Kovinkaan usein ei tule samoja leffoja leffateattereissa käytyä useampaan kertaan katsomassa, mutta toki aina välillä siihen tulee tarvetta tai mielenkiintoa, ja täytyy myöntää, että ainoa syy tähän kyllä yleensä taitaa sitten olla tämä Itiksen Imax. Tai sitten toisin päin, että on tullut Imaxissa katsottua jotain ja haluaa sitten käydä leffan vielä uudelleen katsomassa myös Atmos äänillä. Tällä kertaa kuitenkin piti saada jotenkin muutama tunti kulumaan itäisessä Helsingissä, ja kun Dyyni näytti Imaxissa pyörivät juuri sopivaan aikaan, niin miksikäs ei.

Jonkin verran on blogissa tullut kirjoiteltua siitä, miten eri leffahuoneet voivat kuulostaa hyvinkin erilaisilta, mutta silti niin hyviltä. Sama pätee tietysti myös leffateattereihin. On erilaisia teattereita, on erilaisia ääniformaatteja, ja vaikka lähtökohtaisesti mikään 7.1 tai 5.1 ei Atmosta voitakaan, niin moni leffa saattaa toimia hyvinkin pienemmässäkin salissa, kuten juuri näkemäni One Life. Mutta sitten on nämä isommat leffat, kuten Dyyni, jota en oikein voisi kuvittellakaan meneväni minnekään 5.1 saliin ikinä edes katsomaan. Ehkä kokemuksena senkin voisi joskus tehdä, mutta ei kyllä kovinkaan paljon itseäni kiinnosta. Imax, on sitten täysin toinen tarina.

Imaxia moni hehkuttaa todella paljon, mutta kerron nyt jo heti tähänkin alkuun, että oletuksena itselle uppoaa huomattavasti paljon paremmin Finnkinon Isense- ja Biorexin Prime-Salit. Mikä tähän sitten on syynä niin ehkäpä tämä blogiteksti kokonaisuudessaan avaa sitä taas paljon paremmin kun kerran pääsi hyvin lyhyellä välillä molemmissa saman leffan katsomaan. Imaxissa ruutu on todella valtava, ja se on todella lähellä, riippumatta missä istuu. Eli Imaxin katsomo on todella jyrkkä, ja tuo katsojan lähelle ruutua, samalla kun ruutu itsessäänkin on todella valtava. Tässä on etunsa ja toisaalta myös, ei nyt haittansa, mutta erilaisuutensa. Nyt esimerkiksi Dyyniä katsoessa fiilis oli juurikin tämä. Ihmisten kasvot tulivat todella lähelle, ja fiilis oli hieman kuin leffaa olisi katsonut suurennuslasin läpi. Ja tämä ei siis mitenkään negatiivisena asiana, vaan ihan vaan kuvauksena miten nämä kaksi kokemusta eroaa toisistaan. Tavallaan kuvan suhteen Imaxissa pääsee paljon paremmin leffaan sisään ja tavallaan uppoutuu siihen mitä tapahtuu, kun ihmiset puhuvat sinulle aivan kasvojen edessä. Kasvot ovat todellakin lähikuvissa valtavat, joka tuo aika ison eron normaaliin saliin. Tässä ei sinällään kuvan suhteen ole mitään kumpi on parempi asetelmaa, ehkä enemmänkin kummasta nyt sitten tykkään. Kuvan puolesta voisin ehkä tässä leffassa antaa pisteet Imaxille, ja muistutuksena, myös Oppenheimerista tykkäsin todella paljon ja sen olin juuri Imaxissa katsomassa leffateatterissa.

Mutta sitten ne äänet. Äänien puolesta Biorexin Prime sali oli uskomattoman hieno kokemus kun tätä Dyyniä olin siellä katsomassa. Bassot toimivat paremmin kuin koskaan ja kirjoitinkin siitä, että kuulin leffassa aivan uusia ääniä, tehosteita, joita ennen en ollut kuullut. Ja muuten, en tiennyt asiaa kirjoittaessani, mutta oikeassa ilmeisesti olin, sillä Zimmer oli tähän leffaan oikeasti tuonutkin joitain aivan uusia juttuja, ja ne tosiaan kuulosti Primessä aika kivalta. Tästä muuten tuohon ensimmäisen katselun arvioon. Imaxissa kokemus olikin sitten hyvin erilainen. Palaan taas siihen, mistä aloitin, eli kaksi eri paikkaa katsoa leffaa saattavat olla hyvin erilaiset, mutta silti niin hyvät. Imax oli hieno kokemus, mutta hyvin hyvin erilainen verrattuna Atmos-saliin. Imax salissa äänet painottuvat todella rankasti eteen ja etusivuihin, siihen missä Atmoksessa yleensä on front wide-kaiuttimet. Niin, ja Imaxissa vielä ainakin tässä salissa aika korkealle. Äänet eivät kuulosta sillä tavalla kuplalta kuin Atmoksessa, eli takaa ei oikeastaan Imax salissa tunnu kuuluvan juuri mitään. Samoin ehkä ne perinteiset surroundit tuntuu puuttuvan kokonaan, ääni tulee edestä.

