Tänään kohtasi viimein leffafriikin pieni suuri päivä. Täydensin viimeisen palan uusittuun leffahuoneeseeni viime syksynä. Marekin ovesta lähdettiin sylissä iso laatikko, jossa sisällä kaunis tummanpuhuva Sony VPL-260ES. Uuden projektorin hankinta oli pitkä prosessi osittain monestakin syystä. Olen yleensä laitteita hankkiessani panostanut laatuun (hintaluokassa jossa ollut varaa), joten vanhat laitteet ovat pitäneet lupauksensa pitkään. Edellinen Epson TW-4400 oli hankittu seitsemän vuotta sitten ja sen roolina oli kantaa vastuu kuvasta vielä pari vuotta Dolby Atmos päivityksenkin jälkeen. Selvää kuitenkin oli, että materiaalitarjonnan kasvaessa siirtyminen 4k aikaan tulee kuitenkin olemaan väistämätöntä jossain vaiheessa.

Syksyllä sen aika viimein koitti, mutta silloinkin valintaa piti harkita pitkään ja hartaasti. 4000-5000 euron hankinta tähän perheeseen ei todellakaan ole itsestään selvä valinta. Hankintaa helpotti huomattavasti Mareksoundin ja ennen kaikkea kuvavelho Mikan loistava asiakaspalvelu ja laitteiden esittely Mareksoundin katseluhuoneessa. Mietinnän paikka oli ennen kaikkea siinä, että riittääkö päivitykseksi vaihto skaalaavaan 4k tykkiin vai pitäisikö sen olla natiivi. Oli hyvin nopeasti selvää, että mikäli hankinta kääntyy natiiviin, on valinta Sony VPL-260ES. Hintalaatusuhteeltaan varmasti paras hankinta, ja todennäköisesti ainoa natiivitykki, johon minulla olisi varaa. Hankintaa helpotti myös se, että Marekilla oli demomalli irrotettavana. Suurin syy kuitenkin mikä käänsi suunnan Sonyn suuntaan, oli ajatus siitä, että tälläkin tykillä sitten mennään taas pitkään, ainakin seuraavat seitsemän vuotta. Saa nähdä miten käy. Todettakoon tähän vielä se, että viisarin toisella puolella oli Optoman UHD60 ja osittain myös UHZ65 laserversio.

Hankkiessa tykkiä hinta oli itsessään sen verran paljon euroja, että kalibrointia ei ollut samaan pakettiin vielä varaa ottaa. Sovittiin kuitenkin jo asiasta valmiiksi. Marek myös ilmoitti jo tuolloin, että kalibrointia ei kannattaisi muutenkaan tehdä ennen kuin tykissä on riittävästi tunteja kasassa. Silloin mietitytti myös, että kuinkahan nopeasti tunnit tulevat ylipäätään täyteen, sillä edelliseenkin tykkiin oli seitsemän vuoden aikana kertynyt tunteja ainoastaan sellaiset 700. On kuitenkin jännää, miten pelkästään uuden tykin ostaminen saa myös huoneen käyttöasteen nousemaan.

Tänään kalibroinnin aika kuitenkin vihdoin koitti. Onneksi vielä sellainen päivä, että aamulla ehti katsomaan yhden elokuvan pohjalle, jotta kuvanlaatu ennen ja jälkeen olisi mahdollisimman tuoreessa muistissa vertailtavaksi. Aamun elokuvaksi valikoitui toimintaa sukellusveneraita Hunter Killerin muodossa. Jo trailerin perusteella odotukset olivat elokuvan suhteen korkealla, eikä se lopulta pettänyt. Toimintajännäriksi juoni oli yllättävänkin hyvä ja yllättävä. Elokuva piti koko pari tuntia tiukasti otteessaan ja ylipäätään tapahtumaympäristö oli vaihteeksi jotain uutta. Gerard Butler ei ollut minulle kovinkaan kulunut action naama kuten niin monelle yleensä käy. Pidin kovasti hänen roolistaan kovana johtajana, mutta kuitenkin hyvin inhimillisenä ja asiallisena. Roolitukset elokuvassa olivat mielestäni muutenkin erittäin onnistuneita.

