Eilen kun leffaksi tuli valittua piraatit, oli vaihtoehtoja muutama muukin ja yksi niistä oli Netflixin Dragged Across Concreate-niminen leffa, jota tähdittää mm. Mel Gibson. Leffa vaikutti erittäin hyvältä, mutta jostain syystä tunnelma ei tuohon leffaan eilen ollut vielä oikea. Tänään se oli ja jotain juuri tämän tyyppistä toivoinkin tänään näkeväni.

Tämä leffa kuitenkin osoitti tänään jälleen sen, miksi leffojen katsominen on niin hauskaa. Jotenkin ollut vähän alavireinen olo koko leffojen katsomista kohtaan viimeaikoina ja tänäänkin mietin hyvin pitkään jaksanko katsoa yhtään mitään. Ajattelin valita elokuvan joka ei ollut kovinkaan actionpakattu, mutta toisaalta kuitenkin leffa, jossa tapahtuu. No, ei tapahtunut. Leffa oli todella hidastempoinen, ja suurimmaksi osaksi kuvattiin kahta miestä istumassa autossa, joko paikallaan tai liikkeessä, mutta kuitenkin. Siitäkin huolimatta leffa oli niin mielenkiintoinen ja intensiivinen, että kännykän katsomisenkin aikana leffa piti keskeyttää, ettei mitään jäisi näkemättä.

Leffan juoni on jotenkin hyvin erikoinen. Jonkinlainen ajatus leffan juonesta on koko ajan, mutta siitäkin huolimatta leffa yllättää joka kulmassa. Leffan juoni on suorastaan nerokas, siinä omassa genressään. Vaikka leffa kestää sen kaksi ja puoli tuntia niin leffan loppua ei tullut hetkeäkään odotettua, siitäkään huolimatta että leffan tarina eteni aika hitaasti. Mel Gibson on hyvä, mutta ei jää millään tapaa yksin.Vince Vaughn on oma itsensä, hyvä, mutta ei mikään erityinen. Sen sijaan Tory Kittles on mestarillinen omassa roolissaan, eikä roolitukset muutenkaan jää yhtään hullummiksi.

Yllättävä, erilainen, mutta ehdottomasti loistava leffakokemus oli tämä kyllä tänään ja antoi jälleen uskoa siihen, että hyviäkin leffoja riittää kun jaksaa etsiä. Muutama muukin on vielä Netflixissä odottamassa, joten niitä lisää taas ensi viikolla. Tätä uskallan suositella.

Aloitetaanpa tällä kertaa tuolla jälkimmäisellä, eli monia varmasti kiinnostaa mitä tänä vuonna tarttui Black Fridaystä haaviin. Mitään laitehankintoja tällä hetkellä ei ole ollut haaveissa, joten sille osastolle en ole oikeastaan mitään edes katsellut. Toki muutamien liikkeiden listat on tullu selattua läpi, mutta kuten sanoin, jos ei ole mitään tarvetta niin ei näitä oikein hankita vain hinnan vuoksi. Leffaja sen sijaan tuli muutama hankittu, mutta tavallaan levyjen määrän sijaan sijoitin tällä kertaa laatuun. Tai ainakin toivon niin. Levyjä tuli hankittua yhteensä kymmen kunta niin kuin viime vuonnakin, mutta nyt niistä kahdeksan löytyy samasta Harry Potter setistä.

Harmi kun tuota settiä ei ainakaan tuntunut mistään löytyvän suomiteksteillä, joten briteistä englanninkielinen versio tuli tilattua. CDON.comista sen olisi saanut, mutta silloin versio olisi ollut blueray, jossa ns. tavalliset äänet. Halusin nyt kuitenkin ehdottomasti parasta, joten kaikki kahdeksan levyä DTS:X äänillä ja UHD 4K levyinä. Hinta mielestäni aika ok, noin puolet halvempi kuin oikeastaan mistään olen aikaisemmin löytänyt. Hintaa peri leffa tulee noin 8 euroa mikä kuitenkin on ihan ok. Etenkin kun katsoo noiden yksittäisten levyjen hintoja Suomessa. Lisäksi Gigantista löytyi tuo kolmas osa Fifty Shades of Gray leffaan (UHD) ja Ebaystä mm. Kevin Kostnerin Criminal joka vaikutti aika hyvältä leffalta. Kyllä näillä taas hetken pärjää, etenkin tuo Harry Potter voisi olla kiva projekti jouluksi.

