Perjantai ilta ja taas aika etsiä Netflixistä jotain aavistuksen rauhallisempaa ja matalammilla äänillä kuunneltavaa. Tällä kertaa vuorossa oli Niin Paljon Rakkautta niminen Argenttiinalainen lefffa. Leffa on uutta tuotantoa vuodelta 2020 ja pääosassa Adrian Suar, jota kuvataan argenttiinalaisten romanttisten komedioiden kiintotähdeksi. Tällä kertaa näyttelijöissä ei itselleni ollut yhtään tuttua kasvoa, mutta ihan kivasti homma tuntui toimivan. Tosin, pallien leikkauskohdassa näytteleminen meni jotenkin hieman yli, ja sinällään varsin hyvä elokuva hieman lässähti.

Leffan lähtökohdissa oli todella todella paljon mahdollisuuksia ja leffan juonta rakennettiinkin erittäin hyvin. Leffan juoni oli kiinnostava ja vaati paljon keskittymistä, mutta sitten tekijöille on tapahtunut jotain. Onkohan tässä se klassinen, ”tehdäänpä tästä aiheesta joku leffa”-tyyppinen tapaus, eli lähtötilanne on selkeästi tiedossa, mutta ei oikein sitä mitä leffalta sitten oikeasti halutaan. Leffan juonessa oli potentiaalia kaikkeen. Leffasta olisi saanut helposti hyvän kauhuleffan murhaamalla järkyttävällä tavalla Ferron. Leffasta olisi saanut helposti hyvän komedian leikkaamalla Ferron pallit. Leffasta olisi myös saanut hyvän romanttisen komedian päättämällä leffan esimerkiksi kunnon kolmiosuhteeseen, mutta tällä kertaa ilmeisesti haettiin jotain aavistukseen vakavampaa ratkaisua ja leffan loppu oli oikea tylsyyden huipentumana.

Joo kyllähän tämä loppu varmaankin oli se kaikista luonnollisin, mutta silloin leffa olisi kannattanut viedä alusta loppuun samaa rataa. Pallien leikkaaminen ei todellakaan sopinut siihen kuvaan. Koko pallien leikkaamisen episodi oli niin huonosti näytelty että suunniteltu, että valitettavasti vei tällä kertaa pohjan koko hyvältä leffalta.

Leffan aihealue sinällään on hyvinkin mielenkiintoinen. Voisiko tuollainen suoritus ihan oikeasti olla ikinä mahdollinen? Pettämistä, salasuhteita ja kaksoisrooleja on kautta historia ollut vaikka kuinka, mutta 19-vuotta naimisissa ja lapsia toisaalla, ja samaan aikaan toinen perhe ja lapsia yhdeksän vuotta toisaalla on kyllä oltava jo maailman ennätys, jos siihen joku elävässä elämässä pystyy. Ei sinällään, Ferro hoisi kyllä elämäänsä aika tyylillä, vaikkakin itse leffan aikana toiminta tilanteessa oli myös aivan käsittämätöntä. Kuka esimerkiksi oli toisen vaimon kanssa samaan aikaan kaupassa kun soittaa toiselle.

No, mutta olipa kiva taas työviikon päälle joka tapauksessa istua leffan pariin ja ihan vaan olla. Tämän leffan suosituksista en nyt ole ihan varma, katsokaa ja tehkää omat tulkinnat, itse en nyt tästä leffasta kyllä kovinkaan korkeita pistetä anna.

Baby Driver on tullut nähtyä ennenkin, en tosin oikein muista milloin. Joka tapauksessa kotona ja fiilis oli, että leffassa on ainakin varsin hyvät äänet. Tuo olikin se oleellisin syy tämän leffan ostamiseen myös fyysisenä versiona. Eikä tullut kyllä pettymystä tälläkään kertaa. Leffan Atmos-raita on todella loistavaa materiaalia, ihan jopa demomateriaaliksi asti. Leffassa on erittäin painavaa ammuskelua, samoin kuin kunnon revittelyä auton ratissakin. Leffassa sekä subbarit, että tuolit saivat kyllä pistää parastaan ja aivan jäätävän hyvältähän se taas kuulosti. Kaiken muun hyvän lisäksi myös koko repertuaaria käytettiin leffassa varsin hyvin, ääniä tuli sekä ylhäältä, että sivuilta ja takaa. Ääni myös liikkui leffassa erittäin hyvin ja esimerkiksi kohtaus ”päämajassa” jäi mieleen, kun Buddy käveli Baben luota huoneen taakse. Siisti kohtaus.

