Eilen illalla sitten päästiin taas omaan huoneeseen ja leffan pariin. On todella ollut kova ikävä jo leffojen pariin, mutta nyt vaan ollut tilanne, ettei yksinkertaisesti ole ehtinyt. Eilen siihen kuitenkin myöhäisillassa tuli mahdollisuus ja Netflix siis pitkästä aikaa auki. Eikä tosiaan tarvinnut kuin Netflixi avata ja siitä suoraan ruutuun pärähti Duisburg niminen leffa italiasta. Ihan hirveästi en miettinyt vaan leffa samantien pyörimään ja aivot narikkaan edes hetkeksi.

Leffa perustui tositapahtumiin, joten sikäli aika varmasta valinnasta tällä kertaa kyse. Leffa oli mielenkiintoinen ja ihan hyvä, mutta ihan hyväksi se kuitenkin jäi. Leffan tarina meni ihan kivasti eteenpäin, mutta aivan loppuun asti hiottu helmi tämä ei kuitenkaan ollut. En oikein tiedä mitä tästä jäi lopulta sitten puuttumaan, mutta jotain kuitenkin. Leffa ei ehkä näyttänyt visuaalisesti niin hyvältä kuin olisin ehkä toivonut, ja luonnollisesti äänetkin tänään todella hiljaisella. Näyttelijöissäkään ei mikään varsinaisesti häirinnyt, mutta toisaalta ei myöskään loistanut.

Huoneeseen muuten on tullut tässä myös yksi pieni mutta iso päivitys, jonka vaikutuksia vasta hitaasti testaillaan. Olen kertonut aikaisemminkin, että huone on kesällä parhaimmillaan todella kuuma, eikä ilmanvaihtoa varsinaisesti ole. Nyt ostin kuitenkin Lidlistä tuuleetin/kostuttiminen, joka onkin osoittautunut jo alkuun varsin vakuuttavaksi kapineeksi. Vielä kun laite ei tarvitse putkea ulos vaan kerää nestettä omaan säiliöön, niin ikkunan ja verhot voi sulkea, ja nauttia leffasta hieman viileämmässä huoneessa. Laite itseasiassa on aika tehokas, siinä on neljä voimakkuuden asetusta ja itse niistä tarvinnut vasta ykköstä, joka puhaltaa kivasti, mutta ei äänen puolesta häiritse leffaa. Hyvä hankinta toistaiseksi.

Ensinnäkin pahoittelut tähän alkuun, että kirjoittelu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, tai oikeastaan ihan siis leffojen katsominen, jos tarkkoja ollaan. Tähän on montakin syytä, mutta en avaa niitä tässä blogissa nyt sen tarkemmin. Joka tapauksessa yksi leffa tuli nähtyä tässä jo pari viikkoa sitten ja siitä onkin jäänyt kokonaan kirjoittamatta, ja se muuten on ollut ihan puhdas unohdus ja vahinko. Tässäpä siis ensimmäisenä tarinaa Yhdet Vielä-leffasta, joka tuli muuten nähtyä ihan leffateatterissa.

Yhdet vielä kertoo neljästä kaveruksesta, jotka muuten sattumalta ovat myös opettajia. Kaverukset lähtevät tekemään empiiristä tutkimusta siitä, miten alkoholi vaikuttaa pienissä määrin iloisuuteen, luovuuteen ja työtehoon. Ja kyllähän se vaikuttaa, herrat ovat koulussa aivan liekeissä ja oppilaat saavat aivan uutta iloa elämäänsä. Mutta niinkuin niin usein, alkoholi on aine, joka hyvin herkästi ottaa otteeseensa ja vie mennessään. 0,5 promillea, 0,7 promillea ja kohta ollaan jo kovan kännin puolella.

Leffa on todella hyvä ja käsittelee erittäin vakavaa ongelmaa sekä hyvän huumorin, että todellisten ongelmien ja draaman kautta. Leffassa saa nauraa ihan surutta, mutta leffa ei missään tapauksessa naura alkoholi-ongelmalle, vaan huumori on leffassa toteutettu todella tyylikkäästi ja asiallisesti. Muutenkin alkoholiongelmaa käsitellään leffassa todella hyvin, eikä mitään varsinaisesti kaunistella vaikka huumori onkin koko ajan läsnä. Leffa on todella hyvä ja viihdyttävä.

