Joku viisas on joskus sanonut, että koti on siellä missä on hyvä olla. Hyvää leffaa voisi kuvalla samalla tapaa, hyvän leffan parissa on hyvä olla. Blinded by the Light on heittämällä yksi parhaista näkemistäni elokuvista. Kyllä, olen tavallaan puolueellinen, tämä leffa ei varmasti saa samanlaista arviota keneltäkään muulta, jos ei tykkää Bruce Springsteenin musiikista tai tarinasta ylipäätään. Kaikista tärkeintä kuitenkin on, että tämän leffan parissa oli todella hyvä istua ja nauttia, eikä kyseessä missään tapauksessa ollut vai musiikki.

Olen tällaisen leffan olemassa olosta tiennyt alitajunnassani jonkin aikaa, mutta itse leffaan en ole varsinaisesti koskaan tutustunut. En ollut ennen leffaa nähnyt itseasiassa edes traileria, mutta kun näin tämän leffan alennuksessa CDON.comissa, niin oli välittömästi päivän selvää, että leffa on hyllyyn hankittava. Leffa on Blueray versiona, mutta sitä ei ilmeisesti edes saa UHD-levyllä, vaikka mielestäni kyllä hyvin voisi.

Blinded by the Light leffa on vuodelta 2019 ja kertoo pakistanilaisen Sarfraz Manzoorin (leffassa Javes) tarinan nuoresta miehestä, joka brittiläisessä Lutonin kylässä saa luokkakaveriltaan Bruce Springsteenin kasetin ja sen jälkeen hurahtaa musiikkiin täysin. Nuoren miehen pakistanilainen perhe ei Javezin uutta musiikkisuuntausta hyväksy saati ymmärrä, ja muutenkin miehen unelmat eivät kohtaa hyvin kaavoihin kangistuneen isän oppien varjossa. Tarina ei olekaan vain musiikista tai Brucesta, tarina on nuoren miehen kasvusta ja taistelusta perheen, ja omien unelmien välillä. Margaret Tacherin Britannia käy läpi kovaa vaihetta köyhyyden ja rasismin ajassa, ja näin leffasta tulee muutenkin ajankohtaisempi kuin koskaan.

Leffa on yksi koskettavimpia leffoja joita olen nähnyt, ei ainoastaan sen vuoksi mitä kaikkea Brucen musiikki tuo itselleni mieleen, vaan enemmänkin koko kokonaisuus on hyvin herkkä, syvällinen ja koskettava tarina. Muistan elävästi edelleen kun itse sain silloiselta työttöystävältäni käteeni ensimmäisen Bruce Springsteenin kokoelma albumin, ja kuinka kovaa se itseeni osui. Minusta ei ole tullut koskaan fania, joka pukeutuisi kuin artisti, kiertäisi keikkoja ympäri maailmaa eturivissä, mutta yhtään keikkaa en ole jättänyt väliin, jos Burce on kaupungissa ollut. Keikkoja on tullut nähtyä jenkeissä ainakin kolme ja Suomessa pari. Jokainen näistä keikoista on ainutlaatuisuudessa täysin uniikkeja, ensimmäinen Helsingissä silloisen tyttöystäväni kanssa noin noin pari kymppisenä, maailman kiertueen viimeinen keikka Mets Stadiumilla New Yorkissa ja kaikkien aikojen pisin keikka Helsingissä hääpäivän aattona bestmanin seurassa. Tärkeintä kuitenkin näissä kaikissa keikoissa on ollut se, että Bruce ei tarvitse tulishowta tai laasereita yleisöä viihdyttääkseen, vaan kaikki kaikesa on musiikki, ja Bruce uskomaton kyky esiintyä ja vangita yleisö pauloihinsa koko kolmetuntisten keikkojen ajaksi.

