Mihinköhän tämä blogi on tällä hetkellä oikein menossa, pitäisiköhän lopettaa ennen kuin ihan todellinen ikäkriisi iskee. Vuosi 1992, Tanskan jalkapallomaajoukkue tippuu ensin EM-Karsinnoissa koko kisoista, mutta saa lopulta Jugoslavian tilanteen vuoksi paikan kisoihin takaoven kautta. Sinälläänhän tarinassa ei ole mitään uutta, urheilun historia tuntee montakin tällaista tarinaa, jossa joukkue, jolta kukaan, ja nyt tarkoitan myös itse joukkuetta, ei odota mitään, pärjää ja jopa voittaa. Henkimaailman asiat ovat urheilussa aivan käsittämättömän suuria, ja usein jopa aivan liian vähälle huomiolle jääneitä. Tässä dokumentissä vuodelta 2015 näitäkin asioita kuitenkin avataan jälleen varsin hyvin ja mielenkiintoisella tavalla. En ole aivan varma kuinka hyvin tämä dokumentti kuvaa todellisia tapahtumia, mutta olettaisin, että varsin hyvin.

Vuosi on tosiaan 1992, ja tämä Tanskan voittohan tapahtui aivan juuri. Olin itse kymmenen, mutta muistan sen kuitenkin edelleen kuin eilisen. Tämä todellakaan ei ollut aivan jokapäiväinen tapahtuma, lajissa, jossa näin suurin yllätyksiin ei vaan ole mahdollisuutta. Sitten kuitenkin iskee ja kovaa. Möllen-Nielsenhän oli juuri Suomenkin valmentajana ja niin edelleen. Ai niin, ei todellakaan ollut aivan juuri ja by the way, herra on kuollut vuonna 2014, eli kuusi vuotta sitten. Tätäkään en edes muistanut, ja tosiaan, pelkästään siitäkin on tosiaan jo kuusi vuotta, näin se aika vaan menee. On kuitenkin aivan mahtavaa, että tällaisia leffoja tehdään, ja voi hyvillä mielin sivistää itseään. Olisin ehkä toivonut vielä aavistuksen syvällisempää käsittelyä siitä miten Möller-Nielsen tässä onnistui, mutta joitain paloja siitä leffassa saatiin. On kuitenkin aivan naurettavaa väittää, että valmentajalla ei ollut osuutta asiaan, valtapeli urheilussa vaan on usein aika julmaa.

Joka tapauksessa itse dokumentti löytyy Netflixistä ja on todella upea teos. Ei pelkästään se, että se perustuu tositarinoihin, vaan myös se, että se on niin äärettömän upealla tavalla yhdistetty vanhoihin tapahtumiin ja videonauhoihin. Välillä tuntui kuin istuis elämässä samaa aikaa uudelleen, niin hienosti videoita miksailtiin yhteen. Myös taustatarinat oli hienosti yhdistetty kokonaisuuteen, ja etenkin tuon syöpälapsen tarina oli erittäin koskettava ja tärkeä osa kokonaisuutta. Oli tietysti myös hienoa, kun lopussa tuli perinteiset tekstit mitä tapahtui tämän jälkeen.

Se miksi tämä sitten kolahti omalle kohdalle niin hyvin, johtuu varmasti osittain siitä, että oman nuoruuteni suurin idoli oli jalkapallossa varmasti Peter Shmeichel. Maalivahtien suurin kuningas, suosikkijoukkueeni Manchester Unitedin tuki ja turva. Sattumalta en ollut itse nuorena maalivahti, ja Peter Shmeichelinä jatkuvasti seisomassa tolppien välissä. Leffa sai aikaan paljon muistoja omasta nuoruudesta, jalkapallo kuitenkin oli itsellenikin nuoruudessa todella tärkeää aikaa. Hieno päätös illalle, kannattaa katsoa ehdottomasti.