Ääniraita ei ollut Atmoslaatua, mutta loistavia toimintakohtauksia elokuvaan oli äänienkin puolesta saatu. Volumet piti taas laittaa aika kovalle ja repiä tehosteista kaikki mahdollinen irti. Elokuva myös nosti jälleen mieliin seuraavan päivityshaaveen, eli isompaa ja tehokkaampaa etukautinta kaivattaisiin. Saa nähdä tuleeko sellaisia koskaan, vaikka Mikallakin luonnollisesti oli siihen jo paljon hyviä ideoita. Kuvaltaan elokuva oli erittäin nautittavaa viihdettä. Etenkin tänään kuvaan tuli kiinnitettyä sattuneesta syystä paljon enemmän huomiota kuin koskaan ennen. Kyllä kunnon tykki vaan saa elokuvan elämään.

Seuraavaksi sitten hieman lounasta naamariin ja odottelemaan kalibrointia. Kahden jälkeen päästiin vauhtiin, nopea katsaus huoneeseen ja töihin. Huoneessa valkokankaan tehtävää hoitaa ääntäläpäisevä Elite screenin ZRM-135HW-A1080P3 kangas, jonka olen hankkinut Amazonin verkkokaupasta edulliseen noin 200 euron hintaan. Kangas on itse pingoitettu ja reunustettu, eli tilauksessa tuli ainoastaan rulla kangasta. Kangaan pingoittaminen meni yllättävän kivuttomasti ja olen ollut äärettömän tyytyväinen hankintaan. Mikan mukaan kangas oli erittäin laadukas ja toimiva. Kalibrointi oli yllättävän nopea prosessi, mutta näin se ei kuulemma yleensä aina mene. Tällä kertaa kaikki vaan onnistui loistavasti, ja esimerkiksi säädöt saatiin tehtyä ”menemättä laitteen sisään”. Kokonaisuudessaan kalibrointi meni reilussa tunnissa ja tulokset (paperilla) olivat loistavia. Palaan tuloksiin vielä paremmin kun saan Mikalta kirjallisen raportin tuloksista. Mika oli muutenkin hyvin iloinen puolestani, sillä vaikuttaa siltä, että olen saanut Sonyltä erittäin laadukkaan yksilön huoneeseeni.

Sitten ehkäpä siihen tärkeimpään kysymykseen, eli saako tälläinen harrastelija leffafriikki kalibroinnista sitten mitään iloa. Voin sanoa, että epäilyksen ennen kalibrointia olivat kohtuullisen korkealla. Tuli vanhan muistot mieleen kun ensimmäisen kerran aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten istuin Marekin kuunteluhuoneeseen Sulkapolulla. Marek esitteli muutamia settejä ja kyseli huomaatko eron? Olin vähän huuli pyöreänä että hmm.. molemmat kuulostaa kyllä hyvältä, mutta äänissä en valtavaa eroa huomannut. Tällöin Marek totesi, että myy mielellään myös tämän tuplahintaisen, mutta pärjään varmasti alkuun myös halvemmalla. Samaa ajatusta oli tämän kuva-asian kanssa, eli onhan tämä 4k jo niin mahtava kuva, että voiko tähän oikeasti saada vielä jotain sellaista parempaa minkä minunkin silmäni näkevät. Ja nyt on pakko todeta, että kuinka väärässä olinkaan.

Kuvan laatu todellakin parani silmissä. Olen lukenut paljon mustan laadusta ja toki siitä näen asioita, ja ymmärrän mistä puhutaan. Mutta nyt silmät todella avautuivat. Kun samassa paikassa, samassa tykissä, saman päivän aikana näkee mustan sävyssä noin ison muutoksen, on se vaan pakko uskoa. Kuvan ero elokuvaa katsoessa on hämmästyttävän suuri. Toistaiseksi kokemukset ovat vasta yhdestä elokuvasta, mutta Hunter Killer näytti kuin uusin silmin katsotulta ennen ja jälkeen kalibroinnin. Kameralla on tuota kuvaa vaikea saada esiin, mutta muutama sanallinen esimerkki on paikallaan.

