Breslaun Vitsaukset

Jotain tässä viime päivinä on tullut kaivattua. Paljon hyviä leffoja, mutta se joka ihan oikeasti taas osuu ja uppoaa on puuttunut. Nyt se sitten tuli, ehdottomasti yksi parhaista leffoista pitkään aikaan. Breslaun Vitsaukset on vuonna 2018 valmistunut puolalainen rikosdrilleri, joka tuo hyvin paljon mieleen vanhan ”Seven”-leffan, joka muuten on ollut myös pitkään jo ajatuksissa.

Leffan alku on hämmentävä. En tiedä onko tässä nyt kyse enemmän itse elokuvasta vai käännöksestä, mutta jotenkin tämän leffan kiroilu ja epäasiallinen kielenkäyttö menee jo jotenkin yli, aivan kuin olisi kirjoittanut dialogia erittäin pahasti murrosiän murheista kärsivästä nuoresta. Tuntuu, että joka toinen sana leffassa on kirosana, tai muuten toisia jollain tavalla alentava tai loukkaava. Leffaa luonnollisesti halusin katsella alkuperäisellä raidalla, joten en osaa sanoa miten tämä leffa olisi englanniksi käännetty, mutta ainakin suomenkielinen tekstitys oli hurjaa katseltavaa. Onneksi tuo kuitenkin leffan edetessä parantui tai paremminkin haihtui pois, sillä leffan alku sai epäilemään pahasti jo koko leffan uskottavuutta.

Leffan alku oli täynnä harvinaisen epäsiistiä tekstiä.
Voi mitä mieltä olette? 🙂

Muutenkin leffan näyttelijät tuntuivat alkuun todella amatööreiltä ja elokuva kokonaisuudessaan todella surkealta, mutta silti jotenkin hyvin mielenkiintoiselta. Leffa kuitenkin kehittyi todella lineaarisesti ylöspäin, ja leffan vaikutti jatkuvasti vaan mielenkiintoisemmalta ja mielenkiintoisemmalta. Jossain vaiheessa sitten tapahtuukin jotain, joka ampuu leffan raketinlailla taivaalle. En taaskaan halua paljastaa leffan juonta, mutta voin kertoa, että tämän leffan juonen käänteet olivat todella huikeat, ja ehdottomasti parhaita leffoja tälle vuodelle. Juonta oli täysin mahdoton arvata, ja yllätys leffan lopputulemasta on käsittämättömän hieno. Aivan ehdottomasti Top-listalle menevä elokuva.

Kellonaika leffalle oli tänään sen verran myöhä, että leffaksi tuli valittua jotain lyhyttä, joten leffan kestokin oli juuri sopiva noin puolitoista tuntia. Äänet olivat suurimman osan leffasta todella hiljaisella, mutta jo tässä ajassa tuli huomattua, että dynamiikka on jotenkin huoneessa taas aavistuksen parempi niin kuin se oli ennen edellistä kalibrointia. Vaatii kuitenkin vielä parempaa materiaalia, jotta asiaan voi kunnolla testata. Leffan äänet eivät muutenkaan paljoa tänään tarjonneet, mutta toisaalta ei todellakaan tarvinnutkaan, tämä leffa oli juoni! Lisäksi kun kuvanlaatu oli Netflix-leffaksi erinomainen, leffanautinto tälle illalle oli juuri se mitä kaipasin.

Sanottakoon vielä tähän loppuun sananen Netflixistä, eli laitoinkin tuossa Netflixille pientä palautetta, eli mahdollisuutta saada Netflixinkin tekstityksen kokonaan kuvan puolelle, jotta kuvan mustat raidat saisi laitettua piiloon tarvittaessa. Tämä ongelma on pieni, mutta toistuu suuressa osassa Netflixin leffoja, joten olisi todellakin hienoa saada asia kuntoon. Kun on kerran kovalla vaivalla rakennettu kuvasuhteen vaihtamista varten masking-viritelmä niin olisihan sitä hienoa myös päästä käyttämään ja päästä eroon noista häiritsevistä blackbareista.

Hei Netflix, voisiko tämän tekstin saada aavistuksen ylemmäs?

Sicario 2

Tänään leffalle oli ennen kaikkea yksi kriteeri, jotain uutta, jotain mitä en ole ennen nähnyt. Sicario 2 tuli Netflixissä vastaan muutama viikko sitten ”uutena” leffana, vaikkakin kyseinen leffa on jo vuodelta 2018. Leffa on jatko-osa vuoden 2015 elokuvalle, jonka näin joskus, viimeisen vuoden sisällä kuitenkin. Tykkäsin ensimmäisestä, mutta mitään erityistä siitä ei jäänyt kuitenkaan mieleen. Toisen osan osalta mitään suuria ennakko-odotuksia ei ollut, mutta hyvää leffaa toki odottelin tälläkin kertaa.

