Seuraava Netflix uutuus katsantaan ja tällä kertaa leffaksi valikoitui heti suosituksista Pelon Palkka niminen leffa. Dolby Atmos, Dolby Vision ja jonkinlaista toimintaa näyttäisi olevan tiedossa, joten sopii erittäin hyvin tähän väliin. Ennen kaikkea nyt oli kova tarve löytää jotain hyvää tavaraa Waveformingin testaamiseen, mutta toisaalta kova tarve oli vaihteeksi taas jollekin vähän paremmalle leffalla ihan muutenkin. Molemmat toiveet täyttyivät tässä lopulta sitten suhteellisen kivasti.

Heti alusta lähtien oli selvää, että nyt ollaan taas hieman paremman Atmoksen äärellä ja tässä Ranskalaisessa toimintaleffassa, joka itse asiassa on uudellen filmatisointi vuoden 1953 leffasta Le Salaire De la peur äänet näyttivät täyttävän kaikki 9.1.6 kanavaa ja Atmoksen objektitkin näyttivät hyvinkin aktiivisilta läpi leffan. Niin, ja edellisenä iltana olin vielä yrittänyt hieman parannella tuota kalibrointia, ja uusi kalibrointi tuntui heti toimivan paremmin kuin vanha. Uudessa kalibroinnissa tarkensin vieläkin edellisestä mikrofonin paikkoja ja samalla sain ainakin huoneen room-modeja vieläkin pienemmiksi. Äänellisesti, bassot tuntuivat nyt ehkä hieman kovemmilta ja napakammilta. Kaiken kaikkiaan, äänet kuulostavat kyllä mielenkiintoisen erilaisilta, mutta taas monta askelta paremmilta, vielä kun materiaalikin tukee oikeasti hienoja Atmos-effektejä.

Itse leffanakin tämä toimi varsin hyvin. Juoni tällä kertaa vähän niin ja näin, ei mitään perinteisten kliseiden viljelyä, vaan juonessa on ihan oikeasti myös yritystä hieman syvempäänkin. Käänteitä ei sinällään hirveästi ollut, mutta vaikka samoja elementtejä parisuhteesta, tai enemmänkin seksisuhteesta, veljeydestä ja perheestä oli tässäkin läsnä, niin nyt mentiin kuitenkin asiassa hieman pidemmälle. Tässä leffassa ihmishengellä oli arvoa, mutta silti ihmisiä laitettiin rivin jatkoksi aika surutta. Leffan kuitenkin kruunaa sen loppu, joka ainakin itselleni oli aika yllättävä ja tavallaan myös hyvin koskettava. Tätä en kyllä nähnyt tulevan, ja tälläiset loput ovat lopulta aina hyviä, vaikka ne ei välttämättä kovin iloista kuvaa jättäisikään. Joka tapauksessa leffa, jota piti seurata tarkasti, jotta pysyi mukana ja joka oikeasti sai mielenkiinnon pysymään koko leffan ajan itse leffassa. Näyttelijät tässä toimivat erittäin hyvin vaikka mitään tunnettuja nimiä itselleni ei tietenkään ollutkaan. Ei nyt top-listalle, mutta yksi alkuvuoden parhaita kokonaisuuksia joka tapauksessa.

Sitten seuraavaksi piti saada jotain hieman parempaa testattavaa Waveformingille ja Netflix uutuus Metsästäjän Sydän kuulosti hyvinkin potentiaaliselta sellaiselta. En oikein aina tiedä mitä näiden käsikirjoittajien päässä liikkuu, onko se niin, että näinpä juuri hyvän leffan, tehdäänpä tästä kopio seuraavaksi. Ei nimittäin tässäkään leffassa taas kovinkaan omaperäisiä ajatuksia ollut, vaan ihan perus settiä, jossa ensi luvataan vaimolle ja lapselle ikuista rakkautta ja seuraavassa kuvassa vanha ystävä tulee vaatimaan viimeistä palvelusta jo tappamisen lopettaneelta agentilta. Sanatkin on kopioitu kuin suoraan toisesta leffasta, olet velkaa ja olet vannonut valan jne. Sikäli ei nyt kovinkaan hyvä alku leffalle.

Eikä suoraan sanottuna se meno tästä myöhemminkään ihan hirveästi parane. Juonenkäänteet ovat hyvinkin odotettavia, valitettavasti vaan kun leffa ei muutenkaan ihan vakuuta, niin ei tälle kovin korkeita pisteitä voi antaa. Leffa vaikuttaa halvalta tekeleeltä, johon näyttelijätkin on valittu b-korista. Juoni on sekava ja lopulta aika yllätyksetön. Juonenkäänteitä kyllä yritetään kovasti rakentaa, mutta ei se silti oikein lähde. Eli ei tästä Etelä-Afrikkalaisesta ilmeisesti kirjaan perustuvasta leffasta nyt oikein jälki-polville jää kerrottavaa.

Mutta jäikö kerrottavaa sitten Waveformingista tai äänistä ylipäätään. Leffa on ääniltään kaksijakoinen. Toisaalta leffan äänet eivät juurikaan vakuuttaneet, alapää oli suhteellisen vaisu ja ei tästä nyt muutenkaan mitään kovin hyvää Atmos-fiilistä saanut. Leffan äänet oli vain 7.1.2 mikä nyt jo alkaa nykyisellä Netflixin tarjonnalla olla aika heikko suoritus. Pontentiaalia leffassa olisi varmasti ollut parempaankin, vaikka Atmos Objektejankin tässä kuitenkin jonkin verran siirreltiin tilassa. Silti, ei tästä nyt voi oikein Waveformingiin mitään mitään demomateriaalia saada. Aika heikko esitys siis tälläkin saralla, mukaan lukien myös kuvanlaatu, joka sekään ei vakuuttanut. Eli valitettavasti pienoisista odotuksista huolimatta ei kovinkaan hyvä leffa millään saralla.

Kuluneella viikolla tapahtui paljon kaiken laista, yhtenä juttuna ehkä se kaikista odotetuin juttu, eli sain vihdoin oikeuden Trinnovin Early-access ohjelmaan. Kelataampa tässä ihan nopeasti vielä miten asiat ovat menneet. Eli keväällä 2023 sain tietää, että minulla olisi mahdollista hankkia huoneeseen Trinnov Altitude prosessori, jota yleisesti aika kiistatta pidetään kotititeattereiden parhaana äänekäsittelylaitteena. Okei, Stormilla saattaa olla oma mielipide asiaan, ja toki omat faninsa, mutta näiden kahden tasolle ei sitten muita kyllä ole tarjolla. Tuolloin keväällä oli jo myös tiedossa, että Trinnovilta on tulossa uusi päivitys, jonka pitäisi olla aika mullistava ominaisuus. Storm oli juuri julkaissut oman uutuutensa eli Dirac ART:in, jota muuten pääsen varmaankin lähi viikkoina myös testaamaan, mutta Waveformingista puhuttaessa puhutaan kuitenkin hieman eri asiasta. Waveforming on siis ominaisuuden nimi ja luonnollisesti tulossa kaikille Altituden käyttäjille ilmaisena softapäivityksenä.

