Se olisi uuden vuoden aatto ja lasten kanssa aikaa leffalle. Vuosi on ollut mitä on ollut, paljon muutoksia, paljon hyvää, paljon uuden oppimista. Vuosi henkilökohtaisesti joka tapauksessa on ollut erittäin hyvä, eikä sen puolesta ole valittamista. Koronan vuoksi muuten vuosi onkin sitten ollut mitä on, eikä sille valitettavasti tällä hetkellä loppua ole näkyvissä vielä alku vuonna 2022:kaan. Siitä huolimatta matka jatkuu ja eteenpäin mennään, tänään Jalin ja Suklaatehtaan merkeissä.

Vuonna 2005 valmistunut koko perheen elokuva oli nyt (?) ilmestynyt HBO Max palveluun, ja luulin leffaa hetken jopa ihan uudeksi, sillä se uusien perheleffojen listalla oli ensimmäisenä juuri ennen Space Jam kakkos osaa. Muksut olivat vähän sitä mieltä, että ovat leffan nähneet ennenkin, minulle leffa oli uusi. Leffa kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta ja koska muksut sen halusivat nähdä niinä sitä sitten toki lähdettiin katsomaan.

Jos monia uusia leffoja on vaivannut jonkinlainen ideoiden köyhyys ja toisto, niin tämä leffa oli taas vaihteeksi hyvinkin selkeä, juoneltaan hyvä päämäärä ja lopulta hyvinkin selkeä kokonaisuus alusta loppuu. Toki tämäkin leffa taas omasta mielestä kärsi aika paljon dubbauksesta, mutta näillä mennään. Äänien osalta ei leffassa muutenkaan ollut mitään kovinkaan ihmeellistä, mutta olisi hyvin voinutkin olla. Kokonaisuutena kuitenkin taas varsin kiva leffapäivä mitä parhaassa seurassa.

Tämän kirjoituksen myötä, hyvää uutta vuotta 2022 kaikille, blogi jatkuu myös ensi vuonna!

Tänään oli monella tapaa hyvin mielenkiintoinen päivä, tai sanotaan, että tässä eletään nyt monella tapaa mielenkiintoisia aikoja. Ensinnäkin Klipschit ovat olleet jonkin aikaa myynnissä, yhdet kunnon oharit on jo koettu, mutta taas fiilis siitä, että kaupat saattaisi olla lähellä. Hyvä sinällään, koska edelleen ajatukset pyöriin sen hölmön idean parissa, että tekisikö niistä sitten kuitenkin surroundit vai ei. Asia on jopa vaivannut siinä määrin, että heitin ihan piruuttani verkot vesille ja koitin sattuisiko torissa olemaan kenelläkään sitä yhtä ylimääräistä. Mutta sanotaanko näin, että onneksi ei ole ollut ja toivottavasti nämä nyt löytäisivät paremman kodin ja pääsisivät taas käytävältä oikeaan käyttöön. Toinen myynnissä ollut juttu eli lentokoneen tuoleista tehdyt leffatuolit ovat nyt myös vihdoin lähellä myyntiä, katsotaan vieläkö ne huoneessa huomisen jälkeen ovat. Pitää myöntää, että olen hieman jopa yllättynyt jos ne saan myytyä, mutta onhan ne omalla tavallaan kyllä ihan siistit, vaikka toki tunnearvoa enemmän kuin muille.

Toinen aivan mieletön uutinen tuli tänään aamulla kun sain aivan puskista viestin, että olen voittanut HIFI-Harrastajien Facebook-ryhmässä olleessa kisassa Quadral Signum 20 kaiuttimet Hifiplus.fi firmalta. Itselleni täysin uusi merkki (niitä on paljon), mutta hyvin suurella mielenkiinnolla lähden kyllä näitä testaamaan. Mietin paljon että mitä näillä teen, eli olisiko näistä leffahuoneen surroundeiksi, vai olisiko jopa aika laittaa olkkariin jotain hieman parempaa. Nyt ainakin toistaiseksi suunnitelmissa on sijoittaa nämä olkkariin, ja siksi valintani oli väriltään valkoinen, joka tosin näissä kaiuttimissa muutenkin on todella paljon parempi väri kuin musta. Itse asiassa kuvien perusteella todella kiva näköiset pöntöt ihan näkyväänkin paikkaan, vaikka ehkä niitä pitää jossain vaiheessa kuitenkin leffahuoneessakin vielä testata. Toki jos tälläiset jostain voittaa niin pitää olla ihan äärettömän kiitollinen, mutta olen muutenkin kyllä aika innoissani että pääsen näitä testaamaan. Näistä siis lisää myöhemmin.