Tänään kuitenkin vuorossa oli Piraattien viimeinen ja viides osa vuodelta 2017. Odotuksissa oli hyvät äänet ja hyvä leffa, ikävä kyllä tuo fiilis ei nyt aivan tänään täyttynyt. Äänet toki olivat varsin hyvät, mutta toisaalta odotin kyllä jotain muuta kuin 5.1 ääniä. Itse leffasta pitää nyt hieman nolona todeta että puolessa välissä nukahdin, ja sen jälkeen ei enää oikein päässyt leffaan mukaan. Tämä oli taas mielestäni hieman samaa toistoa ja jotenkin aavistuksen tylsää. Ei niin huono kuin toinen ja kolmas, mutta ei millään ensimmäisen ja neljännen tasoa. Eniten mieleen jäi kaikkien aikojen heittämällä paras pankkiryöstö!

Koko sarjasta jäi nyt todella kaksijakoiset fiilikset, mutta onpahan nyt koko sarja katsottu ja uudelleen ei hetkeen varmasti tule katsottua. Paljon hyvää, mutta paljon asioita joista en erityisesti pidä. Juoni ei oikein viiteen leffaan kanna, jotain muuta olisi odottanut. Ihan kuitenkin asiallisia leffoja, joista erityisesti tietysti mieleen jää musiikit.

Ei sitten ole vielä kertaakaan ollut näin vaikeaa alkaa kirjoittamaan päivitystä tänne blogiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta Tomyn Muistokirja niminen leffa tuli katsottua jo keskiviikkona, mutta vasta nyt siitä jaksoi alkaa kirjoittamaan. Todellisiin tapahtumiin perustuva erittäin surullinen, mutta toisaalta jotenkin niin koskettavan iloinen leffa elämästä ja kuolemasta. Leffassa naisella on terminaalinen syöpä, jolle hän ei kuitenkaan halua antaa koko sieluaan puhumattakaan läheisistään. Naisen halu elää iloiten elämänsä loppuun on koskettavaa, mutta toisaalta myös hänen halunsa antaa muiden jatkaa elämäänsä hänestä riippumatta on jotenkin niin aitoa ja tunteellista.

Kuoleman vuoteella nainen kirjoittaa muistokirjaa pienelle pojalleen, jonka toivoo saavan siitä kuitenkin muiston äidistään. Kirja sinällään ei ole leffassa pääsosassa, vaikka se tietysti punaisena lankana taustalla onkin. Elokuva on enemmänkin siitä, miten elää viimeiset hetket iloiten ja milloin on aika luovuttaa. Leffa on varsin hyvä, mutta toki ajoittain raskas. Tästä johtuen ehkä tämän kirjoituksenkin kirjoittaminen on ottanut aikaa.

Jostain syystä leffa oli atmos-raidalla, vaikka siihen ei varsinaisesti ollutkaan tarvetta. Toisaalta pitääkö aina olla, toivottavasti tosiaan tämä ääniraita leviää jatkossakin kovaa vauhtia, eikä vain toiminta ja alien leffoihin. Yksi tärkeä asia tänään kuitenkin tuli testattu, Netflixin ääniongelmat minun huoneessa ei johdu HDMI-piuhasta, sillä sitäkin koitin vaihtaa ilman tulosta. Atmos äänet ja Netflix ei vaan edelleenkään toimi hyppimättä. Mitähän sitä seuraavaksi yrittäisi?

Tänään vuorossa oli taas löytää jotain mielenkiintoista Netflixin puolelta ja sieltä tarjolla oli leffa nimeltä Arkansas. Leffaa kuvastaa erityisesti erikoisuus. Leffasta tulee mieleen jollain tapaa Tarantinon leffat, vaikka aivan Tarantiinolaistakaan tästä ei kyllä millään saa. Leffa oli hyvä ja mielenkiintoinen, mutta jollain tapaa ei niin perinteinen. Näyttelijäkaarti leffassa oli varsin tunnettua, ja se toki näkyi myös leffan laadussa. Leffa oli ehkäpä keskiverto Netflix leffaa hieman parempaa laadultaan.