Leffaharrastuksessa yksi suurimpia ongelmia kautta historian on ollut matalat 150hz äänet, joiden vaimentaminen pienessä huoneessa on ollut täysin mahdotonta, joten niiden kanssa on vaan yritetty tulla toimeen. Ääniaallot ovat todella pitkiä, eikä niihin oikein mikään fyysinen akustointi pääse kiinni, tai sitten jos pääsee, puhutaan niin suuresta massasta, että kukaan ei sellaiseen ole valmis lähtemään. Trinnov kuitenkin lupaa uudella softallaan päästä näistä ikävistä seisovista aalloista eroon, ja siinä onnistuessaan, puhutaan oikeasti jo aika mullistavasta asiasta. Ja Trinnovin mukaan, nyt ollaan vasta alussa, uusia ominaisuuksia on tulossa lisää.

Tämä siis kiinnosti itseäni valtavasti, ja kesän projektit valmistautuessa Trinnov aikaan oli suunniteltu hyvinkin tätä silmällä pitäen. Etuseinä rakennettiin jo valmiiksi Trinnovin julkistamien ohjeiden mukaan, joissa tämän kokoiseen huoneeseen tarvitaan yhteensä neljä subbaria, joista kaksi eteen, tasaisesti ylä ja sivusuunnassa. Olin heti jo Trinnovin saatuani yhteydessä Trinnoviin sekä Mareksoundin että maahantuojan kautta, jotka pyrkivät parhaansa mukaan auttamaan, että huoneeni pääsisi betakokeiluun mukaan. Luonnollisesti halukkaita oli jonossa paljon, ja Trinnovilla rajalliset mahdollisuudet ottaa mukaan projekteja. Lopulta kuitenkin syksyllä sain vihreää valoa, että huoneeni saattaisi päästä Waveformingin Early-access ohjelmaan mukaan. Huoneesta piti lähettää Trinnoville piirustukset ja sen jälkeen he arvioisivat, olisiko huoneeni sovelias Waveformin-järjestelmälle tässä vaiheessa. Vihdoin alkuvuodesta sain sitten tietää, että huone on periaatteessa hyväksytty, mutta siihen voisi vielä tehdä pieniä parannuksia. No, pieniä siis tarkoitti tällä kertaa, että koko takaseinä tuli käytännössä tehtyä uudellen, ja siitä blogissa jo valmiiksi paljon tekstiä aikaisemmin. Nyt kuitenkin huone oli siis siinä kunnossa, että sekä edessä että takana on riittävästi riittävän hyviä subbareita, ja ne on vielä teoriassa sijoiteltu oikein.

Tähän mennessä softaa ei ole vielä kenellään loppukäyttäjälle annettu, mutta koska olen tähänkin asti kaikki kalibroinnit opetellut itse tekemään, sain vakuutettua Trinnovin siitä, että olisin kyvykäs opettelemaan myös tuon ominaisuuden salat itsenäisesti. Sain heiltä erittäin hyvät ohjeet ohjelman käyttöön ja he luonnollisesti päivittivät ominaisuuden etänä laitteeseeni. Mikrofonihan minulla on jo ennestään, ja muuta sitten ei tarvitakaan. Muistutan vielä, että mitään erityistä en sinällään ole saanut, olen vain saanut käyttööni ominaisuuden, jonka kaikki muutkin Trinnovin omistavat saavat myöhemmin julkisena päivityksenä, onko se sitten viikon tai kuukauden päästä, joka tapauksessa sitä on vuoden 2024 aikana luvattu. Ja tämähän on se suurin syy miksi Trinnoviin kannatti sijoittaa, tälläisten päivitysten lisääminen huoneeseen muilla laitteilla tarkoittaa yleensä aina uuden laitteen hankintaa, ja näin ollen pitkässä juoksussa vähintäänkin samaa hintaa.

Mitä tuossa päivtyksessä sitten tuli. Eli sofhtaan tuli päivitys, joka käytännössä tarkoitti vain muutamaa valikkoa lisää. Peruskalibrointi tehdään edelleen aivan samalla tavalla kuin ennenkin, siihen ei sinällään mitään uutta tullut. Mutta sen jälkeen sitten aloitetaankin kalibroimaan pelkkiä subbareita. Minun ensimmäisessä kalibroinnissa käytin neljäätoista pistettä, joista siis jokaisessa mitattiin kaikken neljän subbarin vasteet. Kun siis lasketaan, että Trinnovin 3D mikrofonissa on neljä mikrofonia jo itsessään, tulee dataa yhdestä subbarista yhteensä 56 mittauspisteen verrran. Voisin sanoa, että ihan kivasti on laitteella dataa tämän kalibroinnin jälkeen verrattuna vanhaan. Sen jälkeen suoritetaan aivan saman kalkuloinnit kuin ennenkin. Waveforming päälle, ja yksinkertaisuudessaan se on siinä. Loppu onkin sitten hiomista ja hiomista. Tästä muuten sanottakoon vielä sen verran, että teknisesti osaan Trinnovin softaa käyttää jo todella hyvin, mutta kyllä tuohon säätämiseen pitää vielä korvaa kehittää, jotta saada huoneen kuulostamaan parhaalta, edes omaan korvaan.

Mikä sitten muuttui. Tässä pari kuvaa siitä mitä huoneessa oli ennen ja mitä jälkeen. Varmistusmittauksia en ole vielä tehnyt, niiden aika on myöhemmin, mutta sen voin sanoa, että vielä ei olla lähelläkään valmista, eli aivan varmasti uusiksi menee vielä tämä kalibrointi. En ole tyytyväinen tulokseen ja paljon voidaan vielä parantaa. Ensimmäinen kerta on kuitenkin aina ensimmäinen kerta. Kuten kuvassa näkyy, seisovat aallot ovat kuitenkin huoneessa parantuneet jo huomattavasti, ja sen kyllä kuulee myös käytännössä. Vasteet eri mittauspisteissä eivät vielä ole tyydyttävällä tasolla, joten tekemistä riittää. Tavoitehan Waveformingissa on, saada bassot aivan jokaisella kuuntelupaikalla tasaiseksi. Silti, äänellisesti eron huomaa kyllä jo.

