Kylläpäs otti aikaa että tämäkin leffa päätyi katseluun, mutta lasten toiveesta se sitten lopulta ruudulle päätyi. Ei sikäli etteikö olisi kiinnostanut muutenkin tämä nähdä, mutta ehdottomasti aina kun lapset toivoo leffaa niin mikäs se parempaa. Kerrotaanpa muuten tästä sen verran alkuun taustaa, että olin noin vuosi sitten Youtube-All-Stars pelissä lasten kanssa Tampereella kun tämä leffa julkaistiin ja olin aivan yhtä pihalla kuin itse pelistäkin. Santtu ja Weksi ja ketä näitä nyt oli, mutta aivan täysin nobodeja itselleni, kunnes katsoin Weksin veksin tarinan YouTubesta ja tajusin, että mähän olen tätä kaveria joskus jopa valmentanut. Eli kyllähän tämä sitten myöhemmin alkoi hieman enemmän kiinnostamaan kun tietoisuus lisääntyi ja ennen kaikkea kun leffa kuitenkin sai aika kivat yleisömäärätkin kasaan.

No mutta mennäänpä sitten itse leffaan. Leffan alku oli aika hämmentävä, ja suoraan sanottuna olin aivan pihalla, siitä mitä tässä oikein on meneillään. Pikkuhiljaa leffa kuitenkin alkoi saada ideaa ja itse asiassa se alkoikin vaikuttamaan aika mielenkiintoiselta. Tästä on todella vaikea oikein naulata mitään genreä, vaan jotenkin jää fiilis että leffa on avain jotain uutta ja sehän on aina oikein erinomainen asia. Leffa todellakin sisältää paljon käänteitä, huumoria ja sellaista arjen sähellystä, jota tämän leffan varmaan pitäisikin kuvata. Naurattaako, no aina välillä ihan tosissaan, vaikka osa vitseistä onkin jollain tapaa hieman väsyneitä. Leffalla on kuitenkin ihan oikeasti juoni ja sitä vielä viedään aika hyvin eteenpäin, niin voin kyllä omalta osaltani sanoa, että ihan hyvin tämän parissa viihdyin.

Ja mennäänpä vielä hetkeksi Weksiin, kaveri oli nimittäin saanut leffaan maisemia ihan kotikulmiltakin ja esimerkiksi muksut huomasivat jo hyvissä ajoin että ”tuollahan on meidän talli”, ennen kuin itse tajusin koko asiaa. No, ihan kaikki ei kuitenkaan ollut totta, tuolla tienpätkällä ei nimittäin kyllä kameraa ole, vaikka välillä ehkä ihan hyvä olisi ollakin. Itselleni tuo tienpätkä on lasten harrastusten kautta tullut enemmän kuin tutuksi. Niin, ja olivat lapset tai ainakin nuorempi ollut kuulemma paikallakin kun tuota kuvattiin. Voisinko siis sanoa olevani melkein sukua julkkikselle, jonnet tietää. Ai niin, ja juurihan sitä julkaistiin jatkoakin tälle, kiva nähdä mitä seuraavaksi mahdetaan keksiä ja pysyykö taso, vai jopa nouseeko se?

Tullut muuten tässä vaihteeksi koitettua taas selvittää tuota täysin mysteeristä vikaa joka on vaivannut olkkarissa jo pitkään. Jostain kumman syystä aina kun kiertoilmatakan laittaa puoliteholle, menevät Genelecit suojatilaan. Tuohon ongelmaan ei ole löytynyt ratkaisua, Geneleciltä, Marekilta, Audiokaupalta tai sähkäriltä, mutta nyt vihdoin vaikuttaa siltä, että tuo suuri mysteeri on vihdoin ratkeamassa. Sain nimittäin Marekilta lainaan Wiim Ultran, jolla pääsin testaamaan onko vika sitten Wiimissä. No, ei ollut ja kävin sen palauttamassa ja samalla otin vaihdossa testiin sekä uuden Neutrik boxin ja kaapelin. Lisäksi testiin tuli Mutecin MC 1.1+ boxi, jota mietittiin Genelecien kaveriksi jo alkujaan (ennen mitään vikoja), mutta en sitä halunnut, koska en kaivannut yhtään uutta laitetta olkkariin, sen paremmin kuin hintaakaan. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että vikana on ollut se, että tuo pieni Neutrik boxi on ollut jollain tavalla viallinen, ja nyt ensimmäisen vuorokauden testailujen jälkeen kaikki ongelmat ovat poistuneet. Saapa nähdä miten saaga tästä jatkuu, vai onko ongelmat oikeasti nyt takana. Audion ja ennen kaikkea sähkön tiet ovat joskus tutkimattomia mysteerejä.

Tässä sitten onkin astetta mielenkiintoisempi leffa vuodelta 2025. Long Walk leffasta on puhuttu todella paljon ja leffaa on kehuttu monessa käänteessä. Ihan Oscareille asti leffa ei kuitenkaan päässyt, tai edes ehdokkaaksi, mikä kaikkeen hypeen suhteutettuna ehkä hieman yllätys. Toisaalta, hypenhän saa aikaiseksi monella tavalla ja tässä yhteydessä varmasti myös markkinointi on ollut onnistunutta. No, mutta onhan tästä yleisökin tykännyt, nimittäin esimerkiksi Rotten Tomaatit on luokkaa lähes 90% ja IMDb raitingkin 6.7. Mutta mistä ihmeessä tässä leffassa sitten oikein on kysymys?

Eli kyseessähän on siis Stephen Kingin kirjaan perustuva elokuva, jossa pelin henki on hyvin yksinkertainen. Kävele tai kuole. Parisen kymmentä osallistujaa osallistuu marssille, jonka tarkoitus jää itselle hieman avoimeksi. Joo, on varmaan kunnia kuolla jonkun asia puolesta, mutta tässä tapauksessa se kunnia tuntuu kohdistuvan vain upseeriin jota kukaan ei lopulta kuitenkaan taida kunnioittaa. Jokainen tietää, että vain yksi voi marssista selvitä, joten kuolema vaanii joka kulmassa. Toisaalta marssin voittajalle on tarjoilla myös palkinto, mutta onko tälläisessä kisassa sitten oikeasti palkinnolla mitään merkitystä. Siitähän tässä leffassa sitten lopulta otetaan selvää.