Leffa oli hauska, vaikka ei nyt varsinaisesti mitään komediaa sisältänytkään. Leffan hahmot olivat itsessään hauskoja, mutta kuitenkin ihan kaikessa merkityksessä uskottavia. Eikä se juonikaan ollut yhtään hassumpi. Vaikka se olikin aika omanlaatuinen, niin silti kuitenkin varsin helposti seurattava eikä liian kimpoleva. Tämä kuului ehkä taas siihen kaartiin leffoja, jossa tapahtui paljon, mutta ei sitten kuitenkaan niin mitään. Eli juoni oli selkeä ja etenevä, mutta mitään varsinaista kliimaksia ei lopussa sitten kuitenkaan nähnyt.

Äänet eivät olleet leffassa kummoiset, mutta eipä niitä tänään kaivannutkaan. Voi suoraan sanoa, että leffasta ei äänien osalta jäänyt oikein mitään mieleen, hyvin pehmeä ja mitään sanomaton raita, vaikka en ehkä mitään muuta odottanutkaan. Hyvin kuitenkin leffan mukainen, ja musiikki tässäkin aika omalaatuista, jotain sinne Tarantiinoonpäin kallellaan ehkä sekin. Ihan hyvä leffa.

Jos lukee otsikon ja luulee tuolla nimellä löytävänsä Tokmannilta hyvän leffan niin voi olla että mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Vuoden 2011 leffa, joka alennuskorista tarttui mukaan 1.60 euron hinnalla on kyllä ollut Tokmannin hyllyssä jo pitkään, mutta joka ikisellä kerralla olen todennut, että tuota leffaa en varmasti tule koskaan ostamaan. Näin siinä sitten kuitenkin kävi, en malttanut tuolla hinnalla estää kiusausta ostaa sitä pois. Ja kuinka väärässä olinkaan.

Paras komedia mitä olen taas aikoihin nähnyt. Riittävän vakava, mutta kuitenkin erittäin hyvällä maulla tehty, ei juurikaan mitään myötähäpeää tai ylilyöntejä. Leffassa oli komedian lisäksi romantiikkaa, enemmän vakavaa ja vähemmän vakavaa, mutta kuitenkin varsin katsottavaa. Leffa ei ollut kovinkaan vakava, mitä nyt ei ollut odotettavissakaan. Mutta varsin hyvää katsottavaa sunnuntai-iltaan.

Se mistä erityisesti tykkäsin, vai pitäisikö sanoa yllätyin oli Jason Sudeikis. Miten tämä herra on oikeasti päässyt minulta niin pahasti ohi, jos herra teki jo vuonna 2011 näin hyvää komediaa, niin Ted Lasso ei tainnutkaan olla aivan sattumaa. Hauskaa, mutta ei tippaakaan ylinäyttelemistä, joka usein nousee tällaisissa komedioissa esiin. Olen varma, että tästä leffasta suurin osa ei ole koskaan edes kuullut (kuten Instagram kyselykin osoitti), mutta ehkä tällekin löytyy joskus aikansa myös teidän ruudulla.

Eilisen pettymyksen (omaan toimintaan) jälkeen piti keksiä tänään jotain hieman paremmin otteessaan pitävää ja laadukasta. Kun katsoo todella paljon leffoja niin on mielestäni jotenkin mielenkiintoista aina avata sitä prosessia, joka johtaa jonkun leffan katsomiseen. Leffastahan on helppoa kertoa ja jopa arvostella, kaikki kuitenkin näkevät leffan enemmän ja vähemmän samalla tavalla. Leffa on jokaiselle täysin sama vaikka sitä voi tulkita usein monella tavalla, mutta ne ajatukset miksi jotain leffaa päätän katsoa on aina jotain hyvin uniikkia.

Tänään liipasimella oli todella pitkään Pirates of the Caribbean. Olin jo aloittamassa, etsin jotain muuta, palasin takaisin, olin taas aloittamassa, mutta jostain syystä tänään nyt vaan ei ollut sen vuoro sitten kuitenkaan. En oikein sanoa tarkalleen, että miksi, mutta jotenkin se nyt vain tuntui siltä, että en halunnut ottaa riskiä, että pilaisin sen hyvän fiiliksen keskiviikolta. Se jäi odottamaan, oli se sitten oikea tai väärä valinta (Voihan se olla hyväkin), mutta nyt valinta kääntyi fyysisen median puolelle. Sitäkin hetken pohdin, Concussion, Chappie, Cold Pursuit, Hancook, kaikki näkemättä ja siinä ne rivissä odottavat melkein vierekkäin. Cold Pursuit leffan tilasin jo jonkin aikaa sitten jenkeistä. Näytti mielenkiintoiselta ja hyvältä, mutta todellisin syy ostamiseen taisi olla kuitenkin halpa hinta. Nyt se on kutkutellut hyllyssä jo kauan, mutta vähintään yhtä kauan on ollut selvää, että pitää jossain vaiheessa katsoa.