Tänään saatiin leffakansalle erittäin surullisia uutisia kun mediassa alkoi levitä tieto Sean Conneryn kuolemasta. Connery, joka monelle oli Bondi, oli ainakin itselleni hyvinkin paljon muuta. Edelleen yksi suurimpia suosikkileffojani The Rock, jonka pääosassa Sean Connery vetää mielestäni elämänsä parhaan roolin. On toki paljon muitakin, mutta etenkin tuo on jäänyt lähtemättömästi omaan mieleeni. Kuolema on toki surullinen asia, mutta toisaalta herätti myös itseni siihen tosiasiaan, että herrana tosiaan oli kyllä jo peräti 90-vuotias, näin se aika vaan lentää siivillä ohi, ja jotenkin näinkin kunnioitettava ikä tuli kuitenkin itselleni hieman yllätyksenä. Osa syy tosin tuohon on ehkäpä siinä, että herran roolit ovat senkun parantuneet iän myötä, herran charmi on jotain aivan omaa luokkaansa.

Ennen kuin tämä tieto kuitenkaan ehti saavuttaa minua, oli jo päivän leffa katsottuna. 3D-leffoilla on edelleen todella outo rooli omassa harrastuksessani. Tykkään niistä todella ja hankittuakin niitä tulee aina kun jotain hyvää sopivalla hinnalla sattuu löytymään. Silti, jostain kumman syystä ne aina tuppaavat unohtumaan levyhyllyn alimmalle hyllylle, ja siellä ne jää turhan usein odottamaan. Tänään kuitenkin muistin taas tuonkin osaston, ja nappasin sieltä Nicolas Cagen Drive Angry leffan. Leffa on vuoden 2011 satoa, eli ei siis ihan hirvittävän vanha, vaikka nopeasti ajateltuna välittömästi tästä leffasta tulikin mieleen muutamat herran muut leffat kuten Con Air ja FaceOff ja 90-luvun lopulta tai hieman nuorempi Ghost Rider.

Leffa oli toki jälleen 3D:nä varsin näyttävä, mutta enemmän silmiin pistävää kuitenkin oli tuo tiukka toiminta, jossa nykypäivästä poiketen nyrkkikin kaataa miehen, eikä iskuja tarvita kymmeniä. Muuten leffa oli varsin hyvää viihdettä, vaikka juoni ja leffa idea eivät taas oikein itselleni tippuneetkaan. Nicolas Cage oli oma hyvä itsensä, samoin tiukkaa pukumiehen roolia vetänyt William Fichtner. Amber Heart osaa toki näytellä, mutta kyllä hänen kauneutensa vetää vertoja aivan jokaiselle Hollywoodin näyttelijälle. Heartin rooli Piperina on vakuuttava, suorastaan tyrmäävä.

Kyllä 3D vaan edelleen toimii, ja pidän tietoa sen kuolemasta hyvinkin ennen aikaisena. Tämäkin leffa jälleen osoitti, että näitä leffoja on kiva katsella, seuraavaksi muuten 3D:nä taitaa vuorossa olla 300, sekin leffa, joka on jäänyt hyllyyn jostain syystä pölyttymään. Toki siellä on sitten vielä odottamassa myös esim. Titanic, mutta ehkä se saa nyt vielä odottaa, sen verran vähän aikaa on tuon normiversion katsomisesta.

AppleTV Plussaan tulee uusia sarjoja tasaiseen tahtiin (enemmän kuin leffoja), ja pakko myöntää, että todella usein ne ovat myös varsin laadukkaita. Ted Lasson jälkeen päätin tarttua seuraavaan uutuuteen, Teheran nimiseen terrorismi, rikollis, jännitys, draamaan. Sarjan alku oli varsin hyvä, mutta totesin heti sarjan aloitettuani, että tämähän on vasta aivan alussa, enkä muuten tykkää yhtään näistä sarjoista, joihin tulee yksi osa viikossa, se nyt vaan on nykyiseen sarjojen kulutustahtiin aivan liian verkkainen. Kaikki tänne nyt heti on enemmänkin se miten minä tykkään sarjoja katsoa, etenkin hyviä.

Teheran oli hyvä, vaikkakaan ei kyllä millään vedä vertoja Ted Lassolle. Teema on hyvin erilainen, mutta kaipa näitä silti voi vertailla keskenäänkin. Se missä Ted Lassossa oli selkeä ja jatkuva juoni, tuntui, että Teheranissa jokaisessa jaksossa oli ikäänkuin jakso sarjan sisällä. Jotenkin mitä pidemmälle sarja etene, aina vähemmän seuraavaa jaksoa odotti, vaikka siis selvää oli että sarja täytyy katsoa loppuun. Ted Lassossa puolestaan seuraavaa osaa ja loppuratkaisua odotti koko ajan vesi kielellä. Teheranin jäännitys latistui pitkin sarjaa ja jotenkin koko loppuratkaisu lässähti aika pahasti. Ikäänkuin punainen lanka lopulta koko sarjan osalta jäi aika ohueksi.