Alun kohtaus, jossa Butler metsästää upeissa maisemissa näyttää kalibroidulla tykillä todella huikealta. Tuntuu kuin koko kuva olisi muutamassa tunnissa herännyt todellisuudeksi. Kun sukellusvene elokuvan alussa näytti uivan sakeassa vedessä, kalibroidusta kuvasta pystyi erottamaan huikean määrän yksityiskohtia, vesi todellakin näytti vedeltä. Venäläisen sukellusveneen kapteenin musta takki näytti aikaisemmin todella haalealta, mutta nyt se näytti todellakin arvokkaan henkilön todella arvokkaalta ja laadukkaalta uniformulta. Ehkä huikein kokemus kuitenkin liittyi tuhoaja-aluksen lähettämiin ohjuksiin, jotka sarjassa lensivät kohti kohdettaan. Tällä kertaa ohjukset todella näyttivät taivaalla lentäviltä ohjuksilta, ei massalta ohjuksia.

Nämä kaikki ylistävät fiilikset kuitenkin vain yhden elokuvan perustella, mutta testaaminen aivan varmasti tästä jatkuu. Yksi napsaus parempaankin on vielä mahdollista, sillä käytössäni oleva HDMI kaapeli ei paketin lupauksista huolimatta aivan riittänytkään siihen mitä lupasi. Nopeus ei riittänyt aivan 4:4:4 kuvaan, joten kaapelin vaihto on vielä edessä. Käytössä oli Dacota Premium 5m johto, jonka lupaus 21gb nopeudesta ei kuitenkaan toteudu.

Mareksound ei ole osallisina tähän blogiin, blogini ei sisällä tuotesijoittelua enkä ole saanut minkäänlaista taloudellista hyötyä Mareksoundilta tai muilta tahoilta tästä kirjoituksesta!

Tämä lauantai ilta menikin sitten hieman leppoisammissa merkeissä. Tiesin kyllä mitä olin ostamassa, mutta silti hieman yllätti miten tyhjä tämän dokumentin sisältö oli. Michael Jackson on jäätävän hyvä laulaja ja toki oli hienoa nähdä behind the scenes, mutta siihen se sitten jäikin. Olisin toivonut hieman paremmin dramatisoitua dokumenttia, mutta tästä jäi käteen hieman lässähtänyt ajatus siitä, että heitetään tämä nyt tästä myyntiin kun tälläinen materiaali kerran jäi käteen. Documentissa ei pahemmin esitelty ohjelman rakentamista, suunnittelua vaan ainoastaan siinä hetkessä tapahtuvaa harjoittelua. Olisin myös hieman toivonut, että Michaelin kuolema olisi documentin kulussa tullut jotenkin esiin, eli dokumentin aikana työntekijöiden, tanssijoiden ym haastatteluja ym jossa asioita olisi avattu hieman syvemmin. Jäinkö siis kaipaamaan konsertteja, joita ei koskaan tullut? No enpä oikeastaan, paljon hienoa lavatekniikkaa, pyroja ja kaikkea muuta, mutta vielä ei kokonaisuudesta saanut kovinkaan hyvää kuvaa siitä mitä kokonaisuus olisi ollut.

Työviikko takana, iso pussi irtokarkkeja ja leffa, mikäs sen parempaa. Tämän illan leffaksi ei ollut tiedossa mitään varmaa, joten Netflix auki ja etsimään jotain mielenkiintoista. Jos mietitään historiaa ja aihe-alueita, joista historia tuntee paljon tarinoita, ei varmasti mikään historian tapahtuma sisällä niin paljon sisään haudattuja tarinoita kuin natsien hirmuteot 30-40-luvilla. Kaikki mikä liittyy tähän mustaan aikaan maailman historiassa on surullista, mutta samalla niin kovin kiehtovaa. Olen katsonut natsien aikaan liittyen paljon dokumentteja ja elokuvia. Tyrmään hyvin jyrkästi kaiken julmuuden mikä liittyy natsien julmiin tekoihin, mutta yksi asia mikä niissä varmasti niin kovin kiehtoo on, se miten näin järjettömän suuria asioita on saatu toteutettu, natsien rakennukset, valtavien joukkojen hallinta, johtaminen, ja psykologia. Tapahtumat on niin järjettömään mittavia, että niiden mittasuhteita on edelleen hyvin vaikea ymmärtää.

