Hyvin hyvin pitkään ja hartaasti odotettu paketti saapui eilen kun posti toi mukanaan Doctor Sleep UHD-levyn, jolle olen sopivaa hintaa metsästänyt pitkään. On kuitenkin ollut koko ajan päivän selvää, että tämä elokuva pitää nähdä, etenkin kaiken sen puheen jälkeen, jossa leffan Atmos-raitaa on kehuttu yhdeksi parhaista. Eikä sitten leffa todellakaan pettänyt odotuksia, millään saralla.

Kerroin aikaisemmin lukemistani suosituksesta katsoa Shining, eli tämän leffan ensimmäinen osa vuodelta 1980 ennen tämän leffan katsomista. Shining tuli katsottua viime viikolla ja siitä voit lukea lisää omasta päivityksestään. Nyt kuitenkin katsottuani Doctor Sleep leffan, voin allekirjoittaa tuon ajatuksen sata prosenttisesti. Voin itse asiassa jopa mennä niin pitkälle, että tässä leffassa ensimmäisen osan katsominen oli jopa paljon tärkeämpää kuin monessa muussa leffassa on ollut. En tiedä miten tämä leffa aukeaa niille, jotka eivät ole alkuperäistä Shining leffaa nähneet, mutta niin syvästi tämä leffa leikkautuu yhteen tuon leffan kanssa, että suosittelen ehdottomasti tuon katsomaan ensin.

Jännä, että tämä leffa tosiaan tulee valkokankaalle neljä vuosikymmentä ensimmäisen jälkeen, sillä niin loistavasti tämä leffa on tehty jatko-osaksi edelliseen. Toisaalta, leffa on todella mestarillisesti sidottu yhteen tuon ensimmäisen kerran kanssa, että tämä leffa ei missään tapauksessa ole itsenäinen jatko-osa, vaan jatkaa tarinaa siitä mihin jäätiin ja pikku hiljaa rakennetaan juoni tähän päivään. Siirtymä on täysin luonnollinen ja sujuva, ei mikään kopioidaan vähän tuota ja tuota muistoa, vaan kaikki oli tehty tyylikkäästi nykyaikaan, oli sitten kyse kuvasta tai äänestä. Leffa oli varsin pitkä kaksi ja puoli tuntia, directors cut olisi ollut vielä puolituntia pidempi, ehkä sekin pitää vielä joskus katsoa.

Juoni oli muutenkin erittäin hyvä, ja vaikka lähdin itse koko leffaa katsomaan lähinnä vain äänien vuoksi, niin nyt olla lähellä tilannetta, että minusta tulee shining fani. Leffa oli todella hyvä ja ensimmäisen osan positiivisen fiilis nousi tässä toisessa osassa vielä monta pykälää. Voin todellakin sanoa, että tykkäsin tästä leffasta juonellisesti ja laadullisesti todella paljon. Leffassa oli todella paljon ideaa, ja vaikka leffa olikin varsin pitkä, hetkeäkään en siitä olisi jättänyt pois. Vaikka en ole varsinaisesti mikään illuusion ja fantasian fani, niin tässä kaikkea epäluonnollista oli riittävän sopivassa määrin.

Sitten siihen kaikista suurimmat ennakko-odotukset nostaneeseen puoleen eli ääneen. Jo heti leffan alussa ensimmäiset fiilikset olivat, miksi jokaista leffaa ei voi tehdä näin laadukkailla äänillä. Äänet leffassa todellakin olivat aivan huikean hyvät, ehdottomasti sitä kuuluisaa demo-materiaalia. Leffassa oli hyvin paljon todella vakuuttavia kohtia, esim kerran kun kuvassa tapahtui jotain edessä ja kamera alkoi kääntyä, siirtyi äänet upeasti ensin sivulle, ja sitten taakse. Tässä leffassa oli todellakin panostettu siihen, että ääni oli tehty tukemaan leffan tapahtumia. Doctor Sleep on todellakin leffa, jossa äänet tukevat leffan tapahtumia niin autenttisesti, että katsoja istuu naulattuna penkkiin, samalla, kun joka ikinen ääni repii katsojan elokuvan tapahtumiin täysin kiinni.

