Tässä sitten onkin astetta mielenkiintoisempi leffa vuodelta 2025. Long Walk leffasta on puhuttu todella paljon ja leffaa on kehuttu monessa käänteessä. Ihan Oscareille asti leffa ei kuitenkaan päässyt, tai edes ehdokkaaksi, mikä kaikkeen hypeen suhteutettuna ehkä hieman yllätys. Toisaalta, hypenhän saa aikaiseksi monella tavalla ja tässä yhteydessä varmasti myös markkinointi on ollut onnistunutta. No, mutta onhan tästä yleisökin tykännyt, nimittäin esimerkiksi Rotten Tomaatit on luokkaa lähes 90% ja IMDb raitingkin 6.7. Mutta mistä ihmeessä tässä leffassa sitten oikein on kysymys?
Eli kyseessähän on siis Stephen Kingin kirjaan perustuva elokuva, jossa pelin henki on hyvin yksinkertainen. Kävele tai kuole. Parisen kymmentä osallistujaa osallistuu marssille, jonka tarkoitus jää itselle hieman avoimeksi. Joo, on varmaan kunnia kuolla jonkun asia puolesta, mutta tässä tapauksessa se kunnia tuntuu kohdistuvan vain upseeriin jota kukaan ei lopulta kuitenkaan taida kunnioittaa. Jokainen tietää, että vain yksi voi marssista selvitä, joten kuolema vaanii joka kulmassa. Toisaalta marssin voittajalle on tarjoilla myös palkinto, mutta onko tälläisessä kisassa sitten oikeasti palkinnolla mitään merkitystä. Siitähän tässä leffassa sitten lopulta otetaan selvää.
Olen joskus ennenkin maininnut, että hyvä leffa ei lopulta tarvitse aina paljoa. Tässäkin leffassa tasan tarkkaan kävellään suoraa tietä pitkin koko leffan ajan, eikä leffassa paljon muuta sitten tapahdu. Eli kaikki kaikessa on ihmissuhteet, keskenäiset jännitteet ja ennen kaikkea mikä on elämän arvo kenellekin. Leffa on intensiivinen, ja etenkin kun alkuun en tiennyt mistä leffassa oikein on kyse, niin kyllähän se ensimmäisen tyypin kuolema iski aika kovaa vasten kasvoja. Itselläni ei siis ollut juurikaan tietoa etukäteen mistä tässä leffassa on kyse, mutta kyllähän se sitten aika nopeasti siitä selvisi. Leffassa oli myös hyvin mielenkiintoista miten näiden hahmojen rooleja rakennettiin pitkin tuota pitkää matkaa, tämäkään ei ole mitenkään itsestään selvää nykypäivän leffoissa joissa enemmänkin tärkeää on kiire ja nopeat käänteet, sen sijaan että rooleille annettaisiin aikaa kehittyä rauhassa. Cooper Hoffman ja David Johnsson johtavat marssia tyylikkäästi, tosin loppuratkaisua ei varmasti monikaan osaa odottaa. Aika pienestä on tässä lopulta kuitenkin kasattu aika massiivinen leffa.
Se mikä tästä kuitenkin teki taas erityisen mielenkiintoisen oli äänet. Kun leffa alkoi, en voinut jotenkin mitenkään ymmärtää, että miten tälläisestä leffasta voidaan edes puhua äänien osalta. Miten ihmeessä äänillä voi olla mitään tekemistä sellaisen leffan kanssa, jossa vain kävellään suoraa tietä eteenpäin. Mutta kyllä voi. Leffan äänimaailma oli hienosti rakennettu ja siihen oli taas todellakin panostettu. On käsittämätöntä, miten joihinkin jopa uusiin leffoihin joissa äänillä olisi oikeasti todella paljon merkitystä ei viitsitä tai haluta panostaa lainkaan, kun taas tässä on malli esimerkki siitä, kuinka upeasti esimerkiksi objekteja voidaan käyttää hyväksi ihan vaan rauhallisessa ja ns hiljaisessakin leffassa. Tämän leffan Atmos on jotain ihan käsittämättömän hienoa, ilman mitään ihmeellisiä pommeja ja erikoistehosteita. Elämää, yksinkertaisesti elämää, luontoa, ympäristöä ja puhetta kuvailtuna niin kuin se todellisuudessa tapahtuu. Ei halvalla, ei oikaistuna vaan tarkoituksen mukaisesti. Ei siis todellakaan ole turhaan tämän leffan ääniä joka paikassa kehuttu. Eikä muuten ole leffa muutenkaan jättänyt vastaamatta kaikkeen siihen hypeen mitä leffan ympärillä pyörii, loistava kokonaisuus!
leffafriikki.com 