On trillereitä ja sitten on trillereitä. On psykologisia trillereitä ja sitten on psykologisia trillereitä. Sitten on psykologisia trillereitä, ja sitten on The Quake. Kauaa ei jaksanut sitten tätä The Waven jatko-osaa odotella, vaan tänään se tuli sitten jo katsottua. Siinä määrin olin täysin oikeassa fiilikseni kanssa, että ensimmäinen osa todellakin oli hyvä katsoa ensin, sen verran selkeästi kyseessä oli jatko-osa edelliseen.

Jatko-osat voivat olla hyvinkin haastavia, mutta mielestäni tässä oli onnistuttu aika hyvin. Joku voisi väittää, että hakemalla haettu uusi katastrofi, jota ei voi todellisuudessa ikinä tapahtua, mutta kun kyseessä on kuitenkin Norja, jossa maanjäristyksen mahdollisuus on enemmän kuin suuri, minä ainakin ostin tämän elokuvan. Elokuva oli hyvä jatkumo ensimmäiseen osaan, ja pakkoa sanoa, että näyttelijöiden roolityö vanhojen traumojen käsittelyssä oli todella vakuuttavaa. Kaikki on hyvin, mutta kun on tosi päällä, sisällä kytevä pelko nousee esiin.

Laajemmin ajateltuna luonnon katastrofit ovat todellisuutta, ja sitä käsittelin jo The Waven yhteydessä. Tässä tapauksessa tapahtuma paikkana kuitenkin suurkaupunki Oslo. Jo pelkkänä ajatuksena on pelottavaa ajatella kuinka suuret henkilövahingot tämänlaisessa maanjäristyksessä keskellä miljoonakaupunkia tulisi. Toki myös taloudellinen tuho olisi massiivinen, ei ainoastaan fyysisellä tasolla, mutta esimerkiksi ajatus siitä kuinka moni menettäisi tilanteessa kotinsa ja kaiken muun omaisuutensa. Tykkäsin tässä leffassa etenkin siitä, että tuhoilla ja kuolleilla ihmisillä ei ei mässäilty, vaan elokuva oli hyvinkin realistisen tuntuinen valistuselokuva siitä, mitä saattaa ihan oikeasti jonain päivänä olla edessä.

Äänien osalta odotuksia oli paljon loistavan The Waven jälkeen kun kyseessä kuitenkin Atmos elokuva. Elokuvan äänet olivat hyvät, ennen kaikkea muutamassa kohdassa, mutta aivan The Waven kaltaiseen ei mielestäni tällä kertaa päästy. Etenkin The Wavessa loistaneet surround äänet eivät tässä leffassa nousseen juurikaan esiin. Joka tapauksessa erittäin hyvä elokuva ja normaaleihin Hollywood katastrofeihin verrattuna erittäinkin piristävä erilaisuus.

Kerroin aikaisemmin, että ostin elokuvan the Quake ja aloitin elokuvan katsomisen, kunnes hetken katsottuani lopetin elokuvan katsomisen. Totesin tuolloin, että elokuvan niin sanottu ensimmäinen osa The Wave pitää nähdä ennen tämän jatko-osan katsomista. Tänään avatessani Netflixin tämä elokuva pomppasi yllättäen eteeni ja kauaa ei tarvinnut miettiä mitä tänään katsotaan.

Ei kuitenkaan tarvinnut kauaakaan elokuvaa katsoa kun jo totesin itselleni, että ”ai se olikin tämä leffa”. Eli olenhan minä tämän elokuvan nähnyt ennenkin (vuoden 2015 elokuva), mutta en vaan muistanut koko leffaa tai sitä, että olisin sen nähnyt. Sikäli hieman outoa, että elokuvan alettua muistin kaikki elokuvan tapahtumat aika selkeästi.