Tykkäsin myös leffassa paljon siitä, että ensimmäisen leffan äänimaailma oli tuotu hyvin samantyyppisenä tähän uuteen osaan. Metalliset äänet olivat kuitenkin korvattu matalilla äänillä, jotka tukivat hyvin ideaansa, mutta olivat huomattavasti korvaystävällisemmät. Leffan ääniraita oli päivitetty upeasti nykyaikaan ja tunnelma koko leffan ajan oli hieno. Ehdottomasti Top-lista kamaa äänien puolesta, tosin taitaa kuulua sinne myös leffan itsensä puolesta, sen verran paljon siitä kuitenkin tykkäsin. Kannattiko hankkia, ehdottomasti. Kannattaako katsoa, ehdottomasti. Tulenko katsomaan joskus uudestaan, ehdottomasti!

Netflixin, ehkäpä jopa ympäri maailmaa vuoden odotetuin dokumentti The Last Dance on nyt takana ja tänään tuli katsottua sen viimeiset kaksi osaa. Kaikki jaksot on siis tietysti näin korisihmisenä tullut katsottua aina välittömästi kello:10.00 aamulla kun ne ovat ilmestyneet. Dokumentti on huikea, vaikkakaan se ei lopulta ollut aivan sitä mitä ehkäpä odotettiin. Dokumentista odotettiin enemmänkin vain Chicago Bullsin viimeisen kauden tarinaa, jossa oltaisiin todellakin sukellettu syvälle kulisseihin ennen näkemättömien materiaalien kautta, mutta aivan sellasista ei sitten nähtykään. Sarja kertoo kuitenkin koko Chicago Bulssin, tai pitäisikö enemmänkin sanoa Michael Jordanin pitkän uran tarinan, jossa käytännössä yksi mies nosti koko NBA:n ja sitä kautta koripallon maailmaan laajuiseen tietoisuuteen.

Joku mentissä ei siis näytetty aivan niin paljon uutta materiaalia kuin odotettiin, mutta aivan huikea matka historiaan se oli. Itselleni, jolle tarina ja vanhat pelit ja materiaalit olivat enemmän kuin tuttuja, tarina oli enemmänkin katsaus siihen upeaan historiaan, jota itsekin on saanut nuorena elää. Monta tarinaa tuo edelleen kyyneleet silmiin, eikä tosiaankaan tarvitse tämänkään jälkeen pohtia, mistä se oma kipinä koripalloon on aikanaan syttynyt. Itselleni on vain yksi GOAT, eikä sitä tule kukaan koskaan muuttamaan. On monta pelaajaa, jotka saattavat voittaa enemmän mestaruuksia tai tehdä enemmän pisteitä urallaan kuin Jordan, mutta ei kukaan tule ikinä tekemään mitään vastaavaa kun otetaan huomioon millaisena aikana Jordan tämän kaiken teki.

Ennen kaikkea Jordan oli jotain muuta. Jordan oli voittaja, joka todellakin teki itsestään voittajan. Jordan ei vaatinut uusia valmentajia, kunnioitti, vaikkakin vaati pelikavereiltaan aivan määrättömästi, mutta Jordan ei IKINÄ hävinnyt. Jordan teki aivan kaikkensa voittamisen eteen, ja tuollaista esikuvaa ei maailma tule koskaan enää näkemään. Toivon todella, että jokainen nuori urheilija nykymaailmassa katsoo tämän dokumentin ja oppii siitä paljon.

Jordanista tekee erityisen etenkin se, että mikään ei voinut häntä pysäyttää. Jordanille oli vain haasteita, ei esteitä. Mitä suurempi haaste, sitä paremmin Jordan siitä suoriutui. Tästä hyvänä esimerkkinä esimerkiksi viimeisten jaksojen ruokamyrkytys episodi tai Pippenin loukkaantuminen viimeisessä finaalissa. Myös Jordanin tapa motivoida itseään oli hyvin ainutlaatuinen. Kentälle eksyy aina suunsoittajia, mutta historia on osoittanut, älä suututa Jordania, silloin ole jo hävinnyt.

Jordanista ja Bullsesista voisi tässä jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta puhutaan vähän itse dokumentista. Dokumentti oli juuri niin hyvä kuin sitä osasi odottaa. Esiin nostettiin upeasti myös paljon niitä, jotka eivät varmasti ole aikaisemmin saaneet asioista kunniaa. Turvamiehet, vanhemmat ja ennen kaikkea mielenkiintoiset tarinat vastustajilta ja niiltä joukkuekavereilta, jotka aikaisemmin eivät ole juurikaan puheenvuoroa saaneet. Dokumentti ottaa hienosti todella laajan näkökulman asioihin, vaikka luonnollisesti ja itseoikeutetusti dokumentti onkin rakennettu Jordanin ympärille.

