Rankka leffaviikonloppu menossa. Perjantaina oli taas hieman vaikeaa löytää mielenkiintoista katsottavaa ja lopulta päädyin katsomaan Paper Lives leffaa Netflixistä. Jonkin verran leffa kiinnostanut ja pariin kertaa intron katsottuani tämä on kyllä koko ajan kiinnostanut, mutta toisaalta odottanut ns. oikeaa hetkeä. Paper Lives on maaliskuussa julkaistu Turkkilainen leffa, joka kertoo tarinaa nuorena hylätystä miehestä, joka on katujen kasvattina luonut uraa pahveja keräämällä.

Jos tämä leffan olisi kutistanut kymmeneen minuuttiin, leffa olisi varmasti ollut todella hyvä tarina. Jotenkin taas tälläkin kertaa kuitenkaan oma mielenkiinto ei meinannut millään pysyä kasassa koko leffan aikaa. Leffassa toisaalta oli syvällinenkin juoni, mutta jotenkin en saanut siitä oikein millään kiinni. Toki leffan viimeinen viisi minuuttia avasi leffan koko idean, mutta minulle se vaan tuli aivan liian myöhään, eikä auttanut enää oikein pelastamaan leffaa.

Muutenkin viikonloppu on ollut vaikea. Jos tuli perjantaina etsittyä leffaa pitkään niin sama toistui eilen. Iso karkkipussi ehti jo loppumaan, eikä sopivaa leffaa ollut löytynyt vieläkään. Toisaalta Hannibal leffa kiinnosti todella paljon, mutta jotenkin tekisi mieli ensin katsoa Uhrilampaat alle, mutta sitä vastaavasti ei tunnu mistään löytyvän. Vähän outoa, että esim. Hannibal löytyy Netflixistä, mutta uhrilampaita ei. Toisaalta kiinnosti yllättävänkin kovasti katsoa Tenet vielä uudelleen, mutta odotan tuota vielä hieman. Kolmantena kiinnosti kovasti Rattiraivo, mutta jotenkin senkin muutamaa arvostelua luettua en jaksanut lähteä katsomaan. Ehkä tähän vaikutti tuhlattu viisi euroa Hard Kill leffaan, muutama päivä sitten. Eniten ehkä on pitkään kiinnostanut The Gentleman leffa, mutta aina vaan sekin on jäänyt ostamatta. En tiedä miksi.

No joka tapauksessa tällä kertaa leffa jäi sitten kokonaan katsomatta, ja ”leffana” meni sitten jo vaikka kuinka monetta kertaa Hans Zimmerin Live in Prague. Levy, jota voi katsoa aina uudelleen ja uudelleen väsymättä koskaan. Tuo konsertti saa aina hymyilemään ja niin hyvälle tuulelle, että sen voi aina heittää ruudulle jos tylsistyttää. Tuo oli muuten jo toinen kerta tällä viikolla kun tuo levy on ruudulla, eikä yllätys, onhan tämä korona-aika nyt vähän tylsistyttävää.

Bram Stocekerin Dracula tuli yllättäen vastaan Torissa ja aika nopeasti siitä sitten kaupat syntyikin, vaikka todellisuudessa tästä leffasta ei hirveästi ollut tietoa (itselläni) ja muutenkin sellainen leffa, jota tuskin olisin vuosi sitten vielä edes hankkinut. Ei tämä nytkään mikään ostoslistan kärjessä oleva leffa ollut, mutta katsottuani jonkin aikaa sitten uudemman Dracula Untold-leffan, vaikutti tämäkin sellaiselta, joka olisi hyvä katsoa. Onhan kyseessä kuitenkin merkittävä teos elokuvahistoriassa, ja ennen kaikkea sen vuoksi, että jos leffassa on mukana Anthony Hopkins, sen on oltava hyvä.