Muutamien demojen jälkeen pitkän perjantain-iltaa tuli sitten testiin laitettua, ei nyt niin hyvä testileffa, mutta pitkä leffa kuitenkin. Puoliso on pitkään halunnut katsoa Schindlerin Listan, ja se tuli sitten hyllyyn myös hankittua sitä varten joku aika sitten. Tämänhän siis itse katsoin viimeksi noin neljä vuotta sitten edellisen kerran, silloin Netflixistä. Sen kertainen arvio löytyy tästä! Sinällään jännä juttu, että vaikka tuo on tullut monta kertaa nähntyä ja vaikka kyseessä on hyvä ja tärkeä elokuva, niin hyvin uudelta se taas tälläkin kertaa tuntui. No, aikaisemmin on tullut puhuttua kännykkäriippuvuudesta, kun leffaa katselee jonkun muun kanssa, niin silloin tulee myös leffaan keskityttyä täysin eri tavalla, siksi ehkä tällä kertaa leffakin jää paremmin mieleen. Tuolloin viimeksi kommentoin lopuksi, että leffaa ei tarvitse itselle hankkia, eikä sitä välttämättä tule myöskään ihan hetkeen katsottua varmasti uudelleen. No, neljä vuotta siihen meni, mutta kannattiko se 4K-levyn hankinta?

Kuvahan on pääasiassa mustavalkoinen, mutta kyllä mustavalkoisessakin laatu on laatua. Mielestäni tämä näytti erittäin hyvältä, ja muistamatta miltä se Netflixissä näytti neljä vuotta sitten, noin uskoisin, että ei ainakaan näin hyvältä. Kuva oli erittäin tarkka, mutta ei mitenkään häiritsevän, vaan leffa näytti kyllä uskolliselta aiheelleen ja aikakaudelleen. Kynttilä ja tyttö punaisessa mekossa erottuivat erityisen hyvin, sitä en muista miten ne Netflixissä erottuivat. Äänien osalta voin vain todeta, että jos tässä Atmosta nyt tarvittiin, niin se oli kyllä upeasti tehty. Sateet ja kohdat joissa kuvaa tarvitsi liikuttaa, toimi äänet todella loistavasti. Samoin muutama kohta, jossa ”käveltiin päällä” oli aika siistejä. Vaikka tämä ei nyt missään mielessä mikä Waveformin-demo ollutkaan, niin suurimpana erona voin tässä vaiheessa jo todeta, että Waveformingin suurin juttu ei ehkä sittenkään ole ne bassot, vaan enemmänkin se, kuinka paljon lisää tarkkuutta se tuo kaikkeen muuhun kun ylimääräinen ”saaste” eli seisovat aallot poistuvat tilasta. Huone on yleisääneltään paljon hiljaisempi ja rauhallisempi, sitten taas kun bassoja tarvitaan, ne kuulostavat älyttömän tarkoilta ja hyviltä. Voimaa riittää, toki neljän Full Martyn kanssa noin pienessä huoneessa siitä ei ollut eipäilystäkään, mutta dynamiikkaa ja potkua kyllä löytyy ja paljon. Subbarithan toimivat tällä hetkellä niin, että vain edestä tulee tavallaan ääntä, ja takana subbarit vaimentavat ylimääräisen pois. Tähänkin ilmeisesti tulee vielä uusia ominaisuuksia, mutta tällä hetkellä näin. Wavefomingilla tai ilman, Schindlerin lista on edelleen loistava leffa, ja ääniltä ei voi vaatia yhtään enempää tai parempaa.

Kirjoitin muuten leffasta vuonna 2020, että onneksi tälläistä ei voi enää koskaan tapahtua, ja vaikka maailma on edelleen aika epävakaa paikka, niin tuskin tälläinen tulee koskaan enää tapahtumaan uudelleen, ja hyvä niin. Kuinka vähän silloin tulevaisuudesta taas pystyikään etukäteen tietämään, ja kuinka vähän maailma on näistäkään kauheuksista oikeasti oppinut. Historia tuntuu aina vaan toistamaan itseään, ja siitä kuin vuonna 2020 leffan edellisen kerran katsoin, ei ollut pienintäkään aavistusta että vuonna 2024 ollaan Natossa, ja Venäjä todellinen uhka tuossa aivan rajan takana. Ennustuksia en lähde tässä tekemään, toivon vaan rauhaa koko maailmaan.

Tekstiä muokattu 6.4.2024 klo: 12.30

Olenhan joskus muistanut mainita, että kotimainen komedia on aika vaikea taiteenlaji, ja jostain syystä siitä halutaan vielä tehdä paljon vaikeampaa kuin se oikeasti voisi olla. En tiedä olenko koskaan lähtenyt leffateatterista näin kaksijakoisin mielin ulos. Halusin ihan oikeasti tykätä, halusin ihan oikeasti nauraa, mutta sitten taas seuraavassa hetkessä mietin, että olenko oikeasti näin helppo. Kyllä isä osaa on yksi omia jos ei nyt suosikkeja, niin ainakin sarjoja, joita on tullut nuorempana kyllä katsottua. Ja ihan syystä, onhan nämä nyt ollut aika hauskoja. Nytkin leffassa parasta oli aivan varmasti nämä alkuperäiset jutut ja alkuperäiset miljööt, mutta kaikki muu sitten olikin jotain aivan muuta.

Mistähän sitä oikein edes lähtisi liikkeelle.. Muistatteko sen kotimaisen leffan jossa tippui meteoriitti keskelle pihaa? Jep, sen mistä olen muistanut mainita uudelleen ja uudelleen. Niin, tykkään kyllä tosiaan paljon erikoistehoisteista ja räjähdyksistä, mutta anteeksi nyt vaan, mutta miksi tuon antiikin aikaisen hädintuskin kasassa pysyvän asuntovaunun piti tässä räjähtää? Olisiko ollut parempi jos se olisi ollut yksinkertaisesti vaan niin vanha ja huono, että se ei edes räjähdä? Pahoittelut tekijöille, tämä oli varmasti teille leffan kohokohta, itse tunsin lähinnä myötähäpeää, taas. Muuten oltiin Biorexin Prime salissa, väkeäkin kohtuullisesti, ja vaikka musiikit toimi aika hyvin ja vanha tunnari tempaisi nytkin mukaan, niin kyllä tämä olisi hyvin mennyt pienemmässäkin salissa, tai vaikka ihan kotitelkkarissa.