Yksi iso asia mitkä mielestäni tässä ajassa on muuttunut on se, että itselleni NBA: ei todellakaan ole enää se sama mitä se joskus oli. Kyllä NBA jo 1990 luvulla oli viihdettä, mutta nykyajassa viihde on vienyt paljon roolia urheilulta ja kilpailulta. Ei peleissä ole lainkaan niin suurta tunnetta ja hohtoa kuin sitä oli tuolloin. Pelkästään areenan lämmön tuntuu jo noista vanhoista videoista, en väitä etteikö sitä olisi esim. finaaleissa tänäkin päivänä, mutta jotenkin tunnelma ei ole sama. Varmasti iso osa tästä johtaa juurikin siihen, että itse en enää NBA:ta Lauri Markkasta lukuunottamatta juurikaan enää jaksa edes seurata. Edellisen kokonaisen pelin taisin katsoa muutama vuosi sitten kun herätin itseni katsomaan Finaalien Game 7:niä Golden State – Cleveleland 2016.

Yksi erittäin mielenkiintoinen seikka tähän dokumenttiin ja Jordaniin vielä liittyy. Jokainen on varmasti nähnyt monia Highlight pätkiä Jordanin uran varrelta, mutta vasta tämän dokumentin myötä itsekin oikein heräsin, kuinka tärkeissä paikoissa kautta nämä käsittämättömät suoritukset ovat tapahtuneet. Jordan ei ole ollut vain Highlight real silloin kun kamera käy, vaan nimenomaan silloin kun se on eniten joukkueelle merkinnyt. Toisaalta moni varmasti myös kahdehtii sitä kaikkea mitä Jordan on saavuttanut, mutta kaikkea ei kannata kadehtia. Jordanin elämä ei ollut todellakaan helppoa, ei ehkä ole sitä tänäänkään, mutta se määrä huomiota ja kameroita, joita mies joutui pelatessaan kantamaan perässään, oli kaikkien muiden paineiden lisäksi varmasti aivan sietämätöntä. En ihmettele yhtään, että Jordan lopetti kaksi kertaa uransa huipulla.

Tätä kirjoitusta voisi jatkaa loputtomiin, mutta päätän sen tähän. Michael Jordan on nuoruuteni suurin idoli, ja se määrä paljonko Jordan on vaikuttanut välillisesti omaan elämääni ja siihen mitä tänä päivänä olen on kohtuuttoman suuri. Nuorena halusin olla aina Jordan, Jordan on ainoa GOAT minun elämässäni ja antanut minulle niin paljon suuntaa elämässä. Koripallo on ohjannut elämääni pienestä pitäen, ja ilman Michael Jordania siitä olisi varmasti jäänyt iso osa puuttumaan. Vaikka et koripallosta ymmärtäisi yhtään mitään, tämä dokumentti on ehdottomasti jokaisen ihmisen kiinnostuksen kohteista riippumatta katsottava. Jokainen meistä voi olla oman elämänsä Michael Jordan.

Hmm, taas mennään hieman oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta koska Matrix tuli CDON.comista kympillä tilattua, niin täytyihän se sitten myös katsoa. Koko Matrix-sarja on jäänyt itseltäni ainakin suurimmaksi osaksi katsomatta, se vaan ei ole nuoruudessani hirveästi kiinnostanut. Ensimmäinen versiohan on jo vuodelta 1999, joten kyllähän tämän leffan julkaisusta on jo jonkin aikaa. Sikäli kyllä mielenkiintoinen leffa, että leffa oli aikanaan aikaansa edellä monessa asiassa, kuten erikoistehosteissa. Leffa on muutenkin saanut jopa neljä Oscaria, joten kyllähän sitä pitää itseäni tämänkin klassikon osalta sivistää.