Sicario 2 ei mielestäni aivan ensimmäisen leffan tasolle päässyt, jotenkin näin jälkikäteen ehkä hieman väkisin tehty, vaikkakaan näitä ajatuksia ei juurikaan leffan aikana tullut. Juoni on, mutta se jää jotenkin kesken. Alussa on selkeä idea siitä mitä on tulossa, mutta sen jälkeen leffa jää jotenkin leijumaan ilmaan aivan samoin kuin leffan missio itsessäänkin. Leffa on viihdettä, mutta jotenkin aihepiiristään poikkeuksellisen kevyttä sellaista.

Leffan äänetkään eivät suuria tarjoa, ei ehkä tosin ollut kovin paljon mahdollistakaan, vaikkakin jonkin verran toimintaakin nähtiin. Huonessa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta muutamia asioita jäi edellisestä kalibroinnista mietityttämään ja niitä pitikin sitten tänään hieman pohtia. Menin jopa niin pitkälle, että päätin kääntää yhden etukanavan ”oikein päin”, vain kääntääkseni sen takaisin väärinpäin. Ongelmana on se, että en saa Klipshien torvia 100% haluamalleni korkeudelle nykyisellä frontwallillani. ”Väärin päin” ne ovat aavistuksen liian matalalla, ja oikein päin aavistuksen liian korkealla. Päädyin kuitenkin pitämään ne väärin päin, koska homma vaihtaa etenkin keskimmäinen oikein päin olisi tuottanut liikaa tuskaa. Jossain vaiheessa koko etuseinä pitää vielä tehdä uusiksi, mutta sen aika ei ole nyt, joten kaikki edessä jäi ennalleen. Ei niin, että siinä mitään vikaa olisin huomannut, välillä jopa liiankin turhaa täydellisyyden tavoittelua kai vaan.

Kaikesta huolimatta Dirac piti kuitenkin ajaa uudelleen, mikä oli koko jutun tarkoituskin. Nyt sain muutamia asioita kuten Arcamin kaiutinkohtaisia volyymejä paremmin kohdilleen, ja toivottavasti subbarit vielä aavistuksen parempaan malliin. Käyrät ainakin taas siellä missä toivonkin, joten nyt taas lisää leffoja kuunteluun.

Forrest Gump

Forrest Gump leffa oli siinä mielessä ehkä vähän poikkeuksellinen hankinta, että vaikka kyseessä siis oli UHD-levy, niin tiedossa oli, että tämä leffa ei äänellisesti tule antamaan kovinkaan paljon. Leffa on vuodelta 1994 ja monessa asiassa sen kyllä huomaa. Mutta ennen kaikkea sen huomaa siitä, että loistava Tom Hanks todellakin näyttää aivan sairaan nuorelta. Leffa on äärettömän mielenkiintoisesti tehty, siinä käydään hyvin mielenkiintoisella tavalla läpi pitkä lista maailman historian merkittäviä tapahtua, jotka kuitenkin ovat leffassa vain sivujuonne. Todellinen juoni on hidasälyisen Forrest Gumpin tarina nuoresta miehestä, joka sympaattisena ihmisenä tuntuu olevan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Leffassa itse Forrest Gump istuu lähes koko elokuvan ajan paikallaan bussipysäkillä ja kertoo tarinaansa ihmisille, jotka sattumalta sattuvat viereen istumaan.

Leffa on todella hyvä ja varmasti yksi parhaita elokuvia mitä koskaan on tehty, mutta se mikä itseni hieman yllätti, oli se, että vaikka leffaa en ole vuosiin nähnyt, aika on sen verran ajanut jo leffan ohi, että itselleni leffan uudelleen katsominen oli hieman pitkästyttävää, etenkin sen vuoksi, että koko ajan tiesi tarkkaan mitä tuleman pitää. Leffa on myös kohtuullisen pitkä, lähes kaksi ja puoli tuntia. Tom Hanks on loistava, mutta yhtään huonommaksi ei jää Jennykään. Sally Field Forrestin äitinä on äärettömän sympaattinen hahmo seuratessaan poikansa elämää ylpeänä läpi koko elämänsä.

Run Forrest Run, elokuvahistorian yksi tunnetuimmista lauseista?

Leffan kuvanlaatu on luonnollisesti hyvä ja koska äänetkin on Atmoksen myötä tuotu tähän päivään, ei leffasta sinällään huomaa, että se on hyvinkin vanha. Etenkin nuorille, jotka eivät ole tätä leffaa koskaan nähneet, suosittelen aivan ehdottomasti katsomaan, onhan kyseessä kuuden Oscarinkin voittajana kuitenkin sen tasoinen klassikko elokuva. Instan puolella teettämäni äänestyksen perusteella hyvin moni jakaa mielipiteeni, yksi parhaista elokuvista koskaan. Top-listalle tätä leffaa en kuitenkaan tällä kertaa laita, lähinnä yllä mainituista syistä. Huikea leffa, joka itselleni ei tänä päivänä tippunut enää aivan yhtä kovasti kuin joskus aikanaan.

Tästä kohtauksesta tuli kummasti mieleen Hacksaw Ridge leffa.