Tässä leffa toistuu täysin sama kaava. Tarina perustuu tosi tarinaan ja on kokonaisuudessaan erittäin koskettava. Bruces musiikki kuitenkin sitoo kaiken niin täydellisesti yhteen ja koko ajan tekisi vaan mieli kääntää musiikkia kovemmalle ja kovemmalle. Kaikista Brucen live musiikeista (levyillä) en tykkää, mutta tätä voisi kuunnella tunteja putkeen, Bruce kuulostaa leffassa paremmalta kuin koskaan. Leffasta löytyy myös taiteellisesti yksi upeimpia ja vaikuttavimpia kohtauksia mitä olen leffassa koskaan nähnyt, eli hetki, jolloin Javez ensimmäisen kerran saa walkmanin korvilleen, ja taustalla pyörii myrsky ja ukkonen (kuvaa tunnetilaa), ruudussa pyörii laulun sanat (Javezin elämä) ja kaikki vaan tuntuu osuvan täydellisesti kohdalleen. Täydellinen elokuvahetki.

Musiikilla voi olla hyvin koskettava voima ihmisiin, ja tämä leffa kuvaa nimenomaan sitä. Musiikki voi vaikuttaa ihmisiin hyvin monellta tapaa, rauhoittaa, auttaa surussa, auttaa keskittymään tai johdattaa kohti haaveita ja unelmia. Itse kuuntelen paljon musiikkia, vaikka mitään tallaista ei varsinaisesti musiikki minulle merkitse. Nuoruudessa toki oli paljon tiettyyn tunnelmaan ja tilanteeseen liittyviä kappaleita, nykyään kappaleet ja tunnetilat muuttuvat lennosta tilanteen mukaan. Pystyn silti aivan täysin tunnistamaan Manzoorin elämäntarinan, ja olen siitä syvästi kiitollinen, että hän on tarinan meidän kanssa jakanut. Jos on näkemättä, niin tämä leffa todellakin kannattaa katsoa.

Eilen tuli vielä illalla katsottua tämä Kadonnut Tyttö-leffa, joka siis on vuonna 2018 julkaistu argenttinalaiselokuva, jonka esiosa Intuitio (2020) tuli katsottu viime viikolla. Odotukset leffan suhteen luonnollisesti olivat, että tämä on hyvin saman tyyppinen leffa kuin edellinen ja liittyisi siis suoraan Intuitioon, mutta jotenkin nyt jäi hieman tyhjä olo. En tiedä menikö Intuitiosta sittenkin liian kauan vai miksi en oikein saanut tätä leffaa mitenkään yhdistettyä tuohon. Jotenkin tuntuu, että mikään tässä ei yhdistynyt edelliseen, ei tarina, ei näyttelijät eikä miljöö.

Itsenäisenä leffana tämä oli ihan hyvä, mutta jotenkin koko leffan ajan vain mietin, että miten tämä liittyy edelliseen. No sen verran toki oli yhtäläisyyttä, että molemmissa leffoissa käsiteltiin poliisin korruptiota, mutta tässä leffassa sekin jotenkin alkoi oikeasti selviämään vasta aivan leffan lopussa. Jotenkin tuota lopun kuviota en edes pystynyt leffan aikana kuvittelemaan vaan kaikki tuli jotenkin yllätyksenä. Yleisesti muutenkin jäi hyvin sellainen fiilis, että tämä 2020 leffa oli huomattavasti parempi ja laadukkaampi leffa kuin Kadonnut Tyttö.

Äänistä ei luonnollisesti ole taas paljon sanottavaa kun kyseessä myöhäisillan leffa ja kuvakin oli aika perus Netflixiä, ei huippu hyvää, mutta ei häiritsevän huonoakaan. Ääniä en tässäkään pahemmin kaivannut, enkä tiedä olisivatko ne mitenkään erilaista fiilistä tähän leffaan antaneetkaan. Kiva leffa, mutta vähän pettymys tästä nyt kokonaisuudessaan tuli.

Tuli tuossa tilattua muutamia uusia levyjä taas hyllyyn kun kerran hyvällä hinnalla hyviä leffoja oli tarjolla. Tänään ensimmäisenä vuoroon astui Lucy, jota on kyllä moneltakin kantilta kehuttu, mutta etenkin isot odotukset olivat äänen suhteen. Äänen suhteen pitää muutenkin mainita, että Diracilta oli tullut uusi versio 3.0 ja sehän piti sitten tietysti heti myöskin eilen illalla ladata. Uutta, en tiedä kuinka paljon uutta oli, käyttöliittymän piti olla uudistettu, juurikaan uutta en löytänyt. Uusia ominaisuuksia piti olla ainakin näkymä, jossa näki äänen ”Measured Spread”, eli käytännössä miten ääni on jakautunut, tuon löysinkin, vielä en sille hirveästi käyttöä kuitenkaan keksinyt. Muuten käyttöliittymä oli varsin ennallaan. Suurimpana muutoksena tuossa ohjelmistossa varmastikin on tuki Bass Control ominaisuuteen, mutta sitä valitettavasti Arcamin Av860 ei tue, eikä ilmeisesti ole tukea myöskään koskaan tulossa. Harmi sinänsä, vaikkakin MiniDSP ajaa kyllä saman asian aika hyvin.