Elokuva oli hyvä. Mietin hetken leffan alettua jopa sen stoppaamista ja siirtymistä suoraan The Quake leffaan, mutta totesin, että tämä itseasiassa on aika hyvä leffa, joten miksei muistin virkistämiseksi sitä katsoisi uudestaankin. Kannatti! Tykkäsin elokuvasta paljon ja elokuvan näyttelijät olivat varsin hyviä, vaikka kyseessä kyseessä ei ollutkaan jenkkielokuva. Monissa eurooppalaisissa elokuvissa on hyvin ärsyttäviä tai jopa huonoja näyttelijöitä, mutta ei tässä. Elokuvan juoni muutenkin oli hyvä, ja tykkäsin elokuva viittauksista todellisiin tapahtumiin historiassa ja tulevaisuudessa.

Luonnon kanssa on aika turhaa taistella, ja tämänkin elokuva antaa mittasuhteita siihen mitä luonnolla on tarjota. Siinä vaiheessa kun maanjäristys tai maanvyöry alkaa, ei kannata enää pyristellä vaan juosta karkuun henkensä edestä. On hienoa, että luontoa voidaan nykyään edes hieman ennakoida ja vaikka tässäkin tapauksessa ihmiset kylässä saivat aikaa vain kymmenen minuuttia, tuo kymmenen minuuttia kaikessa karuudessaan säästi kuitenkin monen ihmisen hengen. On silti aika lohdutonta ajatella kuinka moni ihminen vuosittain kuolee erilaisissa luonnon katastrofeissa. Usein sitä miettii, että miksi ihmiset haluavat elää tuossa jatkuvassa pelossa, mutta ihmiselle usein hetkellinen nautinto (maisemat, merenranta, jne) on isompi asia kuin eläminen turvassa sisämaassa, sitä paitsi ”kyllähän se vuori siinä pysyy seuraavatkin tuhat vuotta”.

Sen verran loppuun vielä elokuvan äänistä, että olin positiivisesti enemmän kuin yllättynyt. Leffa oli vain 5.1, mutta tällä kertaa Neural:X teki aivan mahtavaa työtä. Elokuvan äänet tuntuivat kuin hyvältä Atmokselta, ja ennen kaikkea takakanavien käyttö oli todella upeaa. Neural:X todellakin laajensi äänikentän kolmiulotteiseksi ja elokuvassa oli paljon loistavia kohtauksia äänellisesti. Elokuva muutenkin oli visuaalisesti näyttävä ja muutamat maisemakuvat olivat todella sykähdyttäviä puhumattakaan järkyttävän aallon hyökkäyksestä. Nyt olen valmis maanjäristykseen, throw it at me The Quake!

Tänään katseluun vaihteeksi hieman tosi teeveetä, eli tositapahtumiin perustuva 6 Days leffa. Leffa on ollut katselujonossa Netflixissä jo todella pitkään, ihan selkeästi tiedossa, että leffa pitää nähdä, mutta vuoroaan se sai odottaa aika pitkään. Varsinaista syytä leffan odottamiseen en tiedä, mutta jotenkin se vaan on aina tullut kierrettyä, vaikka se aina nenän edessä onkin ollut.

Leffa sijoittuu 1980 luvun Englantiin, jossa aseistautuneet ulkomaalaiset kaappaavat Iranin lähetystön. Sen jälkeen alkaa piinaava kuuden päivän väsytystaistelu. En tunne historiaa riittävän hyvin, mutta leffasta jäi jotenkin sellainen fiilis, että tässä tapahtumassa on luotu suuntaviivoja tähän päivään asti ja edelleen kestävään taisteluun terroristeja vastaan.

Leffa oli ihan hyvä, mutta millään mittarilla ei niitä parhaita mitä on tullut nähtyä. Kuva ja ääni olivat heikkoja (ei ollut tarkoitustaan varmasti olla parempia), mutta mikään äänen ja kuvan elämys tämä ei ollut. Viihteenä kuitenkin ihan hyvä, ja kuten aina, tositapahtumiin perustuvat leffat kyllä kiinnostavat paljon. Tästäkään tapahtumasta en varsinaisesti sen enempää tiennyt, joten voin sanoa jälleen oppineeni jotain uutta.

