Tänään oli vaihteeksi taas sitä parasta seuraa leffahuoneessa mukana ja sen vuoksi pyhitettiin ilta suomalaiselle Ailo – PIenen poron suuri seikkailu-leffalle. Leffa on käsittääkseni jollain tavalla samaa sarjaa Tunturin tarinan, Metsän tarinan ja Järven tarinan kanssa, ja mikä kaikista säälittävintä, nämä kaikki kolme itsellä vielä katsomatta. No, jostain pitää aloittaa, ja tämä leffa tänään taas muistutti hyvin siitä, kuinka valtavan kaunis tämä meidän Suomi on, ja ennen kaikkea sen pohjoiset osat. Rakastan lappia yli kaiken, ja sinne on taas ensi talvena pakko päästä. En ole koskaan ollut tyyppi joka ei kotimaata arvostaisi, toki kuulun siihen stereotyyppisen porukkaan joka on jonkin aikaa elämästään asunut ulkomailla, mutta sekään ei varsinaisesti ole syy, olen aina tykännyt Suomesta ja sen luonnosta ennen kaikkea.
Tässä leffassa keskitytään nuoren poron selviytymiseen raaoista lapin oloista kaikkine uhkineen, mutta kyllä leffa silti on aika kokonaisvaltainen läpileikkaus koko lapin elämään ja sen eläinkuntaan. Leffa sisältää aivan uskomattomia kohtaamisia eläinten kanssa, ja voi vain kuvitella minkälainen työ tälläisen materiaalin aikaan saamiseksi on tehty. Unohtamatta tietysti sitä, että tuurilla on myös asiassa aivan valtava merkitys, sillä näille näyttelijöille ei kerrota mitä milloinkin pitää tehdä. Kyllä luonto ja sen eläimet vaan ovat ihmeellisiä.
Leffa oli mukava katsoa lasten kanssa, ja lapset olivat todella innoissaan koko leffan ajan. Leffassa sai nauraa, sai hymyillä ja sai ihmetellä huuli pyöreänä. Leffassa oli myös lapsille paljon opettavaista asiaa, mutta toisaalta kyllähän lapsille tälläiset eläin leffat aina yleensä uppoaa. Leffailta oli siis erittäin mukava ja suosittelen ehdottomasti kaikille tämänkin mestariteoksen katsomista. Jokainen joka tämän on valkokankaalle tuonut ansaitsee sen!
Leffafriikki 