Olen joskus ennenkin maininnut, että hyvä leffa ei lopulta tarvitse aina paljoa. Tässäkin leffassa tasan tarkkaan kävellään suoraa tietä pitkin koko leffan ajan, eikä leffassa paljon muuta sitten tapahdu. Eli kaikki kaikessa on ihmissuhteet, keskenäiset jännitteet ja ennen kaikkea mikä on elämän arvo kenellekin. Leffa on intensiivinen, ja etenkin kun alkuun en tiennyt mistä leffassa oikein on kyse, niin kyllähän se ensimmäisen tyypin kuolema iski aika kovaa vasten kasvoja. Itselläni ei siis ollut juurikaan tietoa etukäteen mistä tässä leffassa on kyse, mutta kyllähän se sitten aika nopeasti siitä selvisi. Leffassa oli myös hyvin mielenkiintoista miten näiden hahmojen rooleja rakennettiin pitkin tuota pitkää matkaa, tämäkään ei ole mitenkään itsestään selvää nykypäivän leffoissa joissa enemmänkin tärkeää on kiire ja nopeat käänteet, sen sijaan että rooleille annettaisiin aikaa kehittyä rauhassa. Cooper Hoffman ja David Johnsson johtavat marssia tyylikkäästi, tosin loppuratkaisua ei varmasti monikaan osaa odottaa. Aika pienestä on tässä lopulta kuitenkin kasattu aika massiivinen leffa.

Se mikä tästä kuitenkin teki taas erityisen mielenkiintoisen oli äänet. Kun leffa alkoi, en voinut jotenkin mitenkään ymmärtää, että miten tälläisestä leffasta voidaan edes puhua äänien osalta. Miten ihmeessä äänillä voi olla mitään tekemistä sellaisen leffan kanssa, jossa vain kävellään suoraa tietä eteenpäin. Mutta kyllä voi. Leffan äänimaailma oli hienosti rakennettu ja siihen oli taas todellakin panostettu. On käsittämätöntä, miten joihinkin jopa uusiin leffoihin joissa äänillä olisi oikeasti todella paljon merkitystä ei viitsitä tai haluta panostaa lainkaan, kun taas tässä on malli esimerkki siitä, kuinka upeasti esimerkiksi objekteja voidaan käyttää hyväksi ihan vaan rauhallisessa ja ns hiljaisessakin leffassa. Tämän leffan Atmos on jotain ihan käsittämättömän hienoa, ilman mitään ihmeellisiä pommeja ja erikoistehosteita. Elämää, yksinkertaisesti elämää, luontoa, ympäristöä ja puhetta kuvailtuna niin kuin se todellisuudessa tapahtuu. Ei halvalla, ei oikaistuna vaan tarkoituksen mukaisesti. Ei siis todellakaan ole turhaan tämän leffan ääniä joka paikassa kehuttu. Eikä muuten ole leffa muutenkaan jättänyt vastaamatta kaikkeen siihen hypeen mitä leffan ympärillä pyörii, loistava kokonaisuus!

Netflixin uusi Apex leffa ei oli välttämättä saanut kovinkaan suurta suosiota ainakaan arvioiden perustella, mutta itse päätin tuon kuitenkin tarkastaa, jollain tapaa kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta ja vain vajaan puolentoista tunnin kestolla tuskin kuitenkaan koko päivä menisi pilalle vaikka leffa ei vakuuttaisikaan. Kyseessä siis juoneltaan aika mielenkiintoinen aloitus, kun kiipeilyä harrastava nainen lähtee yksin vaarallisille maille seikkailemaan ja saa takaa-ajajakseen mielipuolisen paikallisen. Tämä siis trailerin perusteella, lisättäköön tähän vielä, että kyseinen nainen oli siis menettänyt miehensä kiipeilyonnettomuudessa ja tämä matka oli sitten kai jonkinlainen surumatka tai retriitti omaan maailmaan, joka menee sitten pahasti pieleen.

Leffaa on toki myös kehuttu ja suurimmaksi osaksi se liittyy siihen, että Sharlize Theron, on leffan pääosissa ja kantaa kyllä tätäkin leffaa aika kivasti, vaikka nyt alkaakin hieman tuntumaan, että nainen on tehnyt Netflixin kanssa urakkasopimuksen ja leffoja tulee liukuhihnalta. No, onhan tämänkin kuitenkin tukevasti Netflixin top kymppileffojen joukossa niin miksikäs ei. Se sekopää tässä leffassa on sitten Taron Egerton, joka mielestäni kyllä onnistuu tässä myös hyvin. Ei varmaan ole ihan helpoin rasti esittää täydellistä psykopaattia, mutta eipä se Egertonia haittaa. Jotenkin vielä tuntuu, että myös molempien keskenäinen kemia tässä toimii varsin hyvin, näinkin tavallaan hullusta tarinasta on lopulta saatu yllättävänkin uskottava.

Äänien osalta täytyy heti sanoa, että leffassa on kovin jump scare jonka olen ikinä missään leffassa kohdannut. En kerro siitä enempää jos haluat pitää jännityksen yllä ja kokea sen itse. Voin kuitenkin sanoa, että kannattaa kuitenkin varoa, saattaa nimittäin perse nouse penkistä ylös, ainakin niin todellakin kävi itselleni. No, disclaimer, tämä ei ehkä tunnut yhtään miltään ilman kunnon laitteita, eli tuo ei varmasti kahdesta kanavasta katsottuna edes leffasta löydy, mutta kun tila ja äänet on kohdillaan, tämä iskee ja kovaa. Muutenkin leffa toimii ja äänet ovat ihan kivaa 9.1.6 tasoa, sitä samaa mitä Netflixissä on nyt totuttu saamaan. Eli en nyt täysin yhdy kritiikkiin vaan tykkäsin tästä kyllä itse.

Sitten vielä hieman YouTuben maailmaan, nimittäin viime sunnuntain viikkokatsaus sai hieman yllättäen ihan valtavan suosion, jopa yli kymmenkertainen katsojamäärä aiempiin vastaaviin verrattuna. Kyseisessä videossa kerron hieman tulevista suunnitelmista, etenkin liittyen kattoon ja sitä myöden Atmos kaiuttimien mahdolliseen päivitykseen, jota on mietitty jo todella pitkään. Joko nyt siis olisi aika tuo myös loput kaiuttimet DIY Soundgroup aikaa?

Uusi Wolf Man leffa vuodelta 2025 ei ollut varmasti millään tavalla itselleni niitä leffoja, joissa odotukset olisivat kovinkaan korkealla. Onhan näitä ihmissusia tullut nähtyä useampiakin, eikä niistä koskaan ole tullut omia suosikkeja, tuo genre kun ei nyt vaan ole niitä juttuja jotka itseäni kiinnostaa. Tässäkin tapauksessa voin ihan suoraan myöntää, niin kuin niin monessa muussakin vastaavassa leffassa, että kyllähän tämä tuli ihan puhtaasti äänien vuoksi hankittua. Oliko tästä siis mihinkään.

Juoni on jollain tapaa hyvin perinteinen eikä niin yllättävä. Ensin kaikki on ihan hyvin, sen jälkeen lähdetään maalle katsastamaan perintötilaa, paikkaan jossa kukaan ei oikein halua asua. Yllättävää, ettei kukaan halua asua paikassa, jossa on enemmän ja vähemmän tiedossa, että siellä asuu ihmissusia, jotka tappavat kaikki jotka sinne eksyvät. Eipä juonessa siis ollut mitään yllättävää, perinteinen selviämistaistelu, jossa kaikki on mahdollista ja kaikista voi tulla vihollisia. En tiedä onko leffa jollain tapaa ehkä liian itsestään selvä, yllätyksetön vai mikä tässä tökkii, mutta ei kyllä nyt osannut alhaisista odotuksista huolimatta yllättää.