Illalla piti kuitenkin vielä katsoa yksi leffakin, ja se oli tällä kertaa ruotsalainen rakkausdraama Vinterviken. Itselleni ennestään tuntematon, leffahan on siis aivan uusi, mutta ilmeisesti uudelleen filmatisointi vuoden 1996 leffasta. Aika jännä sinällään, että leffahan oli enemmän kuin ajankohtainen ihan tänäkin päivänä, ehkäpä jopa erityisesti juuri tänä päivänä. Kerroin blogissa jokin aika sitten upeasta pianokohtauksesta, jossa kaksi samaan aikaan tapahtuvaa kohtausta oli limitetty todella hienosti yhteen, tässä leffassa pitää todeta sama, että leffa oli todella upeasti tehty ja siinä kuvattiin kahta erilaista elämää todella hienosti. Meillä kaikilla on todella erilaiset lähtökohdat elämään, mutta mitä jos ne elämät kaiksesta huolimatta kohtaavat.

Voiko ihminen päättää keneen rakastuu ja onko rakastuminen päätös vai puhtaasti tunne? Onko rakastuminen jotain mitä järki ohjaa, vain onko se vain autonominen tunne, johon ei voi vaikuttaa? Leffa herätti todella paljon ajatuksia elämästä, rakkaudesta, ihmissuhteista ja siitä mikä ylipäätään elämässä on sallittua ja tarkoitettua. Voiko ihmiset täysin erilaisilla taustoilla rakastua toisiinsa ja onko se sallittua tai hyväksyykö ihmiset tai yhteiskunta ympärillä sitä sitä. Rakkaus ei todellakaan ole mikään helppo asia tai aihe käsitellä. Rakkaus on todella monimuotoinen asia jota on todella vaikea ymmärtää, vielä vaikeampi selittää. Rakkaus on tunne, jonka ihminen tuntee toista ihmistä kohtaan, mutta voiko useampaa ihmistä rakastaa samaan aikaan? Muuttuuko rakkaus? Mitä se rakkaus itse asiassa edes tarkoittaa? Sen voin kuitenkin sanoa, että kun rakastuu tai rakastaa, sen kyllä tietää ja tuntee.

Vintervik on erittäin upea kuvaus rakkaudesta ja elämästä. Leffa on erittäin hyvin tehty ja lisäksi näyttelijät sopivat leffaan täydellisesti. Leffa on uskottava, mutta samalla niin koskettava ja todellinen. Leffa kertoo elämästä, karusti, mutta herkästi. Todella hyvä leffa ja täydellinen näin myöhäisiltaan.

On paljon leffoja, jotka eivät oikeastaan herätä mitään ajatuksia, niitä voi katsella ihan vaan viihteeksi, mutta välillä sitten eteen tulee myös niitä leffoja, jotka saavat paljonkin ajatuksia liikkeelle. Swan Song löytyy Apple TV+ palvelusta ja on yksi sellaisia leffoja, joka herätti hyvinkin paljon erilaisia ajatuksia.