Toinen jännä juttu ainankin tässä Itiksen Imaxissa (en ole muissa käynyt), tuntuu olevan, on se, että vaikka kuinka nytkin istuin aika keskellä, niin pienikin liike sivulle saa äänet painottumaan hyvinkin paljon sille laidalle. Nyt tuntui siis siltä, että leffan kaikki äänet tuli joko edestä, tai sitten tuosta oikeasta etukulmasta. Imaxissa äänenpainetta riittää, eli bassot kyllä tulee hyvin, tosin hieman tällä kertaa tuntui että subbarien piti hieman lämmitä, siinä missä Primessä meno oli hurja alusta lähtien, tuntui, että Imaxissa äänet alkoivat oikeasti jyristä kunnolla vasta leffan puolivälisssä. Ei siinä, meno oli kyllä silti koko ajan aika korvia huumaavaa, ja immersiivistä. Tässä ehkä kuitenkin se suurin ero, Atmoksena äänissä on enemmän tilaa ja tarkkuutta, Imax runnoo enemmänkin voimalla. Molempi parempi, kaksi todella erilaista kokemusta, joissa molemmissa viihdyin enemmän kuin hyvin, silti itse valitsen edelleen mielummin Prime/Isense salin. Mitä mieltä sä olet?

Ja kun kerran vauhtiin päästiin, niin puhutaampa vielä hetki lisää erilaisista kokemuksista. Omaan huoneeseen voi hyvinkin nopeasti sokeutua, jos ei koskaan kuule mitään muuta. Niinpä yhtenä hienona osana tätä harrastusta on päästä vierailemaan toisten huoneissa. Näitä kokemuksia ei vielä ihan hirveästi ole tullut vastaan, mutta alku viikosta pääsin taas yhteen uuteen tilaan tutustumaan. Kyseessä normaali suomalainen olohuone, johon on rakennettu viimeisen päälle kaksikanava setti ja siihen päälle vielä varsin pätevä leffasetti 7.1.4 äänillä ja isolla sadantuuman scriinillä. Se mikä tässä oli kaikista hienointa oli se, että omista on hyvinkin samanhenkinen tyyppi, jolle ennen kaikkea DIY on myös se juttu. Pääkaiuttimina oli itse tehdyt todella upeat iso kaapit. Rehellisesti voin sanoa, että näin hyvää musiikkia en ole koskaan ennen kuullut. Stereokuva on oli uskomattoman tarkka ja ulottuva, edelleen sitä aina kaksikanavasta vähemmän välittävänä tulee ihmeteltyä, miten hienosti kahdella kanavalla saa tilan täytettyä. Eihän tämä kaapit mitkään halvat olleet, mutta antaa taas hienosti kuvan siitä, että myös itse tekemällä on mahdollista saada ääntä, jolla voi helposti kilpailla kaupallisten ratkaisujen kanssa. Toki, se vaatii taitoa, aikaa ja helppo tie se ei ole. Messuilla on useasti tullut kuunneltua monenkertaisesti kalliimpiakin settejä, mutta eihän se koskaan ole sama kuunnella hotellihuoneessa vs akustoidussa ja kalibroidussa huoneessa. Niin, enkä minä siellä messuilla yleensä siinä parhailla paikoilla kuuntele muutenkaan.

Tuossa tilassa varmasti tärkeämpänä juttuna on tuo kaksikanava ja osittain varmaankin sen takia myös leffa puolella on paljon kompromissejä. Leffakäytössä on vain yksi, mutta sitäkin laadukkampi subbari, joka täyttää tilan kyllä hienosti, mutta toki aiheuttaa rajoitteita tasaiselle vasteelle useammalla paikalla. No, jos tilassa on useimmiten vain yksi kuuntelija, saa yhdenkin subbarin helposti kalibroitua loistavaksi siihen paikkaan, ja siinä sain nyt itse istuakin. Katossa kaiuttimia on neljä, ne ovat hyvässä paikassa ja toimivat erittäin hyvin. Tässäkin tilassa sen suurimman haasteen kuitenkin asettaa itse tila, eli kun ei ole mahdollisuutta laittaa akustisesti läpinäkyvää kangasta, niin keskikaiuttimen kanssa joudutaan aina tekemään jonkinlaisia kompromissejä. Tämä toki vain minun mielipide, mutta minulle keskikaiuttimen ainoa oikea paikka on keskellä skriinin takana. Takakaiuttimia tässä tilassa oli neljä ja ne olivat hieman poikkeuksellisesti etu ja takaviistossa. Hienosti tämä kuitenkin toimi. Yleensähän surroundit ovat kuuntelupaikan sivuilla tai hieman takana, nyt etummaiset olivat suurin piirtein front wide paikassa ja taka takasurroundit normaalien surroundien paikalla.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin katseltiin useita demoja, ja kyllähän tämäkin kotiteatteri kuulosti loistavalta. Marekin kanssa tästäkin ollaan paljon juteltu, että tulevaisuutta ei ehkä ole niinkään dedikoidut leffahuoneet, vaan suuntaus on enemmänkin juuri siihen, että olohuoneeseen yritetään saada paras mahdollinen ääni ja kuva. Se tarkoittaa yleensä enemmän tai vähemmän kompromissejä, mikä ei missään tapauksessa kuitenkaan tarkoita sitä, että kokemuksesta tarvisi yhtään tinkiä. Niin ja mitä vielä tästä jäi käteen oli se, että Matrix taitaa nyt kuitenkin jäädä omaan olohuonesettiin, ja siihen sitten ostetaan ajan kanssa sopivat Genelecit kun rahat on kasassa. Niin, ja vastavierailua on myös tiedossa, katsotaan sitten mitä mieltä hän on minun seteistä..