Alussa tuossa jo mainitsin näistä alkuperäisistä näyttelijöistä, heitä tosiaan oli kiva taas nähdä yhdessä ja varmasti tämän leffan parasta antia. Muuten sitten voi olla taas hyvin montaa mieltä. Aku Hirviniemi, miksi? Toiko hänen rooli tähän jotain lisää? Aku on totuttu näkemään päärooleissa, nyt sivurooli jotenkin tuntui itsestä oudolta. Vaikka kohtauksessa oli myös ihan hauskoja juttuja, niin olisiko silti voinut pysyä pois, kun mitään oikeaa roolia ei nyt ollut tarjolla? Samaa voisin sanoa kyllä Janne Katajasta, vaikka hänen roolinsa vähän merkittävämpi olikin, niin roolin tarpeellisuudesta en oikein kyllä tiedä. Mitä sitten tulee Vesa Vierikkoon, niin vaikka herraa kovasti arvostankin, niin jostain syystä hänkin astui siihen kotimaisen komedian suurimpaan ansaan, eli täydelliseen ylinäyttelemiseen. Oli aika vaivaannuttavaa katsoa kun rooli oli todella tärkeä ja merkittävä, mutta menetti täysin uskottavuutensa heti kättelyssä, pahentuen koko ajan leffan loppua kohden.

Niin ja sitten vielä kaiken kukkuraksi, tämä leffa olisi voinut jopa jäädä aavistuksen plussan puolelle jos se olisi loppunut vartti aikaisemmin, siihen, että Vierikko olisi mennyt salkun kanssa hautaan, ja kaikki olisi ollut taas hyvin. Nyt viimeinen vartti oli aivan täydellinen farssi, luokkakokousten tapaista väkinäistä hautarauhan rikkomista, päättyen Mikko Leppilammen täysin naurettavaan ( ei hyvällä tavalla) rooliin. Etenkin tuo laukun repiminen kuolleen Vierikon kädestä sai lähinnä vain laittamaan kädet silmien eteen ja odottamaan loppua.

Harmi sinällään, että aineksia oli, ja kyllähän tämä leffa olisi voinut hyvinkin puhutella meikäläisen ikäistä lapsuutensa näissä mielenmaisemissa elänyttä katsojaa. Joo, oli kohtia joissa nauratti, mutta sitten taas toisessa hetkessä ei lainkaan. Mietin tässä myös, että oliko tämä oikeasti elokuvan arvoinen, vai olisiko joku mini-sarja televisioon ollut parempi? Kiitos kuitenkin etenkin Maiju Jokiselle ja Tuoja Ernamolle, te olitte loistavia. Tom Lindholm kun olisi vielä nauttinut vanhasta roolistaan ihan hitusen vähemmän, niin olisit ollut myös loistava! Näin tällä kertaa kiitos ja anteeksi!

Kovinkaan usein ei tule samoja leffoja leffateattereissa käytyä useampaan kertaan katsomassa, mutta toki aina välillä siihen tulee tarvetta tai mielenkiintoa, ja täytyy myöntää, että ainoa syy tähän kyllä yleensä taitaa sitten olla tämä Itiksen Imax. Tai sitten toisin päin, että on tullut Imaxissa katsottua jotain ja haluaa sitten käydä leffan vielä uudelleen katsomassa myös Atmos äänillä. Tällä kertaa kuitenkin piti saada jotenkin muutama tunti kulumaan itäisessä Helsingissä, ja kun Dyyni näytti Imaxissa pyörivät juuri sopivaan aikaan, niin miksikäs ei.

Jonkin verran on blogissa tullut kirjoiteltua siitä, miten eri leffahuoneet voivat kuulostaa hyvinkin erilaisilta, mutta silti niin hyviltä. Sama pätee tietysti myös leffateattereihin. On erilaisia teattereita, on erilaisia ääniformaatteja, ja vaikka lähtökohtaisesti mikään 7.1 tai 5.1 ei Atmosta voitakaan, niin moni leffa saattaa toimia hyvinkin pienemmässäkin salissa, kuten juuri näkemäni One Life. Mutta sitten on nämä isommat leffat, kuten Dyyni, jota en oikein voisi kuvittellakaan meneväni minnekään 5.1 saliin ikinä edes katsomaan. Ehkä kokemuksena senkin voisi joskus tehdä, mutta ei kyllä kovinkaan paljon itseäni kiinnosta. Imax, on sitten täysin toinen tarina.

Imaxia moni hehkuttaa todella paljon, mutta kerron nyt jo heti tähänkin alkuun, että oletuksena itselle uppoaa huomattavasti paljon paremmin Finnkinon Isense- ja Biorexin Prime-Salit. Mikä tähän sitten on syynä niin ehkäpä tämä blogiteksti kokonaisuudessaan avaa sitä taas paljon paremmin kun kerran pääsi hyvin lyhyellä välillä molemmissa saman leffan katsomaan. Imaxissa ruutu on todella valtava, ja se on todella lähellä, riippumatta missä istuu. Eli Imaxin katsomo on todella jyrkkä, ja tuo katsojan lähelle ruutua, samalla kun ruutu itsessäänkin on todella valtava. Tässä on etunsa ja toisaalta myös, ei nyt haittansa, mutta erilaisuutensa. Nyt esimerkiksi Dyyniä katsoessa fiilis oli juurikin tämä. Ihmisten kasvot tulivat todella lähelle, ja fiilis oli hieman kuin leffaa olisi katsonut suurennuslasin läpi. Ja tämä ei siis mitenkään negatiivisena asiana, vaan ihan vaan kuvauksena miten nämä kaksi kokemusta eroaa toisistaan. Tavallaan kuvan suhteen Imaxissa pääsee paljon paremmin leffaan sisään ja tavallaan uppoutuu siihen mitä tapahtuu, kun ihmiset puhuvat sinulle aivan kasvojen edessä. Kasvot ovat todellakin lähikuvissa valtavat, joka tuo aika ison eron normaaliin saliin. Tässä ei sinällään kuvan suhteen ole mitään kumpi on parempi asetelmaa, ehkä enemmänkin kummasta nyt sitten tykkään. Kuvan puolesta voisin ehkä tässä leffassa antaa pisteet Imaxille, ja muistutuksena, myös Oppenheimerista tykkäsin todella paljon ja sen olin juuri Imaxissa katsomassa leffateatterissa.