Olen myös käynyt itse vierailulla Auschwitzissä vuosia sitten. Olin silloin hyvin nuori enkä oikeastaan asiasta silloin vielä tajunnut juuri mitään. Tämä kiinnostus aiheeseen varmaan liittyy osaltaan tähän vierailuun, vähän niin kuin käänteinen ajatuksen juoksu siihen mitä aikaisemmin olen kuvannut. Olen kertonut aikaisemmin tykkääväni katsoa tositarinoihin perustuvia elokuvia ja sen jälkeen tutkia videoita ja juttuja aiheiden todellisuudesta. Tässä tapauksessa näin historian tapahtumapaikkoja itse silmieni edessä ja sen jälkeen olen halunnut elokuvien ja sarjojen avulla tutustua aiheeseen lisää.

Tapahtumista alkaa olla jo aika kauan aikaa (toisaalta ahdistavaa ajatella että ne ovat kuitenkin vain ihmisen elinajan päässä), mutta uusia tarinoita silti nousee jatkuvasti esiin. Tänään päätin pitkän harkinnan jälkeen katsoa elokuvan Operation Finale – Kuoleman asiamies. Harkinta aika on ollut jopa niin pitkä, että aloitettuani elokuvan jouduin todella pitkään miettimään olenko kyseisen elokuvan nähnyt jo aikaisemmin. Miksi tämä tuntuu jotenkin niin tutulta? Päätin kuitenkin jatkaa elokuvan loppuun, silläkin uhalla että tulen pettymään (että olen elokuvan jo nähnyt), mutta hyvä niin, sillä kaikki oli vain trailerien näkemisen tuomaa illuusiota. En ollut elokuvaa nähnyt aikaisemmin. Elokuva oli alusta loppuun otteessaan pitävä ja helppo katsottava. Varsinaisia julmuuksia elokuvassa ei juurikaan nostettu esiin vaan oletuksena oli, että jokainen katsoja tuntee sen verran historiaa, että henkilönä Adolf Eichman on tuttu. Tässäkin elokuvassa tarina on hämmästyttävä. Suunnitelmat on tehnyt hyvin yksityiskohtaisesti salamyhkäisyys kiehtoo katsojaa. Hämmästyttävintä kuitenkin tässäkin elokuvassa on se, että se on oikeasti tapahtunut. Seuraavakin natseihin liittyvä elokuva on ollut pitkään harkinnassa, eli Mauthausenin Valokuvaaja. Saa nähdä milloin on sen aika.

Mamma Mia elokuvan toinen osa on ollut odottavien listalla pitkään, mutta tänään se sai myös vihdoin play-komennon. Itunesin viikon elokuvia tulee katsottua paljon, isona tekijänä hinta 0.99. Mamma Mia olikin tällä viikolla päätynyt tähän alennushyllyyn, joten pitihän se vihdoin sitten myös katsoa. Vastahakoisuus tämän leffan katsomista kohtaan on johtunut lähinnä ennakkoluuloista. Ensimmäinen osa oli loistava, etenkin näiden jäätävän hyvien kappaleiden vuoksi. No, tarinakin meni siinä sivussa hienosti, mutta miten tästä kaikesta voi muka tehdä hyvän toisen version. Ylipäätään itselleni musikaalit eivät ole niitä suosikkileffoja, vaikka muuten musiikkileffat tippuukin kyllä hyvin. Viimeisimpänä esim. Star is born oli todella loistava elokuva minun musiikki- ja elokuvamakuuni.