Leffa tuli siis nähtyä paikallisessa leffateatterissa, jonne päästettiin kerralla vain kuusi katsojaa. Tämä on aivan käsittämätöntä ja naurettavaa, iso kiitos kuitenkin teattereille, jotka tässäkin tilanteessa jaksavat yrittää ja palvella pientä määrää ihmisiä. Ja tarviko esityksessä siis pelätä koronaa, no ei todellakaan!

Lauantai iltapäivään sitten palattiin jälleen uusien leffojen pariin ja vuorossa tällä kertaa Puolalainen leffa nimeltä Sodan Palveluksessa. Leffan intro Netflixissä vaikutti varsin mielenkiintoiselta ja aihepiirinä vaihteeksi jonkinlainen jännitys ja rikoksien selvittely kiinnosti. Leffan kielenä ei siis mitään ymmärrettävää kieltä, joten leffan seuraaminen piti tällä kertaa tehdä taas huolelle, mutta toisaalta kyllä tämä leffa aika hyvin piti otteen kiinni molemmilla käsillä. Aavistuksen joutui taas jossain vaiheessa miettimään, että mitäköhän tässä tapahtuu ja miten se liittyy kokonaisuuteen. Osittain tämä varmasti johtui siitä, että sekä poliisi että rosvo muistuttivat ulkonäöltään hyvin paljon toisiaan.

Loppua kohden leffa kuitenkin alkoi taas selkeästi selkiintyä, jo lopulta kokoon saatiin kuitenkin varsin hyvä kokonaisuus. Leffassa oli kuitenkin kohtia, joissa sai nauraa, siitäkin huolimatta että aika vakavalla linjalla läpi koko leffan mentiin. Leffan näyttelijätyö oli hyvää, eikä oikein sellaista ikävää kankeutta ollut ilmassa, vaikka olisi voinut hyvin olla. Leffan näyttelijät olivat siis varsin luontevia, vaikka etenkin miespuolinen poliisi oli enemmän kuin totista tyyppiä.

Äänien ja kuvan osalta tästä ei hirveästi tullut kerrottavaa, aika perus kauraa. Äänet olivat kyllä ihan ajantasalla, mutta ehkä juuri Tenetin jälkeen tälläiset leffat eivät hirveästi wow elämyksiä anna. Leffassa oli muutama kohtaus, jotka muistuttivat etäisesti jotain Bondin ja Bournen välimaastoa, mutta toki ihan samalla levelillä ei liikutta. Kiva leffa joka tapauksessa ja hyvä että tuli katsottua.

Hyvän leffan voi aina katsoa useampaankin kertaan, mutta kyllä Tenet nyt alkaa lyödä kaikki omat ennätykset kohta. Perjantaina tuli siis katsottua leffa jälleen, tähän tosin on tälläkin kertaa hyvä syy, eli muutama työkaveri tuli tutustumaan leffahuoneeseen ja leffaksi ehkä ei niin yllättäen tuli valituksi Tenet. Tämä ei siis ollut minun päätös vaan heidän, mutta eihän minulla tietystikään ollut mitään sitä vastaankaan. Esittelin heille ensin hieman muuta materiaalia, Metallicaa, Hans Zimmeriä ja ennen leffaa myös hieman aitoja Atmos-ääniä, sillä niitähän Tenetissä ei ikävä kyllä ole. Loistavat äänet ja subbareita kerrakseen, mutta tosiaan vain 7.1:sellä mennään.

Olen useasti sanonut, että Tenet vaatii useamman kerran, että ideasta saa kiinni, ja näin se toden totta onkin. Itselläni toinen kerta todella avasi uusia asioita, kolmannella kerrallakin vielä tuli uusia juttuja, mutta nyt leffa ei enää varsinaisesti mitään uutta enää tuonut. Siitäkin huolimatta leffa oli todella mukava katsoa , eikä pienintäkään kyllästymistä missään vaiheessa ollut havaittavissa. Hyvä leffa on siis hyvä leffa vaikka sen kuinka monta kertaa katsoisi.