Ai niin, ja loppuun vielä pari sanaa leffahankinnoista. UHD-levyjä ei tosiaan ole tullut koko vuonna hankittua vielä yhtäkään, johtuen ennen kaikkea rahapulasta, mutta myös siitä, että mitään pakollisia hankintoja ei nyt ole ollut. Nyt tuli samalla reissulla käytyä myös Pienessä Leffakaupassa toivioretkellä. Rahaa ei nytkään ollut oikein käyttää, mutta muutama hyvin edullinen importti sieltä kuitenkin matkaan tarttui, ja lisäksi sitten vielä pari mielestäni aika helmeä, eli Eppu Normaali Ratinassa konsertti ja U2:sen Rose-Bowl 360 keikka. Molemmille aika kovat odotukset. Yksi helmi muuten on arviointikappaleena tulossa postilaatikkoon myös ensi viikolla, arvaatko muuten mikä? Sen verran voin auttaa, että kyseessä aika mainio kotimainen!

Sunnuntai ja aikaa poiketa taas leffassa. Leffan aihe hyvinkin kiinnosta, vaikka nyt sen paremmin ollutkaan aiheeseen tutustunut, niin jotain tekemistä tällä kuitenkin piti olla natsien ja maailmansodan tarinoiden kanssa, joten nehän toki aina kiinnostaa. Kun tähän yhtälöön vielä lisätään Anthony Hopkins, niin ei leffa kovinkaan paljon voi pieleen mennä.

Leffa tosiaan kertoo vuoden 1938 tapahtumista Prahassa, juuri ennen Saksan hyökkäystä Puolaan. Nicholas Winston on nuori pankkiiri, jolla on kova sisäinen palo auttaa sodan jalkoihin kohta jääviä lapsia. Suunnitelmia ei ole, ne tehdään lennosta, eikä oikeastaan ole mitään muutakaan, ei autettavia lapsia, ei rahaa, eikä sijoitus perheitäkään. Koko projekti siis alkaa nollista, mutta päätyy lopulta lähes 700 lapsen pelastamiseen. Elokuva perustuu tositarinaan, ja vaikka nyt tällä kertaa leffasta ei sellaista yleensä tulevaa ”aivan uskomatonta” fiilistä tulekaan, niin tämän leffan koskettavuus perustuu ehkä sitten kuitenkin enemmänkin leffan viimeiseen viiteentoista minuuttiin.

Leffa on hienosti tehty, se on suhteellisen rauhallinen temmoltaan, mutta silti vajaa parituntinen sujuu leffassa kuin siivellä. Niin, no siinä se salaisuus ehkä onkin, leffassa on hyvä, tiivis paketti, jossa kaikki tarvittava on rauhassa paketoitu sopivan kokoiseen pakettiin, eikä tarkoituksella yritetty pitkittää. Olisihan tästä helpolla varmasti saanut vaikka nelituntisen, mutta hyvä näin. Leffassa vaihdellaan hienosti nykyajan Wistonin (Hopkins) ja nuoren Winstonin (Johnny Flynn) elämän välillä ja kaikki palaset loksahtelevat hienosti yhteen. Flynn on omassaan hyvä, Hopkins aivan yhtä täydellinen kuin jokaisessa leffassaan. Mies vanhenee, samoin tietysti roolit, mutta silti, pelkkää timanttia.

Leffan lopusta en paljasta sen enempää, mutta onhan tämän leffan loppu aivan huikea, ja saa varmasti silmäkulman kostumaan. Tässä kun päivittäin uutisia seurailee, usein edelleen miettii mikä on yhden ihmishengen arvo tässä maailmassa, silti, 700 ihmisen pelastaminen ollut ja on iso juttu. Hienoa, että uskomattomaan 106-vuoden ikään itsekin selvinnyt Winston sai tästä edes hieman kunniaan ja arvostusta myös itselleen. Eli kaiken kaikkiaan hieno elokuva, jossa äänet eivät sinällään näytellyt isoa osaa, mutta score oli silti vakuuttava ja kruunasi tämän hienon kokonaisuuden.

Loppuun vielä pari sanaa tietysti teatterista. Eli tällä kertaa oltiin Biorexin Plus 4 salissa, joka on paikallisen teatterin pienin sali. Muistelin, että en ole tuossa salissa koskaan ollut, mutta taidan joskus olla, ainakin jossain vastaavassa. Salissa ei ole kuin viisi riviä ja kourallinen paikkoja, mutta jalkatilaa sitten sitäkin enemmän. Pieni, mutta erittäin tunnelmallinen sali, etenkin täydellinen tälläisen leffan katsomiseen. Pienenä miinuksena tuolit, jotka saivat pekonilastut lentämään lattialle jo ennen kuin leffa edes pääsi alkuun. Tuolit kaatuvat kivasti, jolloin periaatteessa pääsee hyvää lepoasentoon. Tuoleissa ei kuitenkaan ole lainkaan mitään jousta tai hidastinta, joten jos menee tietyn pisteen yli, tuoli napsahtaa aika ikävästi takaisin pohjaan. Eli tuolissa on käytännössä kaksi asentoa, alku, ja loppu. Jos leffan aikana vaihtaa asentoa, joutuu sen tekemään tosi varovasti, muuten tuoli keinahtaa aina takaisin. Mutta niille, jotka pystyy koko leffan istumaan yhdessä asennossa, on tämä leffasali varmasti enemmän kuin loistava.

Vaihteeksi taas oltu muutama päivä sarjan parissa ja tällä kertaa kiinnostus heräsi Homicide – New York -nimiseen viisi osaiseen minisarjaan, jossa yllätys yllätys kerrotaan murhista New Yorkissa. No, ketäpä tositarina murhien taustalle ei kiinnostaisi, ja vielä kun kyseessä on toinen kotikaupunki niin pitihän tämä tietysti ottaa tarkasteluun. Lyhykäisyydessään tässä on kyse siis New Yorkissa tapahtuneista ja selvitetyistä murhista, joista tutkija ja omaiset kertovat hyvin amerikkalaiseen tapaan, tarkasti ja koskettavasti. Sarja on hyvin perinteiseen tapaan dramatisoitu, ja erittäin erittäin laadukkaasti tehty. Yksi tarina ja yksi osa kestä aina sen vajaan tunnin ja oma tarinansa, mutta jotenkin koko ohjelma sitten kuitenkin lopulta nitoutuu yhteen, enemmänkin ehkä näiden tutkijoiden tarinaksi kuin pelkästään niiden tarinoiden sarjaksi.