No mutta palataanpa takaisin Mamma Mia:an. Elokuvan musiikit ovat kyllä edelleen pelkkää kultaa. En ole ABBA:a koskaan varsinaisesti kuunnellut, sen kuuntelusanan varsinaisessa merkityksessä. Kuullut olen varmasti paljonkin, mutta jotenkin jokaisen biisin vaan osaa laulaa mukana ja jokainen sävel tuntuu tutulta. ABBA vaan on ilmiö, joka ei varmasti ole jäänyt keneltäkään ikäiseltäni kuulematta. Juoni sinällään on vähän kuiva, mutta sitähän minä tässä pelkäsinkin. Jos on kerran tehty elokuva tarinasta niin miten siitä voidaan tehdä jatko-osa, ilman, että se tarina olisi edelleen taustalla enemmän ja vähemmän sama. No, joo mutta kuinka moni tämän elokuvan sitten ylipäätään on juonen takia katsonut, tuskin moni. Joka tapauksessa mukava iltapäivän ajankulu joka kylläkin sai hymyn kasvoille. Ääniraitana Dolby Atmos, joka ei juurikaan noussut elokuvassa esiin. Musiikki toki kuulosti hyvältä ja lukuunottamatta muutamaa myrskykohtausta elokuva ei visuaalisesti noussut taivaisiin.

Kun viikonloppuun mahtuu kunnon tehostepläjäys ja hieman rankempaa maailman historiaa, niin viikonloppu on hyvä päättää hieman rauhallisempaan ja leppoisampaan elokuvahetkeen. Tähän tarkoitukseen ei ollut tällä kertaa kovinkaan helppoa löytää olotilaan sopivaa katsottavaa. Jostain syystä olotila kuitenkin oli sellainen, että jotain suomalaista tähän väliin pitäisi löytää. Swingers.. hmm.. Swingers.. hmm.. ja monta kertaa edes takaisin. Luin arvosteluja, mietin uudestaan, katsoin trailerin, mietin ja luin lisää arvosteluja. Jokin nyt ei vaan tällä kertaa napannut, joten päädyin johonkin muuhun. Olen nähnyt ensimmäisen Mielensäpahoittajan joskus aikaisemmin, muistan siitä ainoastaan joitain kohtia, mutta en voi väittää elokuvan vieneen mukanaan. Joo ihan ok ja hyvä että on tullut nähtyä, mutta jotain siitä muistaakseni puuttui.

Päätin kuitenkin ottaa riskin ja laittaa uusimman version pyörimään. Ja hyvä niin. Elokuva oli alusta lähtien nautinto, eikä vähiten huikean roolisuorituksen tehneen Satu Tuuli Karhun vuoksi. Toki Heikki Kinnunen on omassa roolissaan aivan mahtava, eihän Kinnusen tarvitse edes esittää, hän on jo luonnostaan niin täydellinen roolissaan. Jani Volanen menee Pekan roolissa minulle vähän yli, mutta sehän hänen roolissaan kai oli tarkoituskin, ärsyttää! Juoni kulkee, mutta täytyy sanoa, että kun kuvioon saapuu raskaus, olen aivan ällikällä lyöty! Tätä en osannut odottaa! Tämä juonenkäänne kuitenkin osoittaa kuinka loistavasti Tuomas Kyrö on osannut tarinan kirjoittaa. Onhan se nyt ihan selvää miksi kaikki meni niin kuin meni, mutta kaikki se alkaa aueta vasta tarinan lopussa, mahtavaa. Elokuva osui tunteisiin ja etenkin lopun kohtaukset, joissa neljän sukupolven välistä elämää kuvataan saa silmät kostumaan. Toivottavasti näin rakastavaisia ihmisiä voisi jokaisella lapsella olla ympärillään mahdollisimman pitkään, vaikka enhän minä mikään teiniraskauksien suosittelija olekaan.