Olisi muuten hyvin mielenkiintoista jos tästä leffasta tehtäisiin uusi versio vuonna 2020. Mitkäköhän maailman historian tapahtumat Forrest nyt olisi päässyt käymään läpi? Kuinka kantaa ottava leffa olisi, nythän se ei sitä varsinaisesti mielestäni ollut. Voisiko Tom Hanks toimia edelleen Forrestina, mielestäni ehdottomasti. Mielenkiintoinen ajatus joka tuskin koskaan tulee näkemään päivänvaloa.

Leffan äänet olivat ihan ok, tässäkin vanhassa leffassa (vaikkakin restoroitu), jotenkin leffan äänet olivat jotenkin kovin etupainotteiset, eikä oikein tullut fiilistä, että olisi istunut leffan sisällä. Leffa oli rauhallinen, mutta sitten välissä tuli muutamia effektipurkauksia kuten sotaa ja jenkkifutisottelua. Atmos itsessään ei tuonut leffaan mitään uutta, enkä sitä suoraan sanottuna kovasti edes odottanut. Leffan aikana piti kuitenkin vähän testailla, eli lueskelin mielenkiinnolla SVS:n sivuilta suosituksia siitä että PB16 ja Klipsien RP-280F:ien kanssa crossover tuli säätää niinkin alas kuin 50hz:iin. Jep, Klipeschit pääsevät kyllä aika alas, mutta onko siinä silti mitään järkeä tai hyötyä. Testailut jäivät tällä erää aika lyhyt aikaiseksi, ja tässä leffassa ainakaan en tuosta oikein mitään hyötyä saanut. Ehkä testailen joskus myöhemmin lisää. Tai sitten en, eikö näille isoille subbareille kuitenkin kannata antaa mahdollisimman paljon vastuuta matalasta päästä ja sitä kautta antaa Klipsheille lisää voimaa muuhun tehtävään.

Jupiter Ascending

Itselläni tulee tällä hetkellä fyysisiä levyjä hankkiessa katseltua lähinnä UHD-suuntaan, perusteluina etenkin se, että maailmalta niitä hankittaessa niissä ei ole aluerajoituksia, eli hankkiminen siinä mielessä paljon turvallisempaa. Toisaalta toki niissä yleensä kuvanlaatu on parempi kuin Bluerayssa, äänet pitäisi olla jotakunkin sama, jos ääniformaatti vaan on sama. Eli jos on Atmos-raita Bluerayllä, Atmos-raita UHD-levyllä ei pitäisi olla sen parempi. Tänään kuitenkin taas hyvä muistutus siitä, että hyvään ääneen ja kuvaan ei aina tarvita UHD-levyä, vaan Blueraykin voi olla erittäin hyvää laatua molemmissa.

Jupiter Ascendin on löytynyt hyllystä jo pitkään, ja on itseasiassa ensimmäisiä Atmos levyjä, joita on tullut hankittua vuonna 2016 kun huoneeni ensimmäisen kerran Atmosaikaan päivitin. Leffa tuli toki silloin jo siis nähtyä, mutta sen jälkeen se on lähinnä vain pölyttynyt hyllyssä. Nyt kuitenkin joku tuon leffan mainitsi netissä ja tuli kyseinen leffa taas mieleen. Jupiter Ascending to tuli kaivettua taas esiin, eikä muuten harmita yhtään.

Iphonen kuva ei täysin anna arvoa leffan kuvanlaadulle, mutta kyllä tämäkin epätarkka kuva jotain kertoo

Ensinnäkin lähdetään liikkeelle kuvasta. Kuvanlaatu tässä leffassa on aivan huikean hyvää tasoa, enkä oikein keksi miten UHD-levy voisi tätä kuvanlaatua mitenkään enää parantaa. Jep, HDR ei ehkä ihan parhaimmalla tavalla toimi tykin kanssa vaan vaatisi siihen tarkoitetun television, mutta mitä se toisi enemmän, aivan varmasti en ainakaan pienempään ruutuun vaihtaisi mistään hinnasta. Tämän leffan värit, tummat ja koko kuvan laatu oli niin jäätävää luokkaa, että jouduin katsomaan koko leffan hymy huulilla. En ole näin hyvää leffaa kuvanlaadullisesti nähnyt pitkään aikaan. Sen lisäksi, että kuva oli laadullisesti todella hyvä, niin tykkäsin myös kuvasta ihan yleisellä tasolla, leffa oli erittäin näyttävä ja sisälsi paljon hyvinkin näyttäviä kohtauksia yksi toisensa jälkeen.

Kuva oli ehkä näin neljän vuoden jälkeen pieni yllätys (viimeksi muuten katsottu HD-tykillä), mutta se mikä ei ollut lainkaan yllätyksenä oli leffan loistavat äänet. Jupiter Ascending leffassa oli todella panostettu ääniin, vaikka aivan Doctor Sleepin tasoista fiilistä ei tullutkaan. Joka tapauksessa kaikkia kaiuttimia käytettiin todella upeasti hyväksi ja esim takakanavat olivat ihan jatkuvasti käytössä. Ääni liikkui kuvan mukaan hienosti, mutta ennen kaikkea subbarit saivat tänään oikein kunnon kestävyysharjoituksen, sen verran kovalla subbarit ja matalat äänet olivat läpi koko parin tunnin leffan.