Jos vaikka lähdetään ensimmäisenä liikkeelle ihan siitä, että mitä kaikkea tulevaisuus tuokaan meille tullessaan. Onko mahdollista, että muutaman vuoden päästä henkilöauto tarkoittaa autoa, joka ajaa itsekseen, sinun täytyy vain hypätä kyytiin kuten taksiin? Voiko tuota autoa vain ohjata sanallisesti vai mistä auto tietää mihin mennään? Onko tosiaan mahdollista, että meillä on jonain päivänä piilolinssi joka näkee ja tallentaa kaiken mitä me näämme ja ohjataanko meidän elämää tosiaan ihon sisään asennetuilla siruilla? Tämä kaikki tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta aikana, jolloin olemme niin tarkkoja omista oikeuksistamme ja kehostamme, että monelle pelkästään rokotukset ovat niin suuri punainen vaate että koko maailma ollaan valmiita sen edessä kaatamaan, puhumattakaan läheistemme terveydestä. Leffa todellakin herätti paljon ajatuksia.

Toinen hyvin merkittävä ajatuksia herättävä asia tässä tietysti oli sitten se koko leffan juoni, voidaanko meidät oikeasti kloonata ja voidaanko meidät ihan oikeasti korvata toisella ihmisellä, ilman että sitä huomaa? Onko tosiaan niin, että ihminen ,jota rakastaa yli kaiken ja tuntee läpikotaisin ei muka huomaa jos siinä onkin joku toinen? Näitä vastaavia leffojahan on aikojen saatossa tehty paljonkin, mutta tämä leffa oli ensimmäinen, joka jollain tapaa myös vakuutti. Ei sikäli, että uskoisin, että tämä olisi nyt ihan hetkessä mahdollista, mutta jotenkin tämä kuitenkin tuntui jollain tapaa vähemmän fantasialta kuin moni muu leffa vastaavasta aiheesta.

Toki paljon ajatuksia herätti myös se, että mikä on elämän ja kuoleman hinta. Onko joskus parempi elää tietämättä toisen kuolemasta vai ”elää” ikuisesti yhdessä kuolematta. Muistoissa, toisessa todellisuudessa vai missä? Leffa oli kyllä erittäin hyvä, ja luonnollisesti laadukkaasti tehty kun kyseessä Apple tv plussan original elokuva. Se herätti todella paljon ajatuksia, mikä hyvällä leffalla usein tarkoituksena onkin. Suosittelen kyllä hyvinkin tätä leffaa kaikille, mutta ihan hirveä foliohattu päässä tätä ei kuitenkaan kannata kyllä katsoa.

The Little Things leffa tuli katsottua kahdessa osasssa, ja toisaalta se kyllä kuvaa myös itse leffaa varsin hyvin. Katsoin leffaa ensin sellaiset parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen leffa valitettavasti piti jättää kesken, vaikka leffa kiinnostikin todella paljon. Todellisuudessa en olisi halunnut jättää leffa kesken lainkaan, koska se vaikutti niin loistavalta, mutta toisaalta kun tiesin, että en sitä pysty loppuun asti katsomaan, niin mielummin jätin sen sitten niin, että sain katsottua mahdollisimman paljon kerralla.

Leffa jaksoi senkin jälkeen kiinnostaa jonkin aikaa, mutta sitten leffa kyllä hyvästä yrityksestä huolimatta lässähti aika pahasti, ja lopulta koko leffan loppu lässähti aika pahasti käsiin. Leffassa oli paljon potentiaali, ja tietysti loistavia näyttelijöitä kuten Denzel Washington ja Rami Malek. Denzel Washington harvoin epäonnistuu, mutta eipä hänenkään rooli nyt aivan nappiin mennyt. Rami Malekista pitää sanoa aivan sama kuin jokaisen leffan jälkeen, hyvä näyttelijä, mutta hyvin erityinen ulkonäkö vaivaa jokaisessa leffassa saaden kaikki roolit muistuttamaan liiallisesti samaa henkilöä. Kaikista eniten häiritsee tietyt maneerit ja tapa puhua, valitettavasti joka roolista tulee väkisin mieleen Freddie Mercury.

Leffaa oli haluttu tietty syvällinen merkitys, mutta mielestäni siinä epäonnistuttiin tällä kertaa pahasti, ja hyvin alkanut leffa lässähti pahasti kuin se kuuluisa pannukakku. Harvoin tulee leffaa, jonka epäonnistuminen ihan harmittaa, olisin toivonut tälle leffalle täysin toisenlaista loppua, jolloin koko leffan olisi voinut vielä pelastaa. En nyt vaan voin tätä leffaa kovinkaan paljon suositella.