Kannattaako tämä sitten katsoa, no ehdottomasti. Sarja oli erittäin laadukasta ja näyttelijätyö erittäin hyvää laatua. Sarja on mielenkiintoinen, ja pitää kyllä hyvin otteessaan vaikka ei aivan täydellinen ollutkaan. Jatkuuko tämä, hyvin todennäköisesti, sen verran pahasti tämä nyt tuntui vielä jäävän monellakin saraa kesken. Katsonko, jos jatkuu, ehdottomasti.

Loistavan toimintaleffan kaava, hyvää toimintaa, ripaus huumoria, hyvät hahmot, jonkinlainen juoni ja päälle mahtavat äänet. Siitä kaikesta oli Hitman’s Bodyguard tänään tehty. Itselläni ollut koko ajan hieman sellainen fiilis, että olisin kyseisen leffan nähnyt, mutta millään en saa kyllä päähäni, että koska ja missä tuo leffa olisi tullut nähtyä. Hyvinkin mahdollista se on, sillä onhan leffa kuitenkin jo vuodelta, 2017. En siitä kuitenkaan ihan hirveästi muistanut, joten tuntui kuin sitä olisi tänään ensimmäistä kertaa katsonut. Oletuksena kuitenkin oli, että kyseessä olisi erityisen hyvä leffa, joka kannatti hankkia myös UHD-levyllä.

Ja kyllä kannatti. Kyseessä todellakin on monellakin tapaa erittäin laadukas toimintapätkä. Ryan Reynolds, Samuel L. Jackson, ja Gary Oldman, mitä muuta sitä voisi enää toimintaleffalta vaatia. Reynoldsin ja Jacksonin sanailu ja kemia toimii täysin saumattomasti, ja herrojen toimintaan on suorastaan nautinnollista katsella. Samoin huumori, huumori, joka usein hyvässä toimintaleffassa on elin tärkeää toimii tässä leffassa enemmän kuin hyvin. Leffa on hauska, ja muutamassa kohdassa saa nauraa ihan kunnolla. Rehellisyyden nimissä tuo Reynoldsin ja Jacksonin keskinäinen kemia ja huumori on suurin syy, miksi leffan aikana usein tuli fiilis, että tämän voisi kyllä katsoa vielä useasti uudelleenkin, tämä leffa ei hetkessä kyllä vanhene.

Mutta, mutta.. Hyvään toimintaleffaan täytyy tietysti aina kuulua myös hyvät äänet, ja äänet ovat tässä leffassa todellakin loistavat. Nyt oikeasti herää ajatukset siitä, että miten paljon tuo Diracin sulkeminen 500hz ylöspäin on ääniin vaikuttanut. Äänet tänäänkin olivat jotenkin todella kirkkaat ja selkeät, tuntui kuin kaikissa takakanavissa ja jopa ylhäällä kaikki kuulosti selkeämmältä ja raikkaammalta. Voi toki olla kiinni leffastakin, mutta kyllä tämä leffa oli atmoksen kanssa todella upeasti miksattu. Olen sanonut ennenkin, mutta tästä atmoksessa on kyse.

Hyvien äänien osana tänään oli myös loistava dynaamisuus ja ennen kaikkea muutamat jäätävät musiikit, joita voit vielä hetken käydä Instan Storyssäkin ihmettelemässä. Vaikka kyse ei ole kovinkaan vanhasta leffasta, niin oman nuoruuden klassikkoja oli kaivettu leffaan mukaan ja ne todellakin toimivat, niin kuin nuo ysärin ja 2000-luvun alun hitit muutenkin yleensä aina toimivat. Leffan äänet olivat vaan todella nautinnolliset ja se tuli selväksi heti leffan ensi metreistä alkaen. Jos tämä nyt jollain on vielä näkemättä niin ehdottomasti suosittelen katsomaan, ja kaiken lisäksi näitä saa UHD-versionakin aika halvalla.

Ai niin, ja jatkoakin on tulossa, mutta sekin valitettavasti siirtyy ensi vuoden puolelle, mutta voin kuitenkin sanoa, odotan!

