Illan päätteeksi piti heittää vielä yksi leffa tulille. Illan leffaa piti taas hieman etsiä. Jotain missä olisi hyvät äänet, mielellään Atmos, mutta toisaalta mitään turhan raskasta ei enää jaksanut katsoa. Johnny English on ollut listalla pitkään, mutta kertaakaan se ei ole vielä päässyt play-nappulan alle. Nyt oli vihdoin sen aika ja hyvin toimi. Rowan Atkinson on niitä harvoja koomikkoja, joita yleensä jaksaa katsoa useammankin kerran. Atkinsonin ”bondeja” on tullut katsottua ennenkin, ja kyllähän tässäkin taas sai nauraa oikein kunnolla. Ei mitään liian itsestään selvää, mutta paljon nerokkaita juonenkäänteitä. Näistä tulee aina Mies ja Alaston ase leffat nuoruudesta mieleen. Molemmat huikeaa viidettä kun asioita ei ota liian vakavasti. Vaikkakin edellisestä Johnny English leffasta onkin aikaa, niin hetkeäkään ei jäänyt ajatusta että koko elokuva olisi vain pakollista toistoa, jota jatko-osat usein ovat. Katson seuraavankin mielelläni kun sille tuulelle taas sattuu.

Eilinen ilta ja tämä aamu tuli taas häärättyä äänien kanssa ja hieman vielä tehtyä testailuja. Nyt kun on kerran huoneen akustiikkaa oikeasti oppinut hieman mittaamaan niin pitihän sitä vielä kokeilla, että saisiko ne subbarit sitten kuitenkin laitettua takaisin sinne ”omille paikoilleen” skriinin alle. No ei saanut. Ei minkäänlaista toivoa saada samanlaista vastetta kuin toinen subbari takaseinällä. Koitin myös himan siirtää takana olevan subbarin paikkaa (käytännöllisempään paikkaan) sekä edessä olevaa subbaria ylemmäs skriinin taakse. No eipä ollut noistakaan minkäänlaista hyötyä vaan lopulta subbarit palasivat samoille sijoilleen, joista niille aikaisemmin löytyi parhaat paikat. Pakko edelleen todeta, että mielenkiintoista hommaa ja etenkin mielenkiintoista oppia joka päivä jotain uutta. Tämänkertaisen päivityksen jälkeen sain taas vietyä tilannetta aavistuksen eteenpäin, mutta aika tyytyväinen pitää tilanteeseen jo olla. Tässä vielä kuva nykyhetkestä, bassokäyrä sekä koko huoneen tilanne etukauttimien kanssa. Hieman siis vielä olisi parannettavaa jäljellä, mutta katsotaan mitä äänikentälle tapahtuu, kun joskus saadaan etukaiuttimiksi myös Klpischin RF-280F:t. Siihen asti tämä säätö saa riittää.

Nyt kun äänet on vihdoin saatu säädettyä niin pitihän niitä Shaftissa vähän testailla. Hakusessa oli nimenomaan hyvä Dolby Atmos leffa. Mielenkiintoinen juttu oli se, että Netflixissä elokuva näytti välillä olevan Atmos ja hetken päästä taas ei. Elokuvan aikana vahvistin näytti vain multi-channel in, joten todelliset Atmos-äänet eivät kuitenkaan tainneet tällä kertaa tulla läpi. Yritin etsiä ongelmaan ratkaisua, mutta en sitä löytänyt mistään. Olisikohan saattanut johtunut netin nopeudesta tai vastaavasti? Shaftin ensimäinen osa on tainnut tulla joskus katsottua, mutta suoraan en siitä muista kuin Samuel L. Jacksonin naaman. Samuel L. Jackson oli tässäkin elokuvassa juuri niin Shaft kuin joku vaan voi olla. Eipä jäänyt alkuperäinen Shaft eli Richard Roundreekaan paljon pahemmaksi ja nuorta Shaftia näytellyt Jessie Usher hoisi oman roolinsa näyttävästi. Juoneltaan leppoisan mukavasti eteenpäin menevä tarina joka sai useassa kohdassa nauramaan jopa ääneen. Tämänviikkoiseen pride teemaan (joka ei pahemmin itseäni hetkauta) leffa sopi myös enemmän kuin hyvin. Isä-Shaftin useat homousepäilykset poikaansa kohtaan nousivat leffasta jatkuvasti esiin hieman kuin leffan juonena juonen sisällä. Eipä muuten tainnut asiaan tulla lopullista vastausta lopun suudelmista huolimattakaan. Hyvä fiilis jäi tästä elokuvasta ja kuva kertoo tunnelmista leffan jälkeen enemmän.