Mutta sitten ne äänet. Äänien puolesta Biorexin Prime sali oli uskomattoman hieno kokemus kun tätä Dyyniä olin siellä katsomassa. Bassot toimivat paremmin kuin koskaan ja kirjoitinkin siitä, että kuulin leffassa aivan uusia ääniä, tehosteita, joita ennen en ollut kuullut. Ja muuten, en tiennyt asiaa kirjoittaessani, mutta oikeassa ilmeisesti olin, sillä Zimmer oli tähän leffaan oikeasti tuonutkin joitain aivan uusia juttuja, ja ne tosiaan kuulosti Primessä aika kivalta. Tästä muuten tuohon ensimmäisen katselun arvioon. Imaxissa kokemus olikin sitten hyvin erilainen. Palaan taas siihen, mistä aloitin, eli kaksi eri paikkaa katsoa leffaa saattavat olla hyvin erilaiset, mutta silti niin hyvät. Imax oli hieno kokemus, mutta hyvin hyvin erilainen verrattuna Atmos-saliin. Imax salissa äänet painottuvat todella rankasti eteen ja etusivuihin, siihen missä Atmoksessa yleensä on front wide-kaiuttimet. Niin, ja Imaxissa vielä ainakin tässä salissa aika korkealle. Äänet eivät kuulosta sillä tavalla kuplalta kuin Atmoksessa, eli takaa ei oikeastaan Imax salissa tunnu kuuluvan juuri mitään. Samoin ehkä ne perinteiset surroundit tuntuu puuttuvan kokonaan, ääni tulee edestä.

Toinen jännä juttu ainankin tässä Itiksen Imaxissa (en ole muissa käynyt), tuntuu olevan, on se, että vaikka kuinka nytkin istuin aika keskellä, niin pienikin liike sivulle saa äänet painottumaan hyvinkin paljon sille laidalle. Nyt tuntui siis siltä, että leffan kaikki äänet tuli joko edestä, tai sitten tuosta oikeasta etukulmasta. Imaxissa äänenpainetta riittää, eli bassot kyllä tulee hyvin, tosin hieman tällä kertaa tuntui että subbarien piti hieman lämmitä, siinä missä Primessä meno oli hurja alusta lähtien, tuntui, että Imaxissa äänet alkoivat oikeasti jyristä kunnolla vasta leffan puolivälisssä. Ei siinä, meno oli kyllä silti koko ajan aika korvia huumaavaa, ja immersiivistä. Tässä ehkä kuitenkin se suurin ero, Atmoksena äänissä on enemmän tilaa ja tarkkuutta, Imax runnoo enemmänkin voimalla. Molempi parempi, kaksi todella erilaista kokemusta, joissa molemmissa viihdyin enemmän kuin hyvin, silti itse valitsen edelleen mielummin Prime/Isense salin. Mitä mieltä sä olet?

Ja kun kerran vauhtiin päästiin, niin puhutaampa vielä hetki lisää erilaisista kokemuksista. Omaan huoneeseen voi hyvinkin nopeasti sokeutua, jos ei koskaan kuule mitään muuta. Niinpä yhtenä hienona osana tätä harrastusta on päästä vierailemaan toisten huoneissa. Näitä kokemuksia ei vielä ihan hirveästi ole tullut vastaan, mutta alku viikosta pääsin taas yhteen uuteen tilaan tutustumaan. Kyseessä normaali suomalainen olohuone, johon on rakennettu viimeisen päälle kaksikanava setti ja siihen päälle vielä varsin pätevä leffasetti 7.1.4 äänillä ja isolla sadantuuman scriinillä. Se mikä tässä oli kaikista hienointa oli se, että omista on hyvinkin samanhenkinen tyyppi, jolle ennen kaikkea DIY on myös se juttu. Pääkaiuttimina oli itse tehdyt todella upeat iso kaapit. Rehellisesti voin sanoa, että näin hyvää musiikkia en ole koskaan ennen kuullut. Stereokuva on oli uskomattoman tarkka ja ulottuva, edelleen sitä aina kaksikanavasta vähemmän välittävänä tulee ihmeteltyä, miten hienosti kahdella kanavalla saa tilan täytettyä. Eihän tämä kaapit mitkään halvat olleet, mutta antaa taas hienosti kuvan siitä, että myös itse tekemällä on mahdollista saada ääntä, jolla voi helposti kilpailla kaupallisten ratkaisujen kanssa. Toki, se vaatii taitoa, aikaa ja helppo tie se ei ole. Messuilla on useasti tullut kuunneltua monenkertaisesti kalliimpiakin settejä, mutta eihän se koskaan ole sama kuunnella hotellihuoneessa vs akustoidussa ja kalibroidussa huoneessa. Niin, enkä minä siellä messuilla yleensä siinä parhailla paikoilla kuuntele muutenkaan.

Tuossa tilassa varmasti tärkeämpänä juttuna on tuo kaksikanava ja osittain varmaankin sen takia myös leffa puolella on paljon kompromissejä. Leffakäytössä on vain yksi, mutta sitäkin laadukkampi subbari, joka täyttää tilan kyllä hienosti, mutta toki aiheuttaa rajoitteita tasaiselle vasteelle useammalla paikalla. No, jos tilassa on useimmiten vain yksi kuuntelija, saa yhdenkin subbarin helposti kalibroitua loistavaksi siihen paikkaan, ja siinä sain nyt itse istuakin. Katossa kaiuttimia on neljä, ne ovat hyvässä paikassa ja toimivat erittäin hyvin. Tässäkin tilassa sen suurimman haasteen kuitenkin asettaa itse tila, eli kun ei ole mahdollisuutta laittaa akustisesti läpinäkyvää kangasta, niin keskikaiuttimen kanssa joudutaan aina tekemään jonkinlaisia kompromissejä. Tämä toki vain minun mielipide, mutta minulle keskikaiuttimen ainoa oikea paikka on keskellä skriinin takana. Takakaiuttimia tässä tilassa oli neljä ja ne olivat hieman poikkeuksellisesti etu ja takaviistossa. Hienosti tämä kuitenkin toimi. Yleensähän surroundit ovat kuuntelupaikan sivuilla tai hieman takana, nyt etummaiset olivat suurin piirtein front wide paikassa ja taka takasurroundit normaalien surroundien paikalla.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin katseltiin useita demoja, ja kyllähän tämäkin kotiteatteri kuulosti loistavalta. Marekin kanssa tästäkin ollaan paljon juteltu, että tulevaisuutta ei ehkä ole niinkään dedikoidut leffahuoneet, vaan suuntaus on enemmänkin juuri siihen, että olohuoneeseen yritetään saada paras mahdollinen ääni ja kuva. Se tarkoittaa yleensä enemmän tai vähemmän kompromissejä, mikä ei missään tapauksessa kuitenkaan tarkoita sitä, että kokemuksesta tarvisi yhtään tinkiä. Niin ja mitä vielä tästä jäi käteen oli se, että Matrix taitaa nyt kuitenkin jäädä omaan olohuonesettiin, ja siihen sitten ostetaan ajan kanssa sopivat Genelecit kun rahat on kasassa. Niin, ja vastavierailua on myös tiedossa, katsotaan sitten mitä mieltä hän on minun seteistä..