Illalla oli aikaa vielä toiseenkin leffaan, joten piti ottaa seuraava Fast and Furious käsittelyyn. Neljännessä osassa jatketaan siitä mihin oikeastaan toisessa osassa jäätiin. En oikein vieläkään ymmärrä tuota Tokyo Driftin tarkoitusperää, ja ymmärrän sitä ehkä vieläkin vähemmän kun wikipedia kertoo kyseisen leffan sijoittuvan ajallisesti itseasiassa osien 6 ja 7 väliin. En muista kummastakaan riittävästi, jotta pystyisin tällä hetkellä juonta yhdistämään, mutta toisaalta ainakin selventää hieman asiaa. Tosi fani farmasti tietäisi tästä enemmän ja itsekin varmaan täytyy asiaa vielä hieman selvitellä.

Neljäs jakso joka tapauksessa olisi sitä parasta Fast and Furious juttua mistä tykkään. Elokuvan juoni oli hyvä, mutta parasta tässä koko sarjassa ehdottomasti on aivan jäätävän hyvät roolihahmot ja näyttelijät. Nyt oli 2009 vuonna saatu jo kuvaan ja ääneenkin niin paljon parannusta, että leffa kuulosti ja näytti hyvin syitä siitä miksi olen tähän sarjaan joskus jäänyt kiinni. Neljäs osa myös jatkoi sitä samaa poliisi-pahis ideaa joka tässä koko sarjassa on se juttu. Onko rikos sallittua hyvän asian puolesta? Tämä kysymys etenkin tämän jakson lopussa nousi taas selkeästi esiin.

Nyt taas välillä hieman jotain uutta väliin, mutta kyllähän tätä nautintoa täytyy taas pian jatkaa eteenpäin. Fast and Furious paranee kuin vanha viini, kunnes viimeistä osaa kohden pääosaan nousee enemmän ja enemmän äänet ja visuaaliset tehosteet. Sekään toki ei tällaiselle leffafriikille ole yhtään huonompi juttu.

Tässä saagassa kuitenkin yhdistyy paljon sitä mistä tässä kaikessa on kyse, hyvä leffa ja hyvät äänet. Siitäkin huolimatta on jo tässä vaiheessa pakko todeta, että Paul Walkerin kuolema oli järkyttävä menetys koko elokuvateollisuudelle, loistava näyttelijä ja henkilö, jolla olisi ollut vielä todella pitkä ja menestyksekäs ura edessä. Nautitaan siis niin kauan kun näitä riittää.

Tähän väliin taas hieman Auro 3D testailua, ja itseasiassa viimeinen katsomaton Auro 3D-levy mitä hyllystä vielä löytyy. Ennen Auro 3D levyjen etsimistä Ebaystä en ollut kyseisestä leffasta koskaan kuullutkaan. Leffa muutenkin mietitytti tilatessa paljon, ja ilman Auro 3D ääniraitaa kyseinen leffa olisi varmaankin jäänyt kokonaan tilaamatta. Syinä tähän ehkä Adam Sandler ja hölmöltä kuulostava aihe.

Leffan alussa epäilykseni olivat kovat ja leffa ei oikein ottanut tuulta alleen. Leffan edetessä mieleni kuitenkin kääntyi täysin. Leffa itseasiassa oli aika hauska ja hyvin tehty. Leffassa oli selkeästi ajatusta takana, joka vielä kantoi loistavasti elokuvan aivan loppuun asti. Niille tosin, jotka eivät ole Pac-Manin aikakautta eläneet, elokuva tuskin aukeaa lainkaan. Tätä leffaa on nykynuorten varmasti aika vaikeaa ymmärtää, mutta 80-luvulla syntyneille suosittelen ehdottomasti tämän leffan kaivamista ruutuun.

Pac-Man, Donky Kong ja muut lapsuuden huippusuositut pelit oli tuotu näyttävästi ruutuun, eikä todellakaan ihan miten sattuu. Leffa oli hyvin suunniteltu ja siinä nykyaika, menneisyys ja ehkä hieman jopa tulevaisuus yhdistyivät todella hienosti. Etenkin lopun Donky Kong kohtaus oli kekseliäisyydessään jotain todella upeaa, tuli ihan nostalginen fiilis. Muistan vieläkin kun itselläni Donky Kongia hakattiin punaisella pelikoneella loputtomiin. Leffan jälkeen mielipiteeni tästä leffasta todellakin oli kääntynyt ennakko-odotuksista täysin päälaelleen.