Leffa on vuodelta 2017 ja monella tapaa uniikki, mutta samalla sekoitus montaa muuta leffa muistuttava. Ansel Elgort Babena on loistava, ja ehdottomasti leffan tähti. Herra esittää nuora Babea vakuuttavasti ja missään vaiheessa ei ole kysymystäkään siitä etteikö herralla olisi homma hallussa. Casting on muutenkin varsin onnistunut, eikä muuta kai voi esimerkiksi Kevin Baconilta odottaakaan.

Juoni leffassa on hyvin suora ja selkeä, ei kuitenkaan missään vaiheessa tippaakaan pitkästyttävä. Juonenkäänteitä riittää sopivasti, ja leffa kyllä pystyy pitämään katsojan hyvin otteessaan, siitäkin huolimatta, että juonen käänteet eivät kovinkaan yllättäviä ole. Voiko tämän sitten katsoa vielä uudelleen, ehdottomasti, vaikka ei nyt ehkä kuitenkaan aivan heti. Voisiko tämän sitten näyttää demona jollekin kaverille, ehdottomasti.

Maanantai iltapäivään tarvittiin tällä kertaa jotain suhteellisen nopeaa, eikä nyt välttämättä kaivattu edes mitään kovinkaan ladattua toimintaa. Päätin siis pitkästä aikaa katsella hieman mitä Apple Storella olisi annettavaa ja .99 sentin leffoista löysin mielenkiintoiselta vaikuttavan leffan Best Man Down. Vaihteeksi siis taas striimattuna jotain hieman vanhempaa materiaalia, tämä leffa siis vuodelta 2012. Justin Longin pääroolissa vetää varsin hyvän roolin, vaikka leffan näyttelijä työ ei sinällään mitään Oscareita tällä kertaa ansaitsekaan. Itseasiassa Addison Timlinin rooli Ramseyna vetää tässä leffassa kyllä pisimmän korren kaikista.

Leffa on sekoitus komediaa ja draamaa, mutta lopulta leffa kuitenkin kääntyy erittäin tunteelliseksi ja vakavaksi. Vaikka leffassa best man kuolee, niin tästä ei kuitenkaan kovinkaan suurta juttua tehdä, vaan tarina kaiken taustalla nousee leffan aikana isommin ja isommin esiin. Mikä on kuolleen miehen tarina, ja miten se kaikki liittyy kaikkiin muihin. Juoni on hyvä ja lopussa myös aika koskettava. Leffa on hyvä, mutta joku siitä kuitenkin jäi puuttumaan. En tiedä oliko kyseessä kovinkaan suuren budjetin leffa ylipäätään, mutta todennäköisesti aika pienellä rahalla on oltu liikkeellä. Juonesta sinällään olisi voinut saada aikaan vielä suuremmankin luokan leffan.

Ääniä tänään ei kuulunut juuri muualta kuin edestä, eikä effekti laatikkoa oltu avattu lainkaan. Eipä tosin pahemmin olisi tarvinnutkaan, mutta olisihan sieltä voinut jotain nostetta leffalle saada. Kuva tälläkin kertaa loistava, kuten kaikessa mitä Apple store ulos antaa. Kiva välipala tähän päivään.

Omar Eppsin tähdittämä Fatal Affair leffa oli ilmestynyt jokin aikaa sitten Netflixiin ja ollut kyllä leffa joka on ollut aikeissa katsoa. Leffassa tosin jo sen esittelyn aikana mieleen tuli todella vahvasti Secred Obsessions leffa, joka muistuttaa tätä leffaa aika lailla yksi yhteen. Leffa oli sinällään ihan ok, mutta juonen osalta tämä oli kyllä aika köyhä kopio monista vastaavista leffoista. Ei oikein mitään uutta, ei oikein mitään erityistä. Jätti nyt kyllä hieman hämmentyneen olon. Jos kuitenkin jotain positiivista, niin Omar Epps on kuin syntynyt tähän rooliinsa, eikä herran tarvinnut pahemmin edes näytellä. Kylmä, viiltävä, täysi psykopaatti ihmisen vaatteissa.