Murharyhmässä ei varmasti ole kenelläkään helppoa, ja niin kuin sarjassakin sanotaan, jokainen tapaus ottaa aina palan mennessään. Murharyhmän jokaisella jäsenellä on myös oma elämä, ja on hyvin paljon myös ihmisestä ja ihmistyypistä kiinni, miten ihminen sitten näihin reagoi. Toisaalta kuten sarjassakin kerrotaan, ihminen kovettuu ajan myötä, ja ihminenkin alkaa muodostua vain asiakkaaksi muiden joukossa. Toki, varmasti jokaisella on aina tapauksensa, jotka jäävät mieleen, mutta useimmiten, taitaa kuitenkin tutkijoille jäädä enemmänkin mieleen ne tapaukset, jotka jäävät ratkaisematta. Oikeus jää toteutumatta, jos nyt koskaan oikeus voi tapahtua kun toisen ihmisen on joltain riistänyt. Kovaa tarinaa siis sen suuremmin kaunistelematta, mutta sitähän nämä tämän tyyppiset sarjan usein ovat.

Hyvä sarja siis, ja ihan lainausmerkeissä mukavaa katsottavaa. Tälläiset sarjat ovat yleensä aina erittäin hyvin tehtyjä, ja siksi niitä on myös kiva katsoa. Jokainen yksittäinen tarina oli suhteellisen lyhyesti, mutta kuitenkin aivan riittävän perusteellisesti avattu ja toki tässä nyt jokainen tarina selvisi, joten sellaista jännitystä sarjaan ei sisältynyt. Lopulta aika pienistä asioista ne syylliset sitten jäivät kiinni, vaikka osassa tapauksia siihen menikin todella kauan aikaa. Murha ei kuitenkaan vanhene, joten ennemmin tai myöhemmin suurin osa kuitenkin selviää. Jos aihe kiinnostaa, katsokaa ihmeessä, hyvä sarja.

Kun ei nyt oikein ole ollut rahaa ostaa uusia levyjä, eikä oikein kyllä mitään sellaista pakollista ostoslistallakaan niin on joutunut nyt tyytymään Netflixiin ja vanhoihin levyihin. No, mutta sekään ei ole lainkaan millään tapaa huono asia, hyllyssä on vielä paljon katsomattomia levyjä, ja toisaalta myös paljon sellaisia leffoja, joita nyt Trinnovin kanssa voi koska vaan katsoa ilolla uudestaan. Tälläisestä leffasta esimerkki tämän päivän blogin aihe, eli Ambulance on tullut nähtyä ja tosiaan löytyy myös hyllystä, mutta olihan se nyt pakko katsoa uudelleen myös Trinnov-ajassa, sen verran kuitenkin ääniltään kovasta leffasta kyse. Niin, ja uskokaa tai älkää, niin tällä hetkellä eniten taitaa kiinnostaa Tenetin katsominen, senhän olen jo nähnyt varmaan 6-7 kertaa, mutta aikaa ennen Trinnovia.

Mutta nyt kuitenkin siis tuli katsottua Ambulance, jota on kyllä kehuttu paljon ja muistutus katsomiseen tuli nytkin jostain Youtube pätkästä. Michael Bayn loistava rymistely, jossa äänet ovat kohdillaan, eikä rahaa ole liikoja säästelty. Leffahan on siis vuodelta 2022 ja ideana aika tälläinen perinteinen, että tehdään tässä vielä yksi ryöstö ja sen jälkeen eletään herroiksi. Tai, no tällä kertaa maksetaan lapsen sairauden hoitoa ja muutenkin tässä hieman enemmän sellainen perhe näkökulma. Muuten sitten sellaista perinteistä, ei ehkä nyt kovinkaan korkealentoista juonikuviota, mutta ehdottomasti erittäin hyvää viihdettä sopivan kokoisessa paketissa.

Mutta se mikä tässä tietysti oli se kaikista paras juttu oli ne äänet, ja niissä ei kyllä ole sitten pienintäkään kritisoitavaa, päin vastoin, ehkä enemmänkin ylistettävää. Leffan äänet ovat todellinen 9.1.6 spektaakkeli, jossa on aivan kaikkea mitä nyt toimintaleffassa voi sitten olla. On ammuskelua, on räjähdyksiä, on helikoptereita ja vaikka mitä. Leffan äänet on loistavasti aseteltu ja kaiken lisäksi kun kyseessä on vielä suhteellisen aktiivinen Atmos-miksaus, niin mitä sitä voi enää enempää vaatia. Ihan huikeat äänet ja leffaa voi ihan huolella näyttää myös ihan demona, vaikka sen kummemmin pätkimättä.