Dracula on siinä mielessä hyvin outo leffa, että ainakin minun on hyvin vaikea kategorisoida sitä oikein mihinkään kategoriaan. Leffa ei oikein ole toimintaleffa, se ei oikein ole jännytysleffa, toisaalta se on rakkauselokuva, mutta sitäkään ei ihan perinteisessä mielessä. Leffa on siis kaikkea eikä oikein mitään. Voisikohan tämä sitten olla kategorialtaan vaikka Draculaleffa?:) Leffan juoni on jotakuinkin yhtä sekava, mutta kyllähän tämän leffan silti varsin mielellään katsoi, vaikka itse ehkä kuitenkin tykkäsin enemmän uudemmasta Untold-leffasta.

No, mutta myönnettäköön nyt kuitenkin, että suurin syy tämän leffan hankintaan oli tietysti saada pitkästä aikaa taas jotain oikeasti hyvältä kuulostavaa materiaalia kaiuttimiin, ja sitä tämä leffa kyllä toimitti. Leffan äänet oli masteroitu Atmokseksi, ja pitkästa aikaa taas masterointi, jolla on ollut oikeasti jotain annettavaa. Atmosta käytettiin aika kivasti hyödyksi, ja leffassa oli paljon hienoja kohtia äänien puolesta. En tätä leffaa nyt varmastikaan demona tule käyttämään, mutta hyvät Atmos äänet joka tapauksessa. Masterointi tässä oli muutenkin varsin onnistunut, hyvä leffa siis kokonaisuutena.

Vaihteeksi taas hieman amerikkalaista dokumenttia Netflixistä. Tämä tuli nyt ensimmäistä kertaa vastaan ja vaikka kuinka mieli halusi jotain ns. normaalia elokuvaa, tästä ei nyt vaan päässyt ohi, pakko se oli siis katsoa. Amerikkalaiset dokumentit ovat yleensä todella laadukkaita ja mielenkiintoisia, tämä ainakin jälkimmäinen, mutta olihan se varsin hyvin tehty muutenkin, vaikka aavistuksen poukkoileva olikin.

Dokumentti siis kertoo amerikkalaisesta yhteiskunnassa ja tarkemmin ottaen sen yliopistokulttuurista, jossa rahalla saa paljon aikaan. Hommahan siis jenkeissä menee niin, että muutamat lajit lähinnä koripallo ja jenkkifutis keräävät kouluille valtavat kasat rahaa, mutta vastaavasti moni pienempi laji on omillaan. Systeemissä on paljon hyvää, mutta myös paljon aika sairasta meininkiä, kuten esimerkiksi juuri se, että lahjoittamalla riittävästi rahaa koululle, voi sillä ostaa lapselleen opiskelupaikan. Kun vielä koulujen erot (maineen osalta) ovat aika valtavat, on monella rikkaan perheen lapsella hieman erilaiset mahdollisuudet kouluun kuin tavallisella nuorella.

En tiedä kuinka paljon tässä dokumentissä esiin tulleet asiat ihan oikeasti yllättivät, mutta aika karua meininkiä joka tapauksessa. Asiat kerrottiin aika mielenkiintoisesti ja lopulta aika avoimesti, eikä tämä keissi ole edes kovin vanha. Hyvä dokumentti jälleen kerran.

Jos oli viime viikolla käsittelyssä legendaarinen leffa Con Air, niin tällä viikolla laitettiin vielä astetta paremmaksi. Waterworld leffa vuodelta 1995 on oman nuoruuden todellisia suosikkileffoja, en vieläkään oikein ymmärrä miksi tuona aikana tuli näin käsittämätön määrä loistavia leffoja, mutta ainakin itselleni sieltä on jäänyt monta suosikkia. Samoin kuin Con Airin kohdalla, tämäkin leffa on elänyt omissa muistoissa todella syvällä, mutta siitä huolimatta leffaa ei ole tullut aikoihin katsottua, ja leffan tapahtumat tämänkään leffan osalta ei ollut kovinkaan hyvin muistissa, ja hyvä niin.