Leffan äänet oli Atmos ja sikälikin leffa piti kyllä ottaa tutkiskeluun. Silläkään saralla ei oikeastaan mitään uutta, Atmos-raita Netflixissä edelleen pätkii, enkä kyllä keksi siihen mitään syytä. Outoa. Mietin lähinnä, että Netflixiä voisi toki koittaa katsoa myös Panasonicin kautta, mutta onko se sitten taas liian vaivalloista, paha sanoa, mutta tähän hommaan pitää kyllä joku ratkaisu keksiä.

Ei tätä nyt ihan tylsäksi illaksi voi kutsua, varsin hyvä ja leppoisa leffa torstai-iltaan. Kuitenkin aika hajuton ja mauton leffa josta ei paljon käteen jäänyt. Kuten ei nyt jää tästä kirjoituksestakaan.

Tämä on toinen kerta kun tämä leffa on tullut katsottua, ja toki tuo ensimmäinenkin kerta on vielä hyvin muistissa. Leffa on muistissa erittäin hyvin sen vuoksi, että leffassa oli ja on kyllä edelleenkin aivan äärettömän hyvä Atmos-äänet. Leffa on dynamiikaltaan aivan reference materiaalia, mutta lisäksi myös surroundeja ja atmoksia käytetään koko leffan ajan hienosti. Tässä on todellakin leikitty äänillä, mikä tietysti tällaiseen leffaan sopii muutenkin hyvin. Tämä leffa on siis odottanyt hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta ajatuksena oli katsoa nuo kolme ensimmäistä ennen tämän uudelleen katsomista. Udelleen katsomiseen oli myös toinen oleellinen syy, eli viimeksi leffa tuli katsottua AppleTv:stä striimattuna, nyt UHD-levyltä. Aikaa katsomiskertojen välillä on nyt kuitenkin sen verran paljon, että eroa sinällään on vaikea verrata, mutta todella hyvältä se kuulosti molemmilla kerroilla.

Monelle saattaa kotiteatterissa olla tuttu tunne kun katselee leffaa ja koko ajan on pikkaisen varuillaan koska joku kaiutin pohjaa ja kuinka kovalle uskaltaa volyymiä kääntää. Itselläni tämä ongelma oli pitkään Monitor Audion RS6 etukaiuttimien kanssa, mutta onneksi se on hyvinkin taakse jäänyttä elämää ja Klipschit pärjäävät tässä huoneessa moitteettomasti. Hieman fläshbäkkejä tässä on kuitenkin nyt viimeaikoina tullut näiden Buttlickerien kanssa. Jokin ei ole säädöissä ollut täysin kohdillaan. Sinällään ei ollut yllätys, eli tiedossa oli, että näitä joutuu jonkin aikaa säätämään ja opettelemaan. Vahvistimen (butkickerin) leveliä on tullut säädettyä alemmas jo useampaan kertaan, mutta siltikin lähes jokaisessa leffassa on ollut kohta, jossa ”kolisee”.

Tänään tuli sitten tuohon asiaan paljon lisää selvyyttä. Pitkään mietin asiaan ratkaisua, mutta lopulta sen keksin. Kuuntelin kännykän liveseurannalla (taajuus) muutamia kohtauksia, joissa tuota tapahtui, ja oli selkeästi selvää, että ongelma liittyi matalimpiin bassoihin. Butkickerit sinällään lupaavat mennä aina 5hz asti, mutta jotain vikaa siellä kuitenkin oli. Laitoin lopulta MiniDSP:hen käyrän, jolla rajoitin näiden malalampien äänien tasoa, ja sen jälkeen homma alkoi tomia. Nyt siis matalimmilla taajuuksilla vastuu on enemmän subbareilla, ja butkickerit sitten tukevat siinä sivussa. Nyt kaikki tuntuu olevan hyvin tasapainossa, ja missään kohdassa kolinaa ei enää kuulu. Aika siisti fiilis kun laitteista voi ottaa kaiken irti, ilman jännistystä, että kohta kolisee jossain.

Leffa en lähde uudelleen nyt sen tarkemmin ruotimaan, hieman kevyt juoni ja jotenkin kovin nykypäiväinen juoni, mutta sinällään varsin hyvä leffa jonka voi katsoa kyllä uudelleenkin. Frank teki come backin, mutta edelleen en ymmärrä miksi tuo valloittava koira ei ole suuremmassa roolissa sitten toisen osan. Pikkuhyypiö on hyvä, mutta ei millään pääse Frankin tasolle. Muuten leffa kyllä kaipaa Smithiä ja Lee Jonesia, vaikka nykyisessä kaartissakaan ei varsinaisesti mitään vikaa ole. Leffa vaan ei ole ole millään se sama Men In Black, tämä leffa olisi toiminut aivan yhtä hyvin ihan omalla nimelläänkin, tosin helppoahan se on vanhalla maineella ratsastaa.