Leffa itsessään ei nyt ollut ehkä mikään ihan suosikkini, mutta varsin katsottava kuitenkin. Ymmärrän kuitenkin miksi miksi tämä leffa on jäänyt hieman hyllyyn odottamaan, kuvailisin tätä leffaa hieman samalla tavalla kuin esim. Godzilloja, aivan jäätävän hyvän äänen leffa, mitä nyt ei kuitenkaan jaksa ihan jatkuvasti kuunnella. Leffoja voi kuitenkin jatkossakin rohkeasti katsoa tai hankkia myös Blueraynä, etenkin sellaisia joita ei ehkä tule useaan kertaan katsottua. Kunhan niissä on Atmos-äänet, kaikki on jo aika hyvin.

Doctor Sleep

Hyvin hyvin pitkään ja hartaasti odotettu paketti saapui eilen kun posti toi mukanaan Doctor Sleep UHD-levyn, jolle olen sopivaa hintaa metsästänyt pitkään. On kuitenkin ollut koko ajan päivän selvää, että tämä elokuva pitää nähdä, etenkin kaiken sen puheen jälkeen, jossa leffan Atmos-raitaa on kehuttu yhdeksi parhaista. Eikä sitten leffa todellakaan pettänyt odotuksia, millään saralla.

Kerroin aikaisemmin lukemistani suosituksesta katsoa Shining, eli tämän leffan ensimmäinen osa vuodelta 1980 ennen tämän leffan katsomista. Shining tuli katsottua viime viikolla ja siitä voit lukea lisää omasta päivityksestään. Nyt kuitenkin katsottuani Doctor Sleep leffan, voin allekirjoittaa tuon ajatuksen sata prosenttisesti. Voin itse asiassa jopa mennä niin pitkälle, että tässä leffassa ensimmäisen osan katsominen oli jopa paljon tärkeämpää kuin monessa muussa leffassa on ollut. En tiedä miten tämä leffa aukeaa niille, jotka eivät ole alkuperäistä Shining leffaa nähneet, mutta niin syvästi tämä leffa leikkautuu yhteen tuon leffan kanssa, että suosittelen ehdottomasti tuon katsomaan ensin.

Jännä, että tämä leffa tosiaan tulee valkokankaalle neljä vuosikymmentä ensimmäisen jälkeen, sillä niin loistavasti tämä leffa on tehty jatko-osaksi edelliseen. Toisaalta, leffa on todella mestarillisesti sidottu yhteen tuon ensimmäisen kerran kanssa, että tämä leffa ei missään tapauksessa ole itsenäinen jatko-osa, vaan jatkaa tarinaa siitä mihin jäätiin ja pikku hiljaa rakennetaan juoni tähän päivään. Siirtymä on täysin luonnollinen ja sujuva, ei mikään kopioidaan vähän tuota ja tuota muistoa, vaan kaikki oli tehty tyylikkäästi nykyaikaan, oli sitten kyse kuvasta tai äänestä. Leffa oli varsin pitkä kaksi ja puoli tuntia, directors cut olisi ollut vielä puolituntia pidempi, ehkä sekin pitää vielä joskus katsoa.

Juoni oli muutenkin erittäin hyvä, ja vaikka lähdin itse koko leffaa katsomaan lähinnä vain äänien vuoksi, niin nyt olla lähellä tilannetta, että minusta tulee shining fani. Leffa oli todella hyvä ja ensimmäisen osan positiivisen fiilis nousi tässä toisessa osassa vielä monta pykälää. Voin todellakin sanoa, että tykkäsin tästä leffasta juonellisesti ja laadullisesti todella paljon. Leffassa oli todella paljon ideaa, ja vaikka leffa olikin varsin pitkä, hetkeäkään en siitä olisi jättänyt pois. Vaikka en ole varsinaisesti mikään illuusion ja fantasian fani, niin tässä kaikkea epäluonnollista oli riittävän sopivassa määrin.

Sitten siihen kaikista suurimmat ennakko-odotukset nostaneeseen puoleen eli ääneen. Jo heti leffan alussa ensimmäiset fiilikset olivat, miksi jokaista leffaa ei voi tehdä näin laadukkailla äänillä. Äänet leffassa todellakin olivat aivan huikean hyvät, ehdottomasti sitä kuuluisaa demo-materiaalia. Leffassa oli hyvin paljon todella vakuuttavia kohtia, esim kerran kun kuvassa tapahtui jotain edessä ja kamera alkoi kääntyä, siirtyi äänet upeasti ensin sivulle, ja sitten taakse. Tässä leffassa oli todellakin panostettu siihen, että ääni oli tehty tukemaan leffan tapahtumia. Doctor Sleep on todellakin leffa, jossa äänet tukevat leffan tapahtumia niin autenttisesti, että katsoja istuu naulattuna penkkiin, samalla, kun joka ikinen ääni repii katsojan elokuvan tapahtumiin täysin kiinni.