Edes niiden äänien osalta leffa ei yllättänyt. Aika peruskauraa, joka ehkä jotekin kyllä taitaa liittyä enemmän siihen omaan asenteeseen leffaa kohtaan. Onhan tässä siis kehuttu olevan todella hyvät äänet ja niistä kertoo arvionnissaan myös Shane Lee, jonka arviot Youtubessa muuten ovat myös aika mielenkiintoista katsottavaa. Hänhän ei koskaan oikeastaan arvio leffaa sen hyvyyden mukaan, vaan ainoastaan teknistä toteutusta äänistä ja kuvasta. Toinen mielenkiintoinen kanava jonka juuri löysin on AV-Nirvanan Bass hunters, tuota pitää itsekin alkaa seuraamaan, eli jaksoissa arvioidaan leffoja nimenomaan bassojen suhteen.

Bassoista puheenollen muuten, minuun oltiin yllättäen yhteydessä tuossa muutama viikko sitten ja kysyttiin, olisiko yksi Full Marty myynnissä. Päädyttiin sitten lopulta siihen, että ostajaa kiinnosti nimenomaan valmisversio, tai ainakin siis puolivalmis, eli sellainen johon voisi itse tehdä mieleisensä viimeistelyn. Itselläni on nyt tuolla huoneessa ollut viisi näitä 18″ subbareita, mutta Trinnovin Waveformin suositusten mukaan itselleni riittäisi hyvin neljä. Näinhän se alunperin olikin ja tuo viides tuli hankittua ihan vaan huvikseen testi mielessä, ja kuten arvata saattoi, eipä siitä sitten ollut tuossa huoneessa oikeastaan mitään hyötyä. Näin ollen olin ihan valmis siitä yhdestä luopumaan, ja onhan tuolla autotallissa vieläkin osat yhteen, jos sellaista jossain vaiheessa vielä kaipaa. Taitaa nyt vaan tilanne olla sellainen, että suunnitelmissa on jotain ihan muuta kuin 18″ subbaria..

Paljon on puhuttanut uusi Michael, eli Michael Jacksonista kertova elämänkerta-elokuva, joten pitihän se itsekin käydä sitten katsomassa heti pois. Itselleni tosin kaikista suurin mielenkiinnon herättäjä oli se, että leffaa on toisaalta moitittu paljon siitä, että siinä kerrotaan vain positiivisia asioita, eikä Jacksonin toista puolta käsitellä leffassa lainkaan. Toisaalta sitä on kehuttu todelliseksi fani-elokuvaksi, ja se oli juuri se, joka sai minut lähtemään leffaan siltä istumalta. Olen moneen kertaan jo tässäkin blogissa todennut, kuinka moni artistilegendasta kertova elokuva on tuhottu sillä, että tärkeintä on ollut vain kertoa artistin mustasta puolesta, nostettu täysin tarpeettomasti valokeilaan huumeet, päihteet ja kaikki muu, joka on enemmänkin ollut ehkä seurausta kuin syy. Toisin sanoen, näistä artisteista ei olisi ikinä kirjoitettu mediassa sanaakaan, jos he eivät olisi musiikillisesti olleet niin hyviä. Tämä on se sankaritarina jonka itse haluan nähdä valkokankaalla, kun sitten taas tätä kaikkea muuta voidaan käsitellä Netflixin dokumenteissa niin paljon ja monelta kantilta kuin nähdään tarpeelliseksi. Sainko tänään siis sitä mitä lähdin hakemaan, todellisen fanielokuvan, joka korostaa nimenomaan sitä musiikkia ja ehkä maailman kovinta artistia ikinä, todellista popin kuningasta Michael Jacksonia.

Ja kyllä, tänään sain leffassa sen mitä halusin ja paljon vielä enemmän. Harvoin aika suoriltaan annan leffalle viittä tähteä, mutta tänään kaikki oli leffassa enemmän kuin kohdillaan. Jacksonin tarinan tuntee kaikki, tai ainakin luulee tuntevansa, ihan niin kuin minäkin. Eli en tarinaa sen paremmin tunne, mutta tästä leffasta jäi käteen todella uskottava fiilis. Ensinnäkin Colman Domingo, mikä rooli ja mikä roolisuoritus. En tiedä millainen Joseph Jackson on oikeasti ollut, mutta ainakin tässä elokuvassa itselleni tulee vain ja ainoastaan fiilis, että hän on ollut juuri tälläinen. Ylipäätään koko tämän leffan tarinan kerronta on ihan uskomattoman hyvää. En todellakaan edes harkinnut, että olisi kelloa halunnut leffan aikana katsoa vaan leffa naulitsi seuraansa aivan täydellisesti. Toki iso syy tähän on myös ensin Juliano Valdi nuorena Michaelina ja sen jälkeen Jaafar Jackson aikuisena Michaelina olivat sairaan hyviä. Ei sikäli, että onhan hänellä tämä homma kirjaimellisesti veressä, kyseessä kun sattuu oleman Michaelin veljenpoika. Se miten Jaafar kuitenkin tämän todella vaativan roolin naulaa on lähes käsittämätöntä. Michael Jacksonin puhetyyli ja olemus on niin autenttinen kuin sen toinen ihminen vaan voi tehdä. Ihan huikeaa.

Toisaalta jos kerronta oli leffassa kohdillaan, niin oli sitten myös kuvallinenkin ja äänellinen kerronta. Leffa oli laadultaan ehkä hienoin elokuva jota olen pitään aikaan nähnyt. Taas ihan pikkiriikkisenä miinuksena pitää antaa palautetta kuvakoosta, mä vaan niin vihaan näitä mustia reunoja, oli ne sitten missä vaan. Ne vaan eivät yksinkertaisesti kuulu leffateatteriin. Eli tämä oli käsittääkseni nyt muodossa 1.85:1, kun koko skriinin olisi tarvittu 2.40:1 kokoinen kuva. Jos mennään katsomaan elokuvaa isolta skriiniltä, olettaa sen oikeasti olevan kokonaisuudessaan käytössä. Mutta takaisin itse elokuvaan, eli kuvallinen kerronta, leikkaukset ja elokuvan rytmi toimii tässä sellaisella tavalla, että ei ole aikoihin nähty. Lopun pitkä konserttipätkä katkaisee leffan rytmiä aavistukseen, mutta ajaa silti tarkoituksensa, hieman samalla tavalla kuin esim Bohemian Rhapsodyssä, mikä nyt ei yllätä kun samoja tekijöitä käsittääkseni tässäkin taustalla.