Tätä kirjoitellessa on jouluaattoilta ja juuri palattu joulun vietosta kotiin. Leffaa ei ole tänään ehtinyt katsomaan, mutta eilen tuli katsottua Netflixistä The Harder They Fall niminen uuden ajan läkkärileffa. Ja kylläpä sitten olikin positiivinen leffa, ja tykkäsin tästä pätkästä kyllä sitten ihan täysillä ja monesta syystä.

Olihan tämä leffa luonnollisesti Idris Elban johdolla varsin laadukkaasti tähditetty, joten varmasti osansa sillä. Paljon muuten tässä tullut mietittyä, että onko suurimpien tähtien leffan usein hyviä sen takia, että he voivat valita käsikirjoituksista parhaat päältä, vai enemmänkin sen vuoksi, että he tekevät leffoista hyviä? Niin tai näin, niin kyllähän esim. Idris Elba oli tässä leffassa todella vakuuttavan hyvä, vaikka rooli ei ehkä nyt se kaikista syvällisin ja vaativin ollutkaan. Vakuuttavaa työtä joka tapauksessa.

Leffa juoni oli ehkä alkuun hieman epäselvä, mutta pikku hiljaa kun pääsi paremmin mukaan, leffan juonestakin muodostui todella mielenkiintoinen ja hyvä. Ei nyt mitään ihan juonikkuuden ja yllätyksellisyyden juhlaa, mutta hyvin otteessa pitävä ja eteenpäin menevä joka tapauksessa. Hahmot oli rakennettu varsin kivasti ja kaikelle tuntui olevan jonkinlainen tarkoitus. Yksi asia joka leffan juonta kuljetti jälleen todella esimerkillisesti eteenpäin oli leffan musiikit, jotka olivat todella osua niin rytmiltään kuin äänellisesti. Huone kuulosti paremmalta kuin aikoihin, ja musiikit todellakin tempaisivat mukaansa joka kerta. Tämä on ehdottomasti taas yksi niistä leffoista, joilla voi demota mitä hyvä musiikki leffassa tarkoittaa ja miten se vie itse leffaa eteenpäin. Ei vain taustamusiikkia, vaan musiikkia, jolla todellakin on leffassa merkitystä.

Musiikin lisäksi äänet muutenkin olivat leffassa taas todella hyvin kohdilla. Tämä itse asiassa on leffa, jonka hankkimista myös UHD-levyllä voisi hyvinkin harkita, monestakin syystä. Leffassa riitti dynamiikkaa, räjähdykset ja ammuskelut tuntui luissa ja ytimissä ja tätä oli enemmän kuin nautinto katsoa. Voin hyvinkin lämpimästi suositella, ja kyllä, top-listalle mennään myös, ja ihan jopa kahdessa kategoriassa.

Leffahuonetta on myös tullut taas aavistuksen modattua. Pöydällä pitkään odottaneet led-valot tuli vihdoin asennettua uusien tuolien lavan alle, nyt voidaan sanoa, että kaikki on valmiina niin kuin ne oli suunniteltu. Ja kyllä, aika kivathan näistä valoista kyllä tuli vai mitä mieltä olette=

Paljon on ajatuksia ollut isommastakin muutoksesta, mutta kun siinä ei nyt vaan ole mitään järkeä, vaikka sitä kuinka yrittää itsellensä perustella. Mielessä on ollut sekä seinien muuttamista, että kankaan koon muuttamista jne, mutta eipä siitä vaan järkevää syytä saa, vaikka sitä kuinka yrittäisi itsellensä perustella. Ajatuksena oli myös kalibroida bassoja paremmaksi muutaman uuden ajatuksen kautta, jotka syntyivät Hifiäharrastavien Facebook ryhmästä, etenkin MSO /Multi sub organizer) kokeilu kiinnosti kovasti, mutta sitten kuin aloin tekemään mittauksia, totesin jälleen kerran, että kaikki vaan on jo niin hyvin, ettei mitään parempaa tarvita. Voisiko sitä vaan antaa itselleen luvan nauttia, edes hetken.