Diracia tuli sitten aamulla taas ajettua läpi, ihan vaan sen vuoksi, josko ohjelmaan olisi tullut jotain pinnan alle, joka parantaisi kalibrointi tulosta. Subbarit pysyivät koskemattomina, mutta muuten siis kalibrointi uusiksi. Käyriä piti muutella parinkiin kertaa, jotta tulos oli mieleinen, mutta oli kyse sitten Diracin uudesta päivityksestä tai jostain muusta, niin tulos oli jälleen kerran aika älyttömän hyvä. Käyrä jo kertoo sen, että ollaan taas suoremmassa kuin viimeksi, mutta ihan korvakuulollakin äänet kuulostivat aavistukset terävämmiltä kuin aikaisemmin. Etenkin tuota bassopäätä olen vähän kaipaillut paremmaksi sitten viime kalibroinnin, nyt se kuulosti taas paljon paremmalta.

Leffana tänään siis Lucy vuodelta 2014, jossa Scarlet Johansson ja Morgan Freeman. Leffa on tieteisleffa, ja äänien osalta odotukset olivat todella korkealla leffan saamien arvioiden vuoksi. Tätä leffaa on tullut kauan haaveiltua ja nyt se löytyi myös hinnaltaan järkevänä. Äänet olivat hyvä, mutta aivan en ehkä tätä leffaa nyt kuitenkaan ole Top-listalle sen vuoksi laittamassa. Ääntä kyllä liikuteltiin tilassa kivasti ja dynamiikkaakin riitti, mutta jotenkin muuten kaikki oli aika perus settiä, eikä mitään erityistä noussut tällä kertaa esiin. Äänet siis erittäin hyvät Atmos äänet, mutta ei mitään erityistä wow fiilistä tullut. Huone muuten kuulosti erittäin hyvältä, ja etenkin tuo bassopää tuntui paremmalta kuin edellisen kalibroinnin jäljiltä, jolloin sen kanssa oli hieman vaikeuksia.

Lucy leffana oli varsin ok, erilainen. Idea oli uusi ja sikäli hyvin piristävä. Muuten leffa ei ehkä mitään mullistavaa tarjonnut, jätti tosin hyvin paljon ajatuksia mieleen. Etenkin urheilun parissa tulee paljon mietittyä näitä ihmisen voimavaroja, enkä ole yhtään eri mieltä siitä, että me ihmiset käytämme todellisuudessa vain murto-osan siitä potentiaalista mitä meiltä löytyy. Tuohan kaikki käy jo hyvin selväksi esimerkiksi voimien osalta, todellisessa kuoleman vaarassa ihmisen voimat kasvavat todella merkittävästi. Kuinka paljon näitä voimia sitten haluaisin itse valjastaa käyttöön, niin jos seuraukset ovat samat kuin tässä leffassa, niin en ainakaan kovinkaan paljon. Joo, olisi ajatuksena mielenkiintoista lukea toisten ajatuksia, mutta jo pelkästään todellisessa maailmassa on välillä aivan riittävästi kestämistä kun ihmiset huutelevat mielipiteitään.