Eikä tämä nyt aivan niin huono leffa loppujen lopuksi ollutkaan. Leffaan oli päivitetty Atmos ääniraita, joka oli osittain ihan mukiin menevää, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan parasta a-luokkaa. Luodit lentelivät ympäri huonetta ja muttamia erittäin hyviä bassokohtiakin leffassa oli. Nyt pitää tosin nostaa esiin, että kokemus tänään leffassa oli aavistuksen erilainen, kuin aikaisemmin. Sain tuossa taas netistä outoja ideoita, tai itseasiassa ei niinkään outoja, vaan mielenkiintoisia. REW ohjelmaan oli tullut päivitys, jolla pitäisi saada subbarien ja pääkajarien viiveet automaattisesti kohdilleen. Joten pitihän tuota työkalua sitten heti alkaa testaamaan, ja kaiken lisäksi kun videolla suositeltiin asentamaan subbarit hieman eri tavalla kuin olin tehnyt, niin piti sitten tehdä koko paketti uudelleen. Tuota REW:in uutta ominaisuutta en saanut toimimaan, sitä pitää vielä hieman selvitellä ja testailla. Sinällään helppo ja erittäin käytännöllinen apuväline kun oppii käyttämään oikein.

Subbareita en siirrellyt, mutta muuten tein kaiken alusta. Se mitä ajattelin kokeilla, oli laittaa SVS:ssät merkittävästi hiljaisemmalle kalibrointi vaiheessa. Normaalisti olen antanut niiden olla -10db:ssä johon subbari ne itse restoren jälkeen asettaa, nyt tiputin ne reippaasti alle -20 db ennen kalibrointeja. En ole täysin varma vielä miten tämä kokonaisuuteen vaikuttaa, mutta jotenkin tänään kaikki tuntui hieman erilaiselta. Subbarit eivät tuntuneet aivan niin ”kovilta”, mutta toisaalta paljon tiukemmilta ja tarkemmilta. Tiedä sitten kuvittelenko vain, vai johtuiko kaikki leffasta, aika näyttää.

Leffa itsessään ei tosin ollutkaan sitten kovinkaan oman maun vastainen, vaan ajoittain jopa tykkäsin. Tosin, sen verran kuitenkin pitkävetinen, että jossain vaiheessa tuli myös nukahdettua. Leffan koko juoni tuli kuitenkin napattua talteen ja leffasta jäi sellainen maku, että tätä sarjaa voisi kyllä vielä katsoa eteenpäinkin. Keanu Reeves on tässä avain käsittämättömän nuoren näköinen, mutta varsin uskottavan roolin vetää siitäkin huolimatta. Jonkinlaista John Wickiä tässä jo selvästi rakennellaan, mutta jotenkin kuitenkin itseäni vahvemmin vetää miehen hieman kypsemmän iän materiaali. Leffan äänet ovat ihan siistit, vaikka ne eivät laadultaan aivan uusimpien leffojen tasoa olekaan. Innolla kuitenkin odotan mitä tuleman pitää, itselläni näitä uudempia leffoja ei kuitenkaan ole, joten katsellaan milloin ne tulee katseltavaksi.

Tästä tulee ehkäpä lyhyin päivitykseni koskaan, mutta koska kirjoitan kun katson, niin kirjoitan myös tämän päivän Ice Age 4 leffasta. Tänään siis tuli lasten kanssa katsottua neljäs ja toiseksi viimeinen Ice Age leffa. Jotenkin nämä on nyt jo nähty, ja tänään ei itse jaksanut leffaan keskittyä oikein lainkaan. Vuoron perään tuli surffailtua kännykällä ja nukuttua. Onneksi nyt huonessa on kaksi riviä tuoleja, ja lapset nauttivat kovasti eturivistä, joten paha vanhempi voi rauhassa tarvittaessa surffailla takarivissa.

Muksut tykkää, ja se nyt kai tärkeintä. Jotenkin nyt vaan nämä Ice Age leffat ovat alkaneet jotenkin junnata paikoillaan, etenkin kun suomenkielisenä mistään leffasta ei saa edes 5.1 ääniä parempaa irti, siitäkin huolimatta, että tässäkin olisi alkuperäisenä taas jo ollut 7.1. Lasten kanssa ääniä ei voi pitää kovinkaan kovalla, joten sekin ilo jää kuulematta ja kokematta. Lapsien mielestä tämäkin oli hyvä, ja kysyivät heti montako näitä vielä on. Omaksi onnekseni enää yksi, toivottavasti sen jaksaa taas katsoa kunnolla.

