneessa tapahtunut. Niin, ja huoneessa pääkaiuttimina toimii muuten muuan Elusive 1099 kaiuttimet, ja historia tämän huoneen omistajan kanssa liittyykin juuri tähän, eli nuo kaiuttimet tuli hankittua aikanaan yhdessä, ja sen jälkeen olen saanut muun muassa paljon apuja omien Martyjen kanssa. Ilman tätä mahtavaa kaveria ja tuhansia viestejä vuosien saatossa ei oma huone olisi lähelläkään sitä mitä se tänä päivänä on. Tästä tässä harrastuksessa lopulta on paljolti kyse, saada apua ja auttaa muita.

No mutta kun kylään kerran mentiin niin pitihän sitä sitten tietysti päästä leffaakin katsomaan. Ja isäntähän tarjosin sitten heti sellaista leffaa kuin Ferrari, joka on aivan varmasti ollut omalla katselulistalla, mutta varsinaisia odotuksia ei sen enempää ollut, kun ei ole itse leffaan tullut sen suuremmin tullut tutustuttua. Leffa oli kuitenkin Primeen tullut, niin kyllähän se sitten lopulta oli helppo valinta. Leffan pääosaa eli itse Enzo Ferraria esittää Adam Driver, ja tästä voi nyt olla sitten montaakin mieltä. Itse roolin herra kyllä veti ihan kivasti, ei siinä mitään, mutta asia joka itseäni häiritsi kyllä todella suuresti oli se, että olen viime aikoina nähnyt Enzo Ferrarin ruudulla useampaankin kertaan, ja aina eri näyttelijän toimesta. Ford vs Ferrari eli suomalaisittain Le Mans, Lamborgini ja Ferrari kaikki kertovat samaa tarinaa hieman eri ajankohdasta ja kulmasta, ja vaikka se on toki hieman liikaa vaadittu, niin kaikissa Enzoa olisi hyvin voinut näytellä sama kaveri. Esimerkiksi Le Manssissa näytellyt Remo Girone olisi sopinut tähänkin leffaan paljon paremmin kuin Driver. Siitäkin huolimatta, että en edes taida tietää miltä oikea Enzo näyttää (googlettaa). No, olen edelleen samaa mieltä. Muuten leffa on ihan hyvä ja kiva tarina, vaikkakin tarina on aika lyhyestä ajasta, kun leffan nimi on kuitenkin ytimekkäästi Ferrari. Ferrarin tarinaahaan tässä ei mitenkään kerrota, vaan lähinnä vain muutama päivän ajanjaksosta Enzon elämässä. Tulee ehkä hieman mieleen Spede-elokuva, joka oli hyvin vastaava, vaikka tässä sentään kesto paljon pidempi.

Se mikä tässä leffassa sitten todella harmitti oli aika surkea kuva. CGI-itä on paljon haukuttu ja näin se tosiaan on, esimerkiksi pari kolarikohtausta näyttää lähinnä huonolta lastenelokuvalta. Samoin jostain syystä näyttää moni muukin kohtaus, eikä maisematkaan oikein vakuuta. Joo siis kauniita maisemia, mutta ei näytä jostain syystä aidoilta. Ruutu muuten mistä tällä kertaa leffaa katsottiin oli suurin telkkari, josta itse olen koskaan itse leffaa katsonut, eli TLC:n 98″ tuumainen. Tästä ollaan kaverin kanssa paljon veistä väännetty, ja edelleen pidän oman mielipiteeni vahvasti, eli vaikka 98″ televisio näyttääkin varsin hyvältä, niin silti en kyllä omassa huoneessa edelleenkään ole tykkiä vaihtamassa telkkariin.

No, tästä päästääkin sitten sujuvasti aasinsillalla seuraavaan asiaan, eli ääniin. Kaverin ratkaisuna on siis iso teevee, ja sen alla horisonttaaliksi tehty Elusive. Itsellänihän on kolme pystymallista. Vaikka äänet tavallaan näinkin toimii ihan kivasti, niin etenkin muutamassa ajokohtauksessa, jossa auto liikkuu sivulta toiselle, huomaa hyvin kun äänikenttä ei ole niin yhtenäinen, eli ääni vähän niin kuin tekee u-mallin koukkauksen, sen sijaan että se olisi aivan linjassa. Puhe kuitenkin kuulostaa tulevan sieltä mistä pitää, ja muutenkin äänet myös telkkarin kanssa toimii erittäin hyvin. Ja kun sanon erittäin hyvin, nautin edelleen kaverin huoneessa katselusta erityisen paljon edessä on lisäksi pari samanlaista Full Martyä kuin itsellä, mutta se isoin ero sitten on muissa kahdeksassa kaiuttimessa, jotka kaverilla ovat JBL:n 305p aktiivit, jotka ovat muuten ihan uskomattoman hyvän kuuloiset, eikä edes hinnalla pilatut. Tietysti se, että kaikki kahdeksan ovat samaa mallia auttaa paljon, mutta se mistä olen myös kaverille erityisen kateellinen on huoneen korkeus, joka peittoaa oman huoneen huomattavasti, ja tuo todella paljon avaruutta ääneen. Jonain päivänä toivottavasti vielä itselläkin.

Kaiken kaikkiaan siis loistava vierailu, loistava loma ja nyt sitten taas takaisin kotona ja arjessa. Ferrari kannattaa ehdottomasti katsoa, mutta ihan liikoja ei kannata odottaa, vaikka nimi antaisi jotain muuta odottaa. Kyseessä nyt ehkä enemmän parisuhdedraama, kuin autoleffa, joten sellaista ei suoranaisesti kannata odottaa.