Eli loistavaa viihdettä joka kannattaa ehdottomasti katsoa, jos ei vielä ole tullut nähtyä. Nyt on kuitenkin taas tätä kirjoitellessa taas jo perjantai ja viikonloppu. Viikonloppuna on varmasti leffoja tiedossa, bonuksena ehkä myös yksi leffa sunnuntaina leffateatterissa. Katsotaan miten sen kanssa tässä käy. Mutta ensi viikon alussa onkin sitten taas mielenkiintoisempaa tapahtumaa, kun on tarkoitus käydä taas tutustumassa yhteen kotimaiseen leffahuoneeseen. Kiva nähdä mitä sieltä löytyy. Kaikkea kivaa on muutenkin tässä tekeillä, katsotaan miten aikataulut natsaa missäkin jutussa. Otin muuten myös osaa yhteen kilpailuun, käyhän tsekkaamassa Leffafriikin Yotubesta mistä kyse!

Netflixistä tuli katsottua tälläinen loppuillan elokuva kuin Art of Love. Pitkästä aikaa taas jotain hieman romanttisempaa, vaikka kyseessä olikin enemmän tälläinen agenttijännäri niin kyllähän tässä myös romantiikan nälkäisiä koitettiin tavoitella. No, itselle tämä oli hyvä leffa, koska tosiaan leffahuoneen takaosassa oli pienimuotoinen remppa viikonloppuna ja tämän vuoksi mikään ei varsinaisesti ollut kalibroituna kohdilleen.

Päätin tuon takaosan siis laittaa uusiksi, koska huone oli Trinnovilla arvioitavana tuota Waveformingia varten ja sieltä tuli palautetta, jota muutenkin jo miettinyt pitkään. Eli Trinnov suosittelee, että kaikki subbarit on huoneessa nostettuna huoneen keskitasoon, tai oikeastaan siis keskelle molemmissa suunnissa. Huoneen koko on aivan oikea neljälle subbarille, kaksi eteen ja kaksi taakse. Samoin etusubbarien paikat ovat olleet jo hyvän aikaa aivan oikeilla paikoilla, mutta nyt sitten piti vielä nostaa hieman subbareita takana samalla tavalla. Vaihtoehtoja oikeastaan oli kaksi, nostaa nykyisessä paikassa niitä korkeammalle, joka olisi aiheuttanut pahat ongelmat takasuorroundien paikoille. Toinen vaihtoehto oli sitten laittaa ne telineelle poikittain, joka tarkoittaisi paria asiaa. Ensinnäkin rakkaasta baaripöydästä täytyy päästä eroon, ja toisaalta koko takaosa tulisi muutenkin suunnitella uusiksi.

No tämä toinen vaihtoehto sitten kuitenkin kuulosti tällä kertaa paljon paremmalta, joten ei muuta kuin hommiin. Kaupasta muutama pala kakkos-nelosta suoraan mittoihin ja rakentamaan. Ensimmäisenä kuitenkin piti päästä eroon tuosta baaripöydästä, joka kyllä satutti. Se on itse tekemä ja ollut siinä siitä asti kun tänne muutettiin. Oikeastaan ainoa lähes koskematon osa huonetta, vaikka senkin käyttötarkoitus sinällään on vuosien saatossa paljon muuttunut, ensin lähti jääkaappi, sitten siitä tuli laiteteline ja lopulta kun nekin lähti, osasta pöytää tuli vain tyhjä hylly. No, onneksi sain tällä kertaa lähes koko kaapin kierrätettyä ja koko muistoa ei tarvinnut siirtää arkistoon.

Lopputuloksesta tuli lopulta sitten tälläinen. Jääkaappi palasi taas huoneeseen, roskis pääsi oven taakse ja subbarit keskelle huonetta. Samalla subbareista tuli iso korkea pöytä, jonka päälle tuli sijoitettua takasurroundit ja muuta kivaa koristetta. Takasurroundit itse asiassa toimii tuossa aika kivasti, nyt ne on oikeasti suunnattu hyvin kohti kuuntelupaikkaa, ja kaiken näkymäänkin varmasti tottuu pikku hiljaa, vaikka onhan nuo subbarit vaan aika valtavat, ei siitä mihinkään pääse. Toisaalta mietin jopa kaiken peittämistä verhon taakse, mutta onneksi lopulta keksin tuon kivan pikkubaarikaapin ja ovien ym tekemiseen. Kaiken kruunaa tynnyri, joka saa edelleen jatkaa huoneessa. Sen muuten saa nyt helposti tuosta vielä heivattua ulos jos jostain syystä tila alkaa ahdistamaan, mutta ihan saman verran tuossa takana nyt on tilaa kuin ennenkin.

Tämän kaiken valmistuminen meni kuitenkin seuraavan päivään, joten palataanpa vielä tuohon leffaan. Art of Love oli aika kiva ja hyvä leffa. Birkan Sokullu oli erittäin hyvä ja uusi tuttuvuus, joka oli kyllä roolissaan juuri niin viekas ja jännittävä kuin sopi odottaa. Tai no odottaa ja odottaa, sanotaan enemmänkin että juuri niin hyvä kuin leffa vaati toimiakseen. Esra Bilgic samoin, erittäin hyvä ja vakuuttava rooli, leffa toimi kyllä hyvin näiden kahden ympärillä. Leffa ei välttämättä ole saanut kovinkaan hyviä arvioita, eikä tämä nyt miksikään klassikoksi toki itseään kanna, mutta tykkäsin, hyvä myöhäisillan leffan.

Takana hieman sellainen viikko, että kiirettä on pitänyt ja jos meinasi leffaa katsoa, piti katsella sellaisia leffoja jotka mielellään kestävät mielummin puolitoista kuin kaksi tuntia. No, sellainen leffa kuin Damsel tuli sitten napattua katseluun Netflixistä, sen kummemmin speksejä katsomatta. Leffa ei ollut liian pitkä, siinä näytti olevan Atmos äänet ja jollain tapaa näytti mielenkiintoiselta, se riitti valintaperusteeksi tällä kertaa.