Tänään piti vielä illalla käydä varmistamassa, että uusi Spiderman tulee katsottua leffassa ennen kuin joku taas suuressa viisaudessaan päättää laittaa lapun luukulle. Todetaan kuitenkin vielä sen verran, että hieman olin tosin yllättynyt ettei mitään paikkarajoituksia paikkaa varatessa ollut, olin siinä uskossa, että ainakin yksi penkki pitäisi muihin pitää väliä, mutta eipä yrityksistä huolimatta onnistunut tällä kertaa. Tämä on kuitenkin leffablogi, joten eipä mennä siihen aiheeseen sen enempää.

Leffaa on hypetetty aika paljon, eikä sikäli suotta, että onhan nämä Spidermanit olleet aina aika suuria kassamagneetteja ja suosittuja leffoja. Tätäkin leffaa on nyt jouduttu hetki odottamaan, ja kutenkin tapana tuntuu nyt olevan, tämäkin leffa oli painettu kahteen ja puoleen tuntiin, joka kyllä alkaa leffassa olla jo aika pitkä aika istua. Muutenkin jotenkin on nyt hieman ihmeteltävä sitä suurta hehkutusta jota tämä leffa on osakseen saanut. Itselleni valitettavasti tämä leffa ei nyt mennyt ihan suosikkeihin, eikä todellakaan edes Spiderman suosikkeihin.

Leffat ovat aina perustuneet muuhunkin kuin siihen pahojen tyyppien kanssa taisteluun, nyt tuntui taas että tämäkin leffa oli tuotu siihen tämän päivän trendiin, jossa taistellaan alusta loppuun ja säihkettä ja räminää pitää olla. Lähdetään jo liikkeelle siitä ihan perus ajatuksesta, jossa spiderman kostuu siviilihenkilöstä ja supersankarista, nyt tuo puku oli Peter Parkerin päällä käytännössä lähes koko leffan ajan. Ja ei, olen tykännyt paljon esimerkiksi noista viime leffojen droneista ym, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut minulle ihan niin Spidermania kuin olisin toivonut.

Äänien osalta leffa oli luokkaa ihan kiva, ja toki Atmosta käytettiin aika kivasti, mikä oli toki myös ihan oletettua. Siitä huolimatta joudun tälläkin kertaa hymyssä suin toteamaan, että äänienkään suhteen ei enää ole mitään pakkoa leffassa näitä käydä katsomassa, vähintään saman kokemuksen pystyy saamaan aikaan myös kotona. Samalla nyt kun kaikki striimaus ym koronankin takia lisääntyy, toivoisi kyllä että useampi muukin uskaltautuisi mukaan tähän hienoon harrastukseen.

Tätä leffaa ei selkeästi minun haluttu katsovan, mutta jotenkin sen sain sitten kuitenkin katsottua. Ensimmäisen kerran tuo leffa piti katsoa pari iltaa sitten, pääsin juuri alkuun, mutta silloin kuitenkin yllättävät työasiat veivät sen verran paljon aikaa, että leffa jäi sitten katsomatta siltä illalta kokonaan. Eilen illalla piti sitten ottaa uusi yritys, mutta tällä kertaa leffan katsomisen esti kummitukset. Jep, juuri kun olin menossa leffahuoneeseen, talosta katosi osa sähköistä. Yksi vaihe jossain matkalla taloomme oli hajonnut, ja taloon ei siis tullut sähköjä kuin osittain. Eipä siis auttanut kuin siirtää katsomista jälleen kerran. Tänään se kuitenkin vihdoin sitten tapahtui, eli Apple TV plussa Finch pääsi tarkasteluun.