Ja mitä siihen Adam Sandleriin tulee, ei minulla Adam Sandleria vastaan ole koskaan ollut mitään, mutta hutejakin on kyllä tullut nähtyä, ei enää aina naurata. Tässä leffassa tykkäsin Sandlerin roolista ja muutenkin oli mielenkiintoista, kuinka pieni romanssikin mahtui elokuvaan sivujuoneksi.

Äänistä loppuun vielä sen verran, että tässä Auro 3D ei varsinaisesti vakuuttanut, mutta eipä siinä mitään vikaakaan ollut. Jotain ihan siistejä kohtia ja yleisesti äänet hyvällä tasolla, mutta ei mitään upeaa-mahtavaa-fiilistä kuitenkaan. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hieno ja visuaalisestikin näyttävä leffa ja kiva kokemus. Pikselit oli rakennettu leffaan hienosti, ja leffa ei näyttänyt yhtään ”halvalta ja keinotekoiselta”. Suosittelen tosiaan etenkin kaikille Pac-mania ja Donky Kongia nuoruudessa tahkonneille, tulee hauskoja muistoja varmasti mieleen.

Launtai-illan viihteeksi vaihteeksi Netflixistä psygologista jännitystä. Leffa vaikutti erittäin mielenkiintoiselta ja kauaa ei tällä kertaa tarvinnut valintaa miettiä, etenkään kun leffassa tuli bonuksena vielä Atmos-äänetkin. Leffan alku sai aika vahvan Deja-vu fiiliksen aikaan, auto pysähtyy keskelle ei mitään, nuori tyttö lähtee autosta kun äiti vaihtaa rengasta ja pian tyttöä puree käärme. Vai pureeko? Oletko kuullut tästä ennenkin?

No jos olet tätä blogia lukenut tai nähnyt elokuvaa Fractured, niin elokuvan alku on kuin yksi yhteen. Hieman jopa asia mietitytti, sillä muistaakseni molemmat leffat ovat kaiken lisäksi Netflixin omaa tuotantoa. Äiti kuljettaa lapsen pikaisesti sairaalaan ja sen jälkeen alkaa jännittävä taistelu näkymätöntä vihollista vastaan.

Onneksi elokuvan jatko ei ei sentään aivan samaa rataa kulje loppuun asti, vaikkakin viimeiset minuutit voisi taas poimia suoraan molemmista elokuvista. Sama idea leffassa kuitenkin on alusta loppuun, eli taistelu oman mielen kummituksia vastaan. Käsittelin tätä aihetta jo Fractured leffan yhteydessä, joten en toista kaikkea enää tässä. Se mitä tässä ehkä hieman pohdin, on se, että kuinka paljon ihmisen pitää saada ulkopuolisilta ”viestejä” mielen valheesta ennen kuin ihminen jää itselleen kiinni. Tässä elokuvassa Katrina jää usein miettimään todellisuutta kun juuri tapahtuneet asiat eivät näyttädykkään todellisuudessa. On toisaalta ymmärrettävää, että todellisuudessa tälläisessä tilanteessa saattaisi luontaista olla ajatus, että mennään näillä ja etsitään apua kun ollaan taas omassa tutussa ympäristössä. Mieli on kuitenkin todella vahva, joten onko tälläisessä tilanteessa koskaan mahdollisuus itse hakea apua, puhumattakaan ”heräämisestä todellisuuteen”. Joka tapauksessa erittäin hyvä ja vaikuttava elokuva, kannatti ehdottomasti katsoa, vaikkakin seuraavaksi tarvitaan taas jotain hieman kevyempää katsottavaa.