Samoin äänisuunnittelu ja toteutus ovat tässä aivan top-notch. Leffan dynamiikka on aivan järjetön, eli välillä mennään todella hiljaa ja jokainen sipsipussin rasahdus kuuluu, kun taas hetkessä mennään taas todella lujaa. Ja oikeissa kohdissa, eli tuo dynamiikka ei ole vain ääntä, vaan jakaa leffan rytmiä todella taitavasti. Leffassa myös surroundeissa on paljon kaikkea mielenkiintoista, eikä vain konserttien taustoja vaan paljon muutakin. Tämä on ehdotttomasti elokuva, jota odottaa äänien puolesta myös kotiin. Musiikki tässä on toki paljon pääosassa, mutta sekin kuulostaa erityisen hyvältä ja laadukkaasti toteutetulta. Kappaleet ovat tuttuja ja ne tuodaan eloon tarinassa. Ei liian syvällistä, vaan ainoastaan tarinaa eteenpäin kuljettavana. Aika siisti kokemus siis kokonaisuutena.

Mutta palataanpa vielä takaisin tuohon ensimmäiseen kappaleeseen. Michael Jacksonin elämään mahtuu niin paljon asioita, hyviä ja pahoja, että ehkä tällä kertaa olen jopa innoissani siitä, että tästä on tiettävästi tulossa jo toinen osa heti perään. Käsittääkseni noin 30% tuon elokuvan materiaalista on jo kuvattuna ensimmäisen osan kuvausten aikana, joten tuskin sitä tarvitsee kovinkaan kauaa odottaa. Mutta mitä tuolta leffalta sitten oikein odotan tai edes kuvittelen? Todella vaikea kysymys. Kuulostaisi jotenkin järkevältä, että tämä ensimmäinen olisi nimeltään vaikka Michael Jacksonin nousu, ja toinen sitten Michael Jacksonin tuho. Ottaen huomioon kaiken mitä Jacksonin elämään kuuluu, tuskin toista näin positiivista leffaa tullaan enää näkemään, eikä se oikein olisi mielestäni edes oikein. Toisaalta, haluanko sitten valkokankaalla nähdä myöskään sitä versiota, jossa keskitytään pelkästään negatiiviseen, tuskin. Joten voisiko tuo toinen osa sittenkin olla jotain siltä väliltä, jäädään odottamaan, mutta tämän jälkeen päivän selvää on se, että sekin kyllä on nähtävä.

Kävin taas muistuttamassa itseäni miksi en käy enää juuri lainkaan Helsingissä leffaa katsomassa, tai ihan vaan ylipäätään keskustassa tekemässä yhtään mitään. Olisi varmasti ihan kiva joskus ihan vaan kävellä keskustassa, käydä rauhassa syömässä ja käydä vaikka selailemassa hieman leffakauppoja, joista kuitenkin kolme merkittävää ovat ihan ydin keskustassa. Yleensä olen jättänyt keskustassa auton aina Kampin parkkihalliin, mutta nyt ajattelin hieman säästää. Auto parkkiin kadun varteen hieman kauemmaksi, kuitenkin suhteellisen lähelle, koska leffaan oli jo kiire. Ja jumalauta taas, neljän tunnin parkki melkein kaksi kymppiä!! Eihän tälläsellä hinnalla kukaan täysjärkinen tule tuomaan rahojaan keskustan yrityksille. Tai no, eipä ole Helsinkiin autot olleet tervetulleita enää pitkään aikaan, joten ehkä liikkeillä riittää sitten asiakkaita ilmankin. Tässä vaiheessa monet laulavat samaa virttä, miksi et tullut sitten bussilla. No, ensinnäkin sekin maksaa, vähintään saman verran. Toiseksi, nytkin ensimmäinen meno Pitäjänmäessä, sen jälkeen sieltä keskustaan, takaisin Pitäjän mäkeen, siitä kehälle jne. Ei se vaan yksikertaisesti ole kauempaa niin vaan että mennään bussilla. Eli tällä valituksella ei ollut mitään tekemistä Finnnkinon tai leffateatterin kanssa, vaan kyse on ihan ulkopuolisista asioista. Leffassa kyllä kävisin mielelläni Helsingissä enemmänkin.

Eli kyllä se fakta on, että Finnkinon Tennispalatsi ja Isense vetää edelleen vertoja jokaiselle parhaalle uudelle salille, vaikka se ei ihan uusi enää olekaan. Sali on ensinnäkin aivan valtavan kokoinen, tosin tällä kertaa kello kymmenen esitys arkipäivänä ei ollut houkutellut paikalle kuin kourallisen muita katsojia. Toki asian kanssa saattaa olla tekemistä myös sillä, että leffana oli jo jonkin aikaa teattereissa pyörinyt Operaatio Ave Maria, jonka kesto siis sellainen hieman vajaa kolme tuntia. Itseänikin kyllä kovasti jännitti selviääko tästä millään ilman vessataukoa, mutta selvittiin. Leffa tosiaan on todella pitkä, ja pitää todeta jo heti tähän kärkeen, että vaikka leffa olikin aika hyvä, niin olisi tästä voinut helposti kyllä hieman kestoa napsia pois. Jossain kohdissa oltiin aika lähellä nukahtamista ja leffa ei vaan oikein millään edennyt mihinkään. Olihan se avaruudessa tapahtunut yllättävä ystävystyminen ihan kiva idea ja hienosti tehty, mutta hieman silti jaarittelua minun makuun. Kivikasa oli kiva, ja ihan mielenkiintoinen, Ryan Gosling myös toimi leffassa oikein mallikkaasti, muuten roolit eivät niin merkittäviksi sitten nousseetkaan.

Leffaa on kehuttu todella paljon omakatselu kesti aika pitkään. Olin kerran jo lähdössä tätä katsomaan, mutta totesinkin juuri ennen lähtöä, että leffa onkin pienessä salissa ja tämä leffa ei vaikuttanut sellaiselta, jonka vuoksi olisin halunnut tuhlata kolme tuntia pienessä salissa. Tämä Helsingin keikka tulikin sitten eteen hieman yllättäen, ja leffa vielä sitäkin yllättävämmin. Eli katsoin vain mitä leffaa olisi menossa ja tämä kun sitten oli sopivasti tarjolla, niin sinnehän sitten suuntasin. Ja kyllä kannatti. Onhan tämä nyt ehdottomasti leffa, joka kannattaa katsoa juuri suurelta ruudulta ja hyvillä äänillä. Leffa oli kuvan pouolesta näyttävä ja äänet ehdottomasti hyvää Atmosta. En tiedä kuinka paljon tätä nyt varsinaisesti odotan kotiin katsottavaksi, mutta varmaan ennemmin tai myöhemmin tämä tulee hyllyyn kyllä hankittua. Ehdottomasti siis katselemisen arvoinen joka tapauksessa.