Ai niin, ja loppuun vielä pari sanaa leffahankinnoista. UHD-levyjä ei tosiaan ole tullut koko vuonna hankittua vielä yhtäkään, johtuen ennen kaikkea rahapulasta, mutta myös siitä, että mitään pakollisia hankintoja ei nyt ole ollut. Nyt tuli samalla reissulla käytyä myös Pienessä Leffakaupassa toivioretkellä. Rahaa ei nytkään ollut oikein käyttää, mutta muutama hyvin edullinen importti sieltä kuitenkin matkaan tarttui, ja lisäksi sitten vielä pari mielestäni aika helmeä, eli Eppu Normaali Ratinassa konsertti ja U2:sen Rose-Bowl 360 keikka. Molemmille aika kovat odotukset. Yksi helmi muuten on arviointikappaleena tulossa postilaatikkoon myös ensi viikolla, arvaatko muuten mikä? Sen verran voin auttaa, että kyseessä aika mainio kotimainen!

Sunnuntai ja aikaa poiketa taas leffassa. Leffan aihe hyvinkin kiinnosta, vaikka nyt sen paremmin ollutkaan aiheeseen tutustunut, niin jotain tekemistä tällä kuitenkin piti olla natsien ja maailmansodan tarinoiden kanssa, joten nehän toki aina kiinnostaa. Kun tähän yhtälöön vielä lisätään Anthony Hopkins, niin ei leffa kovinkaan paljon voi pieleen mennä.

Leffa tosiaan kertoo vuoden 1938 tapahtumista Prahassa, juuri ennen Saksan hyökkäystä Puolaan. Nicholas Winston on nuori pankkiiri, jolla on kova sisäinen palo auttaa sodan jalkoihin kohta jääviä lapsia. Suunnitelmia ei ole, ne tehdään lennosta, eikä oikeastaan ole mitään muutakaan, ei autettavia lapsia, ei rahaa, eikä sijoitus perheitäkään. Koko projekti siis alkaa nollista, mutta päätyy lopulta lähes 700 lapsen pelastamiseen. Elokuva perustuu tositarinaan, ja vaikka nyt tällä kertaa leffasta ei sellaista yleensä tulevaa ”aivan uskomatonta” fiilistä tulekaan, niin tämän leffan koskettavuus perustuu ehkä sitten kuitenkin enemmänkin leffan viimeiseen viiteentoista minuuttiin.

Leffa on hienosti tehty, se on suhteellisen rauhallinen temmoltaan, mutta silti vajaa parituntinen sujuu leffassa kuin siivellä. Niin, no siinä se salaisuus ehkä onkin, leffassa on hyvä, tiivis paketti, jossa kaikki tarvittava on rauhassa paketoitu sopivan kokoiseen pakettiin, eikä tarkoituksella yritetty pitkittää. Olisihan tästä helpolla varmasti saanut vaikka nelituntisen, mutta hyvä näin. Leffassa vaihdellaan hienosti nykyajan Wistonin (Hopkins) ja nuoren Winstonin (Johnny Flynn) elämän välillä ja kaikki palaset loksahtelevat hienosti yhteen. Flynn on omassaan hyvä, Hopkins aivan yhtä täydellinen kuin jokaisessa leffassaan. Mies vanhenee, samoin tietysti roolit, mutta silti, pelkkää timanttia.

Leffan lopusta en paljasta sen enempää, mutta onhan tämän leffan loppu aivan huikea, ja saa varmasti silmäkulman kostumaan. Tässä kun päivittäin uutisia seurailee, usein edelleen miettii mikä on yhden ihmishengen arvo tässä maailmassa, silti, 700 ihmisen pelastaminen ollut ja on iso juttu. Hienoa, että uskomattomaan 106-vuoden ikään itsekin selvinnyt Winston sai tästä edes hieman kunniaan ja arvostusta myös itselleen. Eli kaiken kaikkiaan hieno elokuva, jossa äänet eivät sinällään näytellyt isoa osaa, mutta score oli silti vakuuttava ja kruunasi tämän hienon kokonaisuuden.

Loppuun vielä pari sanaa tietysti teatterista. Eli tällä kertaa oltiin Biorexin Plus 4 salissa, joka on paikallisen teatterin pienin sali. Muistelin, että en ole tuossa salissa koskaan ollut, mutta taidan joskus olla, ainakin jossain vastaavassa. Salissa ei ole kuin viisi riviä ja kourallinen paikkoja, mutta jalkatilaa sitten sitäkin enemmän. Pieni, mutta erittäin tunnelmallinen sali, etenkin täydellinen tälläisen leffan katsomiseen. Pienenä miinuksena tuolit, jotka saivat pekonilastut lentämään lattialle jo ennen kuin leffa edes pääsi alkuun. Tuolit kaatuvat kivasti, jolloin periaatteessa pääsee hyvää lepoasentoon. Tuoleissa ei kuitenkaan ole lainkaan mitään jousta tai hidastinta, joten jos menee tietyn pisteen yli, tuoli napsahtaa aika ikävästi takaisin pohjaan. Eli tuolissa on käytännössä kaksi asentoa, alku, ja loppu. Jos leffan aikana vaihtaa asentoa, joutuu sen tekemään tosi varovasti, muuten tuoli keinahtaa aina takaisin. Mutta niille, jotka pystyy koko leffan istumaan yhdessä asennossa, on tämä leffasali varmasti enemmän kuin loistava.

Vaihteeksi taas oltu muutama päivä sarjan parissa ja tällä kertaa kiinnostus heräsi Homicide – New York -nimiseen viisi osaiseen minisarjaan, jossa yllätys yllätys kerrotaan murhista New Yorkissa. No, ketäpä tositarina murhien taustalle ei kiinnostaisi, ja vielä kun kyseessä on toinen kotikaupunki niin pitihän tämä tietysti ottaa tarkasteluun. Lyhykäisyydessään tässä on kyse siis New Yorkissa tapahtuneista ja selvitetyistä murhista, joista tutkija ja omaiset kertovat hyvin amerikkalaiseen tapaan, tarkasti ja koskettavasti. Sarja on hyvin perinteiseen tapaan dramatisoitu, ja erittäin erittäin laadukkaasti tehty. Yksi tarina ja yksi osa kestä aina sen vajaan tunnin ja oma tarinansa, mutta jotenkin koko ohjelma sitten kuitenkin lopulta nitoutuu yhteen, enemmänkin ehkä näiden tutkijoiden tarinaksi kuin pelkästään niiden tarinoiden sarjaksi.

