Kirjoittelinkin tästä aiheesta juuri jonkin aikaa sitten kun tuli katsottua samaan aiheeseen liittyvä dokkari Netflixistä. Bohemian Rhapsody tuli itse asiassa juuri tuon dokumentin innoittamana ostettua, vaikka sen olen aikaisemminkin kerran nähnyt. Totesin tosin jo tuolloin, että siitä on jo jonkin verran aikaa, sillä tämän blogin aikana sitä en ole katsonut. En ollut muistellut tätä leffaa kovin suurella lämmöllä ja siksi se on jäänytkin itselle hankkimatta, mitä siis oli odotettavissa, no erittäin hyvää musiikkia ainakin.
Mistä Bohemian Rhapsodyssä sitten on oikein kysymys. Joo, kyseessä on tarina yhtyeestä nimeltä Queen, mutta todellisuudessa tämä kyllä tuntuu silti enemmänkin tarinalta henkilöstä nimeltä Freddie Mercury. Toki monelle Queen ja Freddie Mercury ovat yksi ja sama asia, mutta siitäkin huolimatta tämän elokuvan tarina kerrottiin hyvin paljon Freddie Mercuryn silmien läpi ainakin näin katsojan näkökulmasta. Sitä en tiedä, että oliko tämä nyt varsinaisesti Mercuryn-väristen lasien läpi katsottu, mutta kuitenkin.
Puhuin aikaisemmin blogissa siitä, että en oikein innostunut leffasta ekalla kerralla ja pakko sanoa hieman samaa myös tämän kerran jälkeen. Musiikki on aivan loistavaa, mutta muuten tarina jotenkin ei vakuuta. On paljon hyviä kohtia, mutta homouden nostaminen leffassa upean bändin yläpuolelle ei mielestäni toimi. Toki se on iso osa todellista tarinaa ja Freddie Mercuryä, mutta ehkä ajan hengen mukaisesti tässä leffassa hieman liikaa korostuneena. Tuntuu ikäänkuin joku haluaisi tämän leffan kautta kertoa, että homous on ok, vaikka se ei millään tavalla muuta sitä yhtään hyväksyttävämmäksi tuossa aikakaudessa ihmiskunnan historiaa. Tuona aikana Mercuryn homous oli tabu, ja sellaisena se pysyy, historiaa kun on mahdotonta muuttaa jälkikäteen.
Tämän vuoksi tykkäsin enemmän tuosta dokumentistä. Siinä puhuttiin ja kerrattiin tapahtumia enemmän koko bändin silmin, ei vain nostaen yhtä henkilöä esiin, vaikka kunniaa siinäkin Freddie Mercurylle varmasti tehtiin riittävästi. Täytyy myös rehellisesti sanoa, että Adam Lambert kuulostaa paljon paljon paremmalta Mercurynä kuin Marc Martel, joka laulut laulaa tässä leffassa. Lambert kuulostaa itse asiassa jopa niin hyvältä, että tuon konsertin voisi vielä joskus käydä katsomassa jos se tänne päin siunaantuu.
Mitä tästä sitten jää käteen, no aikakin levy, joka varmasti vielä löytää skriinille joskus uudelleenkin. Leffan lopussa oleva Live Aid konsertti on jotain minkä olisi toivonut itse joskus kokeneen, mutta näin leffankin muodossa meno on todella vakuuttavaa. Leffasta toki olisi voinut nähdä myös tuon keikan jälkeisiä tapahtumia, mutta ne rajattiin tällä kertaa pois. Kyynel joka tapauksessa tuli lopussa silmään ja tulee varmasti jatkossakin, RIP Freddie Mercury, Legendat elää ikuisesti!
Leffafriikki 