Matkan toinen tarkoitus oli vierailla Mareksoundilla, jonne minulle oli pedattuna oikein todellinen tilaisuus kun pääsin kaupungissa vierailevaa Ascendon Geoffrey Heinzeliä haastattelemaan videolle. Tämä itse asiassa tuli juuri uloskin, joten kannattaa suunnata ehdottomasti YouTuben puolelle. Tässä linkki videoon! Marekille on siis tullut juuri jokin aikaa sitten Ascendon edustus Suomessa ja ensimmäiset makupalatkin ovat leffahuoneessa tarjolla. Jos nimittäin aikaisemmin sanoin Marekin leffahuoneen bassoa hieman kesyksi, niin ei muuten ole enää. Tarjolla on Ascendon kaksi 28 tuumaista neliönmuotoista uutuutta, joissa potkua riittää isommankin ukkosen demonstroimiseen. Nyt voin hyvällä syyllä sanoa, että parhaat bassot, joita itse olen koskaan kuullut löytyy nyt tuosta huoneesta, on nimittäin aika uskomattoman kova setti. Tuo vierailu sai taas omatkin kalibrointi sormet taas syhyämään ja isyysloman kunniaksi on myös omassa huoneessa kalibrointeja tehty hieman uusiksi. Osa syy tähän toki myös sillä, että Trinnovin Beta testauksen kanssa ollaan taas aktivoiduttu ja uutta päivitystä softaan taitaa taas piakkoin olla kaikille tiedossa. Että sellainen Helsingin reissu taas tällä kertaa, seuraavaa odotellessa.

Jos leffan nimessä on Predator, se lähtökohtaisesti jo kertoo, että nyt ei taida ihan meikäläisen leffa olla kyseessä. Eikä muuten ollut tälläkään kertaa, vaikka toisaalta jotain odotuksia tähän leffaan liittyikin. No, edellinen, eli Pray oli kuitenkin ihan mukiin menevä ja tästä puhuttiin ennakkoon, että kyseessä olisi enemmän ns. ihmisellinen leffa, eikä vaan pelkkiä monstereita. Niin tai näin, niin itse voisin tätä sessiota kutsua lähinnä vajaan kahden tunnin päättömäksi kidutukseksi, jonka aikana sai kuitenkin jonkin verran ääniä testailtua ja viriteltyä. Ja selvennykseksi nyt vielä, että kitujana oli tällä kertaa katsoja, ei niinkään kukaan ruudulla vaikka niinkin olisi voinut olla.

Tämä leffa nyt vaan valitettavasti oli niin mitään sanomaton tekele kuin olla ja voi. Kaipa tässä leffassa jonkinlainen ihan juonikin oli, mutta itselleni se jäi valitettavasti aika kaukaiseksi. En ole koskaan syttynyt tämän tyyppisistä leffoista ylipäätään, mutta tämä oli jotenkin vieläkin kehnompi kuin odotin. En sitten oikein tiedä aiheuttiko tuo Predatorien mongertava puhe vai mikä sitä aiheutti, mutta en vaan jaksanut pysyä leffassa mukana. Jotenkin myös nämä ihmisen ja alienin risteytykset eivät oikein tässä vakuuta, kaikki näyttävät ihan samalta ja kaikki naamanvääntelyt on jotenkin niin geneerisen tylsiä, ettei vaan oikein anna sisältöä. Jos siis luulin tätä jotenkin ihmismäisemmäksi, niin sitä tämä ei nyt kyllä varsinaisesti ollut.

Tässä vaiheessa moni sitten varmaan jo miettii, että miksi ihmeessä sitten tämäkin taas piti katsoa? Varmaan yhtä moni toki tietää siihen vastauksenkin jo valmiiksi, eli kyllähän tämäkin leffa katsottiin ennen kaikkea sen vuoksi, että jos leffasta puhutaan, että se on jopa Tron Aresin tasoa ääniltään, niin silloin se kyllä tarkoittaa, että leffa on nähtävä. Äänien osalta leffa olikin ihan kivaa kuunneltavaa, etenkin surroundien osalta kuultiin paljon aktiivista materiaalia. Trinnovia tuli muutenkin tässä nyt ennen kaikkea testailtua, siellä kun on taas uusia kivoja juttuja tulossa. Aika siistiä kun pääsee ihan lähietäisyydeltä seuramaan, miten maailman paras yrittää ja jatkuvasti pitää etäisyyden muihin toimijoihin, ja voin sanoa, ero tulee kyllä varmasti säilymään jatkossakin. Leffassa oli ihan highlightejakin, nimittäin ainakin heti tulee mieleen yksi kohtaus, jossa jokin miekka tai vastaava pyöri aika kivasti ympäri huonetta. Tämäkin sellainen tehoste, jota on vaikea kuvitella tällä tasolla kuulevansa leffateatterissa, mutta kotona kuulostaa kyllä kivalta.

Loppuun vielä hieman muuta päivitystä, eli mainitsin jokin aikaa sitten päivityksessä uudesta kaukosäätimestä ja siitä, että Panasonicin 4K soitin ei oikein toimi kunnolla, koska siitähän tosiaan puuttuu kokonaan IP control mahdollisuus ja kun laitteet ovat omassa huoneessaan, niin ei Infrapuna vaan millään sinne tietään löydä. Päätin sitten ratkaista asian hankkimalla pienen Marmitek merkkisen Infrapuna repeaterin, jolla kätevästi saa kaiken IR-signaalin siirrettyä pitkänkin matkan päähän. Tähän itse asiassa päätin vielä lisätä pienen jatkojohdon, joten nyt myös Panasonic toimii oikein hyvin. Onhan tämä nyt silti ehkä aavistuksen vielä tilapäinen ratkaisu, nimittäin kyllä se Nano Brainkin siellä vielä kovasti kummittelee mielessä. Tämän hankkimista puoltaisi etenkin sellainen fakta, että tuossa kapulassa tosiaan on pieni viive langattomaan verkkoon yhdistämisessä mikäli kapula on mennyt nukkumaan. Käytettässä Nano Brainia, yhteys on koko ajan aktiivinen ja kaukosäädin ottaa yhteyttä vain Aivoihin. Tämä ehkä poistaa sitten loputkin viiveet, mutta katsotaan koska tälläinen sitten tulee jos on tullakseen.