Murharyhmässä ei varmasti ole kenelläkään helppoa, ja niin kuin sarjassakin sanotaan, jokainen tapaus ottaa aina palan mennessään. Murharyhmän jokaisella jäsenellä on myös oma elämä, ja on hyvin paljon myös ihmisestä ja ihmistyypistä kiinni, miten ihminen sitten näihin reagoi. Toisaalta kuten sarjassakin kerrotaan, ihminen kovettuu ajan myötä, ja ihminenkin alkaa muodostua vain asiakkaaksi muiden joukossa. Toki, varmasti jokaisella on aina tapauksensa, jotka jäävät mieleen, mutta useimmiten, taitaa kuitenkin tutkijoille jäädä enemmänkin mieleen ne tapaukset, jotka jäävät ratkaisematta. Oikeus jää toteutumatta, jos nyt koskaan oikeus voi tapahtua kun toisen ihmisen on joltain riistänyt. Kovaa tarinaa siis sen suuremmin kaunistelematta, mutta sitähän nämä tämän tyyppiset sarjan usein ovat.

Hyvä sarja siis, ja ihan lainausmerkeissä mukavaa katsottavaa. Tälläiset sarjat ovat yleensä aina erittäin hyvin tehtyjä, ja siksi niitä on myös kiva katsoa. Jokainen yksittäinen tarina oli suhteellisen lyhyesti, mutta kuitenkin aivan riittävän perusteellisesti avattu ja toki tässä nyt jokainen tarina selvisi, joten sellaista jännitystä sarjaan ei sisältynyt. Lopulta aika pienistä asioista ne syylliset sitten jäivät kiinni, vaikka osassa tapauksia siihen menikin todella kauan aikaa. Murha ei kuitenkaan vanhene, joten ennemmin tai myöhemmin suurin osa kuitenkin selviää. Jos aihe kiinnostaa, katsokaa ihmeessä, hyvä sarja.

Kun ei nyt oikein ole ollut rahaa ostaa uusia levyjä, eikä oikein kyllä mitään sellaista pakollista ostoslistallakaan niin on joutunut nyt tyytymään Netflixiin ja vanhoihin levyihin. No, mutta sekään ei ole lainkaan millään tapaa huono asia, hyllyssä on vielä paljon katsomattomia levyjä, ja toisaalta myös paljon sellaisia leffoja, joita nyt Trinnovin kanssa voi koska vaan katsoa ilolla uudestaan. Tälläisestä leffasta esimerkki tämän päivän blogin aihe, eli Ambulance on tullut nähtyä ja tosiaan löytyy myös hyllystä, mutta olihan se nyt pakko katsoa uudelleen myös Trinnov-ajassa, sen verran kuitenkin ääniltään kovasta leffasta kyse. Niin, ja uskokaa tai älkää, niin tällä hetkellä eniten taitaa kiinnostaa Tenetin katsominen, senhän olen jo nähnyt varmaan 6-7 kertaa, mutta aikaa ennen Trinnovia.

Mutta nyt kuitenkin siis tuli katsottua Ambulance, jota on kyllä kehuttu paljon ja muistutus katsomiseen tuli nytkin jostain Youtube pätkästä. Michael Bayn loistava rymistely, jossa äänet ovat kohdillaan, eikä rahaa ole liikoja säästelty. Leffahan on siis vuodelta 2022 ja ideana aika tälläinen perinteinen, että tehdään tässä vielä yksi ryöstö ja sen jälkeen eletään herroiksi. Tai, no tällä kertaa maksetaan lapsen sairauden hoitoa ja muutenkin tässä hieman enemmän sellainen perhe näkökulma. Muuten sitten sellaista perinteistä, ei ehkä nyt kovinkaan korkealentoista juonikuviota, mutta ehdottomasti erittäin hyvää viihdettä sopivan kokoisessa paketissa.

Mutta se mikä tässä tietysti oli se kaikista paras juttu oli ne äänet, ja niissä ei kyllä ole sitten pienintäkään kritisoitavaa, päin vastoin, ehkä enemmänkin ylistettävää. Leffan äänet ovat todellinen 9.1.6 spektaakkeli, jossa on aivan kaikkea mitä nyt toimintaleffassa voi sitten olla. On ammuskelua, on räjähdyksiä, on helikoptereita ja vaikka mitä. Leffan äänet on loistavasti aseteltu ja kaiken lisäksi kun kyseessä on vielä suhteellisen aktiivinen Atmos-miksaus, niin mitä sitä voi enää enempää vaatia. Ihan huikeat äänet ja leffaa voi ihan huolella näyttää myös ihan demona, vaikka sen kummemmin pätkimättä.

Eli loistavaa viihdettä joka kannattaa ehdottomasti katsoa, jos ei vielä ole tullut nähtyä. Nyt on kuitenkin taas tätä kirjoitellessa taas jo perjantai ja viikonloppu. Viikonloppuna on varmasti leffoja tiedossa, bonuksena ehkä myös yksi leffa sunnuntaina leffateatterissa. Katsotaan miten sen kanssa tässä käy. Mutta ensi viikon alussa onkin sitten taas mielenkiintoisempaa tapahtumaa, kun on tarkoitus käydä taas tutustumassa yhteen kotimaiseen leffahuoneeseen. Kiva nähdä mitä sieltä löytyy. Kaikkea kivaa on muutenkin tässä tekeillä, katsotaan miten aikataulut natsaa missäkin jutussa. Otin muuten myös osaa yhteen kilpailuun, käyhän tsekkaamassa Leffafriikin Yotubesta mistä kyse!

Netflixistä tuli katsottua tälläinen loppuillan elokuva kuin Art of Love. Pitkästä aikaa taas jotain hieman romanttisempaa, vaikka kyseessä olikin enemmän tälläinen agenttijännäri niin kyllähän tässä myös romantiikan nälkäisiä koitettiin tavoitella. No, itselle tämä oli hyvä leffa, koska tosiaan leffahuoneen takaosassa oli pienimuotoinen remppa viikonloppuna ja tämän vuoksi mikään ei varsinaisesti ollut kalibroituna kohdilleen.