Yksi suurimmista elokuvan muodoista, joita tykkään katsoa ovat tositarinoihin perustuvat elokuvat. Menneen viikonlopun toiseksi valinnaksi päätyi Extremely wicked, shokingly evil and vile Netflixistä. Tositarinoihin perustuvissa elokuvissa hienoa (sen lisäksi että ne on oikeasti tapahtunut) on se, että niiden loppuratkaisut eivät ole kovinkaan ennalta-arvattavia. No toki jos tarinan tuntee etukäteen, mutta itselläni harvoin on. Koen myös, että nämä elokuvat sivistävät minua ihmisenä, sillä niistä oppii aina jotain uutta maailman historiasta. Tämän kertainen elokuva sai jälleen useaan kertaan miettimään kuinka julma tämä maailma parhaimmillaan tai pahimmillaan voi olla. Elokuva oli taidokkaasti tehty, koko elokuvan vain odotin syytetyn vapautumista ja mietin, miten ihmeessä tästä voi selvitä. Sankarielokuvassa sankari varmasti olisikin selvinnyt, mutta itse uskoin syytetyn syyttömyyteen tasan yhtä kauan kuin hänen loppuun asti epäuskoinen vaimonsa. Elämää vaan ei voi aina käsikirjoittaa, ja se tämän genren elokuvissa niin hienoa onkin.

Yksi tapa joka minulla usein myös liittyy näihin elämäkerrallisiin tai faktoihin perustuviin elokuviin on se, että elokuvan jälkeen täytyy heti ottaa netti esiin ja tutustua todellisuuteen elokuvan takana. Oliko se tosiaan näin? Miltä päähenkilö näyttää todellisuudessa? Koen, että olen jälleen oppinut jotain uutta maailman historiasta, niin myös tässäkin tapauksessa kävi. Ajoittain rankka elokuva katsoa, mutta piti vahvasti otteessaan koko elokuvan ajan, ehdottomasti hyvä elokuvakokemus.

Viime viikonloppu alkoi fiiliksellä, että nyt pitää laittaa volumet kaakkoon ja etsiä jotain ruokaa vahvistimelle. Muutama viikko sitten olin jo aikeissa mennä testaamaan Itiksen uutta IMAX teatteria kyseisellä raidalla, mutta se sitten lopulta jäi tekemättä. Tähän mennessä IMAX:ia testattu Suomessa ainoastaan Maija Poppasella, jossa sali ei varmasti aivan oikeuksiinsa päässyt. Kerrotaan siis salista lisää kokemuksia kun sinne taas ehditään ja elokuvana jotain hieman vauhdikkaampaa. Jos oli tarkoitus saada kotiteatterista kaikki tehot ulos, niin sitä Aquaman todellakin tarjosi. Äänitehosteiltaan todellinen täysosuma ja koko Dolby Atmos äänentoisto pääsi hienosti oikeuksiinsa. Huonolta ei myöskään näyttänyt elokuvan visuaalinen puoli. 4K tykkini on vielä tässä vaiheessa kalibroimatta parhaaseensa, mutta kun Marekilta ehditään se tekemään niin kerron lisää kokemuksista ja siitä mikä vaikutus kalibroinnilla on tälläisen tavallisen leffafriikin katselukokemukseen. Kuitenkin jo näilläkin asetuksillä Aquaman näytti erittäin hyvältä.

Katselukokemuksena Aquaman oli ajoittain hieman pitkästyttävä, mutta koska sitä oli aloitettu äänten ja kuvan takia katsomaan, niin kyllä siinä pystyi lähes kaksi ja puoli tuntia mukana kulkemaan. Juoni sinällään kuljetti elokuvaa aika määrätietoisesti, mutta mitään varsinaisia yllätyskäänteitä ei nähty, eikä varmaan ollut tarkoituskaan nähdä. Leffa oli vuokrattuna Itunesista, mutta jossain vaiheessa elokuvaa kävi myös mielessä, että tämän leffan olisi voinut hyvin ostaa myös itselle referenssiksi kun tarvitsee jollekin kaverille huonetta esitellä.

Olen pitänyt itseäni leffafriikkinä jo pitkään, vai onko se harrastus? No työtä se ei ainakaan ole, sillä useita tunteja elämässäni elokuvia katselleena voin sanoa, että rahan suunta on ollut vain ja ainoastaan yhteen suuntaan. Oma leffaharrastus alkoi jo hyvin nuorena. Omaan pieneen huoneeseeni piti saada valkokangas ja tykki jo hyvinkin nuorena. Tykki oli kokoa valtava, mutta kyllä silläkin jo hyvän kuvan sai aikaan. No mutta onko itselleni elokuvissa ollut suurempi juttu kuva vai ääni. Itse sanoisin ääni. Nuoresta lähtien huoneessani on täytynyt olla vähintään jonkilainen 5.1 järjestelmä, ja nimeen omaan tuo .1 on ollut se tärkein asia. Äänistä en alkuun paljoa edes ymmärtänyt, mutta kovaa ne piti kuulua. 