Ajattelin heittää tähän loppuun vielä muutaman sanan Denonin eilen julkistamista uusista malleista. En tiedä olenko ainoa, mutta jotenkin itseäni nuo päivitykset eivät juurikaan hetkauttaneet. Miksi? Ensinnäkin uusista ominaisuuksista, 8K, on vielä jotain niin kaukaista, että väitän, että uusia malleja tulee vielä kaksi sarjaa ennen kuin ne ovat merkittävässä asemassa missään. 4K kuva on jo niin laadukasta, että vaikea kuvitella, että 8K aika on ihan vielä ovella. Toiseksi, Vahvistimesta pre-proksi. Miksi? Joo ymmärrän ajatuksen ja hintakin on varsin kohtuullinen, mutta joku on fiksusti sanonut, että miksi saman kokoiseen koteloon mahtuu yhdeksän kanavaa vahvistimia kuin pelkkään Pre-prohon, eli jossain on kompromissejä tehty. Jos haluaa oikeasti parempaa laatua, silloin ehkä ei halua kompromissejä, vaan pelkkää laatua mitä yleensä Prepro sitten tarjoaa. Lisäksi Denoneihin ei tullut edes XLR liitäntöjä, joten aivan viimeistä huutoa erillisiin ei joka tapauksessa saa.

Kolmanneksi on sitten lisää kanavia. Kun itse käänsin kelkkani Denonista Arcamiin, käytännössä päätin, että omassa huoneessani 7.2.4 on riittävästi. Tätä en ole tähän päivään mennessä katunut, enkä tällä hetkellä kaipaa yhtään kanavaa lisää. Kaipaanko joskus, ehkä, mutta jotenkin uskon että pienessä huoneessa vähemmän on enemmän. Muita ominaisuuksia sitten kasvaa kuin sieniä sateella, niistäkään en itse hirveästi innostunut. Samoin kun kanavista, tein Arcamin myötä valinnan luopua myös Auro 3D:stä, ja sitäkään en ole kaivannut. Enkä myöskään tule kaipaamaan, niin kauan kuin materiaalia ei tule lisää. Onko DTS Pro sitten jotain uutta, toistaiseksi sekään ei ole hirveästi vakuuttanut, vaatisi lisää kaiuttimia. Mikä siis jäi Denonin uudessa linjassa kutkuttamaan, ei sitten mikään ja hyvä niin!

Viime kesänä kun ostin tuon käytetyn Panasonicin UHD-soittimen tuli siinä paketissa mukana kuusitoista UHD-leffaa. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, mukana tuli viisitoista UHD-leffaa ja yksi Blueray. Tuo Blueray oli Goonies vuodelta 1985, klassikko, joka on itseltäni mennyt aina ohi, eli en ollut tuosta leffasta edes kuullut. Sinällään en asiaa kyllä ihmettele, leffa ei varsinaisesti itseäni ole kiinnostanut, ja sen vuoksi se on nyt reilun vuoden hyllyssä odotellut.

Kovin väärässä en ollut, ihan ok leffa, mutta ei varsinaisesti minun suosikiksi kyllä pääse. Leffa oli vanha, mutta ei välttämättä vaikuttanut aivan noin vanhalta, vaan jälleen kerran pitää kehua Panasonicin huikeaa kykyä skaalata Blueray-levyjä 4k-tykille. Kuvanlaatu ei todellakaan vastannut tänäänkään vuotta 1985, vaan kuvanlaatu oli erittäin hyvää tasoa kautta koko leffan.

Leffan äänet sen sijaan eivät aivan tällä vuosituhannella olleet, edelleen koin hieman samaa ongelmaa kuin monessa muussa vanhemmassa leffassa, äänitehosteet ovat ihan ok (esimerkiksi tässä leffassa ukkonen), mutta ihmisten puhe on kovin heikkoa. Sitä toki saa nostettua nostamalla volyymiä, mutta silloin taas muut äänet nousevat liian kovalle ja kierre jatkuu. Muuten leffassa ei ollut mitään kovin ihmeellistä, tästä leffasta on varmasti vuonna 1985 tykätty, mutta aivan tätä päivää äänet eivät enää olleet.

Nyt Goonies on siis nähty, eikä tarvitse uudelleen katsoa. Jotkut tykkää, itselleni ei oikein osu. Muutenkin tänään oli toiveissa jotain kunnon toimintaa, sitä en nyt saanut. Toivottavasti huomenna posti toisi jotain kivaa katsottavaa.