Nyt sen päätin sitten hyllystä napata ja hyvä niin. Leffa oli todella hyvä. Sopivasti toimintaa, hyvä juoni ja muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tarinassa tuntui olevan kuin kaksi erillistä juonta, Intiaanit, joka oli omana sivujuonteena loistava, sekä sitten se varsinainen Liam Nelsonin kostoretki. Intiaanien tarina oli loistava lisä tai toi hyvin heidän erityispiirteitään esiin, osin myös hyvää huumoria. Liam Nelson puolestaan oli kuin John Wick, kaikki voipa tappaja jota kukaan ei voi pysäyttää. Huvittavinta oli parissa kohdassa kun tämä huomaamaton vakoilija oli puskissa piileskelemässä huomiotakki päällä. Ja sanon tämän siis ihan hyvällä, huvitti, mutta varmasti osaltaan kuului tarinaan.

Myös äänet olivat leffassa hyvät, ei mitään erityistä, mutta leffaan erittäin hyvin sopiva Atmos raita. Parasta leffassa oli ehkäpä kun Nelson oli puhumassa palkintogaalassa, hyvin aidontuntuinen tilaeffekti. Pari muutakin hyvää kohtaa oli, ja autojen ajelutkin oli toteutettu hyvin. Olihan toki leffaan pari räjähdystäkin saatu mukaan, oliko ne sitten kovaan todellisia on sitten toinen asia.

Niin tai näin, leffa oli hyvä ja pakotti todellakin keskittymään. Leffa oli mielenkiintoinen niin juonen kuin toteutuksenkin osalta. Ei ollut väärä vainu tällä kertaa kun tämän leffan tilasin ja varmasti leffa jolla on paikka hyllyssä ja vielä uudelleen ruudullakin joskus.

Voiko leffaa arvostella, jos sitä ei oikesti ole edes katsonut? Eilisilta oli karu esimerkki siitä mitä leffojen katsominen voi pahimmillaan olla. Rankka viikko taas takana ja paras valinta leffaksi ei ehkä yleensä ole sellainen, johon pitää keskittyä. En tiedä oliko tämä leffa nyt välttämättä se kaikista vaativin katsottava, mutta keskittyminen ei tällä kertaa kyllä riittänyt millään leffan syvälliseen katsomiseen vaan aika meni lähinnä kaikkeen turhaan kännykän kanssa sähläilyyn. En nyt oikein saanut tästä leffasta kiinni, mutta se ei välttämättä ole tällä kertaa leffan syy.

Leffa oli Italialainen ja kertoi nuoresta orpolapsesta, jota palloteltiin pakaista toiseen. Lopulta poika rakastuu (sillai kun vanhempiin rakastutaan) vanhaan naiseen, joka ottaa hänet huostaansa. Leffassa on varmasti hyvinkin syvällinen viesti ja voisin kuvitella monien kriitikoiden ylistävän tämän tyyppistä leffaa, mutta tällä kertaa sen mielenkiinto ei perjantai iltana riittänyt voittamaan kännykkään.

Vähän harmittaa, mutta tälläistä tämä välillä on. Onneksi ei kovinkaan usein, mutta olen nyt huomannut että viime aikoina etenkin perjantait ovat olleet rankan työviikon jälkeen aika haastavia katsoa leffaa. Ehkä tämän voi vaikka joskus vielä katsoa uudelleenkin.

Jos luet tätä blogia hieman taaksepäin löydät sieltä pari edellistä päivitystä tähän kyseiseen leffasarjaan liittyen ja huomaat nopeasti, että ne olivat minulle aikamoinen pettymys. Nuo kaksi edellistä olivat erittäin suuri pettymys juonen, örkkien ja ennen kaikkea Jack Sparrow:n erittäin pienen roolin vuoksi. Mutta jotain on nyt muutamassa vuodessa tapahtunut ja neljännessä osassa vuodelta 2011 kaikki toiveisiini on vastattu.