Hanksin Tomppa on tehnyt nyt useammankin isoksi elokuvaksi luokiteltavan teoksen Applelle ja sen vuoksi toki odotukset tätäkin leffaa kohtaan olivat kohtuullisen korkealla. Elokuvan traileri näytti hyvältä, mutta ei sitten kuitenkaan ihan niin hyvältä, etteikö tämän leffan katsomista olisi jaksanut jonkin aikaa viivyttää. Tämä sama fiilis kantoi sitten läpi koko elokuvan, enkä saanut leffasta oikein missään vaiheessa kunnolla kiinni. Joo, olihan tämä ihan hyvin tehty leffa, varmaan jonkinlainen juonikin löytyi, mutta aika kevyeksi se sitten lopulta kuitenkin jäi. Elokuvassahan ei ollut käytännössä kuin yksi näyttelijä, ja näissä usein pelkona on se, että leffa ei jaksa kantaa ja siitä tulee tylsä. Kyllä tässäkin valitettavasti vähän sellainen fiilis oli.

Se missä tämä leffa sitten toisaalta loisti oikein upeasti oli äänet. Jos tuossa viime päivityksessä valittelin sitä, ettei Top-listalle ole viime aikoina ollut ruuhkaa, niin tästä tulee nyt kyllä äänten puolesta sinne heti seuraava lisäys. Leffassa on Atmokselle annettu todellakin kyytiä, ja ihan koko alueella. Leffassa on ukkosta, myrskyä, tuulta, räminää, ylähäältä, sivulta ja takaa tulevaa ääntä, oikeastaan aivan kaikkea mitä hyviltä ääneltä tänä päivänä voi odottaa. Tämä on varmasti taas yksi niitä leffoja joilla laitteita kannattaa testata ja äänien puolesta voin leffaa lämpimästi suositella.

Jokin aikaa sitten tuossa tuli itsekin mietittyä, että onko vaatimustaso leffojen suhteen kasvanut merkittävästi, vai enkö vaan ole pitkään aikaan oikeasti nähnyt oikeasti hyviä leffoja. Tämä ajattelu siis johtui paljolti siitä, että tänne blogiin ei top-listalle ole pahemmin ollut viimeaikoina tunkua. Nyt asiaa ei kuitenkaan tarvitse miettiä enempää, sillä leffa nimeltä The Unforgivable menee tuonne listalle aivan heittämällä. Paras leffa mitä olen pitkään aikaan nähnyt.

Tälläkin kertaa leffaa piti katsoa hiljaiseen aikaan, joten äänien osalta mentiin taas varsin maltillisissa tasoissa. Toisaalta vaikka leffan raita oli Atmosta, niin eipä tähän leffaan mitään kummempia ääniä tarvittukaan. Mutta juoni, juoni oli se mikä tästä leffasta tekee timantin, eikä ehkä voi puhua pelkästään juonesta, vaan enemmänkin voisi puhua tarinasta. On hyvin vaikeaa kuvata ja kertoa leffasta tämän enempää paljastamatta sen loistavia käänteitä ja ennen kaikkea sitä huikeaa loppua joka sai itseni vuolaisiin kyyneliin. Vaikka leffa on pohjimmiltaan erittäin rankka ja synkkä, on leffan viimeinen puolituntia jotain maagisen hyvää. Ennen kaikkea alla olevassa kuvassakin näkyvä upea pianon soitto yhdistettynä limittäin elokuvan tapahtumiin toisaalla on elokuvataidetta parhaimmillaan. Todella todella koskettava ja sydämeen osuva kohtaus, joka jo itsessään on suurta taidetta.

Viikonlopun aikana on tullut säädettyä huoneessa myös muutakin, ja ajatus tähän syntyi keskusteluista erään audiomyyjän kanssa puhelimessa. Puhelun aiheena oli enemmänkin Arcamin päivitys Emotivaan, johon toki emme nyt nähneet mitään tarvetta. Arcam on edelleen niin laadukas laite, että parin lisäkanavan saamiseksi ei ihan mihin vaan sitä kannata vaihtaa. Lähtökohtaisesti tuon Arcamin päivitys vaatii ison tukun rahaa, muuten siinä ei oikein ole mitään järkeä. Puhelun aikana puheeksi tuli kuitenkin myös SVS:ssät, ja tosiaan, niihän en ole ikinä tullut suljetussa modessa kokeiltua. Kaksi muuta modea on tullut koitettua, mutta nyt sitten siis vielä suljetussakin modessa.