AppleTV Plussaan tulee uusia leffoja harvakseltaan ja aika usein ne sitten sieltä on tullut kyllä myös poimittua, tai vähintäänkin tsekattua mitä on tullut. Nyt sinne oli tullut romanttinen komedia On the Rocks jota tähdittävät Bill Murray ja Rashida Jones. Leffa on Sofia Coppolan ohjaama, joten tällä setillä jonkinlaisia odotuksiakin voisi hyvin olla. Muuten sitten odotukset eivät tänään olleet, sanotaanko vaikka että kovinkaan vaativat, sillä äänien osalta ainakaan mitään ihmeellistä ei ollut odotettavissa, vaikka kyseessä Atmos leffa olikin.

Leffan asetelma oli hyvinkin perinteinen, mutta aivan perinteiseksi leffa ei lopulta osoittautunut. Leffa alkaa hyvinkin perinteisen kaavan mukaan, mutta sitten puolessa välissä leffassa ei vaan yksinkertaisesti meinaa oikein tapahtua mitään. Onneksi leffan loppu kuitenkin pelastaa hieman, sillä muuten tästä leffasta olisi tullut hyvinkin perinteinen pannukakku. Romanttiseksi leffaksi leffa on todella hyvällä maulla tehty, ja ne ns. vaivaannuttavat hetket eivät tähän kuulu. Vaikka alku on aika tasapaksua, niin jossain vaiheessa huumoriakin alkaa löytyä mukaan, ja jopa vielä varsin hyvää sellaista.

Ei mikään erikoinen leffa ja jopa pienoinen pettymys, mutta eipä tämä aika nyt aivan hukkaankaan mennyt. Yksi hyvin mielenkiintoinen seikka tänään oli kun kesken leffan äänet alkoivat oikkuilla, samalla tavalla kuin Netflixin Atmos leffoissa. Käsittämätöntä, mutta totta. Päätin sitten vetäistä sekä HDMI että virtapihat kunnolla hetkeksi irti ja koittaa olisiko siitä jotain apua. Tämän jälkeen leffa ei enää pätkinyt (äänet hyppinyt kanavasta toiseen), vaan äänet toimivat normaalisti. Paha vielä sanoa, mutta toivottavasti tämä nyt olisi lopullinen fixi ja äänet toimisivat jatkossa myös Netflixin kanssa. Tätä en vielä testannut.

Kukaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tulee kaiken tämän tuskaisen ajan jälkeen eteen tuomaan tai ylipäätään edes sitä, miltä arki tulee tulevaisuudessa näyttämään. Tällä hetkellä tuntuu jotenkin todella kaukaiselta edes kuvitella olevansa täydellä stadionilla tuhansien ja taas tuhansien ihmisten kanssa nauttimasta musiikista. Tällä hetkellä itse asiassa alkaa jo tuntua todella kaukaiselta se aika kun olimme tuntemattomien ihmisten kanssa ihan normaalisti, miettimättä jatkuvasti kuinka pitää eroa tuohon tuntemattomaan ihmiseen. Aika, jolloin uuteen ihmiseen tutustuttiin ojentamalla käsi tiukkaan kättelyyn, tai halaus, joka tuttujen kanssa kokoontuessa jaettiin.

Jos kuitenkin jotain vielä voisi toivoa, niin kerran vielä haluaisin kavuta noita stadionin rappusia katsomaan tupaten täynnä olevaa ihmismerta valmiina vastaanottamaan Pomon ja East Street Bändin lavalle. Jo pelkästään ajatus tuosta on jotain, joka auttaa jaksamaan eteenpäin, ja toteutuessaan osoittaisi, että maailmassa on vielä toivoa. Aihe ei kuitenkaan ole aivan niin yksikertainen, ja siitä tämä Brucen uusin tuotos on loistava esimerkki.

Pelkkä ajatus Brucen testamentista meille kaikille kuulijoille saa surun puseroon. Siltä tuo valitettavasti nyt vaan tänään kuulosti, Bruce on valmiina seuraavaan elämään, vaikka siitä ei muuten mitään merkkejä olisikaan. Joko Bruce tietää jotain mitä me emme, tai sitten Bruce vain elää elämää realiteettien kautta, ja suuret maailmankiertueet eivät vain ehkä ole enää heidän kalentereissaan. Toki, kyllähän tuo dokumentti myöskin hyvin kertoo karua kuvaa siitä, että vaikka ainoastaan kaksi tuosta bändistä on meidät tähän mennessä jättänyt, niin eivät nämä herrat nyt todellakaan enää kovinkaan nuoria ole. Rakkaus musiikkiin ja se syvääkin syvempi kunnioitus toisiaan kohtaan paistaa kuitenkin kilometrien päähän.