Päivitys, jota olen viimeiset viikot odottanut, miettinyt, toivonut, ehkä hieman myös pelännyt. Mitä nyt, tuhat tulee täyteen, lopetanko koko homman tähän, jatkanko seuraavaan tuhanteen vai voiko tämän lopettaa vaikka numeroon 1278 jos siltä jonain päivänä tuntuu. Tasaluvut ovat aina jollain tapaa kiehtovia, toisaalta vaarallisia suunnankääntäjiä. Faktat kuitenkin ovat ne, että kyllähän tätä edelleen aika moni lukee, vaikka tasaisena se virta onkin pitkään ollut. Toisaalta taas tuo Youtube on alkanut kiinnostaa jo paljon jopa enemmän, sillä vaan on niin paljon helpompi asioita kertoa, ehkä jopa mielenkiintoisemmin. Niin, sielläkin on jo yli 600 seuraajaa, joka on alle vuoteen ihan kiva määrä etenkin kun se tuntuu edelleen kasvavan jatkuvasti. Mitä jos siirryn kokonaan sinne? Tämän blogin taloudellinen tulos on aina ollut käytännössä tappiollista, jotain alennettuja tuotteita ja ilmaisia arviointikappaleita, eipä paljon muuta. Olisiko se Youtube sitten se kultakaivos, että jonain päivänä voisi vaikka tehdä tätä kokopäiväisenä, no eipä ole penniäkään sieltä tullut. Miten ylipäätään tästä voisi saada tuloja, vai onko se edes tarkoitus? Alumperinhän tarkoitus oli vain jakaa oman harrastuksen iloja jos jotain ne sattuisivat kiinnostamaan. No, mutta nyt ollaan kuitenkin jo siinä tilanteessa, että nimi tunnetaan ja tuhat päivitystä tulee tämän tekstin myötä täyteen, mietitään sitä jatkoa sitten kun siltä tuntuu, eikä nyt, vain sen tonnin takia.

Kiitos kuitenkin kaikille seuraajille, olette tärkeitä. En edelleenkään jaksaisi tätä julkisesti kirjoittaa jos se ei ketään kiinnostaisi. Voisiko kiinnostaa useampaa, varmasti, mutta näinkin on hyvä. Mitään vuosin kertausta en tässä lähde nyt tekemään, vaikka vuosiakin on takana jo kohta seitsemän. Tai juuri sen vuoksi, nehän tarinat löytyy kaikki jo täältä jos jaksat lukea. Sen verran kuitenkin sanon, että ihan hullu idea tuli tuossa mieleen kun tätä saavutusta mietin, että mitä jos tekisinkin tästä elämäni ensimmäisen (oman) liven Youtubessa, aiheena tuhannen päivityksen läpikäyminen? Käytäisi koko paketti läpi yksi kerrallaan, ei toki kaikkeen pidä pitkäksi aikaa pysähtyä, siinä menisi ikä ja terveys, mutta saatteko kiinni? Joo, jotain palkintoakin tähän kohtaan arvottavaksi pitkään koitin saada, ei tullut sitäkään. Oisko sitten liveen, eipä taida sponssia tänäpäivänä löytyä.. Pelkään vaan, että pyöritän siinä sitten liveä pari tuntia kahdelle kuuntelijalle ja siihen se sitten jäisi. No, olisipa sitäkin tullut koitettua. Aikaakin voisi olla, nyt kun ihan isyyslomalla päätin pari viikkoa olla.

Yhdestä asiasta en kuitenkaan ole tämän blogin olemassaolon aikana tinkinyt, ja se on punainen lanka, ”kirjoitan kun katson”. Muutama leffa on vielä odottamassa draftina, mutta muuten jokainen katsottu leffa täältä löytyy. Sivujakin voisi päivitellä taas, ja sitä hieman tuossa tekoälyn kanssa harjoittelinkin. Leffojakin on hyllyssä jo niin paljon, että jollakin tapaa järkevämmin ne tuonne sivuille olisi hyvä saada. Pitkään myös tuli mietittyä, että mikä sitten olisi tämän tuhannen päivityksen arvoinen leffa, jos sille nyt jotain arvoa haluaa laittaa, mutta näin se on aina tullut tehtyä. Se piti olla ehdottomasti Tron Ares, joka sitten ei sopinutkaan aikatauluun, tuli ns liian aikaisin. No, mutta se sitten jäikin drafteihin odottamaan, joten tässä se nyt sitten on. Tuhannes päivitys, ja vuoden audiovisuaalisesti upein leffa, Tron Ares 4K UHD:nä, olkaat hyvät!

Eletään vuotta 2010 kun saapuu valkokankaalle jotain uutta, joka näyttää ihan käsittämättömän hyvältä. Niin, enhän mä sitä siis missään leffassa tuolloin varmastikaan käynyt katsomassa, vaan jostain sain idean hankkia tuon leffa kotiin. Sen jälkeen siitä leffasta tulikin itselle aikamoinen klassikko, demo-levy ja jollain tapaa myös ihan suosikkileffa. Tuo leffahan on siis tietysti nimeltään Tron – Legacy, jonka pitkään kuvittelin olevan ihan oma elokuvansa, tietämättä edes siis sitä, että kyseessä on jatko-osa vuoden 1982 ensimmäiselle Tron leffalle. Sattumaa tai ei, niin kyseessä vielä syntymävuoteni, mutta kaikesta tästä huolimatta, tuo leffa oli vielä näihin päiviin asti kokonaan edes näkemättä, siitä huolimatta siis että jatko-osa aina ollut itselleni tärkeimpiä levyjä hyllyssä. No, sekin tuli tuossa hankittua ja blogista löytyy siitä jo juttua riittämiin, eli ei mennä nyt siihen enempää vaan suunnataan katseet tähän juuri ilmestyneeseen kolmanteen Tron elokuvaan, Arekseen.

Monen mielestä tätä leffaa ei olisi koskaan edes tarvinnut tehdä, monen mielestä kyseessä taas todella odotettu leffa, jälkimmäiseen kuulun itsekin. Rehellisesti sanottuna, en muista koska olisin yksittäistä leffaa näin paljon odottanut, mutta Tron Aresta olen todellakin odottanut, ja vielä niin, että ihan tarkoituksella jätin leffan teatterissa katsomatta ja odotin rauhassa sen saapumista levylle. Tai no rauhassa ja rauhassa, onhan tätä hankintaa kipuiltu jo pitkään, mutta aika samantien se postista sitten tuli kun se vain oli saatavilla. Tällä kertaa tietysti Steelbook versio ja toimittajana CDON. Nyt sekin kuitenkin löytyy ja erittäin hyvä niin.

Leffastahan on tullut tämän teatterilevityksen jälkeen hyvin ristiriitaisia analyysejä, osa on tykännyt kovasti, osa taas teilannut koko leffan. Ja ymmärrän hyvin molempia puolia. Se mistä leffaa on kuitenkin avoimesti joka paikassa kehuttu on sen näyttävyys ja äänet. Niin, juurikin ne asiat jotka itselleni tässä harrastuksessa ovat aina olleet se asia numero yksi. Ei siis ihme, että tälläiset leffat itselleni uppoavat ja kun ottaa huomioon mitä Tron on edustanut jo vuonna 1982 ja 2010, niin olihan se päivän selvää, että nykyisellä tekniikalla ja tietämyksellä tästä on mahdollisuus tehdä jotain aivan ainutlaatuista. Ja kyllä se nyt vaan niin on, että parempaa levyä saat maailmasta pitkään etsiä, jos meinaat tämän levyn tarjoaman audio-visuaalisen elämyksen lyödä laudalta. Perusasiat ovat toki kunnossa, 9.1.6 ääniraita ja paljon liikkuvaa Objetia, mutta kaikki muukin tässä on erittäin hyvin kohdillaan. Ainoa mikä leffasta äänien osalta ehkä puuttuu on sellaiset wow-hetken tuovat uudet ideat, kuten vaikka viimeisimmässä bondissa kirkonkellot tai missähän leffassa olivat ne tuulilasin pyyhkijät, oiskohan ollut Mission Impossiblessa. Kaikki muu tästä varmasti löytyy, hyvin pannatut siirtymät, objection luoma ulottuvuus ja avaruus, puhe on viimeisen päälle ja kyllä, tässä oikeasti kaikki kaiuttimet osallistuvat äänimaailman luontiin. Sinälläähän tässä on vain kirjaimellisesti taivas rajana kun liikutaan keksityssä todellisuudessa, mutta upea on kyllä kokonaisuus kaiken kaikkiaan. Niin, eikä muuten todellakaan puutu myöskään dynamiikkaa ja bassoja, on tämä vaan aika moinen äänten näytös.