Tykkäsin myös leffassa paljon siitä, että ensimmäisen leffan äänimaailma oli tuotu hyvin samantyyppisenä tähän uuteen osaan. Metalliset äänet olivat kuitenkin korvattu matalilla äänillä, jotka tukivat hyvin ideaansa, mutta olivat huomattavasti korvaystävällisemmät. Leffan ääniraita oli päivitetty upeasti nykyaikaan ja tunnelma koko leffan ajan oli hieno. Ehdottomasti Top-lista kamaa äänien puolesta, tosin taitaa kuulua sinne myös leffan itsensä puolesta, sen verran paljon siitä kuitenkin tykkäsin. Kannattiko hankkia, ehdottomasti. Kannattaako katsoa, ehdottomasti. Tulenko katsomaan joskus uudestaan, ehdottomasti!

The Last Dance

Netflixin, ehkäpä jopa ympäri maailmaa vuoden odotetuin dokumentti The Last Dance on nyt takana ja tänään tuli katsottua sen viimeiset kaksi osaa. Kaikki jaksot on siis tietysti näin korisihmisenä tullut katsottua aina välittömästi kello:10.00 aamulla kun ne ovat ilmestyneet. Dokumentti on huikea, vaikkakaan se ei lopulta ollut aivan sitä mitä ehkäpä odotettiin. Dokumentista odotettiin enemmänkin vain Chicago Bullsin viimeisen kauden tarinaa, jossa oltaisiin todellakin sukellettu syvälle kulisseihin ennen näkemättömien materiaalien kautta, mutta aivan sellasista ei sitten nähtykään. Sarja kertoo kuitenkin koko Chicago Bulssin, tai pitäisikö enemmänkin sanoa Michael Jordanin pitkän uran tarinan, jossa käytännössä yksi mies nosti koko NBA:n ja sitä kautta koripallon maailmaan laajuiseen tietoisuuteen.

Joku mentissä ei siis näytetty aivan niin paljon uutta materiaalia kuin odotettiin, mutta aivan huikea matka historiaan se oli. Itselleni, jolle tarina ja vanhat pelit ja materiaalit olivat enemmän kuin tuttuja, tarina oli enemmänkin katsaus siihen upeaan historiaan, jota itsekin on saanut nuorena elää. Monta tarinaa tuo edelleen kyyneleet silmiin, eikä tosiaankaan tarvitse tämänkään jälkeen pohtia, mistä se oma kipinä koripalloon on aikanaan syttynyt. Itselleni on vain yksi GOAT, eikä sitä tule kukaan koskaan muuttamaan. On monta pelaajaa, jotka saattavat voittaa enemmän mestaruuksia tai tehdä enemmän pisteitä urallaan kuin Jordan, mutta ei kukaan tule ikinä tekemään mitään vastaavaa kun otetaan huomioon millaisena aikana Jordan tämän kaiken teki.

Ennen kaikkea Jordan oli jotain muuta. Jordan oli voittaja, joka todellakin teki itsestään voittajan. Jordan ei vaatinut uusia valmentajia, kunnioitti, vaikkakin vaati pelikavereiltaan aivan määrättömästi, mutta Jordan ei IKINÄ hävinnyt. Jordan teki aivan kaikkensa voittamisen eteen, ja tuollaista esikuvaa ei maailma tule koskaan enää näkemään. Toivon todella, että jokainen nuori urheilija nykymaailmassa katsoo tämän dokumentin ja oppii siitä paljon.

Jordanista tekee erityisen etenkin se, että mikään ei voinut häntä pysäyttää. Jordanille oli vain haasteita, ei esteitä. Mitä suurempi haaste, sitä paremmin Jordan siitä suoriutui. Tästä hyvänä esimerkkinä esimerkiksi viimeisten jaksojen ruokamyrkytys episodi tai Pippenin loukkaantuminen viimeisessä finaalissa. Myös Jordanin tapa motivoida itseään oli hyvin ainutlaatuinen. Kentälle eksyy aina suunsoittajia, mutta historia on osoittanut, älä suututa Jordania, silloin ole jo hävinnyt.

Jordanista ja Bullsesista voisi tässä jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta puhutaan vähän itse dokumentista. Dokumentti oli juuri niin hyvä kuin sitä osasi odottaa. Esiin nostettiin upeasti myös paljon niitä, jotka eivät varmasti ole aikaisemmin saaneet asioista kunniaa. Turvamiehet, vanhemmat ja ennen kaikkea mielenkiintoiset tarinat vastustajilta ja niiltä joukkuekavereilta, jotka aikaisemmin eivät ole juurikaan puheenvuoroa saaneet. Dokumentti ottaa hienosti todella laajan näkökulman asioihin, vaikka luonnollisesti ja itseoikeutetusti dokumentti onkin rakennettu Jordanin ympärille.