Dokumentti on tietysti musiikin juhlaa, mutta toisaalta onhan se myös todella syvällisesti puhutteleva. Sitä Bruce on aina tehnyt, mutta nyt mennään vieläkin syvemmälle. En voi edelleenkään välttyä siltä ajatukselta, että Bruce haluaa antaa meille kaiken, aivan kaiken mitä vielä voi taltioida ja dokumentoida. Sen lisäksi, että musiikki on todellakin parasta Brucea ja East Street Bändiä ikinä, niin kyllähän nämä biisit ovat jotain käsittämättömän kaunista kuunneltavaa Dolby Atmos äänien kera. Levyltä ehkä puuttuu ne suurimmat stadion hitit Rising:in tapaan, mutta toisaalta ollaan myös hyvin kaukana akustisista biiseistä. Jos Western Starts oli jotain, niin tässä mennään vielä monta astetta syvemmälle lumeen ja jäähän. Tätä vaan voi kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Eilen lauantain myöhäisiltaa ei tarvinnut tällä kertaa leffaa kauaa etsiä, Netflixin avaamalla eteen tuli leffa Rebecca, joka vaikutti välittömästi katsomisen arvoiselta ja ennenkaikkea ajankohtaan sopivalta. Kerrotaanpa tähän alkuun asia, josta itselläni vielä eilen ei ollut minkäälaista tietoa. Tämä leffa on siis uudelleen filmatisointi vuoden 1940 Alfred Hitchcockin samannimisestä leffasta. Leffasta en ole ennen tätä siis edes kuullut, vaikutti vaan intron perusteella mielenkiintoiselta. Nyt näin jälkikäteen katsottuna leffa on saanut hyvin keskinkertaisia arvioita kriitikoilta, leffan uudelleen filmatisointia ei oikein ole ylipäätään ymmärretty.

Itselläni on vähän vaikea tähän asiaan kommentoida, sillä alkuperäinen tosiaan on katsomatta, eikä leffa muutenkaan ole ennestään tuttu. Mitä sitten tulee omaan kokemukseeni eilen, niin leffa oli kyllä varsin hyvä. Ei missään tapauksessa esimerkiksi pärjää Invisible Manille, joskaan niitä nyt ei ehkä ole tässä tarkoitus edes vertailla. Leffa alkaa erittäin mielenkiintoisella rakkaustarinalla, joka heti jo alusta lähtien saa hyvin paljon mielenkiintoisia salaisuuksia ilmoille. Leffa ei ole pelottava, jos siitä sellaista on ollut tarkoitus tehdä. Ajattelen leffaa koko ajan enemmänkin rakkaustarinana kuin minään muuna.

Alun jälkeen leffa alkaa kuitenkin aavistuksen hyytyä ja leffa polkee aavistuksen paikoillaan. Onneksi kuitenkin tällä kertaa vain tyyntä myrskyn edellä, leffa nimittäin ottaa loppua kohden lisää kierroksia ja leffasta tuleekin lopulta erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus. Loppukaan ei ole mitenkään jännä, vaan edelleenkin itse katson leffaa lähinnä hauskan romanttisen komedian silmin.

Leffa oli siis varsin hyvä ja jälleen kerran oikea leffa oikeaan paikkaan. Ääniä leffassa ei tällä kertaa tarvittu, mutta Netflixin ongelmat äänien kanssa alkavat kyllä jo suututtaa. Jälleen kerran Atmosraidan kanssa äänien hyppimistä kaiuttimien välillä, ongelma, jonka luulin jo kadonneen. En vaan pysty ymmärtämään mistä tämä johtuu, koska ongelma on puhtaasti vain Apple TV:n ja Atmosäänien kanssa, ei missään muussa tilanteessa.