Tuli tuossa jokin aika sitten katsottua sukellusvene leffa Hunter Killer, joten oli mielenkiintoista katsoa hyvin samankaltainen elokuva hyvin lähekkäin toisistaan. Visuaalisesti ja äänellisesti Hunter Killer oli huomattavasti näyttävämpi elokuva (oli varmaan hinnassakin aika paljon eroa), mutta siitä huolimatta myös Suden Kutsu oli erittäin hyvä elokuva. Ranskalaisia elokuvia ei ole tullut paljon katsottua, sillä ranskan kieli ei hirveästi elokuvissa miellytä omaa korvaa. Tässä se ei tosin pahemmin häirinnyt vaan elokuva oli hyvinkin mukavaa katseltavaa.

Elokuvan alussa korvaan hieman säpsähti, että elokuvassa ydinsodan uhka liittyy juuri Suomeen. Ennen elokuvan alkua en tiennyt, että elokuvan juoni liittyisi niin läheisesti Suomeen vaikka Suomi itsessään ei elokuvassa ollutkaan esillä. Nyky-yhteiskunnassa ydinsodan riski on jotenkin aina niin kovin lähellä. On vaikea arvioida että kuinka lähellä se ihan oikeasti on, mutta uhkakuvia ainakin heitellään mediassa lähestulkoon päivittäin. Tosiasia kuitenkin on, että ydinsodan käynnistyminen ei taida tarvita kuin yhden ison vahingon jonka jälkeen uhkaukset saattavat käydä toteen, aivan kuin tässäkin elokuvassa. Mitä jos ydinaseet päätyvät vääriin käsiin tai mitä jos päätös laukaisusta on jo tehty kuten tässäkin elokuvassa? Voiko nyky-yhteiskunta selvitä enää seuraavasta maailmansodasta ja mitä kaikkea siitä seuraa? Toivottavasti minun elinaikanani tätä ei tarvitse ikinä tulla todistamaan.

Pitkästä aikaa taas vuorossa suomalainen leffa. Suomalaisten leffojen aiheet viimeisen kymmenen vuotta ovat olleet lähinnä joko suruun tai seksiin liittyviä. Tässä elokuvassa käsiteltiin jälkimmäistä. Seksi on varmasti monessa perheessä iso kipukohta ja niin sitä tosiaan oli tässäkin elokuvassa. Onko pakko jos ei halua – Ei kiitos! Yleensä julkisuudessa puhutaan että roolit ovat toisin päin, no mutta tätä elokuvaa tuskin olisi kannattanut silloin tehdä, eli siinä kiteytettynä elokuvan punainen lanka. Voiko mies olla haluton ja miten se asia saadaan ratkaistua? Onko pettäminen oikea tie vain onko muitakin ratkaisuja? Voiko ilman vaan elää jos toinen ei halua?