Waterworlia on aika paljon arvostelut, mutta itse kyllä edelleen tykkään. Leffassa on hyvä juoni, kevyehkö sellainen, mutta joka tapauksessa leffa jaksaa pitää mielenkiinnon kyllä yllä. Roolit ovat loistavat, etenkin Kevin Costnerilta tämä on ehdottomasti yksi parhaita rooleja. Jeanne Tripplehorn ei jää tässä yhtään sen huonommaksi, ja etenkin näiden kahden välejä ja hidasta rakastumista kuvataan leffassa todella hienosti. Tina Majorinon esittämä Enola sopii myös leffaan täydellisesti, ja tuo herttainen, mutta kuitenkin niin itsevarma nuori neiti tuo paljon iloa tähän leffaan. Leffa on tarpeeksi vakava, siinä on riittävästi huumoria, mutta ennen kaikkea se on hyvin tehty, ja siinä ei esim näy Con Airin kaltaista ”liiallista ohjaamista”, vaan roolit tuntuvat luonnollisilta.

Sen lisäksi, että tämäkin leffa on tietysti löytynyt omasta hyllystä VHS:änä, niin leffalla on itselleni muutekin paljon merkitystä. Olin nimittäin joskus vuosituhannen alkupuolella tutustumassa Universar Studioilla Los Angelesissa, joka on siis studioiden yhteyteen rakennettu elokuva-aiheinen ”huvipuisto”. Tuolloin puistossa oli Waterworld näyttämö, joka siis oli tuon elokuva lavasteet, siitä ensimmäisestä ”kaupunkikohtauksesta. Siellä sitten esitettiin näytös, joka sisälsi paljon räjähdyksiä, vesijettejä ja paljon muuta toimintaa. jota tuossa leffassakin nähtiin. Oli muuten aika vaikuttava esitys tuolloin, ja josta ehdottomasti myös tuon leffan tunnearvoa itselleni.

Leffaan siis liittyy monellakin tapaa paljon hyviä muistoja, mutta tykkään leffasta kyllä ihan aidosti muutenkin. Tällä kertaa leffa tuli katsottua sen arvon mukaisesti UHD-levyltä. jonka jostain jokin aikaa sitten ostin. Leffa löytyy nyt siis myös omasta hyllystä ja sinne se kuuluukin. Leffan äänet oli tässä versiossa masteroitu DTS:X muotoon, ja kyseessä muuten ensimmäinen DTS:x leffa pitkään aikaan, ja muutenkin tullut aika vähän nyt katsottua UHD-leffoja. Äänet olivat erittäin hyvät ja toivat leffalle oikeutta, mutta ei tämä tietysti nyt ihan uusille action leffoille pärjää. Suosittelen kuitenkin etenkin nuorempaa polvea tsekkaamaan tämänkin leffan.

En tiedä olenko koskaan kirjoittanut vielä päivitystä näin myöhään leffan katsomisen jälkeen, mutta jotenkin ei nyt vaan napannut, ja täysin samoin sanoin voi kuivalla sunnuntaina katsomaani leffaa Cherry. On edelleen hienoa kun AppleTV-plussaan tulee uusia ilmaisia leffoja, ja yleensä odotan niitä kovasti, niin tätäkin. Mutta siihen se sitten tällä kertaa jäikin.

Leffan alusta tuli hyvä fiilis, musiikit tuntuivat olevan todella hyvät ja hyvin suunnitellut, mutta itse leffa ei sitten lähtenyt oikein missään vaiheessa liikkeelle. Leffa kesti melkein kaksi ja puoli tuntia, mutta saman asian olisi voinut aivan varmasti kertoa hyvinkin paljon lyhyemmässäkin ajassa. Leffan teemat olivat hyvin tuttuja, lähtö armeijaan kun tyttöystävä jättää, huumeet, alkoholi, paluu armeijasta ja sen jälkeisen ongelmat elämän hallinnassa. Tarina oli kuitenkin tylsä, eikä antanut yhteenkään näistä aiheista oikein mitään uutta. Myös leffan käänteet jäivät aika vaisuiksi, eikä leffa tosiaan jaksanut pahemmin kiinnostaa.

Tom Hollandin roolia on paljon kehuttu, se ehkä oli sitten jotain hyvää, jos tästä leffasta täytyy sellaista väkisin etsiä. En siitäkään kuitenkaan mitään erityistä saanut, eli varsin normaalia kaavaa sekin. Tylsä blogiteksti, tylsä leffa, mutta sellaista se välillä on.