Klassikkojen klassikko, Hohto. Leffa, joka kaikesta huolimatta on itseltäni jäänyt aina välistä, isolta osalta varmastikin sen vuoksi, että kauhuleffat eivät koskaan ole olleet omaa leffavirtaa. Eivätkä ne kyllä edelleenkään ole, kuin vain ja ainoastaan yhdestä syystä, eli äänien vuoksi. Tämäkin leffa tuli nyt katsottua pääasiallisesti äänien vuoksi, vaikkakin vain välillisesti. Tämä leffahan siis piti tilata ja katsoa sen vuoksi, että tällä viikolla jatko-osan eli Doctor Sleepin pitäisi kolahtaa postilaatikosta, ja siinähän äänet sitten pitäisikin olla taas aivan omaa luokkaansa. Ennen tuon katsomista, Hohdon, eli Shining leffan katsominen piti tarinan tuntemiseksi kuitenkin katsoa.

Shining leffa on ollut jotenkin hankalaa löytää, sitä ei jostain syystä löydy Netflixin arkistoista, ja toisaalta, Itunesissa hinta oli sen verran kova, että leffaa en tullut sieltäkään katsoneeksi. Jos nyt oikein muistan, niin leffaa ei voinut lainkaan vuokrata, vaan ainoastaan ostaa kympin hinnalla tai jotain sinne päin. Toisaalta, nyt sain tuolla samalla kympin hinnalla leffan omaksi UHD-versiona.

Leffahan on klassikko, jonka jokainen varmasti tuntee ja suurin osa leffafaneista varmaankin on myös nähnyt. Vuonna 1980 valmistunut Hohto ei hohtanut tullessaan, esim yhtään Oscar ehdokkuutta ei leffalle suotu. Leffasta onkin tullut klassikko ajan myötä. Jack Nicholsonin rooli suoritus on kuitenkin loistelias, ja ehkäpä yksi koko elokuvahistorian tunnetuimmista kohtauksistakin leffasta löytyy Jack Torrancen lyötyään päänsä juuri kirveella hakkaamastaan reijästä sisään. Jos ei leffaa, niin tämän kuvan ainakin jokainen varmasti on joskus nähnyt.

Leffa oli itse jopa paljon parempi kuin osasin odottaa. Ei itselleni mikään kovinkaan nautinto siinä mielessä, että tällaiset leffat eivät vaan ole omia suosikkejani, mutta tykkäsin leffasta enemmän kuin osasin odottaa. Toisaalta se mistä ehkä tässä leffassa eniten tykkäsin oli se, että leffassa ei kuitenkaan väkivallalla pröystäilty, vaan leffa oli enemmänkin psykologinen trilleri. Psykologiset trillerit sitten enemmänkin ovat minun suosikkejani, etenkin juuri sellaiset missä ei jatkuvasti tapeta ketään.

Leffan ääniraita tosiaan taisi olla aika pitkälti alkuperäinen, tai ainakaan sitä ei ole uudelleen tehty. Leffan äänet olivat enemmän kuin yksinkertaiset, ja tämän ajan henkeen jännitystä luotiin lähinnä vain jäätävillä, metallisilla ja yksinkertaisilla viuluntyyppisillä äänillä. En tosin tarkkaan tiedä mitä nuo äänet oikeasti ovat, pitääpä Googletella ja selvitellä. Ja nopealla Googlettelulla muuten löytyi hyvinkin mielenkiintoinen artikkeli ja video täältä. https://tekniikanmaailma.fi/video-tama-soitin-vastuussa-painajaisista-joita-kauhuelokuvat-aiheuttavat/

Muuten leffassa ei äänien puolesta ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ja tämänkin vuoksi on erittäin mielenkiintoista katsoa tämän jälkeen Doctor Sleep ja nähdä miten ”samassa” leffassa äänet ovat 40-vuodessa muuttuneet. Aika mielenkiintoinen muuten ihan ajatuksenakin, 40-vuotta on kuitenkin todella pitkä aika. Ainoa oikeastaan isompi asia joka tässä leffassa nousi esiin oli se, että äänet olivat todella vahvasti painottuneet etuosastoon. Leffassa ei kovinkaan vahvasti tullut fiilis, että olisi ollut leffan sisällä, siitäkin huolimatta vaikka ääniasetukset olivat Neural:x, niin äänistä tuntui suuri osa tulevan kohdistetusti suoraan edestä. Tämänkin asian pitäisi olla täysin päin vastoin Doctor Sleepin Atmos-raidat kohdalla. Mielenkiintoista.