Sinällään ihan positiivinen fiilis leffasta jäi vaikkakin tässäkin tuntui välille se itse seksi vievän suurimman huomion. Anu Sinisalo oli roolissaan todella loistava ja välillä jopa koskettavan hauska. Jotenkin todella aito, taisi hän toki roolistaan Jussi patsaankin saada josta en ole tippaakaan yllättynyt. Ville Virtanen oli Ville Virtanen, mutta ei mielestäni päässyt oikein vauhtiin. Ehkä rooli oli kirjoitettukin tarkoituksella vaisuksi, mutta missään vaiheessa Virtasen hahmo ei lähtenyt oikein liikkeelle. Kai Vaine puolestaan oli juuri niin pinnallinen kuin roolinsakin, mutta hyvin sopi kyllä rooliinsa. Joka tapauksessa suomailaiseksi leffaksi ihan ok.

Tämä viikko on muuten kulutettu leffahuoneessa ääniä säätäen. Luulin, että äänien säätäminen olisi ”ammattilaisille” pikkujuttu, mutta nyt kun sitä on amatöörinä ammattilaisen chattiohjauksessa tehnyt, olen huomannut, että ihan pikku hommasta ei todellakaan ole kyse. On kuitenkin ollut jälleen hienoa oppia tuhoton määrä lisää ja jatkossa tiedän miten huoneen säädöt voidaan oikeasti säätää kohdalleen. Nyt on väännetty MiniDSP:n, REW:in ja UMIK-1:n kanssa kaksi Klipschin subbaria kohdalleen, mahtavaa katsoa seuraava leffa ja nähdä mitä oikeasti on saatu aikaan. Tässä vielä viimeisen käyrä huoneesta.

Kokopäivän ollut ohjelmassa leffahuoneen siivousta. Tai no ei varsinaisesti leffahuoneen siivousta, vaan sinne rempanalta kannettujen tavaroiden järjestelyä. Huoneessa oli todella iso kasa erilaisia johtoja, pistorasioita, ja muuta elektroniikkaa. Noin kolmas osa lähti kaatopaikalle/kierrätykseen, kolmas osa kirpputorille ja loput jatkaa säilymistä varastossa. Jännä miten vuosien saatossa esim. verkkokaapeleita on voinut varastoitua nurkkiin toista kymmentä. Huomaa myös että ratkaisuja valojen ohjaamiseen on etsitty pitkään ja hartaasti, sillä kauko-ohjattavia pistorasioita löytyi lähes kaksi kymmentä. Onneksi nyt ainakin leffahuoneen osalta tuon Zigbee-Harmony yhdistelmän ansiosta tärkein tila tuntuu vihdoin olevan hallussa.

En ole lainkaan hevosihmisiä, mutta jostain syystä hevosiin liittyen on tehty aika monta hyvää elokuvaa. Etenkin hevosen ja ihmisen suhteesta tai kahden ihmisen suhteesta liittyen hevosiin näkee paljon, jopa tosi hyviä elokuvia. Tänään myöhäisillan elokuvaksi tarttui Netflixin puolelta Rock My Heart. Lähtöasetelma hyvin tavanomainen, ihmisen ja hevosen hyvin taianomainen suhde, jossa molempien ongelmat ratkeavat kun he löytävät toisensa. Elokuva on hellyyttävä. Nuoren naisen taistelua ei niinkään sydänvikaansa vastaan, vaan taistelua elämää vastaan. Elämä ei ole aina reilua ja Jana on jo luovuttanut taistelu kuolemaa vastaan, mutta haluaa elää elämänsä loppuun etsien edes yhden onnistumisen tunteen. Siitähän tässä elämässä on kysymys, halutaan etsiä asioita, joista tulee hyvä olla, välillä jopa uhmaten sitä tärkeintä, omaa terveyttä. Myös Paul taistelee omalla tavallaan elämänsä puolesta. Elokuvasta voisi saada todella vahvan hyväksikäyttötunteen, kun toinen taistelee terveytensä ja toinen tavallaan taloudellisten asioiden puolesta. Tuskin Paulillakaan on varsinaisesti taloudellinen hyöty mielessä vaan lähinnä oman elämäntyön pelastaminen. Elokuva on kuitenkin niin hienosti rakennettu, että tuota tunnetta ei pääse syntymään ja lopputuloksena on vain todella kaunis tarina elämästä ja kuolemasta.

