Ei sitten ole vielä kertaakaan ollut näin vaikeaa alkaa kirjoittamaan päivitystä tänne blogiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta Tomyn Muistokirja niminen leffa tuli katsottua jo keskiviikkona, mutta vasta nyt siitä jaksoi alkaa kirjoittamaan. Todellisiin tapahtumiin perustuva erittäin surullinen, mutta toisaalta jotenkin niin koskettavan iloinen leffa elämästä ja kuolemasta. Leffassa naisella on terminaalinen syöpä, jolle hän ei kuitenkaan halua antaa koko sieluaan puhumattakaan läheisistään. Naisen halu elää iloiten elämänsä loppuun on koskettavaa, mutta toisaalta myös hänen halunsa antaa muiden jatkaa elämäänsä hänestä riippumatta on jotenkin niin aitoa ja tunteellista.
Kuoleman vuoteella nainen kirjoittaa muistokirjaa pienelle pojalleen, jonka toivoo saavan siitä kuitenkin muiston äidistään. Kirja sinällään ei ole leffassa pääsosassa, vaikka se tietysti punaisena lankana taustalla onkin. Elokuva on enemmänkin siitä, miten elää viimeiset hetket iloiten ja milloin on aika luovuttaa. Leffa on varsin hyvä, mutta toki ajoittain raskas. Tästä johtuen ehkä tämän kirjoituksenkin kirjoittaminen on ottanut aikaa.
Jostain syystä leffa oli atmos-raidalla, vaikka siihen ei varsinaisesti ollutkaan tarvetta. Toisaalta pitääkö aina olla, toivottavasti tosiaan tämä ääniraita leviää jatkossakin kovaa vauhtia, eikä vain toiminta ja alien leffoihin. Yksi tärkeä asia tänään kuitenkin tuli testattu, Netflixin ääniongelmat minun huoneessa ei johdu HDMI-piuhasta, sillä sitäkin koitin vaihtaa ilman tulosta. Atmos äänet ja Netflix ei vaan edelleenkään toimi hyppimättä. Mitähän sitä seuraavaksi yrittäisi?
Leffafriikki 