Ja kuva. Jos joku ei ole koskaan katsonut Tron leffoja, niin ainakin Legacystä tutut punaiset värit varmasti ainakin ovat kaikille jossain määrin tuttuja. Eikä varmasti ole kenellekään pieninkään yllätys, että myös tässä leffassa se punainen väri on se, joka löytyy ihan jokaisesta julisteesta, videosta ja toki itse leffakin on hyvin punainen. Se vuoksi tietysti omakin huone piti leffan ympärillä verhoilla punaiseen väriin, niitä pieniä huoneeseen liittyviä yksityiskohtia, joilla on vaan kiva leikkiä, vaikka mitään muuta merkitystä asialla ei olekaan. Kuten jo tuossa mainitsin, kun leffa elää pääosin mielikuvistumaailmassa, niin mahdolillisuuksien rajat ovat aika korkealla. Tron Areksessa näitä rajota todellakin etsitään, enkä kyllä voi missään hetkessä sanoa, että jossain asiassa olisi menty jollain tapaa yli, tämä nyt vaan on todella tyylikäs leffa myös kuvan puolesta. Kuva on jäätävän hyvää laatua, kirkasta väriä tuodaan ruudulla lähes häikaistymiseen asti ja tämän leffan katsottuna ainakin tietää missä oman huoneen rajat menee. Eikä se punainen väri todellakaan ole ainoa asia tässä leffassa, kaikki on tehty suurella ajatuksella, eikä mikään tässä leffassa ylitä sitä ajatusta, että nyt tehdään jotain todella näyttävää, oli kohtaus sitten missä todellisuudessa tahansa.

Sitten vääräleuat astuu esiin ja huutaa että no mutta leffahan oli leffana ihan paskaa!! Johon itse kyllä vastaan, että ei muuten ollut. Ares yllätti ainakin itseni olemalla ihan leffanakin yllättävän hyvä ja voin jopa väittää ihan aidosti tykänneeni. Leffa nitoutuu jossain määrin kahteen ensimmäiseen, vaikka alkuun olikin pitkään hieman sellainen fiilis, että eihän tämä ole mikään Tron-elokuva. No, mitä pidemmälle leffa etenee, niin sitä enemmän sitä sitten sidotaan historiaan ja ihan hyvin se siihen sitten lopulta nivoutuu. Leffassa on kohtuullinen juoni, tälläiseen leffaan jota vaikka marvelehin ja muihin voidaan hyvin verrrata, oikein hyväkin juoni. Eikä toki nyt itsellänikään ollut sen juonen suhteen ihan hirveän korkealla odotukset, mutta ihan ehdottomasti ylitti ne joka tapauksessa. Se että kannattaako tätä nyt sitten jonkun muun hyllyynsä hankkia riippuu varmasti paljon siitä mitä haluaa, mutta ainakin paremmilla laitteilla parempaa demo-levyä saat etsiä. Omaan hyllyyn ei ollut mitään epäselvää, tällä oli paikka varattuna isoilla kirjaimilla.

Varmasti loppuvuoden 2025 hehkutetuin ja toisaalta myös odotetuin elokuva monelle kotiin vuonna 2026 on olut leffa nimeltä One Battle After Another. Tämä lähes kolme tuntia kestävä ja kovia nimiä kuten Leonardo DiCaprio, Sean Penn ja Teyana Taylor sisältävä leffa on puhuttanut paljon, eikä suotta, nimittäin onhan tälle jo ehditty Oscar-ehdokkuuksiakin tulla toiseksi eniten vuoden 2026 Oscareissa. Leffa on alusta loppuun hyvin mielenkiintoinen, enkä toisaalta kyllä taas hetkeen muista leffaa joka kolmen tunnin ajan olisi juonellisesti kehittynyt ja mennyt eteenpäin näin paljon. Leffan juonta sen kummemmin paljastamatta, kuulosti se itselleni alkuun hyvinkin tavanomaiselta, jossa tehdään jotain pahaa, kadotaan maan-alle ja sen jälkeen piileskellään vuosia, kunnes joku aloittaa takaa-ajon uudelleen. Kuulostaa helpolta ja simppeliltä, mutta sitä tämän leffan juoni ei todellakaan ole, vaan erityisen hyvin kirjoitettua viihdettä, joka todellakin kuljettaa katsojan koko tapahtuman läpi, ikäänkuin eläisi leffan tapahtumissa mukana.

Näyttelijäsuorituksesta jopa neljä on päässyt Oscareiden ehdokaslistalle, eikä suotta. DiCaprio vetää tässä heittämällä yhden parhaista roolisuorituksista, joita itse olen häneltä nähnyt. Sean Penn ei varmasti jää yhtään sen heikommaksi, ja vaikka Penniltä huippuleffoja on tullut paljon ennenkin nähtyä, niin kyllä hänkin tällä parkkeeraa sinne kärjen tuntumaan. Myös Benicio del Toro on roolissaan enemmän kuin vakuuttava, ja hoitaa kyllä ikäänkuin DiCparion oikeana kätenä pelastussuunnitelmaa varman vauhdikkaasti. Teayna Taylor ei itselleni ole vielä niin kovin tuttu, mutta olihan hän mukana myös juuri katsomassani The Rip leffassa, mutta tässä hän kyllä vielä leffaa hienosti, vaikka rooli etenkin alussa on aivan äärimmäisen ärsyttävä etenkin puhetyylinsä puolesta. Jotenkin kuitenkin tuokin rooli kasvaa paljon leffan kuluessa ja hänestä kasvaa oikein miellyttävä hahmo lopulta, jos sellaisen nyt tästä leffasta haluaa saada.