Elokuva oli lopulta niin hyvä, että olisi varmasti ansainnut hieman parempaa keskittymistä. Ajatukset kuitenkin koko elokuvan ajan taas jossain hieman muulla. Liityin pari viikkoa sitten pariin Facebook-ryhmään liittyen tähän harrastukseen. Toisessa ryhmässä yli kymmenen tuhatta samankaltaista leffafriikkiä jakaa kokemuksiaan ja kyselee neuvoja, toisessa hieman vähemmän jakaa kokemuksiaan Dolby Atmos asioista. Erittäin mielenkiintoista seurattavaa molemmat ryhmät. Päätin eilen esitellä hieman omaa huonettani ryhmissä ja kerätä hieman kokemuksia. Ennen kaikkea halusin mielipiteitä huoneeni REW mittauksesta ja siitähän se sitten taas lähti. Vaikka olen huoneen soundia kehunut paljon viimeisen kahden päivän aikana, niin todella paljon on vielä pielessä. Sain ryhmistä todella paljon hyviä ajatuksia, joilla huonetta voisi erittäin pienillä kustannuksilla parantaa huomattavasti, joten onkohan seuraava hankinta sitten Mini DSP?

Aamusta muu perhe suuntasi rannalle, joten oli aika taas etsiä hieman parempaa katseltavaa (kuunneltavaa). Bumblebee oli yksi niitä elokuvia, jotka pyörivät Itiksen Imax teatterissa, mutta jäi lopulta ajanpuutteen tai laiskuuden vuoksi käymättä. Odotukset siis kotikatsellu korkealla, etenkin eilisen Skycraper elokuvan jälkeen. Transformers elokuvia olen nähnyt ehkä muutaman aikaisemmin, mutta ei missään nimessä kaikkia. Transformers elokuvat ovat aina olleet minulle yhden leffan viihdettä, ei millään tavalla leffasarja, joka olisi pakko nähdä tai jotain, jota odottaisi. Niin myös tälläkin kertaa, odotuksia effektien lisäksi ei juurikaan ollut, mutta kivaa ajanvietettä kuitenkin. Elokuvan juoneen ei juurikaan oltu panostettu ja tehosterikkaiden taistelukohtauksien merkitys jäi ohueksi. Bumblebeen touhuja sai muutaman kerran nauraa ja robotiksi muuttuvan auton yritystä inhimilliseksi ihmiseksi oli mielenkiintoista seurata. Ääniraita oli paikoittain vakuuttava, mutta siihen tämän elokuvan huippukohdat sitten jäivätkin.

Wow! Nyt osu ja upposi, leffan soundtrack nimittäin. Katsoin juuri The Skycraper elokuvan, jonka päädyin Itunesista ostamaan viime viikolla. Olen usein miettinyt syitä elokuvien valintaan. Ehkäpä isoimpana yksittäisenä asiana on ”first impression” eli miltä elokuvan kansikuva netissä näyttää. Tämän elokuvan päädyin ostamaan (joo oli alennuksessa 4,99) välittömästi kun näin kuvan (hinnan) ja katsoin sen verran tietoja, että kyseessä Dolby Vision ja Atmos elokuva. En lukenut kuvausta, enkä katsonut traileria, ja yllättävää kyllä en katsonut traileria myöskään myöhemmin, eli lähdin katsomaan elokuvaa tietämättä siitä yhtään mitään. Kiva näinkin välillä, sillä välillä tuntuu, että elokuvan on jo nähnyt etukäteen kun trailerin on katsonut riittävän monta kertaa etukäteen.