Eli sitten vaan tulppaamaan portit ja mittailemaan tuloksia. Luonnollisesti vasteet tämän jälkeen muuttuivat jonkin verran, mutta olisko se sitten merkittävää vai ei, niin siitä en ole aivan varma. Joka tapauksessa testi oli ja on mielenkiintoinen. Basso huoneessa selkeästi muuttuu, mutta mihin suuntaan. Vaikka bassot on hyvin säädetty ja teknisesti kohdillaan, niin jotenkin äänet muuttuivat nyt aavistuksen painavammiksi, enkä ole vielä varma onko se hyvä vain huono asia.

Toki tämä testailu vaati paljon muutakin kuten Diracin kanssa säätämistä, ja tuossakin päätin nyt laittaa alapäätä +3db korkeammaksi, joka luonnollisesti vaatii myös vielä testailua ja tunnustelua. Tuo saattaa itse asiassa olla liikaa ja se mikä bassoista tekee nyt liian kovat. Luulen, että tuota pitää vielä säätää uudelleen ja laittaa käyrää hieman alemmaksi. Koko ajan nyt kun Elusivet ovat olleet paikallaan olen puhunut siitä, että ne eivät korostu ihan niin paljon kuin Klipschit vaan antavat enemmän tilaa muille kaiuttimille, tämä fiilis on nyt vaan vahvistunut. Yksi jännä havainto Elusivesta on lisäksi ollut että basson toisto loppuu n.110hz kohdalla todella jyrkästi ja tämän vuoksi tällä hetkellä diracin crosover on säädetty tuonne 110hz kohdille. Hyvä vai huono, en osaa vielä sanoa. Nämä jutut kuitenkin nyt vaativat vielä paljon lisää testailua, ja mielellään myös kunnon 4k leffaa, kuten Fast and the Furious 9 tai uusin Bondi, joka muuten löytyy nyt jo Itunesta, ja levyltä 7.1. Voitte olla varmoja, että molemmat tulevat hyllystä löytymään ennemmin tai myöhemmin.

Perjantaina piti vaihteeksi taas löytää jotain katsottavaa, jota voi katsella hyvin hiljaisilla äänillä. Paljon on viimeaikoina huoneessa tapahtunut ja nyt piti ennen tätä leffaa roudata vanhat Klipschit takaisin käytävään ja kalibroida huone takaisin normi asetuksiin. Päivän leffa piti kaivaa vaihteeksi Netflixistä, sillä tuon palvelun katsominen on viime aikoina jäänyt todella vähiin. Seitsemän vankia löytyi tällä kertaa kuitenkin varsin nopeasti ja vaikutti mielenkiintoiselta myöhäisillan leffalta.

Seitsemän vankia on Brasilialainen palkittu elokuva, joka valitettavasti ei nyt kyllä tällä kertaa itseäni kovinkaan vakuuttanut. Leffa ei ollut varsinaisesti pitkästyttävä, mutta silti jotenkin hieman hitaan ja tylsän puoleinen. En oikein tiedä oliko tällä leffalla totuuspohjaa, mutta jotenkin uskon, että voisi kyllä hyvin ollakin. Leffan tarina on uskottava, vaikkakin herättää myös paljon kysymyksiä.

Äänien osalta ei luonnollisesti ole nyt paljon kerrottavaa, mutta sen verran nyt kun Klipschejä tuli testailtua takana, niin pitää sanoa, että niin vakuuttunut en nyt kyllä ollut, että heti olisi huoneen seiniä purkamassa ja niitä sinne asentamassa. Joo, kyllä ne varmasti kuulostivat hyvältä, ja toivat ehkä jotain lisääkin, mutta niin suuri ero ei ollut että näin valtavia kaiuttimia alkaisin nyt surroundeina käyttämään, etenkin kun se vaatisi taas yhden kaiuttimen ostamista lisää. Kiva kokeilu, mutta ei nyt ainakaan tällä erää jatkoon, vaan Klipschit ovat edelleen kyllä kaupan.