Tässä on tullut taas muutama päivä taukoa leffojen kanssa, johtuen lähinnä vain siitä, että jäin taas kerran koukkuun yhteen Netflix sarjaan. Aloitin Rahapajan katsomisen jo jonkin aikaa sitten, leffahuoneessa, isolla scriinillä. Sarjaa on kehuttu lattiasta kattoon, mutta jotenkin ensimmäinen jakso ei vaan napannut oikein yhtään. Päätin kuitenkin katsoa myös toisen jakson, eikä napannut hirveästi sen enempää. Jotenkin ei vaan oikein tuntunut mielenkiintoiselta, ja näidenkin kahden jakson välillä taisi mennä muutama päivä. Joskus on kuitenkin hyvä luottaa muiden mielipiteeseen ja antaa sarjalle tai leffalle mahdollisuus.

Tällä kertaa se todellakin kannatti. Pikku hiljaa sarja alkoikin muuttua todella kiinnostavaksi, ja kun sanon todella, todellakin tarkoita juuri sitä. Sarja otti kierroksia oikein kunnolla ja sen jälkeen se olikin sitten menoa. Ensimmäinen kausi tuli katsottua loppuun nopeasti, mutta se jäikin sitten aivan kesken. Eli tämän jälkeen pitikin sitten siirtyä suoraan toiseen osaan. Ensimmäisessä kahdessa osassa siis käsitellään rahapajan ryöstöä, ja merkittävää on se, että vaikka sarjassa käsitelläänkin paljon taustoja miten nykyaikaan on päästy, niin ensimmäisessä kahdessa osassa itse ryöstö on hyvinkin paljon pääosissa. Ihmisten välisiä suhteita käsitellään paljon, luodaan romansseja, puhutaan Tukholma-syndroomasta ja kaikkea muuta. Ryöstö on kerrassaan mestarillinen, samoin sarjan tuotanto ja käsikirjoitus.

Rahapaja on yllättävänkin hyvähenkinen sarja, jossa tappamista yritetään puolin ja toisin välttää loppuun asti. Jotenkin myös tuntuu, että sarja jotenkin tuntuu kovin aidolta, ehkä se voisi jotain tämän suuntaista olla, jos joku oikeasti jotain näin järjetöntä päättäisi yrittää. Myös näyttelijäkaarti on pelkkää priimaa, hyvin erilaisia ihmisiä, kaikilla kuitenkin yksi yhdistävä tekijä, ei mitään menetettävää.

Kolmannessa osassa ryöstäjät sitten alkavatkin saada lomailusta tarpeekseen, ja ote alkaa herpaantua. Se johtaakin sitten kiinniottoihin ja vyyhti alkaa purkautumaan. On aika pelastaa kaverit, ja samalla ryöstää myös keskuspankki. Kolmannessa ja neljännessä osassa mikään ei enää menekkään aivan niin kuin Professori on suunnitellut, vaan mutkia tulee matkaan enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkia ongelmia tuntuu kuitenkin yhdistävän yksi asia, suhteet. Sääntö yksi oli ei tunteita, mutta loppujen lopuksi tuntuu, että jokaisella on joku tunneside tai rakkaus jonnekin.

Kolmas osa on mielestäni aika spesiaali, ehdottomasti koko saagan intensiivisin ja paras. Tuo kolmas osa tuli tuli katsottua lähes suoraan putkeen läpi, sitä vaan ei yksikertaisesti pystynyt keskeyttämään. Jos muissa jaksoissa oli suvantoja, tässä ei sitä todellakaan ollut. Toinen merkittävä juttu tässä toisessa ryöstössä on se, että sarja miltei unohtaa koko ryöstön täysin. Itse ryöstö jää aivan sivuosaan, mikä tavallaan on ymmärrettävää, sillä aiheena sarja on aika uniikki, ja siitä olisi helppoa saada tylsän kopion leima. Siitä Rahapajaa ei voi syyttää, sarjan toisen toinen osa (3-4 osat) on todellakin ansaittuja.

Nyt kuitenkin eniten harmittaa, että kaikki jäi aivan kesken. Missä on viides osa? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Onhan se tulossa? Pääseekö jengi pankista vielä ulos? Jos, niin tuleeko kultaharkot mukana? Sarja on ollut aivan jäätäviä käänteitä täynnä, enkä todellakaan malta odottaa että tämä jatkuu. Katsokaa nyt ihmeessä jos on mennyt ohi. Itselläni suurin osa tuli katsottua pädiltä, joten seuraavaksi taas takaisin leffahuoneeseen ja leffojen pariin.