Nyt sitten tuli nähtyä yksi elämäni hämmentävimmistä elokuvista. Huono ja epäonnistuneita leffoja olen nähnyt ennenkin, olen myöskin nähnyt paljon outoja ja erikoisia leffoja, mutta tämä oli jotain aivan ainutlaatuista. Oliko se sitten huono, no ei ollut, mutta monta kertaa leffan aikana olin monttu auki ja ihmettelin että mitä ihmettä nyt tapahtui.

Leffan juoni oli hyvä ja onnistunut. Näyttelijät olivat periaatteessa erittäin hyviä, mutta olivatko he sitten toisinaan tarkoituksella todella luonnottomia amatöörejä, vai olivatko he vain tekemässä niin suurta taidetta, että en vaan pysynyt itse täysin mukana. Mitä pidemmälle leffa eteni, sitä enemmän jouduin miettimään, että mikä oli totta ja mikä tarkoituksella tehtyä hämmennystä. Hämmentävä leffa kaiken kaikkiaan.

Leffa oli intialainen ja itseäni hieman hämmensi se, että kuinka paljon leffassa puhuttiin englantia ja hindiä (?) sekaisin. Puhutaanko Intiassa normaalistikin näin vai kuuluiko senkin tähän leffaan? Leffan äänet olivat Atmosta, ja vaikka mitään ihmeellistä ei tässä kuultukaan, niin ihan kivan kuuloinen leffa. Leffassa oli hyvin paljon intialaisia ääniä ja musiikki, jotka toivat täysin omanlaisensa tunnelman leffaan. Atmoksia käytettiin lähinnä vain tunnelman luontiin, mutta tunnelma tässä leffassa olikin varsin hyvä koko leffan aikana.

Netflix siis jaksaa aina yllättää samoin nämä ulkomaalaiset elokuvat. Tämäkin leffa oli todella laadulla ja ajatuksella tehty, vaikka se erittäin omalaatuinen olikin. Suosittelen ehdottomasti katsomaan.

Tänään taas vaihteeksi soittimeen UHD-materiaalia ja leffana Robin Hood. Robin Hood tuli tilattua CDON.comista ja leffa oli hieman siinä kintaalla tilatakko vai ei. Toisaalta Robin Hoodia on jossain yhteydessä kehuttu äänien puolesta, mutta toisaalta en oikein tiennyt mitä odottaa. Leffanakaan en ollut aivan varma olenko tätä aikaisemmin nähnyt, nyt tosin pitää todeta, että en ole aivan varma vieläkään. Toisaalta leffa tuntui uudelta, toisaalta en kyllä oikein ymmärrä miten tämä leffa olisi minut aikanaan päässyt kiertämään.

Niin tai näin, leffa oli ihan ok, ja nimenomaan ihan ok. Russell Crowne oli aivan omassa leffassaan, jälleen kerran. Gladiator on edelleen odottelemassa hankintaa tai katsomista tulevaisuudessa, mutta kaikki nämä tämän tyyppiset leffat ovat kuin tehty Grownelle. Piti muuten oikein leffan aikana alkaa miettimään, että mitähän herra nykyään tekee, ja nopean googlettelun jälkeen selvisi, että ilmeisesti vuoden 2017 herraa ei olekaan valkokankaalla nähty. Leffa muuten ei yltänyt suurten klassikkojen joukkoon, mutta ihan kiva katsottava kuitenkin.

Se tosin mikä tästä leffasta todella nousi esiin oli todella loistava kuvanlaatu. Eikä pelkästään se, että leffan kuva oli laadultaan erittäin hyvä, se korosti jatkuvasti aivan sairaan upeita maisemia, joita leffassa oli paljon. Sen lisäksi hyvä kuvanlaatu toi leffasta erittäin pieniäkin yksityiskohtia upeasti esiin. Laitan tämän leffan ehdottomasti kuvan puolesta Top-Listalle, tämä oli erittäin upea kokemus.