Leffa on selkeästi palannut juurilleen, sinne mistä se vuonna 2003 lähti liikkeelle. Jack Sparrow on palannut jälleen päärooliin ja herran iloinen ja viheliäs roolihahmo hyppii kuvissa kaiken aikaa. Ehdottomasti suurin syy katsoa koko sarjaa, ja niin varmasti aika monelle muullekin. Sen lisäksi juoni on tässä paljon selkeämpi ja mielenkiintoisempi, tappelua on vähennetty aivan huomattavasti, vaikka leffa edelleen kestää sen lähes kaksi ja puoli tuntia. Tappelutkaan tässä eivät kuitenkan ole sitä päättymätöntä mäiskettä, vaan Jack Sparrow heiton rytmittävät niitä loistavasti. Tätä en taida olla edes ennen nähnyt, mutta nyt kyllä tykkäsin taas ja paljon.

Toinen mitä kritisoin paljon parissa edellisessä oli tämä älyttömien örkkien määrä ja niiden ottama rooli koko leffassa. Tässä leffassa ei örkkejä juurikaan nähty, ei päärooleissa eikä sivurooleissa. Merenneidot ja miehistö olivat ihan ok, ja täysin riittävästi. Vastaavasti sitten taas leffassa Ian McShanen rooli on täydellinen kymppi. Herra on vakuuttava ja korvaa jokaisen örkkinaaman aivan sata nolla. Miehen rooli, sekä käsikirjoituksen että näyttelemisen osalta on erittäin vakuuttava, nautin paljon.

Sen lisäksi että leffa toimii leffana, niin samaa on tämän osalta sanottava äänistä. Hans Zimmeristä ei varmaan tarvitse erikseen edes mainita, musiikki toimii ja saa jatkuvasti mairean hymyn huulille. Toisaalta, sekään ei riitä. Leffan äänet ovat tietysti vain 5.1 aikaa, mutta Neural:X:n kanssa leffa tuntuu kuin hyvältä Atmos-leffalta. Leffassa on muutama todella jäätävän hyvä surround kohtaus, jossa äänet pyörivät ympäri huonetta paremmin kuin ehkä koskaan. Ennen kaikkea mieleen jäi eräs kohtaus laivan ruumassa, jossa laiva keinui puolelle, tuntui kuin koko huone olisi liikkunut mukuna. Tähän kun lisätään vielä muutamat hienot pikkuäänet, voidaan alkaa puhua jo aika lähelle täysosuma leffasta.

Sen lisäksi että illasta tuli todella loistava leffailta, niin sen lisäksi nyt vuorostaan odotukset pariin seuraavaan nousivat aivan kattoon. En malta millään odottaa mihin suuntaan seuraavaksi mennään, toivottavasti ei ainakaan entiseen. Varmaa ainakin on että äänet ja visuaalisuus tulee siirtymään taas asteen eteenpäin kohti nykyaikaa, toki sekään ei aina tarkoita mitään, uskon kuitenkin että tämän parissa on pari aika kivaa iltaa vielä edessä.

Kyllä se nyt vaan niin on, että hyvä leffa on hyvä leffa. Knives Out tuli nähtyä viime vuonna leffassa ja tykkäsin leffasta jo silloin todella paljon, tykkäsin leffasta jopa niin paljon, että laitoin sen Top-listalle ja pidän sitä jopa yhtenä viime vuoden parhaista näkemistäni leffoista. Tämän vuoksi leffan uudelleen katsominen kotona on ollut pitkään agendalla, mutta jotenkin sitä kaipasin jostain syystä ihan levyllä. Leffa ei perustu ääniin ja vaikka siinä onkin Atmos raita ja muutama varsin mielenkiintoinen kohta, niin äänien takia tätä leffaa ei tullut kyllä hankittua.

Leffan juoni on todella hyvä, ja kaiken lisäksi se oli todella todella hyvä vielä toisellakin katselukerralla, vaikka kaikki tapahtumat varsin hyvin olivatkin vielä muistissa. Leffassa on varsin laadukas näyttelijäkaarti, mutta siitäkin huolimatta Daniel Craig on leffassa aivan omassa sarjassaan. Miehen historia tuo monessa roolissa mieleen Bondin, mutta tämä leffa on hyvin vahva poikkeus siitä, että Bondin maine ei miehen työtä minun silmissä leimaa tippaakaan. Olemus ja aksentti ovat aivan mielettömän mukavaa kuunneltavaa.