Yksi iso asia mitkä mielestäni tässä ajassa on muuttunut on se, että itselleni NBA: ei todellakaan ole enää se sama mitä se joskus oli. Kyllä NBA jo 1990 luvulla oli viihdettä, mutta nykyajassa viihde on vienyt paljon roolia urheilulta ja kilpailulta. Ei peleissä ole lainkaan niin suurta tunnetta ja hohtoa kuin sitä oli tuolloin. Pelkästään areenan lämmön tuntuu jo noista vanhoista videoista, en väitä etteikö sitä olisi esim. finaaleissa tänäkin päivänä, mutta jotenkin tunnelma ei ole sama. Varmasti iso osa tästä johtaa juurikin siihen, että itse en enää NBA:ta Lauri Markkasta lukuunottamatta juurikaan enää jaksa edes seurata. Edellisen kokonaisen pelin taisin katsoa muutama vuosi sitten kun herätin itseni katsomaan Finaalien Game 7:niä Golden State – Cleveleland 2016.

Yksi erittäin mielenkiintoinen seikka tähän dokumenttiin ja Jordaniin vielä liittyy. Jokainen on varmasti nähnyt monia Highlight pätkiä Jordanin uran varrelta, mutta vasta tämän dokumentin myötä itsekin oikein heräsin, kuinka tärkeissä paikoissa kautta nämä käsittämättömät suoritukset ovat tapahtuneet. Jordan ei ole ollut vain Highlight real silloin kun kamera käy, vaan nimenomaan silloin kun se on eniten joukkueelle merkinnyt. Toisaalta moni varmasti myös kahdehtii sitä kaikkea mitä Jordan on saavuttanut, mutta kaikkea ei kannata kadehtia. Jordanin elämä ei ollut todellakaan helppoa, ei ehkä ole sitä tänäänkään, mutta se määrä huomiota ja kameroita, joita mies joutui pelatessaan kantamaan perässään, oli kaikkien muiden paineiden lisäksi varmasti aivan sietämätöntä. En ihmettele yhtään, että Jordan lopetti kaksi kertaa uransa huipulla.

Tätä kirjoitusta voisi jatkaa loputtomiin, mutta päätän sen tähän. Michael Jordan on nuoruuteni suurin idoli, ja se määrä paljonko Jordan on vaikuttanut välillisesti omaan elämääni ja siihen mitä tänä päivänä olen on kohtuuttoman suuri. Nuorena halusin olla aina Jordan, Jordan on ainoa GOAT minun elämässäni ja antanut minulle niin paljon suuntaa elämässä. Koripallo on ohjannut elämääni pienestä pitäen, ja ilman Michael Jordania siitä olisi varmasti jäänyt iso osa puuttumaan. Vaikka et koripallosta ymmärtäisi yhtään mitään, tämä dokumentti on ehdottomasti jokaisen ihmisen kiinnostuksen kohteista riippumatta katsottava. Jokainen meistä voi olla oman elämänsä Michael Jordan.

Matrix

Hmm, taas mennään hieman oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta koska Matrix tuli CDON.comista kympillä tilattua, niin täytyihän se sitten myös katsoa. Koko Matrix-sarja on jäänyt itseltäni ainakin suurimmaksi osaksi katsomatta, se vaan ei ole nuoruudessani hirveästi kiinnostanut. Ensimmäinen versiohan on jo vuodelta 1999, joten kyllähän tämän leffan julkaisusta on jo jonkin aikaa. Sikäli kyllä mielenkiintoinen leffa, että leffa oli aikanaan aikaansa edellä monessa asiassa, kuten erikoistehosteissa. Leffa on muutenkin saanut jopa neljä Oscaria, joten kyllähän sitä pitää itseäni tämänkin klassikon osalta sivistää.

Eikä tämä nyt aivan niin huono leffa loppujen lopuksi ollutkaan. Leffaan oli päivitetty Atmos ääniraita, joka oli osittain ihan mukiin menevää, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan parasta a-luokkaa. Luodit lentelivät ympäri huonetta ja muttamia erittäin hyviä bassokohtiakin leffassa oli. Nyt pitää tosin nostaa esiin, että kokemus tänään leffassa oli aavistuksen erilainen, kuin aikaisemmin. Sain tuossa taas netistä outoja ideoita, tai itseasiassa ei niinkään outoja, vaan mielenkiintoisia. REW ohjelmaan oli tullut päivitys, jolla pitäisi saada subbarien ja pääkajarien viiveet automaattisesti kohdilleen. Joten pitihän tuota työkalua sitten heti alkaa testaamaan, ja kaiken lisäksi kun videolla suositeltiin asentamaan subbarit hieman eri tavalla kuin olin tehnyt, niin piti sitten tehdä koko paketti uudelleen. Tuota REW:in uutta ominaisuutta en saanut toimimaan, sitä pitää vielä hieman selvitellä ja testailla. Sinällään helppo ja erittäin käytännöllinen apuväline kun oppii käyttämään oikein.