Elokuvan ääniraidasta on sanottava sen verran, että elokuvan ääniraita tällaiseen elokuvaan oli parasta mitä olen nähnyt. Jännityskohtaukset olivat todella osuvia, ja bassoa haettiin syvemmältä kuin koskaan. Elokuvan äänimaailma ja musiikki olivat muutenkin todella onnistunutta ja tuki loistavasti tarinankerrontaa. Atmos toimi elokuvassa loistavasti, vaikkakin tällä kertaa Atmosta käytettiin lähinnä tunnelman luontiin. Tunnelma elokuvassa olikin todella hyvä ja etenkin etuosasto toimi todella kirkkaasti ja tarkasti. Äänimaailmassa ei tuntunut tällä kertaa olevan mitään mikä olisi jäänyt mietityttämään, kaikki toimi loistavasti.

Aivot narikkaan ja menoksi, siinä teemaa tarpeeksi tämän aamun elokuvaa varten. Todella pitkään odotettu Godzilla II – King of the Monsters vihdoin Itunesista pyörimään. Odotukset korkealla, mutta valitettavasti vain ja ainoastaan yhdestä syystä, eli odotettavissa kaksi tuntia taloa tärisyttävää pauketta ja örinää. SVS:ät todellakin koetukselle, mutta onko tästä elokuvasta sitten mihinkään muuhun?

No eipä ollut, pakkoa sanoa, että eipä päässyt Godzilla tälläkään kertaa positiivisesti yllättämään. En tiedä oliko olosuhteet jotenkin väärät, liian vähän unta, syönyt liian vähän vai mikä on syy, mutta pakko myöntää – nukahdin! Miten ihmeessä Godzillaa katsoessa edes on mahdollista nukahtaa? Ehkä kertoo hyvistä unenlahjoista tai suuresta rakkaudesta subbarien ulvontaan, mutta tällaiseen leffaan ei todellakaan pitäisi pystyä nukahtamaan. Vasta puolenvälin jälkeen syöty välipala herätti sen verran, että elokuvan loppu vaikutti jopa siedettävältä. En silti pysty ymmärtämään, että eikö Hollywood oikeasti pysty näissä jatko-osien jatko-osissa yhtään parempaan.

Elokuvan juoni ei vaan tuo elämään mitään uutta. Syntyy uusi monsteri, vanhan mosteri herää yllätten eloon ja syö uuden monsterin. Siinä välissä muutama näyttelijä sanoo muutaman mitättömän vuorosanan, jotka nekään ei oikeastaan yllätä, vaan ovat sitä samaa jargonia, maailmaa kuolee, maailmaa pelastuu. Ei jotenkin vaan sytytä, jos se nyt ei vielä tullut muuten selväksi.

No, tämä ei ollut syy katsoa koko leffaa, joten mennään asiaan. Leffan ääniraita on jos ei nyt ihan huikea niin ainakin loistavaa demomateriaalia subbareille. On leffassa paljon muutankin hyvää Atmos materiaalia, ja vastaavasti taas tässä en kokonut paljon ongelmia kaiuttimien sijoittelun suhteen. Toki edelleen mietin etu atmosten tilannetta, mutta onko ongelman oikea vain tiedostuksesta johtuvaa kuvittelua? Tässä leffassa, oli esimerksi useita ”ylilentoja” ja helikoptereita, jotka mielestäni toimivat hyvin kyllä näinkin. Olisiko ne sitten olleet parempia toisin, en osaa sanoa.

Valitettavasti tähän asiaan myöskään ei oikeastaan ole kuin yksi mahdollinen ratkaisu, eli palata vanhaan. Keskustelin nimittäin asiasta eilen Denonin tuen kanssa, ja molempia (Front height ja Front Atmos) ei ole mahdollista minun tapauksessani ja minun vahvistimella mahdollista käyttää. Jos molempia haluaisi käyttää ilman kompromisseja vaatisi se siis joka kerta asetuksia vaihtaessa uuden ”amp assigmentin” ja Audyssein ajamista. Tämäkin toki mahdollista vähintäänkin joskus kokeilla, sillä Auro 3D:tä nyt ei ihan joka päivä tarvita, ainakaan jos totean, että Neural:X toimii paremmin kuin Auro Upmixer. Nyt siis mennään tällä ja mietitään asiaa joskus tulevaisuudessa, jos siihen tulee tarvetta. Sitä ennen kuitenkin tarvitaan lisää kokemuksia nykyisistä asetuksista.