Tänään tuli tehtyä myös sellainen poikkeus, että kun ennen leffaa piti vielä tyhjentää ruokalautanen, päätin sitten ennen leffaa heittää hetkeksi bonus-materiaalit ruudulle. Puoleen väliin pääsin, mutta olipas varsin mielenkiintoisia pätkiä nekin. Pitää tosin vielä palata ja katsoa ne loppuun asti. Olen maininnut asiasta niin monta kertaa ennenkin, mutta kyllä näitä lisämateriaaleja pitäisi katsoa paljon paljon enemmän, etenkin jos näitä levyjä kerran kotiin ostaa.

Mutta kyllä oli kaikin puolin tämäkin katselukerta loistava ja leffan voi aivan varmasti katsoa vielä uudelleenkin. Tämä vaan on erittäin hyvä leffa ja sitä voi ihan avoimesti hehkuttaa. Ja by the way, Instagramin puolella jälleen todella iso osa kertoo, että ei ole leffaa nähnyt, joten katsokaahan nyt ihmeessä, ette tule pettymään.

Sorjosesta on muistaakseni tässäkin blogissa kirjoitettu aikaisemminkin, tai ainakin olen siis kaksi ensimmäistä kautta ainakin nähnyt, ja tykkäsin molemmista paljon. Jostain syystä tämän viimeisen jakson katsominen otti aikansa, mutta syynä varmaankin tuohon oli, että kaksi ensimmäistä tuli katsottua Netflixistä, kun tämä viimeinen puolestaan löytyy Yle arenan puolelta. Jos puhutaan suomalaisesta laadusta, niin tässä puhutaan juuri siitä. Sorjonen on loistava.

Sen lisäksi, että Sorjonen on käsikirjoitukseltaan ja toteutukseltaan loistava, niin suomalaisia eturivin näyttelijöitä vilisevä sarja on kaiken lisäksi käsikirjoittanut ja roolittanut nuo huippunäyttelijät loistavasti. Näin ei aina ole, mutta Sorjosessa on, ja siksi se onkin niin ylivoimainen moneen muuhun suomalaiseen sarjaan verrattuna. Ville Virtanen on Kari Sorjosen roolissa hämmästyttävän hyvä, vaikka roolihahmo onkin kovin omalaatuinen. Sanoin muuten jossain nuoruuden kyselyssä, että jos minusta tehtäisi elokuva, minua näyttelisi siinä Ville Virtanen, ei haittaisi edelleenkään yhtään. Sorjosessa itse Sorjosen lisäksi viehättää erityisesti se, että samalla kun kaikki on niin kovin selvää, niin silti mikään ei ole selvää. Käsikirjoitus oikeasti on aika mestarillinen, etenkin kun koko pitkän kauden 10x60min, sisällä on monta pienempää tarinaa, kokonaisuuden kuitenkin nivoutuessa saumattomasti yhteen.

Sorjonen on lähtenyt jo kivasti myös ulkomaiseen levitykseen, ja sitäkään sarjan katsottuaan ei tarvitse hirveästi ihmetellä. Sarja pärjää vertailussa kaikille ulkomaalaisille sarjoille, ja samalla kun tätä viedään eteenpäin, voi vain toivoa, että lisääkin olisi vielä tulossa. Näitä kyllä katsoo enemmän kuin mielellään. Lisäksi erittäin positiivisena yllätyksenä tuli Areenan todella hyvä äänen ja kuvanlaatu, vaikka millään kovilla äänillä tätä ei tullutkaan katsottua. Areena joka tapauksessa voisi leffahuoneessa käyttää enemmänkin.

Tänään on itseäni paljon puhuttanut myös DIY jutut, tällä hetkellä kova kiinnostus olisi kaikkien bed layer kaiuttimien uusiminen DIY kaiuttimilla, mutta Klipshien korvaaminen ei ole kovinkaan helppo tehtävä, etenkin kun olen niihin todella tyytyväinen eikä mitään äänellistä tarvetta vaihtamiselle ole. Okei, dipolit hieman mietityttää, mutta toisaalta niiden valinta oli hyvinkin tietoinen valinta. Tämän projekti eteneminen ei nyt kuitenkaan ole tapahtumassa aivan heti vaan kotiläksyjä on paljon edessä ennen kuin projekti mihinkään liikahtaa. Toisaalta, jos, niin silloin pitäisi taas saada nämäkin jonnekin myytyä, oma vaivansa siinäkin, ja rahat voi kuitenkin kotiuttaa vasta kun uudet ovat tilalla.