Leffan alku tuntui kuin olisi katsellut satukirjaa. Jotenkin kovin pehmeitä mutta värikkäitä kuvia, suurreellisia maisemia ja hmm. Prinsessoja. Olihan tämän leffan alku vähän sellainen, että ei tästä nyt ihan instant hittiä kyllä olisi tulossa, mutta katsotaan nyt miten leffa tästä kehittyy. Ja kyllähän se loppua kohden taas paljon paranikin, ei silti mitään ihan parhaimman pään leffa noin niin kuin juonen ja muun osalta. Juoni oli ihan ok ja leffassa sitä kyllä vietiin hyvin eteenpäin, mutta jotenkin kuitenkin vähän köyhä fiilis tästä silti jäi. Niin, ja jos leffassa on siis lohikäärmeitä ja muuta hyvin pitkälle fantasiaan menevää asiaa, niin ei se yleensäkään ihan viimeisen päälle meikäläisen juttu ole koskaan ollut. Tälläiseksi keskellä katsottavaksi pika leffaksi kuitenkin jäätiin ehdottomasti plussan puolelle.

Subbareista muuten puheenollen sain tuossa perjantaina viestiä Trinnovin suunnasta ja homma etenee sillä saralla. Eli huone on käytännössä nyt hyväksytty Waveformingiin ja odottelen nyt sitten vaan viimeisiä steppejä miten edetään seuraavaksi. Oletettavasti itse en tätä pääse vielä asentamaan vaan asennuksen täytyy tulla myyjäliikkeen toimesta, eli Mareksound ilmeisesti sitten tulee tämän jossain vaiheessa asentamaan. Marekhan ei ole huonetta vielä koskaan nähnyt ja tähän mennessä olen kaikki Trinnovin kalibroinnit tehnyt itse, joten innostuneena odotan minkälaisia ässiä heillä on hihassaan. Sen verran kuitenkin sain palautetta huoneesta, että jotain pientä siihen voisi vielä tehdä, ja kun kerran joku kertoo miten huonetta voisi vielä entisestään parantaa, niin kuunnellaan tietysti aina. No, olihan tämä heidän vinkki jo muutenkin hyvin tällä kertaa tiedossa, mutta piti ilmeisesti saada joku ulkopuolinen se vielä kertomaan, ennen kuin aloin sitä oikeasti toteuttamaan.

Sunnuntaina tuli suunnattua kovin odotuksin taas katsomaan hyvää kotimaista elokuvaa leffateatteriin, mutta mitenkäs sitten kävikään, jatkuiko hyvien kotimaisten leffojen suora, vai tuliko kunnon floppi. No, jos leffa on kerännyt elokuvissa jo todella kovat katsojaluvut, niin ei se nyt aivan katastrofi ainakaan voi olla. Se mikä tässä leffassa paljon kuitenkin mietitytti, on se, että Suomalainen komedia ei ole kovinkaan usein itseäni vakuuttanut. Siihen on useita syitä, nauraa on kyllä saanut ennenkin, mutta jostain kumman syystä kotimaisissa komedioissa pitkään ollut trendi, että hauskuus tehdään hauskoilla hatuilla ja täysin yli menevillä jutuilla.

Toinen juttu sitten mitä pelkäsin oli tuo käsistä lähteminen. Tässä leffassa leikittiin koko ajan veitsen terällä, mutta mielestäni pysyttiin kuitenkin koko ajan juuri ja juuri positiivisen puolella. Okein, onhan tässä taas hieman levottomia kohtauksia kuten munasillaan talon katolla, mutta isossak uvassa paketti kuitenkin pysyy jotenkin kasassa loppuun asti. Loppu on itse asiassa paljon parempi kuin ehkä osasin odottaakaan.

Eli vaikka tämä on paljon saanut kritiikkiäkin, nyt kyllä itse voin kuitenkin väittää tykänneeni. Leffa oli mukava puolitoista tuntia pitkä ja koko ajan mentiin eteenpäin. Aika meni todella nopeasti eikä tarvinnut kelloa katsella. Ylimääräinen jaarittelu oli jätetty pois huumorikin antoi ihan aidosti hymyn kasvoille useammankin kerran. Kotimainen komedia on todella vaikea taiteenlaji, tässä onnistuttiin taas hieman keskivertoa paremmin.

Tämä seuraava päivitys saattaa sisältää hyvin paljon tunnepitoisia juttuja. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut tämän harrastuksen parissa todella paljon asioita, ja lopulta kaikki näistä asioista liittyy hyvin syvästi tähän leffaan nimeltä Elvis, jota olin katsomassa Ison Omenan Finnkinossa joulukuussa 2022. Tuolloin en ollut salissa ihan yksinään, vaan salissa seurana oli arvovaltaista väkeä niin Geneleciltä kuin Mareksoundista. Toki salin oli täyttänyt muutkin hyvien äänien ja hyvän elokuvan ystävät. Tunsin siis olevani omieni joukossa. Tuo sali, jossa leffaa katsottiin oli siis tietysti tuo Ison Omenan Genelec-Sali, josta nyt voi olla montaa mieltä, mutta siitä voi lukea lisää tästä päivityksestä. Tuo ilta kuitenkin sai alkuun sellaisia asioita, joista en ole voinut aikaisemmin kuin haaveilla.