Testasin muuten myös tykistä uutta asetusta, eli Cinema 2 modea. Ei siitä kuitenkaan vielä enempää, hyvältä näytti näinkin, en tosin tiedä oliko varsinaisesti mitään eroa.

Perjantai-illan viihteeksi hieman erilainen elokuva. Quite Place on hyvin paljon netissä hehkutettu Atmos raita, ei niinkään hurjan alapään vuoksi, vaan leffa muistuttaa kokemuksena enemmänkin Gravityä, jossa Atmosta on käytetty upeasti hyväksi. Elokuvan lähtökohta on yksikertainen, aina kun pidät ääntä iskee pimeydestä örkki ja tappaa. Örkit eivät näe, mutta vastaavasti kuulo on sitäkin tarkempi, ja tuo fakta tuodaankin elokuvassa useampaankin otteeseen hienosti esiin.

Se, että jokaisen tulee olla täysin hiljaa, luo Atmokselle hienon ympäristön toimia. Elokuvassa itseasiassa ollaan muutenkin täysin hiljaa ison osan elokuvaa, joka luo aina elokuvaan omanlaisensa hienon tunnelman. Monessa elokuvassa musiikki soi taustalla aina estäen pienenkin hetken hiljaisuuden, tässä elokuvassa taas vastaavasti musiikki soi vain kerran, joka luo tähän kohtaukseen uskomattoman hienon fiiliksen.

Se mitä valitettavasti joudun tämän kokemuksen jälkeen paljon miettimään on etuatmoksien sijainti. Tällähän hetkellä siis setup on se, että etuatmoksena toimii front height kaiuttimet, ja taka-atmoksena normaalit upotetut atmos kaiuttimet. Tämän kokemuksen jälkeen haluaisin ehdottomasti verrata ns. normaalioptioon neljällä upotettavalla kaiuttimella, mutta pitää hieman selvitellä miten Denon tuohon taipuu tai taipuuko? Elokuvassa Atmoksien rooli korostui niin paljon, että jotenkin välillä jäi olo, että ruudun ja taka-atmoksien väliin jäi tyhjä tila. Tuo voi toki olla vain kuvitelmaakin, sillä enhän ainakaan tässä vaiheessa tiedä miltä se olisi ”normaalisti” pitänyt kuulostaa. Hieman kuitenkin sellainen fiilis jäi, että muutamassa kohdassa äänen oli tarkoitettu kuuluvan suoraan yläpuolelta, kun nyt se kuului enemmänkin edestä. Mielenkiintoisia havaintoja joka tapauksessa.

Tykkäsin elokuvasta, ei pelkästään äänien vuoksi, vaan elokuva oli muutenkin ihan hyvä. Leffa oli aika lyhyt, vain puolitoista tuntia, ja erittäin hyvä, että sitä ei oltu väkisin yritetty pidentää. Juoni kantoi hienosti koko elokuva ja roolit toimivat muutenkin hyvin. Elokuva ei mielestäni ollut mikään erityisen jännä, mutta ehkä enemmänkin hieman sellainen riipivän inhorealistinen. Ehkä kauhu/örkkileffaksi tosi todellinen ja julman karu. Hyvä pätkä, joka pitää ehdottomasti katsoa joskus vielä uusiksi, etenkin jos järjestelmä sallii upotettujen atmosten käytön ilman uudelleen kalibrointia ja asetusten järjestelyä.

Pitkästä aikaa taas Fast & Furious parissa ja vuorossa jo kolmas osa, Tokyo Drift. Tämä osa on ehkä ensimmäinen, jonka nuoruudestani oikeasti muistan. Se, että koska ja missä olen leffan ensimmäisen kerran nähnyt ei ole mitään muistikuvaa, mutta lopun kilpa-ajo vuoristossa oli hyvin vielä muistissa.