Invisible man on kerännyt keskustelupalstoilla ja somessa varsin vaihtelevia arvioita. Toiset ovat tykänneet, toiset ovat olleet hieman pettyneitä, toiset eivät ole tykänneet lainkaan. Myös äänistä ollaan oltu montaa mieltä, tykätty paljon ja toisaalta odotettu enemmän. Tämän vuoksi itsellänikin odotukset leffan suhteen olleet hieman mixed feelings. Toisaalta on ollut päivän selvää, että leffa pitää jossain vaiheessa nähdä ja ehkä vielä tarkemmin hankkia levyllä, mutta toisaalta mitään hirveää kiirettä ei ole ollut, sillä hinnat ovat tämän leffan suhteen olleen vielä aika korkealla. Leffa tuli lopulta kuitenkin järkevällä hinnalla Amazonissa vastaan ja saapui postilaatikkoon viime viikolla. Sen verran poltteli, että tänään se piti jo heti katsoa.

Ja nyt kyllä odotukset ylittyivät monellakin osaa. Ei täydellinen hitti, mutta elokuvana mielestäni aivan loistava. Leffa luonnollisesti on aavistuksen yliluonnollinen, ei örkkejä, mutta tuollaista pukua ei varmaankaan kuitenkaan tulla vielä aivan hetkeen tosielämässä näkemään, ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan tällä kertaa haitannut tippaakaan, etenkään kun tuo salaisuus alkoi leffan mittaan hahmottumaan, ja tosiaan Invisible Man ei ollutkaan mikään aivan yliluonnollinen asia, mitä ehkä ennakkoon hieman odottelin. Juoni kuitenkin kantoi loistavasti, ja juonenkäänteitäkin mahtui parin tunnin leffaan kiitettävästi. Ei sinällään, että tässä leffassa kukaan olisi merkittävästi yllättynyt lopputulemasta, mutta kaikki käänteet kuitenkin tukivat elokuvaa alusta loppuun ja leffa osasi pitää mielenkiinnon alusta viimeiseen hetkeen.

Rehellisyyden nimissä ne äänet nyt kuitenkin olivat se suurin syy leffan hankkimiseen, joten mennään seuraavaksi niihin. Odotuksissa oli jotain hieman Quiet Place tyyppistä, ja toisaalta sitä kyllä saatiinkin. Ei leffa ole missään tapauksessa samanlainen nolla sataan leffa, mutta muutama todella yllättävä kohtaus tuli, jossa perse kyllä nousi penkistä. Äänet olivat upeasti toteutettu ja koko äänikenttääkin käytettiin hienosti. Pieni jossittelukin toki vielä jää, eli itse olisin ehkä hieman vielä enemmän käyttänyt äänivihjeitä näkymättömän miehen liikkeissä, nyt vihjeet olivat enemmänkin visuaalisia, vaikka äänetkin varmasti kuuluivat. Leffassa mentiin myös todella matalalle, ja tuoleja joutuikin jossain vaiheessa jo hieman säätämään hiljaisemmalle.

Äänikenttä tänään muuten oli hieman erilainen, en ole vielä varma johtuiko se itse leffasta, vaiko siitä, että tein hieman muutoksia ääniin Diracin kanssa ennen leffaa. Diracista oli tullut jälleen uusi versio, mikä on hyvä, Dirac tuntuu olevan todella aktiivinen ohjelman päivitysten kanssa. Silloin voi olla luottavaisin mielin ohjelman kanssa, tietää jatkuvasti saavansa parasta. Se mikä tosin nyt piti kokeilla, oli netin yhden suurimman hifi-gurun eli Audioholicsin Gene DellaSalan Youtube vinkki siitä, että automaattisen korjaimen kuten Diracin ei kannattaisi antaa säätää ääniä kuin 500hz asti. Tämä sen vuoksi, että äänien liiallinen säätäminen yläpäässä tappaa äänen sävykkyyttä ja tekee äänestä liian tasapaksua. Yllättävää, mutta päätin kuitenkin kokeilla, ja nyt äänet ovat korjaamattomat 500hz ylöspäin. Äänikenttä tuntui tänään jotekin hieman kirkkaammalta, mutta vaikea vielä sanoa onko eroa paljon entiseen, vai oliko kyse vain leffasta.

Harmittaa joka tapauksessa edelleen todella paljon, että Arcamissa ei ole mahdollisuutta syöttää koneeseen enempää kuin yksi rinnakkainen korjaustiedosto, vaan verratakseen kahta, pitää uusi korjaus syöttää aina Diracin kautta ja toinen pyyhkiytyy pois. Olisi todella loistavaa jos muistipaikkoja olisi enemmän kuin yksi, kuten kaikissa uudemmissa laitteissa on. Mahtava leffa jonka suosittelen kyllä katsomaan, etenkin kuin todella monella lukijallani ainakin Instan puolella näyttää leffa olevan edelleen katsomatta. Suosittelen lämpimästi, loistava leffa!