Kun aikanani muutin opiskelujen perässä Yhdysvaltoihin, elokuvaharrastus kasvoi ja vei mukanaan. Ajankuluksi leffassa tuli käytyä joka viikko, jopa useamman leffan verran viikossa. Omassa opiskelijaboksissa tietysti piti olla myös tykki ja 5.1 järjestelmä. Tuolloin Netflixistä (silloin vielä postiversio) tilattiin useita leffoja viikossa ja niitä katseltiin kun ehdittiin. Muistaakseni kolme sai kerrallaan tilata ja kun ne oli palauttanut, sai tilata seuraavat kolme. Huikea palvelu tuohon aikaan. 

Myöhemmin palattuani Suomeen ja hankittuani ensimmäisen oman kodin, omakotitalon, tiesin heti, mihin todellinen leffahuone tullaan rakentamaan. Tilaan oli hankittu Marekilta laitteet ennen kuin avaimetkaan olivat kädessä ja tarkat suunnitelmat olivat valmiina. Vihdoin oikea kotiteatteri! Alkuun huoneessa oli MDF valkokangas, 5.1 järjestelmä ja hieno leffasohva. Akustiikkalevyä oli katoissa ja seinissä enemmän kuin tarpeeksi, mutta hyvältä se kuulosti. Myöhemmin järjestelmä muuttui 7.1 järjestälmäksi, kunnes… …Eräänä pimeänä iltana vaimon kanssa elokuva muuttui todeksi. Samalla kuin kaiuttimet tykittivät sade-effektejä, katosta alkoi oikeasti sataa vettä niskaan! Vesivahinko yläkerrassa ja koko huone pilalla. Ei auttanut muuta kuin rakentaa koko huone alusta lähtien uudelleen ja tällä kertaa “kunnolla”. Huoneeseen tehtiin akustiikkasuunnitelma, seinät ja katto rakennettiin viimeisen päälle uudelleen ja samalla laitteistoa hieman uudistettiin. Huoneeseen asennettiin uuden karhea Dolby Atmos 7.2.4 järjestelmä. Valkokankaaksi hankittiin ääntä läpäisevä kangas, jolla etuosastokin saatiin piiloon. Tuolloin tykiksi jäi vielä taloudellisista syistä vanha HD-tason tykki, mutta tänä päivänä sekin on päivitetty asianmukaiseen 4k tykkiin. Nuoren pojan unelma on valmis, nyt kelpaa nauttia. 

Olen leffafriikki, amatööri, enkä muuta väitäkkään. Ymmärrän laitteista paljon, ja samalla en yhtään mitään. Tunnistan hyvän äänen ja kuvan, mutta en varmasti samalla tavalla kuin ammattilaiset. Tykkään hyvistä leffoista, mutta ne voivat olla jotain aivan muuta kuin mistä muut tykkäävät. Katson leffoja vain kotiteatterissa tai oikeassa teatterissa, vihaan katsoa leffaa 42 tuuman telkkarista ilman kunnon ääniä. Puhumattakaan mainoskatkoista! Tällä hetkellä leffojen päälähteet ovat Itunes ja Netflix. Molemmista saa nykyään jo hyvän kuvan ja äänen 4k AppleTV:n kautta. Tykkään katsoa todellista rymistelyä kajarit täysillä, toisaalta nauttia loistavasta juonesta hiljaa. Blogissani kirjoitan mitä mieleen tulee, laitteista, leffahuoneista, elokuvista omassa kotiteatterissa tai oikeassa leffateatterissa. Saatan myös kertoa juttuja historiasta ja vaikka vastata toiveisiinne. Arvostelen, pohdin ja toivottavasti keskustelen muiden itseään leffafriikeiksi kutsuvien kanssa.