Muuten sitten vieraat olivat erittäin innostuneita ja nauttivat leffasta ja leffahuoneesta. Samoin ilta oli muuten varsin onnistunut, eli mukavaa jutustelua ja hauskaa seuraa. Näitä ehdottomasti lisää

Tämä aika vuodesta on aina mielenkiintoista, kun uusia leffoja joista ei jostain syystä ole koskaan kuullut nousee parrasvaloihin, ja syynä tuohonhan on luonnollisesti Oscarit. Tänänkin vuonna ne jaettiin tietysti aivan normaalisti, vaikka kaikki tiedämme mikä leffojen ja leffateatterien tilanne on pitkään ollut. Sound of Metal sai yhteensä kuusi Oscar ehdokkuutta mm. parhaan elokuvan ehdokkuuden, mutta tällä kertaa käteen jäi kaksi, paras leikkaus ja paras musiikki. Ensimmäinen ei minua juurikaan hetkauta, toinen ehkä enemmänkin. Leffa oli nyt kuitenkin tullut Itunesin etusivulle, joten pitihän se sitten katsastaa heti pois.

Leffa on todella hyvä ja käsittelee yhtä tavallaan vähemmistö ja eriarvoisuus asiaa varsin raa-alla, mutta kuitenkin hyvin koskettavalla tavalla. Kuurous voi olla sairaus tai sairaudesta johtuva, mutta mistään sellaisesta ei ole kysymys, että sen pitäisi ajaa ihmisiä eriarvoiseen tilanteeseen. On kuitenkin hyvä muistaa ja leffa siitä enemmän kuin hyvin muistuttaakin, kuulon voi menettää myös itse, ja toki kotiteatteriharrastajana aihe itselläkin liippaa läheltä. Kuulon menettämisessä on myös se ikävä ongelma, kuulo ei koskaan palaudu, jos se menettää, ja vaikka leffassa käsitelläänkin aihetta kuulon palauttaminen, niin ei se tässäkään tarkoita sitä, että kuulon saisi jotenkin palautettua, vaan kuulo vaan korjataan tekniikan avulla.

Leffa on aito, ja käsittelee haastavaa aihetta todella hyvin. Ei toki ole vaikeaa saada tällaisesta leffasta hyvää leffaa aikaiseksi, jos pääosassa Riz Ahmed tekee näin hyvää työtä. Vaikka tietysti Riz Ahmed on loistava on leffassa myös paljon muitakin loistavia näyttelijäsuorituksia. Ja itseasiassa vaikka leffassa on myös paljon romantiikan aineksia, niin odotin leffan aikana että tämäkin aihe olisi ottanut hieman uusia kierroksia ja Ruben olisi aloittanut romanssin viittomakielen opettajansa kanssa. Viittomakielestä muuten puheen ollen, olisin jotenkin ehkä toivonut, että muutaman kohtaukset, jossa viittomakieltä oli, olisi voinut olla myös käännettynä. Etenkin nuo päihde kokoontumiset olisi ollut hyvä myös avata tekstin muodossa.

Leffan loppu on mielenkiintoinen ja toisaalta myös ehkä aavistuksen itselleni pettymys. Ymmärrän tuon vanhan rakkauden, mutta sekään ei jotenkin aivan vakuuttanut, tai jostain syystä sitä ei lopussa vaan osattu sitten nostaa esiin niin hyvin kuin olisin toivonut. Itseasiassa odotin koko lopun ajan, että Luise olisi ilmoittanut Rubenille, että hänellä on jo toinen, mutta eipä tainnut sitäkään käännettä sitten olla. Kuvaa ehkä hyvin Luise ja Rubenin suhdetta muutenkin hyvin, mutta jotain silti jäi puuttumaan. Mitä kuuleminen meille merkitsee ja toisaalta mitä meille ihmisille välillä tekisi täydellinen hiljaisuus on kuitenkin käsitelty lopussa todella vahvoin otteen, ja jättää varmasti jokaisen katsojan miettimään mikä arvo meidän kuulolla sitten loppupeleissä on. Hieno, mutta varsin ennalta arvaamaton leffa, jossa paljon vaikuttavia kohtauksia!

Leffana ehkä odotin enemmän jotain musiikkiin liittyvää leffaa, mutta itse musiikki ei noussutkaan kovinkaan suureen osaan, ja esim. Oscarin saanti musiikista hieman yllättää. Tosin, olihan tässä hienoja kohtauksia, jossa kuvattiin sitä hiljaisuuden ja repaleisen kuulon tunnetta. Jokainen kotiteatteria harrastava tietää sen tunteen kun kuuluu jotain, mutta etukanavien tai keskikaiuttimen johto on irti. Jotain pitäisi kuulua, mutta kun ei vaan kuulu. Hienoa kuvausta.