The Trial of Chicago ilmeistyi kovan kohun saattelemana Netflixiin muutama päivä sitten ja eilen tuli aika katsastaa tuo uutuus. Tosi tarinaa, oikeustaistelua ja draamaa, siitä on yleensä hyvä leffa tehty. Takana monellakin tapaa erittäin pitkä ja rankka työpäivä, mutta toiveissa oli nyt todellakin jotain älyllistä ja järkevää. Tällä tarkoitan ehkä eniten nyt sellaista leffaa jossa joutuu ajattelemaan, ei pääse kovinkaan helpolla, mutta ennen kaikkea saisi ajatukset hetkeksi pois arjesta. Ja sitä kaikkea todellakin sain. Oli itseasiassa todella mielenkiintoista miten paljon sitä joutui leffan alussa tekemään oikeasti töitä, että sai ajatukset suunnattua leffaan ja keskittymisen pysymään ruudulla niin, että asiat oikeasti pysyivät selkeinä ja leffan juonesta sai kiinni. Aivan alussa ei oikein onnistunut, mutta onneksi loppua kohden asia parantui ja koko ajan myös itse leffa alkoi aukeamaan paremmin ja paremmin. Jälleen yksi hyvä käyttötarkoitus hyvälle leffalle.

Leffa itsessään tosiaan kertoo vuoden 1960 tapahtumista jenkeissä ja leffa on tehty hyvin mielenkiintoisesti sekoittaen hienosti uutta ja vanhaa kuvaa. Juoni ei kulje täysin kronologisessa järjestyksessä, joten välillä aina joutuu miettimään missä mennään, ja tämä tosiaan vaati keskittymistä. Leffa on varsin älykäs, tai pitäisikö sanoa leffan juoni tai alkuperäinen tarina. Tarina on sinällään erittäin ajankohtainen, mutta toisaalta nämä amerikan rotuongelmat ovat jotain sellaista, mitkä eivät ole ihan hetkeen vieläkään poistumassa, valitettavasti enemmänkin päin vastoin. Vaikka tässä ei siis suoranaisesti kysymys rotu-asioista, vaikka nekin ovat toki osana, niin enemmänkin tässä nyt puhutaan ihmisoikeuksista ja ylipäätään korruptiosta ja muusta rakenteellisesta ongelmasta, joka edelleen on todella isossa osassa koko ongelmaa tänä päivänäkin.

Leffa ei ehkä ollut kovinkaan kantaaottava, vaan enemmänkin kuvaili historian tapahtumia. En tunne historiaa asian tiimoilta, mutta näin ainakin omat ajatukset tämän katsomisen jälkeen. Leffa oli varsin hyvä, ei tästä nyt mitään klassikkoa saa millään aikaiseksi, mutta joka tapauksessa erittäin miellyttävää katsottavaa ja ajoi tänään täysin tarkoituksensa.

Tänään se vihdoin sitten tapahtui, eli ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan tuli lähdettyä suomalaisen leffan matkaan. Näitä tosiaankin olisi kiva katsella paljon enemmänkin, mutta kuten juuri jokin aika sitten blogissani kerroin, hinta ei nyt vaan ole vastannut kiinnostuksen tasoa. Tänään kuitenkin Jussi-palkintoja kahminut Aurora herätti kiinnostuksen, ja kaiken lisäksi hintakin oli euron normaalia halvempi, eli Itunesin hinta 3,99 riitti elokuvan vuokraamiseen. Jussi-gaalaa en tänä vuonna itse katsellut kuin sivusilmällä, mutta Auroran menestys ei kuitenkaan mennyt itseltäni ohi. Tämä on muuten jännä juttu, että ei ole ensimmäinen kerta kun olen löytänyt itselleni täysin tuntemattoman leffan vasta Jussi-gaalasta. Edellinen kerta taisi itse asiassa olla Ikitie vuonna 2018, vaikka viime vuoden voittaja Tyhjiökin tuli kyllä katsottua osittain vasta Jussi-gaalan innoittamana. Jussi-gaalaa siis kyllä tarvitaan, vaikka toivoisin hyviä suomileffoja löytäväni helpommin muutenkin.