Subbareita en siirrellyt, mutta muuten tein kaiken alusta. Se mitä ajattelin kokeilla, oli laittaa SVS:ssät merkittävästi hiljaisemmalle kalibrointi vaiheessa. Normaalisti olen antanut niiden olla -10db:ssä johon subbari ne itse restoren jälkeen asettaa, nyt tiputin ne reippaasti alle -20 db ennen kalibrointeja. En ole täysin varma vielä miten tämä kokonaisuuteen vaikuttaa, mutta jotenkin tänään kaikki tuntui hieman erilaiselta. Subbarit eivät tuntuneet aivan niin ”kovilta”, mutta toisaalta paljon tiukemmilta ja tarkemmilta. Tiedä sitten kuvittelenko vain, vai johtuiko kaikki leffasta, aika näyttää.

Leffa itsessään ei tosin ollutkaan sitten kovinkaan oman maun vastainen, vaan ajoittain jopa tykkäsin. Tosin, sen verran kuitenkin pitkävetinen, että jossain vaiheessa tuli myös nukahdettua. Leffan koko juoni tuli kuitenkin napattua talteen ja leffasta jäi sellainen maku, että tätä sarjaa voisi kyllä vielä katsoa eteenpäinkin. Keanu Reeves on tässä avain käsittämättömän nuoren näköinen, mutta varsin uskottavan roolin vetää siitäkin huolimatta. Jonkinlaista John Wickiä tässä jo selvästi rakennellaan, mutta jotenkin kuitenkin itseäni vahvemmin vetää miehen hieman kypsemmän iän materiaali. Leffan äänet ovat ihan siistit, vaikka ne eivät laadultaan aivan uusimpien leffojen tasoa olekaan. Innolla kuitenkin odotan mitä tuleman pitää, itselläni näitä uudempia leffoja ei kuitenkaan ole, joten katsellaan milloin ne tulee katseltavaksi.

Ice Age 4

Tästä tulee ehkäpä lyhyin päivitykseni koskaan, mutta koska kirjoitan kun katson, niin kirjoitan myös tämän päivän Ice Age 4 leffasta. Tänään siis tuli lasten kanssa katsottua neljäs ja toiseksi viimeinen Ice Age leffa. Jotenkin nämä on nyt jo nähty, ja tänään ei itse jaksanut leffaan keskittyä oikein lainkaan. Vuoron perään tuli surffailtua kännykällä ja nukuttua. Onneksi nyt huonessa on kaksi riviä tuoleja, ja lapset nauttivat kovasti eturivistä, joten paha vanhempi voi rauhassa tarvittaessa surffailla takarivissa.

Muksut tykkää, ja se nyt kai tärkeintä. Jotenkin nyt vaan nämä Ice Age leffat ovat alkaneet jotenkin junnata paikoillaan, etenkin kun suomenkielisenä mistään leffasta ei saa edes 5.1 ääniä parempaa irti, siitäkin huolimatta, että tässäkin olisi alkuperäisenä taas jo ollut 7.1. Lasten kanssa ääniä ei voi pitää kovinkaan kovalla, joten sekin ilo jää kuulematta ja kokematta. Lapsien mielestä tämäkin oli hyvä, ja kysyivät heti montako näitä vielä on. Omaksi onnekseni enää yksi, toivottavasti sen jaksaa taas katsoa kunnolla.

Hohto

Klassikkojen klassikko, Hohto. Leffa, joka kaikesta huolimatta on itseltäni jäänyt aina välistä, isolta osalta varmastikin sen vuoksi, että kauhuleffat eivät koskaan ole olleet omaa leffavirtaa. Eivätkä ne kyllä edelleenkään ole, kuin vain ja ainoastaan yhdestä syystä, eli äänien vuoksi. Tämäkin leffa tuli nyt katsottua pääasiallisesti äänien vuoksi, vaikkakin vain välillisesti. Tämä leffahan siis piti tilata ja katsoa sen vuoksi, että tällä viikolla jatko-osan eli Doctor Sleepin pitäisi kolahtaa postilaatikosta, ja siinähän äänet sitten pitäisikin olla taas aivan omaa luokkaansa. Ennen tuon katsomista, Hohdon, eli Shining leffan katsominen piti tarinan tuntemiseksi kuitenkin katsoa.

Shining leffa on ollut jotenkin hankalaa löytää, sitä ei jostain syystä löydy Netflixin arkistoista, ja toisaalta, Itunesissa hinta oli sen verran kova, että leffaa en tullut sieltäkään katsoneeksi. Jos nyt oikein muistan, niin leffaa ei voinut lainkaan vuokrata, vaan ainoastaan ostaa kympin hinnalla tai jotain sinne päin. Toisaalta, nyt sain tuolla samalla kympin hinnalla leffan omaksi UHD-versiona.