Niin, onhan tämä teemaltaan ja ulos anniltaan jotenkin todella surullista katseltavaa. Ei tässä leffassa nyt ihan hirveästi mitään positiivista tapahdu, vaan aika synkissä vesissä uidaan alusta loppuun, oli kyse sitten yhteiskunnasta, parisuhteista tai ihmissuhteista ylipäätään. Ja vaikka leffa onkin aiheeltaan hyvin surullinen, niin ei leffasta silti tule millään tapaa ainakaan itselleni ahdistunut olo tai muutenkin negatiivisia fiiliksiä, vaan enemmän tästä jäi vain fiilis, että pistäisköhän vielä katsoa uudelleenkin. Ja miksikäs ei, olihan tämä tosi hyvä leffa ja varmasti jäi vielä paljon ajateltavaa uudelleenkin katselulle, ei tämä mitään ihan kovin kevyttä viihdettä nimittäin kyllä ole. Kaiken kaikkiaan kuintenkin loistava kerronta ja tarina.

Ääniä tässä leffassa ei juurikaan tarvita, mutta jotain ehkä hieman tarantiinomaista tähän on Paul Thomas Andersson kuitenkin on äänien osalta tuonut. Leffan score on siis aika mielenkiintoinen, ja vaikka tässä ei muuten äänillä mitenkään iso merkitystä ole, niin musiikilla ja musiikin rytmityksellä on aika paljonkin tekemistä leffan kanssa. Scorea voisi kutsu sanalla jännä ja yllättävä, hieman kuin leffa itsessäänkin. Joo, olihan tämäkin hieno 9.1.6 raita, mutta esimerkiksi hyvinkin staattinen miksaus eikä esim dynamiikkaa juurikaan tarvittu tai kaivattu. Puhe on toki hyvää ja selkeää, mutta muuten aika draamatyyppinen toteutus. Samaa voi sanoa kuvasta, kuvanlaatu ei ollut tarkkaa digitaalista 4K:ta, vaan enemmänkin hyvin tummaan ja rakeista ”vanhaa fiilistä” täynnä. Näyttävä elokuva varmasti omalla tavallaan, mutta ei mitään kuvan ja äänen juhlaa missään tapauksessa. Suosittelen ehdottomasti kuitenkin katsomaan ja hankkimaan itselle hyllyyn, tässä on ainesta ihan klassikkoelokuvaksi.

Tää leffa herätti heti kärkeen aika jänniä fiiliksiä. Jotenkin ollut sellainen fiilis, että Anaconda on loistava leffa ja sellainen leffa joka on jäänyt aikanaan hyvinkin mieleen. Oon huomannut, että tuosta vanhasta leffasta on tullut myös restauroitu 4K versio, mutta todella positiivinen yllätys oli kun sain arviointikappaleen vuoden 2025 Anacondasta. Tää oli pitkään sellaisena b-listan hankinta omissa listoissa, mutta sitä ei kuitenkaan koskaan tullut hankittua. Fiilis oli jotakuinkin sellainen, että tämän pitää olla hyvä ja ennen kaikkea äänien pitää olla hyvät, mutta silti se oli toistaiseksi jäänyt hankkimatta.

No mutta suuri yllätys tuli sitten välittömästi leffan alettua, tällä nimittäin ei ollut mitään tekemistä sen kuvitelman kanssa mikä itselläni oli mielessä. Jotenkin omassa päässä ajatus oli että kyseessä olisi jonkin sortin hyvinkin vakavahenkinen elokuva, jossa seikkaillaan viidakossa kun valtava kuristajakäärme alkaa seurata ja tappaa ihmisiä huomaamatta. Kyseessä kuitenkin olikin komedia, josta tosin olisi voinut saada vinkkiä jo siinä vaiheessa, jos olisi tarkemmin katsonut kuka tätä leffaa tähdittää. Eihän Jack Black kai ihan hirveästi muutakaan leffaa ole tehnyt kuin komediaa, joten sikäli hyvin odotettavaa. No, Jack Black ei muutenkaan ole koskaan oma suosikki missään leffassa ollut, joten ei kai tuli yllätyksenä, että ei ollut tässäkään. Ihan kiva rooli, mutta ei kuitenkaan kovinkaan vakuuttava. Paljon parempaakin leffassa oli, nimittäin naisia kaksin kappalein eli Daniela Melchior ja Thandive Newton olivat oikein hyviä ja selkeästi leffan parasta antia. Selton Mello teki myös ihan mukiin menevän roolin, vaikka aika lyhyeksi jäikin. Ainiin ja olihan tässä myös Ice Cube mukana, joka aivan yhtä suurena yllätyksenä oli että ollut mukana myös ensimmäisessä.

Muuten leffa oli jälleen nyt aika paljon jopa trendiksi nousevaa teemaa, eli leffaa leffan tekemisestä. Tämä jopa tässä jossain määrin aika mielenkiintoinen näkökulma, kun ollaan tavallaan tekemässä uusintaversiota siitä mitä ollaan tekemässä, joka aika hauskasti esim. itselleni avaa sitä ensimmäistä ja kertoo hyvin itselleni, ettei muuten ollut mitään aavistustakaan mistä ensimmäisessä oli kyse. Kai tästä nyt voi jonkinlaista kunnianosoitustakin tuota kohtaan nostaa, ainakin jotenkin sellainen fiilis tästä itselleni tänään jäi. Juoni siis sinällään on ainakin mielenkiintoinen ja loppua kohden alkaa jopa tuntua siltä, että tämä kääntyy juonen osalta hyvinkin plussan puolelle. Tämä oli itse asiassa jopa aika kivakin sellainen reilu puolitoista tuntia, siitäkin huolimatta että taas parhammat vitsit koitettiin tehdä pissa-kakka-akselilla, joka itseäni ei naurattanut niinkään paljon kuin muutama muu ihan hauska kohtaus.

Äänien puolesta leffa oli hyvä. Ei ehkä ihan parasta mitä viimeaikoina on tullut nähtyä, mutta ei missään tapauksessa myöskään mikään pettymys. En ole aivan varma montako kanavaa tässä leffassa on todellisuudessa käytössä, mutta pääasiassa ainakin mennään 7.1.4:llä. Saattaa olla, että muutkin kanavat siellä silloin tällöin ovat, mutta eivät ainakaan jatkuvassa käytössä. Objektejakin liikkuu kivasti ja on tässä myös ihan oikeita highlight kohtiakin. Niin, ja se mikä tässä nyt on aivan parasta, niin bassojen osalta kyllä käydään todella alhaalla ja todella kovaa. Se itse asiassa on se, mikä tästä leffasta tekee erityisen kivaa kuunneltavaa, ja jotain mitä jatkuvasti odottaa saavansa lisää. Maisemat ovat ihan kivoja, ei tämä nyt mikään digitaalisen kuvan revoluutio ole, mutta ehdottomasti hyvää kuvanlaatuakin on kyllä tarjolla. Onhan tässä myös hieman räjähdystä sun muuta, mikä toki näyttää kivalta isolla ruudulla myös. Eli kaikin puolin erittäin tasapainen kokonaisuus, joka kyllä yllätti sen suhteen, millä fiiliksillä leffan päätti. Sanoisin vaan tylsästi, jatkoon.