On paljon leffoja, joista on hyvät muistot nuoruudesta ja leffoja, joista pitkään varastosta löytyi myös VHS-kasetti. Con Air on yksi niitä lapsuuden suursuosikkeja, jotka kuuluvat samaan sarjaan Heat, Face off ja The Rock leffojen kanssa. Sattumalta tietysti näistä monessa leffassa myös samoja tekijöitä ja näyttelijöitä takana. Ei siis ole ihan sattumaan, että Jerry Bruckenheimerin leffat ovat olleet nuoruudessa suosikkeja.

Con Air on kuitenkin hyvä esimerkki näistä leffoista myös toisella tapaa. Näistä leffoista kuultaa loistvat muistot, ja ne on jäänyt katsomatta uudelleen pitkäksi aikaa johtuen lähinnä siitä, että ne tuntuvat niin kovin tutuilta. Nyt palattuani Con Airin pariin niin on taas nöyrästi tunnustettava, että leffasta ei oikeastaan muistanut enää yhtään mitään, paria kohtaa lukuunottamatta, ja nekin olivat lähinnä pari hyvin merkittävää musiikki/laulukohtausta, joita ei voi unohtaa.

Fakta on kuitenkin se, että Con Air on edelleen todella loistava leffa ja hakkaa mennen tullen monta tämän päivän toimintaleffaa. Tämän ajan leffoille tyypillisesti muutamassa kohdassa paistaa hieman kankea (liian ohjattu) näytteleminen, mutta muuten leffa on juoneltaan ja rooleiltaan huikeaa viihdettä. Toimintaa riittää ja tehosteet voisivat olla tätä päivää, mutta muuten leffa on täyden kympin viihdettä edelleen.

Blogi lähenee viidettä sataa päivitystä mikä muuten on aika ällistyttävä numero. Viimeaikoina blogi on keskittynyt lähinnä leffoihin, vaikka koko blogin ideana oli aivan yhtä lailla kertoa myös harrastuksesta muutenkin. Rakentelu ja päivittäminen nyt vaan on ollut erinäisistä syistä jonkin aikaa tauolla, johtuen ihan vaan siitä, että vuosi sitten tuli päätettyä todella valtavat muutokset, joista tämän blogin alkupuolella siis paljon asiaa. Ei vaan ole ollut mitään akuuttia tarvetta tehdä mitään. Pieniä suunnitelmia kuitenkin taustalla on mielessä, miltä esim kuulostaisi kaiuttimien päivittäminen DIY Soundgroupin itse tekemiin pönttöihin? Katsotaan saisiko tästä seuraavan kesäprojektin myös lukijoiden iloksi.

No jopas, tänään tuli työpäivän päälle hieman aikaa leffan katsomiseen ja valinta tänään oli helppo tehdä. Lying and stealing leffa sen enempää googlailematta vaikutti erittäin mielenkiintoiselta viime viikolla Netflixiä selatessa laitoinkin sen suosikkien listalle odottamaan. Eikä turhaan, leffahan osoittautui sitten oikein loistavaksi tekeleeksi.

Jokainen varmaan tuntee ainakin osaltaan Oceans leffa, jossa juonitaan kivoja pieniä juonia muutamien miljoonien kasinoryöstöjä varten, tässä pöllitään enemmänkin taidetta. No, eipä tämäkään ollut mitään uutta, vastaavaa on ollut mm. Entrapment-leffassa, joka itseasiassa on sen verran hyvä leffa, että sekin pitäisi joskus taas katsoa uudelleen. Keikkoja on myös ennenkin tehty velkojen maksuun milloin missäkin leffassa.

Tässä leffassa ei siis ollut missään mielessä mitään uutta, mutta jotenkin tämä leffa silti oli niin fressi ja mielenkiintoinen. Tässä leffassa todellakin oli sitä jotain, joka piti ajatukset taas täysin kiinni leffassa ja hymyn huulilla. Theo James ja Emily Ratajkowski olivat aivan ällistyttävän aitoja hyviä, eikä Ratajkowskin katsomisessa muutenkaan mitään ongelmaa ollut.