Genelec on edelleen itselle sellainen ikuisuus haave, olen haaveillut kuudentoista kaiuttimen omasta Genelec-kotiteatterista pitkään, se haave ei nyt kuitenkaan ole toteutumassa ainakaan vielä pitkiin pitkiin aikoihin. Silti, yhtään paria Genelecejä en ole vielä koskaan edes omistanut, mutta tällä hetkellä kova haave sellaisen parin saamisesta olohuoneeseen kuitenkin elää, vaatimukset tämän suhteen kuitenkin ovat sen verran kovat, että odotellaan nyt rauhassa ja katsotaan mitä tapahtuu. Ai mitkä vaatimukset, no toiveissa esteettisestä syystä olisi ehdottomasti The Ones tyyppiset kaiuttimet, G-sarja ei niinkään kiinnosta, joten odotellaan rauhassa sopivaa tilaisuutta, niin ja taloudellisesti mahdollisuutta toteuttaa. Tämäkin unelma kuitenkin edelleen elää.

Tämä ei kuitenkaan ollut tämän reissun tärkein juttu, vaikka se vahvistikin edelleen haavetta Geneleceistä. Suurin juttu tällä reissulla oli loistava keskustelu Marekin kanssa. Juttelimme lähinnä uudesta tykistä, mutta nopeasti keskustelu kääntyi sanaan Trinnov. Trinnov, laite josta haaveillut vuosia, mutta jonka nimeä en ollut ääneen edes uskaltanut mainita. No, Marek kuitenkin meni mainitsemaan, että saattaisi olla tulossa yksi laite, joka saattaisi jollain tavalla olla mahdollisuuksien rajoissa. Arvatkaa vaan heräsikö kiinnostus? No, jäin odottelemaan lisätietoa aiheesta, mutta enpä viitsinyt asiasta edes kysellä, koska edelleen haave tuntui niin kaukaiselta. Kun sitten alkoi Marekin vanhan myymälän loppuunmyynti, uskallauduin asiasta taas kysäisemään, ja loppu onkin sitten historiaa.

Eletään vuotta 2024 ja Trinnov löytyy hyllystä, Elvis kuitenkin on edelleen kotona uudelleen katsomatta. Leffahan on hyllystä löytynyt jo pitkään ja tuon illan jälkeen on ollut päivän selvää, että leffa tullaan kotiin hankkimaan ja siellä uudelleen jonain päivänä katsomaan. Nyt tuo leffa on alkanut jostain syystä taas kummitella mielessä ja nyt sitten oli aika laittaa se uudelleen tutkailuun. Näistä menneistä artisteista on viime vuosina tullut aika paljon leffoja ulos, ja Elvis varmasti on näistä leffoista kärkipäätä. Niin monessa vastaavasti kaikki muu kuin musiikki on kuitenkin saanut pääosan, ja niin meinaa hieman käydä tässäkin. Toisaalta tämä tarina on kerrottu hieman eri perspektiivistä, tämähän ei ole suoraan Elviksen tarinan, vaan hänen managerinsa, tarina.

Tom Hanks tekee leffassa erittäin hyvän roolin Elviksen managerin, eikä Austin Butler jää roolissaan yhtään sen heikommaksi. Varmasti kuitenkin yksi tämä leffan parhaista paloista on Koko:n, rooli sisar Rosettana. Leffassa kuullaan hyvin paljon musiikkia, mutta ei olisi ollut haittaa sitä vielä vähän enemmänkin korostaa. Tämä oli kuitenkin yksi niitä leffoja, joissa musiikki pisti jatkuvasti sormet napsumaan, tunnelmaan oli helppo päästä ja se todellakin vei mukanaan. Ei todellakaan ole vaikea kuvitella, miksi Elvis nousi niin suureksi kansan keskuudessa, Elvis ei vaan laulanut, Elvis todellakin kosketti.

Leffan äänet ovat hyvät, mutta ei nyt millään kuitenkaan Bohemian Rhapsody tasoa. Bohemian Rhapsody vetää kerta kerran jälkeen kananlihalle, tämä lähinnä vain tempaa musiikilla mukaansa. No, ehkä on musiikissakin eronsa, mutta silti, leffan äänet ovat enemmänkin hyvät kuin loistavat. Leffa kestää sellaiset melkein kolme tuntia joten siihen suhteutettuna korvat selviävät tästä erittäin hyvin. Musiikkia on riittävästi, mutta riittävästi otetaan myös rauhallisesti. Objekteja ei näyttäisi ihan hirveästi olevan liikkeellä, mutta kyllä niitäkin mukana on. Joka tapauksessa hyvä, leffaa tukeva miksaus, ei kuitenkaan mikään referenssi leffa missään nimessä.

Eli hyvä leffa joka nyt ei välttämättä montaa katselukertaa kestä, mutta näin reilun vuoden välillä toimi ihan hyvin. Kovaa kiirettä ei seuraavaan kertaan kuitenkaan ole. Tänään sitten olisi tarkoitus taas suunnata leffateatteriin, seuraava kova kotimainen hitti Luottomies on edelleen katsastamatta, nyt siis seuraavaksi sen vuoro. Mitä seuraava viikko sitten tuokaan taas tullessaan, aika näyttää.

Tästä kirjoituksesta voi tulla aika lyhyt. Adam Sandler ja Netflixin viikon Top-10 leffa, mikä voisikaan mennä pieleen? No, kaikki, nimittäin aivan kaikki. Tämä on tämän alkuvuoden yksi surkeimmista leffoista joita itse olen nähnyt, okei, sillain voi olla hieman epäreilua näin sanoa, että leffassa mennään pahasti sellaiselle alueelle, jossa omat karvat nousee aina pystyyn, mutta silti, tämä nyt vaan ei ollut hyvä leffa.