Ja meinasin aivan unohtaa, eli tilasin eilen Disney Plus palvelun vuodeksi ennakotarjoushinnalla, jotenkin sekin pääsee parin viikon päästä testiin. Apple TV+ on ollut toistaiseksi iso pettymys ja jäänyt todella vähälle käytölle. Toivottavasti tämän kanssa on eri tilanne, ja etenkin odotan suurella mielenkiinnolla millainen äänen ja kuvanlaatu näihin on tulossa. Jos ei itselle, niin ehkä lapsille tästä on ainakin paljon iloa.

Jotenkin muumiot ovat jatkaneet kummittelua, vaikka edellinen kokemus kakkososan kanssa ei vakuuttanutkaan. Kolmaskin osa tietysti kuitenkin piti katsoa ja sen aika tuli vihdoin tänään. Tomb of the Dragon Emperor jatkoi pitkälti siitä mihin on jääty, vaikkakin ihan omaa tarinaansa tässä olikin. Brendan Fraser kuitenkin jatkaa pääosassa vielä tässä osassa, ja takaa jatkuvuuden, ja sen, että tämä leffa tuntuu heti kättelyssä kovinkin tutulta. Tuntuu tutulta, mutta toisaalta en siis ole tätä vuoden 2008 en kuitenkaan ole ennen nähnyt, sikäli taas odotuksissa hieno ilta.

Ja hieno ilta siitä tosiaankin tuli. Ensimmäinen iloinen havainto tänään oli kun noin varttin katselun jälkeen aloin ihmetellä miksi tuoli ei paina enää mistään ja siihen on ollut alusta lähteä todella hyvä ja rento istua. Aikaisemmin kuin tuo asento oli joka kerta pystyasennossa sen verran huono, että siinä ei ollut lainkaan kiva istua. Nyt on, joten pieni fiksaus viikonloppuna ei todellakaan mennyt hukkaan. Toinenkin asia joka pitää taas nostaa esiin ovat nuo mielettömän hyvät Buttkickerit. Nyt astukset ovat kohdillaan, vaikka ne aavistuksen ”kolisevatkin” kun mennään aivan äärirajoille, vai pitäisikö sanoa sen yli. Piti tänään taas oikein laittaa ne kiinni hetkeksi, jotta oikeasti tajuaa, että sen huikean fiiliksen tosiaan tuo butkickerit, eikä vain subbarit. En luovu näistä enää mistään hinnasta, tosin mietin, että pitäisikö ne joskus vaihtaa vielä isompiin, vai onko päin vastoin tuo pohjaamiseksi luulemani asia enemmän rakenteellista.

Mutta palataanpa takaisin siihen leffaan, eli vaikka toinen osa ei kovinkaan paljon vakuuttanut, niin tästä tykkäsin itse asiassa jopa yllättävän paljon. Leffassa oli sopivasti huumoria, vaikka ei nyt mitään erittäin hyvää, mutta jotenkin kuitenkin hyvää fiilistä luovaa. Leffassa oli juoni, joka jotenkin tuntui paljon luontevammalta ja järkevämmältä kuin edeltäjänsä. Myös tämä pieni romanssipoikanen leffassa toi kivasti jotain uutta ja uudisti muuten hieman ”vanhojen herrojen” ympärillä pyörivää metsästystä. Jostain syystä leffa myös herätti ajatuksen siitä, että vanha kunnon Indiana Joneskin varmaan pitäisi kohta kaivaa jostain esiin.

Hyvä kokonaisuuden tänään kruunasi viellä erittäin hyvät DTS:X äänet. Leffan äänet olivat laadukkaat, erittäin dynaamiset ja lisäksi koko äänikenttää käytettiin esimerkillisesti hyväksi. Leffan äänet olivat jotenkin hyvin tarkat ja nautinnolliset, yleistä meteliä oli aika vähän. Yhdessä Buttkickerien kanssa tämä elokuva nousi kyllä todella kovalle tasolle kaikessa toiminnassa, mitä leffassa oli vielä kaiken lisäksi aika paljon. Parasta tämän leffan äänissä kuitenkin oli todella upea tilan käyttö läpi koko elokuvan.