Kirjoittelin jo aikaisemmin Fast and Furiousin yhteydessä, että näitä aikaisempia jaksoja on mielenkiintoista nähdä kun tietää mihin saaga uusimmassa versiossa on päättynyt. Se mikä tosin tässä osassa yllätti paljon, oli se, että poliisit eivät tässä osassa olleet mukana oikeastaan lainkaan. Ekoissa osissa virkavallan rooli oli aika merkittävä, samoin tietysti uusimmissa. Jotenkin siis outoa, että tässä osassa näin ei ollut. Jäi siis tässä vaiheessa hieman irrallinen fiilis tästä osasta saagaa.

Tässäkin osassa on mainittava, että äänet ja kuva ovat vanhoja, äänet levylläkin vain 5.1 ja kuva hyvää HD tasoa, etenkin valoisissa otoissa. Leffaa aloittaessani käytin Auro 3D formaattia äänien skaalauksessa, mutta petyin hieman aktiivisten kaiuttimien määrään. Päätin siis koittaa myös Neural:X formaattia, jolla sainkin enemmän kaiuttimia mukaan. Muutenkin Neural:X kuulosti ainakin tässä kohtaa paremmalta vaihtoehdolta, joten sillä mentiin.

Leffa oli taattua Fast and Furious laatua ja todella hauskaa katsottavaa. Ei ihan mielestäni vedä vertoja uusimmille, mutta kuten sanoin, tästä jäi hieman irrallinen fiilis muutenkin. Äänet olivat ok ja parantuivat huimasti loppua kohden, edelleen kuitenkin ollaan kaukana siitä tykityksestä mitä uusimmat leffat tarjoavat. Jossain vaiheessa sitten taas kohti seuraavaa.

Tänään aamulla hetki aikaa leffaan, joten ei muuta kuin katsomaan. Olen ostanut jo todella kauan sitten Itunesista Fury:n, mutta siellä se on odotellut katsojaansa jo pitkään. Suurin syy elokuvan hankintaan oli Atmos äänet, joten sikäli nyt oli hyvä aika sitä katsella.

Leffa oli ihan hyvä, mutta ei valitettavasti päässyt aivan Hacksaw Ridgen tai American War Fighter tasolle. Elokuvassa oli juoni, ehkä aavistuksen keveähkö sellainen, mutta juoni kuitenkin. Elokuvassa seurattiin käytännössä vain yhden panssarivaunuryhmän toimintaa sodassa Saksalaisia SS-miehiä vastaan. Miehiä kuolee viereltä, mutta yksi ryhmä pysyy pystyssä, ainakin melkein. Lopulta jäljellä on enää viis miestä saman verran satoja Saksalaisia. Elokuvan taistelukohtaukset ovat hienoa katsottavaa ja kuunneltavaa, mutta muuten Atmos raita jää hieman vajaaksi. Varsinaisia Atmos effektejä on jonkin verran, mutta isolta osalta elokuva oli kuitenkin hiljaista keskustelua. Elokuvan äänet olivat jopa niin hiljaiset, että välillä piti miettiä onko kaikki hyvin.

Elokuva oli kuitenkin ensimmäinen varsinainen testi uudella vahvistimella ja pitää sanoa että voin olla todella tyytyväinen. Edelleen haluan korostaa, että en tiedä faktaksi onko huone parempi kuin ennen, mutta omaan korvaan kaikki kuulostaa selkeämmältä ja tarkemmalta. Äänet ovat kovalla (db mittarinkin mukaan), mutta kuuntelu ei rasita yhtään korvaa. Myös äänien eroteltavuus on mielestäni parantunut entisestä.

Tänään tuli pitkästä aikaa testattua myös jotain muuta, eli popparikonetta. Sellainen on huoneessa ollut pitkään, mutta mikään suuri popparien fani en kuitenkaan ole. SpaceChange Youtubessa kuitenkin esitteli videollaan joka huoneen pakollista popparikonetta, joten siitä innostuneena piti laittaa itsekin popparit tulille. Onhan ne nyt hyviä ja nopea valmistaa, joten mikä ettei useamminkin. Lisäksi popparit jotenkin tuovat huoneeseen myös leffateatterin tuoksun.