Elokuvan juoni oli hyvin perinteinen pelastan perheeni. Elokuva oli myös hyvin Dwane Johnson tyyppinen ja varmasti siksi moni sen haluaakin katsoa. Ennen kaikkea elokuvassa oli paljon kohtauksia joihin vain Dwane Johnson pystyy. Eihän kukaan vähääkään heiveröisempi kiipeä ilmastointiteipillä pilvenpiirtäjän seinää tai kävele käsitikkaita kolme kertaa Empire State Buildingin korkuisen talon kyljessä. Ei, ei edes Pierce Brosnan Bondin roolissa. Tästä päästäänkin hyvällä aasin sillalla siihen ilmastointiteippiin. Mietin jo jossain vaiheessa leffaa kuinka merkittävän roolin ilmastointiteippi on elokuvassa saanut, kunnes koko elokuvan highlight ”Do you have any duct tape?” Tässä vaiheessa repesin, tämän elokuvan todellakin muistaa ilmaistointiteipistä. ”jokainen joka ei ole selvinnyt jostain asiasta ilmastointiteipillä ei ole käyttänyt sitä tarpeeksi!” Jäätävää, todella jäätävää. Itselläni tuo lausahdus on lähinnä tullut nuorempana tutuksi urheiluteipistä, jolla on nuoruudessani korjattu kaikki busseista pelaajiin.

No joo, annetaan nyt ilmastointiteipin olla ja mennään itse asiaan. Ensimmäinen leffa viimeisimmän Audyssay virittelyn jälkeen kunnon desipeleillä ja nyt osui! Elokuvan ääniraita oli todella vakuuttava ja monessa kohdassa sai istua tuoliin naulattuna todella hymyssä suin. Basso oli todella napakka ja kaikkien kaiuttimien toiminta oli todella vakuuttavaa. Elokuvan ehkä magein kohtaus, jossa Dwane Johnson oli keskellä turbiinia ja turbiinin äänet jylläsivät ympäri Atmosta. Tämä oli yksi ehdottomasti parhaita Atmos kokemuksiani tähän asti. Muutenkin toki elokuva tarjosi todella upean Atmos raidan ja toi elokuvaan juuri sen boostin, jonka äänien kuuluukin elokovaan tuoda.

Eilen tuli myös korjattua pieni mutta hyvin pitkäaikainen ongelma huoneen käyttämisessä. Huoneeseen on ollut alusta lähtien rakennettuna Logitech järjestelmä, jolla kaikkia huoneen toimintoja ohjataan. Tätä järjestelmään on pyörittänyt Logitech Hub jonka kautta verhot, valot, ja kaikki laitteet ovat toimineet. Alunperin tätä järjestelmää piti ohjata Ipadillä, joka tosin muista syistä hajosi yli vuosi sitten ja on edelleen korjattavana (tämä onkin sitten toinen tarina). Ensin siis järjestelmiä tuli ohjattua kännykkä appin kautta, mutta sen toimimattomuus ja ongelmat saivat minut lopulta siihen tilanteeseen että verhot ovat olleet aina kiinni ja laitteet on käynnistetty viidellä kaukosäätimellä. Koko idea kuitenkin lähti liikkeelle nyt siitä, että valojen kanssa on ollut ongelmia. Niitä on ohjattu kahdella kauko-ohjatulla Johdoton pistorasialla, joiden toiminnan kanssa on ollut ongelmia. Nyt löysin Verkkokauppa.comista Osramin Zigbee ohjattavan rasian ja sain kaikki vihdoin toimimaan niin kuin pitää. Toivottavasti luotettavuus myös jatkossa kunnossa.