Aurora en tuntenut aikaisemmin lainkaan, lähinnä mieleen tuli Hans Zimmerin Aurora kappale, joka todellakin on jäänyt mieleen. Leffa kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta jo heti trailerin perustella, joten pitihän se sitten tarkistaa. Leffa osoittautuikin maineensa arvoiseksi, vaikka aivan täyden kympin leffaa tästä en saakaan vaikka kuinka haluaisin. Juoni on erittäin hyvä ja leffa etenee vakaasti eteenpäin kuitenkin jotenkin kovinkin ennalta ennustettavasti. Se mikä erityisesti kuvaa hyvin tätä leffaa on jatkuva tarve miettiä miksi tätä ei tehty näin. Enkä tarkoita sitä, että olisin voinut tehdä itse mitään paremmin, vaan jotenkin vaan tuntui monessa kohdassa, että asiat olisivat voineet olla toisinkin. Ehkäpä vaan toivoin, jatkuvasti, että asiat olisivat menneet paremmin ja helpommin, siitä tässä leffassa ei kuitenkaan ollut kyse.

Kun sanoin, että leffa ei täyttä kymppiä saa, niin syyt ovat hyvinkin perinteiset. Ensinnäkin edelleen hieman ärsyttää kun hyvän suomalaisen leffan määritelmään pitää kuulua alkoholismi, ryyppääminen, huono-osaisuus ja seksi, joka nyt varsinaisesti ei kyllä ollut tässä leffassa pääosassa. Alkoholi ja päätön juhliminen ajoittain alkoi ärsyttämään, mutta toisaalta se kuitenkin pidettiin varsin siedettävyyden rajoissa. Silti jaksaa aina yllättää, että kuinka paljon synkkiä elokuvia suomessa tehdään, vaikka periaatteessa kaikki asiat maassa ovat paljon paremmin kuin monessa muussa maailma kolkassa. Eput sen kuitenkin tiivistivät, tuhansien murheellisten laulujen maahan, sellaisia me sitten kai vaan olemme.

Leffa ei kuitenkaan turhaan ole palkintoja saanut, etenkin Auroraa näytellyt Mimosa Willamo todellakin loistaa rankanpuoleisessa roolissaan. Rooli ei ole helppo, mutta Willamo ei vie rooliaan tippaakaan rajojen yli, vaan homma pysyy tiukasti hallussa alusta loppuun. Amir Escandari on myös loistava, ja rooli, jossa herra yrittää olla jotain muuta muut olettavat on erittäin puhutteleva. Miitta Sorvali on toki myöskin erittäin hyvä, vaikka rooli olisi voinut olla vieläkin hervottomampi, toisaalta ehkä hyvä että ei ollut, sillä niitäkin rooleja on nähty ihan riittävästi. Koko kolmikko kuitenkin täydentää ja tukee toisiaan erittäin hienosti ja kokonaisuus toimii luontevasti. Hienoa näyttelijätyötä on tässä leffassa kyllä paljon.

Leffan ehkä hienoin kohtaus näkyy tässä kuvassa alla. Tästä olisi voinut hyvin tehdä myöskin vaihtoehtoisen lopun, ja tätä itseasiassa odotinkin tapahtuvan. Ehdin jo hetken ajatella, että upein koskaan näkemäni kohtaus, kuinka yksi rekka vaan sattumalta liukuu paikalla ja sattuma puuttuu peliin. Ei kuitenkaan tällä kertaa, vaan leffa saa kuitenkin onnellisen ja odotetun lopun, vaikka sitä ei aivan loppuun asti viedäkään, vaan katsoja saa aivan itse tulkita mitä seuraavaksi tapahtuu. Mielenkiintoista ja paljon ajatuksia herättävää joka tapauksessa.

Leffapäivästä tuli kyllä erittäin nautinnollinen ja toivottavasti suomileffoja tulisi nyt katsottua enemmänkin, Suomessa kuitenkin tehdään paljon hyviä leffoja. Olen aina ollut suomileffojen suuri ystävä ja odotellut aina kuumeisesti uusia hyviä leffoja nousevan esiin. Auroraan suosittelen ehdottomasti kaikille katsottavaksi jos sitä ei vielä ole nähnyt, leffa todellakin ansaitsee tulla nähdyksi.