Lähdetään nyt siis liikkeelle siitä, että minun leffamakuun ei juurikaan tai ainakaan hyvin harvoin sopii sellaiset leffat, joissa yritetään tehdä ns. vakavaa elokuvaa, ja sitten sinne yht äkkiä ilmestyy joku örkki nenästä. Joo, no räkä on erikseen, mutta anteeksi nyt pieni juonipaljastus, mutta jos jonkun nenästä kiipeää hämähäkki ja kasvaa yht äkkiä ihmisen kokoiseksi, niin ei nyt vaan uppoa mulle. Adam Sandler ei vakuuta yhtään sen enempää kuin hämäkkikään, ja kun koko leffa pyörii näiden kahden ympärillä, niin katastrofi on valmis.

Harmi sinällään, että leffassa olisi voinut olla potentiaalia. Tässä on varmasti ollut tosi hyvä ajatus taustalla, mutta sitten käsikirjoitus on tuotu päiväkotiin ja annettu kolmevuotiaitten tehdä siitä omalla mielikuvituksellaan versio. Joo syyttäkää vaan minua, että en vaan ymmärtänyt tätä suurta ajatusta yksinäisyydestä ja tylsyydestä jne, kyllä ymmärsin, aivan tarpeeksi. Mutta siis tuo parisuhde, etäisyys, ongelmat, kuulento ja ennen kaikkea suhteen päättäminen sen aikana olisi voinut saada paljonkin hyviä juttuja aikaan, ei kuitenkaan tällä kertaa.

Tähän kun vielä lisätään, että Atmos-raidalla olleessa leffassa oli hyvin pitkälti yksi hyvä kohta, ja sekin leffan lopussa, ei tästä jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Tai no se viimeinen haaveilukohtaus avaruudessa jäi kyllä mieleen ja siinä oli varsin kivat äänet, mutta muuten leffa oli aivan yhtä hajuton ja mauton kuin muutenkin. No ehkä en nyt tätä hauku enempää, katsokaa jos ette usko, mutta kuten yksi seuraaja Instassa laittoi viestiä, ”tää sun blogi säästää aikaa kun ei tarvitse aloittaa mitään paskaa”!

Aika paljon Retribution leffasta puhuttu, en tiedä mitä kun en ole lukenut, mutta esillä leffa on kyllä ollut paljon. Itse tämä leffa piti katsoa jo jonkin aikaa sitten Itunesista, mutta jotenkin se ei vaan sitten kuitenkaan kiinnostanut koskaan niin paljon, että olisi tullut viittä euroa vuokrasta maksettua. Ja ehkä ihan hyvä niin, ainakin sen vuoksi, että nyt leffa on tullut ”ilmaiseksi” Netflixiin, ja sieltä se nyt sitten kuitenkin piti heti ottaa katsontaan.

No, sen lisäksi, että tässä säästi muutaman euron niin säästi myös kärsimystä muutaman viikon. Liam Neeson on näitä leffoja jonkin verran vuosittain julkistanut, mutta jokaista leffaa vaivaa hieman ns Jason Stathan-ilmiö, eli jokainen leffa, jossa mies esiintyy, tuntuu olevan aivan samanlainen. Tässä leffassa alkoi tuntua pahalta jotakuinkin heti leffan alussa, eikä sen vuoksi että kyydissä oli pari lasta ja heitä uhataan pommilla, vaan enemmänkin sen takia, että leffasta jotenkin puuttuu kaikki tunnelma ja särmä. Leffa tuntuu todella lattealta ja aivan täysin yllätyksettömältä ja ennalta arvattavalta. Jos leffassa olisi hahmoja avattu alkuun hieman enemmän, olisi leffa saattanut saada vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Nyt kuitenkin kaikki hahmot jäivät todella etäisiksi ja leffa lässähti täysin. Harvassa valitettavasti on positiiviset sanat tästä.

Ensimmäinen pettymys tästä tuli jo ennen kuin leffa pääsi edes alkuun, eli leffa on kuvattu tai ainakin itse saanut kovasti sellaisen toiminta-pläjäyksen ajatuksen, mutta sitten ruutuu lävähtää 5.1 äänet, vielä Netflixissä, joka on kerta toisensa jälkeen yllättänyt laadukkailla äänillä, mistä lie sitten johtuu, en päässyt nyt katsomaan onko Itunes versiossa Atmosta vai ei, mutta tässä ei ollut. Ja sek tai ylipäätään surkeat äänet kuuluivat, tässä ei ollut oikein yhtään mitään. Pari ihan yksittäistä kohtaa, mutta siihen se sitten jäi. Edes räjähdykset eivät tällä kertaa vakuuttaneet. AIka surkea esitys.

Nyt kuitenkin viikonloppuun ja siihen kuuluu tietysti leffoja. Leffojen lomassa voi tutustua myös tälläiseen uuteen mielenkiintoiseen kirjaan, jota minulle tarjottiin alkuviikosta. Lupasin ehdottomasti ottaa tarkasteluun. Kirjan nimi on Leffa Päiväkirja ja sen tekijät ovat Piia Latvala ja Taru Nieminen. Kirja löytyy muuten Kirjapaja.fi osoitteesta, jos satuit kiinnostumaan. Kirjassa on erilaisia leffahaasteita, tilaa erilaisille muistiinpanoille katsotuista leffoista ja tietysti päiväkirja katsotuille leffoille. Viimeisestä ei itselle ole käyttöä, tässähän sitä päiväkirjaa pidän jo teidän kaikkien iloksi muutenkin, mutta muuten tuosta kirjasta varmaan löytyy paljonkin kaikkea pientä iloa. Jos kirja kiinnostaa enemmän niin otappa nyt viimeistään myös tuo instagram seurantaan, siellä varmasti myöhemmin lisää kuvia kirjan sivuista.