Tämän lisäksi heti leffan alusta lähtien tuli myös selväksi, että leffan äänet olivat todella ajatuksella tehty. Piti oikein tarkistaa että montako henkeä huoneessa oikein on kun sekä ylä (Neural:X) että sivu ja taka kaiuttimet olivat koko ajan hienosti käytössä. Muutenkin äänissä oli painoa, dynamiikkaa ja tarkkuutta enemmän kuin tälläisissä leffoissa yleensä koskaan on. Hieno kokonaisuus, mahtava leffa ja todellakin suosittelen!

Jos eilen mentiin kovaa vauhtia kohti aallon pohjaa niin tänään sitten otettiin hieman lisää vauhtia pohjalta ja noustiin kerralla takaisin aallon huipulle. Tällä kertaa ruudulle nimittäin astui Ranskalainen Sentinelle leffa, joka osoitti täydellisesti sen miten alle puolentoista tuntiin saadaan laitettua kaikki oleellinen, eikä mitään ylimääräistä. Netflixistä löytyvä uutuus oli itseasiassa niin hyvä, että sitä on pakko miettiä jopa top-listalle, vaikka ehkä tähän saattaa osaltaan vaikuttaa pikkuisen myös eilisen leffan suuri pettymys.

Päin vaistoin kuin eilisessä leffassa, tässä näyttelijätyö oli kaikilta osin pelkkää priimaa. Okei, leffa pyöri hyvin pitkälti Olga Kurylenkon esittämän Klaran ympärillä, mutta Klara hahmona oli tällä kertaa loistava, ja loistavaa oli myös Kurylenkon näyttelijäntyö. Rooli sinälläänkin oli erittäin mielenkiintoinen. Asetelma itsessään ei ollut mikään uusi, sodasta palaava nuori ihminen yrittää löytää jälleen takaisin normaaliin elämään, mutta yleensä nuo henkilöt ovat aina leffoissa vakavasti sairaita miehiä, jotka joko tappelevat tai juovat itsensä hengiltä, mutta nyt oli kyseessä nainen. Näitä ehkä on, mutta suoralta kädeltä ainakaan minä en löydä niitä yhtään. Klara oli hahmona jotenkin todella karu, mutta kuitenkin hyvin päättäväinen ja luonnollinen, todellinen.

Leffa kokonaisuudessa oli myös hyvin nautinnollinen. Äänet olivat vain 5.1, mutta silti leffa oli ääniltään yksi parhaista leffoista pitkään aikaan. Leffassa ei sinällään ollut mitään suuria erityistehosteita, mutta bassoissa mentiin useaan kertaa todella syvälle ja sen lisäksi kaikki tunnelman luontiin käytetty musiikki ja äänet olivat loistavasti onnistuneita. Sitten kuitenkin esimerkiksi räjähdykset on tehty leffaan yhtään niitä korostamatta, tai siis oli todellakin korostettu, mutta sanotaan ehkä paremminkin että ei niinkään kovilla äänillä tehostettuina vaan hidastuksilla ja hiljaisuudella. Todettakoon vielä loppuun, että vaikka tarinassa oli monta puolta, niin siitäkin huolimatta loppupeleissä leffa oli nimenomaan Klaran tarina selviytymisestä sodan julmuudesta.

Piti tulla mahdollisimman nopeasti oksentamaan tämä kirjoitus pois, ja sen jälkeen unohtaa koko leffa. Eletään vasta maaliskuuta, mutta vuoden huonoimman leffan palkinto on jaettu jo tänään, tästä on aika vaikea päästä enää alemmas. Vielä enemmän tämä ilta harmittaa kun menin kaiken lisäksi tästä leffasta maksamaan Itunesissa vitosen. Jotenkin kuvittelin, että Bruce Willisin leffat pitää olla edes jotain tasoa, enkä edes tutustunut leffaa netissä ennakkoon. Trailer näytti kivalta action leffalta, mutta pettymys oli aivan valtava alusta loppuun! Mistä saa rahansa taikaisin??