Päätin tuon takaosan siis laittaa uusiksi, koska huone oli Trinnovilla arvioitavana tuota Waveformingia varten ja sieltä tuli palautetta, jota muutenkin jo miettinyt pitkään. Eli Trinnov suosittelee, että kaikki subbarit on huoneessa nostettuna huoneen keskitasoon, tai oikeastaan siis keskelle molemmissa suunnissa. Huoneen koko on aivan oikea neljälle subbarille, kaksi eteen ja kaksi taakse. Samoin etusubbarien paikat ovat olleet jo hyvän aikaa aivan oikeilla paikoilla, mutta nyt sitten piti vielä nostaa hieman subbareita takana samalla tavalla. Vaihtoehtoja oikeastaan oli kaksi, nostaa nykyisessä paikassa niitä korkeammalle, joka olisi aiheuttanut pahat ongelmat takasuorroundien paikoille. Toinen vaihtoehto oli sitten laittaa ne telineelle poikittain, joka tarkoittaisi paria asiaa. Ensinnäkin rakkaasta baaripöydästä täytyy päästä eroon, ja toisaalta koko takaosa tulisi muutenkin suunnitella uusiksi.

No tämä toinen vaihtoehto sitten kuitenkin kuulosti tällä kertaa paljon paremmalta, joten ei muuta kuin hommiin. Kaupasta muutama pala kakkos-nelosta suoraan mittoihin ja rakentamaan. Ensimmäisenä kuitenkin piti päästä eroon tuosta baaripöydästä, joka kyllä satutti. Se on itse tekemä ja ollut siinä siitä asti kun tänne muutettiin. Oikeastaan ainoa lähes koskematon osa huonetta, vaikka senkin käyttötarkoitus sinällään on vuosien saatossa paljon muuttunut, ensin lähti jääkaappi, sitten siitä tuli laiteteline ja lopulta kun nekin lähti, osasta pöytää tuli vain tyhjä hylly. No, onneksi sain tällä kertaa lähes koko kaapin kierrätettyä ja koko muistoa ei tarvinnut siirtää arkistoon.

Lopputuloksesta tuli lopulta sitten tälläinen. Jääkaappi palasi taas huoneeseen, roskis pääsi oven taakse ja subbarit keskelle huonetta. Samalla subbareista tuli iso korkea pöytä, jonka päälle tuli sijoitettua takasurroundit ja muuta kivaa koristetta. Takasurroundit itse asiassa toimii tuossa aika kivasti, nyt ne on oikeasti suunnattu hyvin kohti kuuntelupaikkaa, ja kaiken näkymäänkin varmasti tottuu pikku hiljaa, vaikka onhan nuo subbarit vaan aika valtavat, ei siitä mihinkään pääse. Toisaalta mietin jopa kaiken peittämistä verhon taakse, mutta onneksi lopulta keksin tuon kivan pikkubaarikaapin ja ovien ym tekemiseen. Kaiken kruunaa tynnyri, joka saa edelleen jatkaa huoneessa. Sen muuten saa nyt helposti tuosta vielä heivattua ulos jos jostain syystä tila alkaa ahdistamaan, mutta ihan saman verran tuossa takana nyt on tilaa kuin ennenkin.

Tämän kaiken valmistuminen meni kuitenkin seuraavan päivään, joten palataanpa vielä tuohon leffaan. Art of Love oli aika kiva ja hyvä leffa. Birkan Sokullu oli erittäin hyvä ja uusi tuttuvuus, joka oli kyllä roolissaan juuri niin viekas ja jännittävä kuin sopi odottaa. Tai no odottaa ja odottaa, sanotaan enemmänkin että juuri niin hyvä kuin leffa vaati toimiakseen. Esra Bilgic samoin, erittäin hyvä ja vakuuttava rooli, leffa toimi kyllä hyvin näiden kahden ympärillä. Leffa ei välttämättä ole saanut kovinkaan hyviä arvioita, eikä tämä nyt miksikään klassikoksi toki itseään kanna, mutta tykkäsin, hyvä myöhäisillan leffan.

Takana hieman sellainen viikko, että kiirettä on pitänyt ja jos meinasi leffaa katsoa, piti katsella sellaisia leffoja jotka mielellään kestävät mielummin puolitoista kuin kaksi tuntia. No, sellainen leffa kuin Damsel tuli sitten napattua katseluun Netflixistä, sen kummemmin speksejä katsomatta. Leffa ei ollut liian pitkä, siinä näytti olevan Atmos äänet ja jollain tapaa näytti mielenkiintoiselta, se riitti valintaperusteeksi tällä kertaa.

Leffan alku tuntui kuin olisi katsellut satukirjaa. Jotenkin kovin pehmeitä mutta värikkäitä kuvia, suurreellisia maisemia ja hmm. Prinsessoja. Olihan tämän leffan alku vähän sellainen, että ei tästä nyt ihan instant hittiä kyllä olisi tulossa, mutta katsotaan nyt miten leffa tästä kehittyy. Ja kyllähän se loppua kohden taas paljon paranikin, ei silti mitään ihan parhaimman pään leffa noin niin kuin juonen ja muun osalta. Juoni oli ihan ok ja leffassa sitä kyllä vietiin hyvin eteenpäin, mutta jotenkin kuitenkin vähän köyhä fiilis tästä silti jäi. Niin, ja jos leffassa on siis lohikäärmeitä ja muuta hyvin pitkälle fantasiaan menevää asiaa, niin ei se yleensäkään ihan viimeisen päälle meikäläisen juttu ole koskaan ollut. Tälläiseksi keskellä katsottavaksi pika leffaksi kuitenkin jäätiin ehdottomasti plussan puolelle.

Subbareista muuten puheenollen sain tuossa perjantaina viestiä Trinnovin suunnasta ja homma etenee sillä saralla. Eli huone on käytännössä nyt hyväksytty Waveformingiin ja odottelen nyt sitten vaan viimeisiä steppejä miten edetään seuraavaksi. Oletettavasti itse en tätä pääse vielä asentamaan vaan asennuksen täytyy tulla myyjäliikkeen toimesta, eli Mareksound ilmeisesti sitten tulee tämän jossain vaiheessa asentamaan. Marekhan ei ole huonetta vielä koskaan nähnyt ja tähän mennessä olen kaikki Trinnovin kalibroinnit tehnyt itse, joten innostuneena odotan minkälaisia ässiä heillä on hihassaan. Sen verran kuitenkin sain palautetta huoneesta, että jotain pientä siihen voisi vielä tehdä, ja kun kerran joku kertoo miten huonetta voisi vielä entisestään parantaa, niin kuunnellaan tietysti aina. No, olihan tämä heidän vinkki jo muutenkin hyvin tällä kertaa tiedossa, mutta piti ilmeisesti saada joku ulkopuolinen se vielä kertomaan, ennen kuin aloin sitä oikeasti toteuttamaan.