Äänien pouolesta leffa oli varsin perus kauraa, vaikka siinä DTS:x äänet olivatkin. Leffassa oli ukkosta ja jonkin verran hyvin pikkupaloja, mutta mitään erityistä tässä ei ollut tällä kertaa. Ainoana oikeana kohokohtana ehkä muutamat keihäiden lennot atmoksista alaspäin, ne kuulostivat aika hienoilta ja erilaisilta. Mikään demo leffa tämä ei kuitenkaan ollut. Katsonko uudelleen, ehkä en, ehkä laitan myyntiin.

Tässä on viime päivät pitänyt aika kovaa kiirettä erään toisen projektin kanssa, joten leffat ovat nyt jääneet vallan välistä. Tänään kuitenkin palo oli niin kova, että aikaa leffalle oli taas pakko raivata. Ensimmäiseksi suuntasin katsomaan Netflixin tarjontaa, ja sieltähän sitten tarttui Atmos-äänillä varustettu trilleri Dangerous Lies. Leffasta ei aivan täysin saanut intron perusteella selvää, mutta mielenkiintoiselta leffa vaikutti.

Ensimmäinen asia kun laitteet laittoi jälleen päälle oli se, että tuli sellainen jännä fiilis, että hitto täällä kuulostaa hyvältä. Oman huoneen ääniin hyvin helposti ”tottuu” ja mitä enemmän leffoja katselee, äänet alkavat tuntua jotenkin liian tutuilta, ja tulee fiilis, että ainahan tästäkin voisi parantaa. Nyt kuitenkin tuli taas hyvä muistutus siitä, että huone todellakin on hyvässä tikissä ja kuulostaa loistavalta. Ennen kaikkea tykkäsin siitä miten kaikki kuulosti todella kirkkaalta ja toisaalta dynaamiselta.

Tämä sama jatkui myös koko leffan. Subbarit ovat erittäin hyvässä tikissä ja nyt ennen kaikkea tuo keski basso jaksaa säväyttää uudelleen ja uudelleen. Leffoja on vaan tosi kiva katsella, eikä äänetkään tarvitse olla enää niin hirveän kovalla, vaan äänet ovat kovat, tarkat ja dynaamiset juuri niissä oikeissa kohdissa. Tässä leffassa itse Atmosta ei juurikaan käytetty kuin tunnelman luomiseen, muutenkin esimerkiksi surroundit olivat aika vähällä käytöllä ambient ääniä lukuunottamatta. Muutama ihan kiva basso ja ukkonen leffassa oli, ja muutekin leffan tapahtumia kyllä äänillä tuettiin hyvin. Kerran pelästyin oikein huolella.

Juoneltaan leffa oli hyvä ja ehdottomasti taas jotain hieman erilaista. Lopullista ratkaisua oli mahdoton aavistaa, mutta silti koko elokuvan ajan juonta rakennettiin hyvin ja määrätietoisesti. Yllätyksiä tuli ovista ja ikkunoista, mutta silti mitään ei annettu liian helpolla, vaan katsoja joutui jatkuvasti kehittelemään seuraavaa käännettä mielessään. Camilla Mendes Katien roolissa oli loistava, jotenkin niin äärettömän hienoa ”autuaan tietämättättömän” näyttelemistä. Ei nyt ehkä Top-lista leffa, mutta erittäin hyvä joka tapauksessa.

Aika rientää ja blogissani tulee tänään täyteen jo uskomaton 300. päivitys. En olisi tuota uskonut kun vuosi sitten aloin ajatuksiani tänne blogiin kirjoitella. Olen edelleen miettinyt paljon miten tätä blogia voisi kehittää ja nyt ainakin pari muutosta on tullut. Etusivulla näet oikeassa laidassa historian, josta voit katsoa suoraan tiettynä kuukautena kirjoitettuja juttuja. Lisäksi sieltä löytyy nyt myös haku, joka saattaa olla monelle etenkin aloittelevalle erittäin tarpeellinen ominaisuus, kukaan tuskin jaksaa kaikkia tekstejä lukea kerralla läpi, mutta nyt jos kiinnostaa juuri jokin tietty juttu, niin sieltä voi hakea juuri tuohon asiaan liittyvät jutut. Kaikki muutkin ehdotukset ja vinkit otetaan ilolla vastaan.

