Sunnuntai ja aikaa poiketa taas leffassa. Leffan aihe hyvinkin kiinnosta, vaikka nyt sen paremmin ollutkaan aiheeseen tutustunut, niin jotain tekemistä tällä kuitenkin piti olla natsien ja maailmansodan tarinoiden kanssa, joten nehän toki aina kiinnostaa. Kun tähän yhtälöön vielä lisätään Anthony Hopkins, niin ei leffa kovinkaan paljon voi pieleen mennä.
Leffa tosiaan kertoo vuoden 1938 tapahtumista Prahassa, juuri ennen Saksan hyökkäystä Puolaan. Nicholas Winston on nuori pankkiiri, jolla on kova sisäinen palo auttaa sodan jalkoihin kohta jääviä lapsia. Suunnitelmia ei ole, ne tehdään lennosta, eikä oikeastaan ole mitään muutakaan, ei autettavia lapsia, ei rahaa, eikä sijoitus perheitäkään. Koko projekti siis alkaa nollista, mutta päätyy lopulta lähes 700 lapsen pelastamiseen. Elokuva perustuu tositarinaan, ja vaikka nyt tällä kertaa leffasta ei sellaista yleensä tulevaa ”aivan uskomatonta” fiilistä tulekaan, niin tämän leffan koskettavuus perustuu ehkä sitten kuitenkin enemmänkin leffan viimeiseen viiteentoista minuuttiin.
Leffa on hienosti tehty, se on suhteellisen rauhallinen temmoltaan, mutta silti vajaa parituntinen sujuu leffassa kuin siivellä. Niin, no siinä se salaisuus ehkä onkin, leffassa on hyvä, tiivis paketti, jossa kaikki tarvittava on rauhassa paketoitu sopivan kokoiseen pakettiin, eikä tarkoituksella yritetty pitkittää. Olisihan tästä helpolla varmasti saanut vaikka nelituntisen, mutta hyvä näin. Leffassa vaihdellaan hienosti nykyajan Wistonin (Hopkins) ja nuoren Winstonin (Johnny Flynn) elämän välillä ja kaikki palaset loksahtelevat hienosti yhteen. Flynn on omassaan hyvä, Hopkins aivan yhtä täydellinen kuin jokaisessa leffassaan. Mies vanhenee, samoin tietysti roolit, mutta silti, pelkkää timanttia.
Leffan lopusta en paljasta sen enempää, mutta onhan tämän leffan loppu aivan huikea, ja saa varmasti silmäkulman kostumaan. Tässä kun päivittäin uutisia seurailee, usein edelleen miettii mikä on yhden ihmishengen arvo tässä maailmassa, silti, 700 ihmisen pelastaminen ollut ja on iso juttu. Hienoa, että uskomattomaan 106-vuoden ikään itsekin selvinnyt Winston sai tästä edes hieman kunniaan ja arvostusta myös itselleen. Eli kaiken kaikkiaan hieno elokuva, jossa äänet eivät sinällään näytellyt isoa osaa, mutta score oli silti vakuuttava ja kruunasi tämän hienon kokonaisuuden.
Loppuun vielä pari sanaa tietysti teatterista. Eli tällä kertaa oltiin Biorexin Plus 4 salissa, joka on paikallisen teatterin pienin sali. Muistelin, että en ole tuossa salissa koskaan ollut, mutta taidan joskus olla, ainakin jossain vastaavassa. Salissa ei ole kuin viisi riviä ja kourallinen paikkoja, mutta jalkatilaa sitten sitäkin enemmän. Pieni, mutta erittäin tunnelmallinen sali, etenkin täydellinen tälläisen leffan katsomiseen. Pienenä miinuksena tuolit, jotka saivat pekonilastut lentämään lattialle jo ennen kuin leffa edes pääsi alkuun. Tuolit kaatuvat kivasti, jolloin periaatteessa pääsee hyvää lepoasentoon. Tuoleissa ei kuitenkaan ole lainkaan mitään jousta tai hidastinta, joten jos menee tietyn pisteen yli, tuoli napsahtaa aika ikävästi takaisin pohjaan. Eli tuolissa on käytännössä kaksi asentoa, alku, ja loppu. Jos leffan aikana vaihtaa asentoa, joutuu sen tekemään tosi varovasti, muuten tuoli keinahtaa aina takaisin. Mutta niille, jotka pystyy koko leffan istumaan yhdessä asennossa, on tämä leffasali varmasti enemmän kuin loistava.
Leffafriikki 