Vielä piti viedä tuhkatkin pesästä ja katsoa samaan syssyyn vielä viimeinen leffa Disney plussasta ja sen tietysti sitten leffa Black Widow. Kyseessä jälleen yksi vuoden puhutuimmista leffoista ja varmasti sellainen joka jossain välissä piti katsoa, mutta toisaalta ei nyt mikään itselleni erityisen odotettu leffa. Maksanut en tästä olisi, mutta ns. ilmaisena leffana ehdottomasti kyllä katsottava leffa. Hieman lisää mielenkiintoa tähän leffaan toi pikku testailut, eli päätin vähän leikkiä Klipschin RP-280F:illä ja testailla, miten ne mahtaisivat toimia surroundeina.

Kyselin tätä asiaa jossain netissä jokin aikaa sitten ja mielipiteet olivat hieman vaihtelevia. Osa sanoi, että anna mennä jos tilaa on, toisen sanoivat että aivan turhan suuret siihen käyttöön. Toisaalta siis miksi ei, mutta parempiakin vaihtoehtoja varmasti on. Pienillä muutoksilla huoneessa näistä saisi varmasti ihan kivat surroundit ja jopa ainakin sivuilta piiloon, mutta toisaalta onko siinä sitten mitään järkeä vs myynti ja rahat esim. DIY Voltteihin. Lisäksi jos tästä tekisi kiinteän ratkaisun, tarvisi sitten taas vastaavasti näitä hankkia taas yksi lisää, olisiko sekään sitten kovinkaan fiksua, tuskin, vaikka myyminen sen jälkeen olisikin varmasti helpompaa. Niin tai näin, pakkohan näitä oli vähän testailla kun ne edelleen tuossa myymättä ovat.

Eli kaiuttimet kiinni, Diracista nopeat kalibroinnit (vain kolmella pisteellä) ja Black Widow tulille. No kyllähän nuo ihan kivoilta toki kuulostavat, mutta mielestäni en kyllä nyt ainakaan tällä sijoituksella (aavistuksen takaviistossa) huomannut sellaista eroa, että fiilis olisi ehdottomasti plussalla. Toki, tilanne voisi olla aavistuksen eri jos ne olisivat suoraan sivuilla, mutta olisiko ero siltikään niin suuri? Miksi edes asiaa sitten mietin, no syy lähinnä siinä että Atmoksessa surroundeiksi suositellaan suoraan säteileviä surroundeja, kun nyt sivuilla ja takana olevat Klipsch RP-250S:ät ovat bipolit. Enpä silti tässä nyt juurikaan mitään eroa huomannut, ja todellisuudessa nuo 250:set ovat todella laadukkaat kaiuttimet, että niiden pitäminen kyllä kiinnostaa varmasti loppuun asti. Tämä kokeilu siis ei ainakaan vielä jatkoon, mutta empä ole kyllä viritelmiä vielä purkanutkaan.

Itse leffa oli tällä kertaa ihan kivaa katsottavaa, ei millään viimeisen Star Warssin tasoa, mutta toisaalta paljon paljon parempi kuin Shang Chi. Tässä toimintaa riitti, mutta jotenkin leffa kiinnosti paljon enemmän, vaikka tässäkin juonessa olisi vielä kyllä vähän viilattavaa. Itsellä ei ehkä ihan maksimaalinen keskittyminen, ja leffakin tuli aloitettua niin myöhään, että tunnin kohdalla oli vaan pakko antaa periksi ja mennä nukkumaan. Leffa tuli sitten katsottua aamulla loppuun. Aamulla itseasiassa vielä tykkäsinkin leffasta enemmän kuin illalla, riippuiko sekin sitten väsymyksestä vai leffasta mutta hyvä fiilis lopulta jäi. Myös äänien osalta leffa oli erittäin kivaa katsottavaa!