Juhlan kunniaksi piti sitten laittaa niin sanotusti parasta päälle, eli pitkään aikaansa odotellut toinen katselukerta Ford v Ferrari-leffasta sai tänään kunnian olla se 300. leffa. Eikä suotta, leffa on edelleen täyttä timanttia niin itse leffan kuin äänienkin puolesta. Muistelen, että viimeksi kun tuon leffan katsoin olin juuri saanut nuo Klipsin surroundit paikolleen, mutta silloin ne olivat vielä sivuilla liian edessä. Nyt kaikki on kohdillaan ja sen kyllä huomaa. Leffan äänet ovat mahtavat, ja edelleen nautin jokaisesta sekunnista tämän leffan parissa. Erityisesti pitää mainita jälleen pari yksityiskohtaa, eli ensinnäkin surround ja Atmos-kaiuttimien todella todella jykyvät ja tarkat bassot. Bassot tuntuvat että ne tulevat juuri siitä suunnasta kuin ne leffassa tapahtuvat, kertonee siitä, että subbarit ovat nyt vihdoinkin kohdillaan ja tukevat hienosti kaikkien muiden kaiuttimien toimintaa. Lentokoneen ylillento oli jälleen aika magea kokemus.

Tämä leffa kestää aikaa, ja vaikka juoni olikin tuttu, niin kyllä tämän leffan voi vielä katsoa monta kertaa uudelleenkin. Eikä pelkästään näiden huikeiden äänien vuoksi, vaan kyllä tämä leffa muutenkin toimii ja tuo hyvän mielen kasvoille. Eli ei muuta kuin nokka kohti 400. päivitystä ja blogi jatkuu.

Vaihteeksi taas Netflixiin tsekkaamaan mitä uutta on tullut ja onhan sitä, ja kaiken lisäksi vielä aika mielenkiintoisia leffoja, joissa kruununa vielä Atmos-äänetkin. Ensimmäiseksi kuitenkin vuoroon pääsi Betonihuuma-niminen leffa, jota katselin jo viime viikollakin. Tosi tarinaan perustuva saksalainen leffa, jossa pari fiksua hölmöläistä alkaa tekemään Berliinissä massiivisia kauppoja ilman rahaa. No sen tietää, miten nämä tarinat yleensä päättyvät.

Leffa oli kuitenkin jopa vieläkin parempi kuin mitä osasin odottaa. En ole aivan varma kuinka hyvä tai aito David Kross oli roolissaan, mutta kaikkien muiden oleellisten henkilöiden roolit sopivat leffaan loistavasti. Juoni, jos sellaisesta nyt taas voidaan tositarinaan perustuvassa leffassa puhua, oli todella mielenkiintoinen ja toimi varsin hyvin. Leffa oli todella uskottavasti tehty, vaikka se nyt ei kestänytkään kuin puolitoista tuntia, niin mielestäni kasaan oli saatu varsin hyvä ja selkeä paketti. Sikäli siis hankala arvioida mitä kaikkea todellisuudessa on tapahtunut, mutta ainakin tässä leffassa kerrottu toimi.

Parasta antia leffassa kuitenkin ehdottomasti oli aivan mahtavat äänet. Jälleen kerran piti vaihtaa alkuperäinen ääniraita päälle, jotta sain leffaan Atmos-raidan päälle, mutta sen jälkeen leffan äänet olivatkin sitten aivan priimaa. Tässä leffassa ei siis mässäilty erikoiseffekteillä, laukauksilla tai pommeilla, vaan kaikki äänet olivat lähinnä puhetta ja musiikkia. Se musiikki sitten olikin jotain aivan jäätävän upeaa, kaikkia kaiuttimia käytettiin aivan älyttömän hyvin hyväksi, ja tässä jos missä leffassa todellakin istuit keskellä leffaa. Hehkutetaan nyt vielä vähän lisää, eli se mikä tässä oli niin mageaa oli nimenomaan se, miten musiikissa ja tunnelman luomisessa käytettiin Atmosta niin, että ääni vaelteli kaiuttimesta toiseen. Ääni oli erittäin dynaamista tuli se sitten mistä päin huonetta tahansa, ja mikä parasta, ääni tuli jostain, samalla niin tarkasti, mutta samalla niin hienosti, että kaiuttimien paikkoja ei pystynyt tunnistamaan. En muuten kadu tippaakaan valintaani Klipschin Bipoleista, toimii!