Pitkään harkinnassa on ollut hankkia myös Logitechin kaukosäädin ja pitkään olen miettinyt olisiko se Elite vai 950. Onko näillä edes mitään eroa. Jos minulla ei olisi ollut Hubia valmiiksi niin valinta varmaankin olisi ollut selvä. Mutta onko siis Elitellä ja 950 mitään eroa? Onko Eliten Hubi sama kuin minun 2-3 vuotta vanha? Eliten pitäisi ohajta myös wifi laitteita, mutta mikä niitä ohjaa? Hubi? Kaukosäädin? Näitä asioita pohdin ja kyselin kolmesta eri kodinkoneliikkeestä. Yllättäen yksikään näistä ei osannut vastata kysymyksiini. Tämä on nykyään muutenkin erittäin yleinen trendi, puhutaan, että pitäisi ostaa kivijalkaliikkeestä, koska sieltä saa palvelua ja asiantuntija-apua, mutta saako oikeasti? Itse olen usein huomannut, että nämä ”asiantuntijat” ovat täysin googlen ja omien nettisivujensa varassa, mutta kyllähän minäkin sen sieltä osaan itse lukea. Ilmeisesti valmistajat eivät enää kouluta myyjiä tuotteisiin ollenkaan, vaan tuotteet vaan tilataan samasta tukusta ja myydään mitä joku sattuu ostamaan.

P.S. Pakko vielä palata siihen Draft Day elokuvaan, eipä tullut tälläkään kertaa isoja yllätyksiä NBA draftissä, kukahan on ensimmäinen seura, joka uskaltaa heittää odotetun ykkösvarauksen seinään ja valita jonkun muun, ei ehkä parhaan, mutta itselle sopivimman?

Huomenna järjestetään jälleen NBA:n vuotuinen varaustilaisuus New Yorkissa. Mikäpä siis sopisi paremmin tunnelmaan virittäytyessä kuin Draft Day elokuva. Draft day elokuva löytyi tälle kertaa Netflixin puolelta. Tämäkin leffa on hieman vanhempi, mutta jostain syystä ei ole osunut silmään aikaisemmin. Harmi sinällään, sillä elokuva oli paras näkemäni elokuva pitkään aikaan. Kevin Kostner harvoin tekee huonoa elokuvaa muutenkaan, mutta tämä leffa upposi minuun. Juoni oli selkeä, kello käy. Urheilumaailmassa itsekin vahvasti elävänä jotakuinkin tunsin asian taustat ja mitä tuleman pitää. Siitäkin huolimatta juonen käänteet saivat myös minut keskittymään elokuvaan todella intensiivisesti. Elokuvan jännitys säilyi loppuun asti, ja vaikka jonkinlaista hajua elokuvan lopputulemasta olikin, niin tälläinen loppu ei ollut minun pelikirjassani.

Itse draft päivän oheen rakennettu draama uudesta naisystävästä, lapsesta ja perheestä sopi elokuvaan kun se kuuluisa nenä päähän. Sivujuonteet eivät tuntuneet sivujuonteilta vaan kuuluivat elokuvaan isona osana. Lopun kohtaus äidin kanssa sai jopa omatkin silmäkulmat herkistymään, olihan siinä hyvin urheilu-elämään sopivaa draaman kaarta. Kaiken kaikkiaan todella loistava leffakokemus ja viihdyttävä ilta hienon harrastuksen parissa.

Viime viikon Itunesin .99 euron leffana oli elokuva The Commuteer. Jännää, että vaikka leffa edustaakin tavallaan itselleni mielekästä genreä niin tämä leffa ei ollut osunut haaviin aikaisemmin, vaikkakin kyseessä vuoden 2018 elokuva. Nyt kun kyseisen leffan näin tarjoushyllyssä niin oli jotenkin heti selvää, että tämä leffa tulisi katsoa. Olen tosin odotellut elokuvan katsomista viikon verran, sillä ajatuksena oli katsoa elokuva kunnon äänillä. Ei tämä nyt mitään varsinaista toimintaa äänien puolesta ollut, mutta kuitenkin elokuva joka todennäköisesti toimisi paremmin kunnon äänentasoilla. No tämähän sitten oli se ajatus jolla lähdettiin liikkeelle, mutta jossain välissä puolta väliä perheen nuorimmat tulivat toivottamaan hyvät yöt ja samalla vihjaamaan, että voluumit voisi kääntää pienemmälle. Sinällään pettymys ei ollut suuri, sillä varsinaisia tehostekohtia elokuva ei juurikaan pitänyt sisällään. Toisaalta, kohtaus, jossa junat räjähtelivät olisi voinut hyvinkin olla sellainen. Tuo kohtaus itseasissa jäi sen verran harmittamaan, että todennäköisesti se pitää vielä katsoa huomenna päivänvalossa uudelleen.

