Voiko leffaa arvostella, jos sitä ei oikesti ole edes katsonut? Eilisilta oli karu esimerkki siitä mitä leffojen katsominen voi pahimmillaan olla. Rankka viikko taas takana ja paras valinta leffaksi ei ehkä yleensä ole sellainen, johon pitää keskittyä. En tiedä oliko tämä leffa nyt välttämättä se kaikista vaativin katsottava, mutta keskittyminen ei tällä kertaa kyllä riittänyt millään leffan syvälliseen katsomiseen vaan aika meni lähinnä kaikkeen turhaan kännykän kanssa sähläilyyn. En nyt oikein saanut tästä leffasta kiinni, mutta se ei välttämättä ole tällä kertaa leffan syy.
Leffa oli Italialainen ja kertoi nuoresta orpolapsesta, jota palloteltiin pakaista toiseen. Lopulta poika rakastuu (sillai kun vanhempiin rakastutaan) vanhaan naiseen, joka ottaa hänet huostaansa. Leffassa on varmasti hyvinkin syvällinen viesti ja voisin kuvitella monien kriitikoiden ylistävän tämän tyyppistä leffaa, mutta tällä kertaa sen mielenkiinto ei perjantai iltana riittänyt voittamaan kännykkään.
Vähän harmittaa, mutta tälläistä tämä välillä on. Onneksi ei kovinkaan usein, mutta olen nyt huomannut että viime aikoina etenkin perjantait ovat olleet rankan työviikon jälkeen aika haastavia katsoa leffaa. Ehkä tämän voi vaikka joskus vielä katsoa uudelleenkin.
Leffafriikki 