Leffahan on klassikko, jonka jokainen varmasti tuntee ja suurin osa leffafaneista varmaankin on myös nähnyt. Vuonna 1980 valmistunut Hohto ei hohtanut tullessaan, esim yhtään Oscar ehdokkuutta ei leffalle suotu. Leffasta onkin tullut klassikko ajan myötä. Jack Nicholsonin rooli suoritus on kuitenkin loistelias, ja ehkäpä yksi koko elokuvahistorian tunnetuimmista kohtauksistakin leffasta löytyy Jack Torrancen lyötyään päänsä juuri kirveella hakkaamastaan reijästä sisään. Jos ei leffaa, niin tämän kuvan ainakin jokainen varmasti on joskus nähnyt.

Leffa oli itse jopa paljon parempi kuin osasin odottaa. Ei itselleni mikään kovinkaan nautinto siinä mielessä, että tällaiset leffat eivät vaan ole omia suosikkejani, mutta tykkäsin leffasta enemmän kuin osasin odottaa. Toisaalta se mistä ehkä tässä leffassa eniten tykkäsin oli se, että leffassa ei kuitenkaan väkivallalla pröystäilty, vaan leffa oli enemmänkin psykologinen trilleri. Psykologiset trillerit sitten enemmänkin ovat minun suosikkejani, etenkin juuri sellaiset missä ei jatkuvasti tapeta ketään.

Leffan ääniraita tosiaan taisi olla aika pitkälti alkuperäinen, tai ainakaan sitä ei ole uudelleen tehty. Leffan äänet olivat enemmän kuin yksinkertaiset, ja tämän ajan henkeen jännitystä luotiin lähinnä vain jäätävillä, metallisilla ja yksinkertaisilla viuluntyyppisillä äänillä. En tosin tarkkaan tiedä mitä nuo äänet oikeasti ovat, pitääpä Googletella ja selvitellä. Ja nopealla Googlettelulla muuten löytyi hyvinkin mielenkiintoinen artikkeli ja video täältä. https://tekniikanmaailma.fi/video-tama-soitin-vastuussa-painajaisista-joita-kauhuelokuvat-aiheuttavat/

Elokuvahistorian tunnetuimpia kuvia?

Muuten leffassa ei äänien puolesta ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ja tämänkin vuoksi on erittäin mielenkiintoista katsoa tämän jälkeen Doctor Sleep ja nähdä miten ”samassa” leffassa äänet ovat 40-vuodessa muuttuneet. Aika mielenkiintoinen muuten ihan ajatuksenakin, 40-vuotta on kuitenkin todella pitkä aika. Ainoa oikeastaan isompi asia joka tässä leffassa nousi esiin oli se, että äänet olivat todella vahvasti painottuneet etuosastoon. Leffassa ei kovinkaan vahvasti tullut fiilis, että olisi ollut leffan sisällä, siitäkin huolimatta vaikka ääniasetukset olivat Neural:x, niin äänistä tuntui suuri osa tulevan kohdistetusti suoraan edestä. Tämänkin asian pitäisi olla täysin päin vastoin Doctor Sleepin Atmos-raidat kohdalla. Mielenkiintoista.

Mrs. Serial Killer

Nyt sitten tuli nähtyä yksi elämäni hämmentävimmistä elokuvista. Huono ja epäonnistuneita leffoja olen nähnyt ennenkin, olen myöskin nähnyt paljon outoja ja erikoisia leffoja, mutta tämä oli jotain aivan ainutlaatuista. Oliko se sitten huono, no ei ollut, mutta monta kertaa leffan aikana olin monttu auki ja ihmettelin että mitä ihmettä nyt tapahtui.

Leffan juoni oli hyvä ja onnistunut. Näyttelijät olivat periaatteessa erittäin hyviä, mutta olivatko he sitten toisinaan tarkoituksella todella luonnottomia amatöörejä, vai olivatko he vain tekemässä niin suurta taidetta, että en vaan pysynyt itse täysin mukana. Mitä pidemmälle leffa eteni, sitä enemmän jouduin miettimään, että mikä oli totta ja mikä tarkoituksella tehtyä hämmennystä. Hämmentävä leffa kaiken kaikkiaan.

Leffa oli intialainen ja itseäni hieman hämmensi se, että kuinka paljon leffassa puhuttiin englantia ja hindiä (?) sekaisin. Puhutaanko Intiassa normaalistikin näin vai kuuluiko senkin tähän leffaan? Leffan äänet olivat Atmosta, ja vaikka mitään ihmeellistä ei tässä kuultukaan, niin ihan kivan kuuloinen leffa. Leffassa oli hyvin paljon intialaisia ääniä ja musiikki, jotka toivat täysin omanlaisensa tunnelman leffaan. Atmoksia käytettiin lähinnä vain tunnelman luontiin, mutta tunnelma tässä leffassa olikin varsin hyvä koko leffan aikana.

Netflix siis jaksaa aina yllättää samoin nämä ulkomaalaiset elokuvat. Tämäkin leffa oli todella laadulla ja ajatuksella tehty, vaikka se erittäin omalaatuinen olikin. Suosittelen ehdottomasti katsomaan.