Hard Kill on auttamatta vuoden huonoin leffa ja sen ovat ilmeisesti todenneet monet muutkin. Lähdetään nyt vaikka siitä, että näytteleminen kautta linjan on aivan luokatonta, uskon, että yläkoulun näytelmäkerhokin pystyy parempaan kuin tämä. Kaikki henkilöt on jotenkin jo lähtökohtaisesti roolitettu action leffaan täysin väärin, jopa Willis näyttää kuin olisi ensimmäistä leffaa tekemässä. Muiden suoritus on niin kaavamaista paperista lukemista ilman minkäänlaista luontevuutta, uskottavuutta tai rentoutta, että leffa lähinnä vain naurattaa. Rehellisesti, pitkästä aikaa leffa, jonka olin aika valmis jättämään kesken.

Sen lisäksi, että näytteleminen meni pahasti alta riman, samoin meni käsikirjoitus. Kun mainitsin koulun näytelmäkerhon, tämä vaikutti juuri sellaiselta, jossa oli kaikki kaikkien tuntemat manooverit ja kliseet vedetty peräjälkeen ruutuun ja kuviteltu, että sillä saadaan hyvä action leffa aikaiseksi, no ei saatu, lähinnä itketti. Leffassa oli monta sellaista kohtausta, jotka nyt vaan yksinkertaisesti tuntuivat hyvien käänteiden sijaan täysin naurettavilta. Leffan hauskin kohta ehdottomasti oli kun metallioven lukko piti avata, ja kun normaalisti tuollaiset avataan voimapihdeillä, nämä vetäsivät peliin kunnon polttoleikkurin! Tuntui myös, että kun tuo pahisjengi meni tuonne tehtaaseen heitä oli kymmenkunta, mutta jostain niitä vain tuli lisää ja lisää. Mutta nyt ei vaan jaksa enää, surkea mikä surkea ja sillä hyvä!

Kauan sitä tuli odotettua ja valtava pettymyshän siitä sitten kuitenkin tuli. INXS live baby live levyä on alan foorumeilla kehuttu todella paljon ympäri maailmaa. Monet pitävät levyä parhaimpana Dolby Atmos musiikkilevynä mitä löytyy, itse nyt uskalla olla todella paljon eri linjoilla. Ensinnäkin levyn musiikki ei ole itselleni kovinkaan tunnettua ja uutena kuuntelijana musiikki ei sytyttäny. Itseasiassa tunnettuja biisejä ei koko konsertissa tainnut olla kuin yksi tai kaksi ja niistäkään kummastakaan ei tullut sellaista fiilistä, että nyt lähtee. Levy vaan ei jotenkin sytyttänyt, vaikka moneen kertaan olenkin sanonut, että hyvä konsertti on hyvä konsertti oli musiikki sitten mitä tahansa. Konsertti oli iso ja olihan siellä ”muutama” jotka tuntuivat tykkäävän, mutta mutta..

Toinen iso pettymys sitten olikin se Atmos. Ai mikä Atmos? No eipä tässä nyt kyllä tuntunut Atmosta olevan lainkaan, vaan koko konsertin ajan tuntui kuin äänet tulisivat lähinnä vain edestä. Jep, ja kyllä se Atmos raita oli päällä, se tuli tarkastettua moneen kertaan. Jotenkin äänenkuva ei nyt vaan tässä olla lähelläkään sitä mitä on tottunut Metallican, Zimmerin ja muiden levyiltä kuulemaan. Edes dynamiikkaa ei tästä löytynyt, jos ei sitten vääntänyt volyymia oikein kunnolla, ei tullut kylmiä väreitä missään vaiheessa.

Iso iso pettymys siis koko levy. Osittain aikataulu, mutta myös osittain kiinnostussyistä tämä tulikin katsottua kahdessa osassa, eikä nekään kumpikaan ihan ilman kännykkää sujuneet. Ei nyt vaan lähteny. Kuvan laadusta pitää sen verran antaa plussaa, että näin vanhaksi konsertiksi tässä oli kuvan osalta tehty kyllä hienoa työtä restoroinnissa. Toivottavasti monta muutakin konserttia historiasta vielä löytää tiensä levylle, kunnon atmoksen kera.