Muutenkin tehosteet olivat tänään aika maltilliset, sillä viime viikolla aloitettu Audyssey kalibrointi oli vielä siinä mielessä vähän keskeneräinen, että bassoja en ollut ehtinyt yhtään säätää kovemmalle. Jostain syystä Audyssay vaatii aina lähtlökohtaisesti laittamaan bassot todella alas, ja vaikkakin korjaa niitä ylöspäin, siltikin bassojen toisto Audyssain asetuksillä jää aina todella vaimeaksi. Kuvakaan ei paljoa antanut, toisaalta mitä olisi antanut kun koko elokuvan ajan pyörittiin vain samassa kohteessa, eli junassa. Taisi muutenkin kuvan laatu materiaalissa olla vain HD-tasoa.

Elokuvan päätähtenä seikkallut Liam Nelson oli toki hyvä, mutta antoiko elokuvalle mitään lisäarvoa? Päätähtenä tässä elokuvassa olisi pärjännyt hyvin myös jokin hieman vähemmän kulunut nimi. Juoni sinällään oli ihan hyvä, mutta kerronta jäi aika kapeaksi. Henkilölöihin, perheeseen ja taustoihin olisi voinut mennä elokuvan kulkiessa hieman syvemmälle, nyt vaan pyörittiin suljetussa junavaunussa ilman sen suurempaa jännitystä. Esimerkiksi perheen kaappaamien polisiisien näyttäminen olisi ehkä voinut tuoja jotain uutta ulottuvuutta elokuvaan. Elokuvan aivan loppu oli jotenkin hyvin helposti arvattavissa, mutta jätti kuitenkin hyvän mielen. Tosin tässäkin hieman vaisun, koska edelleenkään ei tullut kunnolla selville kuka tuo mysteeri nainen oli.

Lauantai-iltana jatkui huoneen testailut. Sen verran kuitenkin edellisestä illasta tuli pohdittua, että ajattelin kuitenkin tehdä hieman muutoksia. Ajoin Audyssein säädöt uudelleen bassojen kanssa (viimeksi ilman) läpi, ja tärkeimpänä ajatuksena oli ottaa Dynamic EQ pois käytöstä, koska tuohan on juuri se asetus joka tuo hiljaiseen katseluun lisää bassoa. Tänään mentiin muutenkin todella hiljaa, mutta toisaalta eipä Always Be My Maybe muuta tänään vaatinutkaan. Leffa oli leppoisan hauska. En tiedä oliko tuo leffan juoni nyt sinällään mikään uusi keksintö, mutta toisaalta en nyt juuri vastaavaa lähimenneisyydestäkään muista. Onhan se sinällään kiehtovaa miettiä miten ihminen reagoi nähdessään 15. vuoden takaisen rakkauden, etenkin kun se on ollut jotain muuta kuin ihan hetken ihastus tai seurustelu. Kun seurustelu tuossa iässä nuoruuden ihastuksen kanssa päättyy, johtuu se hyvin usein opiskelujen tai jonkin muun syyn muuttoon johtaneesta syystä. Tähän elokuvaan oli kuitenkin luotu vielä hieman lisää draamaa, sillä, että nuoruuden toilailut eivät päättyneet kovin iloisissa (surullisissa) merkeissä. Hyvin nopeasti se yhteinen sävel kuitenkin tässäkin tapauksessa taas löytyi, tosin paljon jäi mietityttämään tämä amorin rooli. Miksi vanha ystävä asioita näin paljon taustalla juoni vai juoniko edes. Elokuva ei sitä kerro, mutta taitaa olla vanha suola janottanut jo pidemmänkin aikaa.