Melkein jo toinenkin kausi Formula ykköstä katsottu, mutta välissä piti katsoa taas yksi leffakin. Leffaa etsin tällä kertaa Netflixistä ja sieltä valikoitui katsottavaksi Proud Mary niminen toimintapätkä. Vuodelta 2018 olevan leffan pituus oli vain puolitoista tuntia, joka sinällään tarinan kertomiseen oli ehkä ihan riittävästi, mutta toisaalta, jotenkin leffasta tuli jotenkin kiireinen tai hätiköity fiilis. Rumasti sanottuna leffa oli vähän juosten kustu. Leffan juoni oli varsin hyvä ja vaihteeksi taas jotain hieman erilaista. En tiedä oliko sitten Maryn jatkuva kiire vai loputon itseluottamus, mutta jotenkin tästä leffasta tuli halpaversio John Wickistä mieleen.
En myöskään ollut kovinkaan tyytyväinen leffan näyttelijöihin tai laatuun ihan yleisesti. Leffa vaikutti Hollywoodin Blockbusterilta laitettuna halpoihin kuoriin ja nopeasti postiin. Pitää sanoa, että leffa todellakin jätti paljon hampaankoloon ja olisin todellakin halunnut nähdä tämän elokuvan paremmin tehtynä.
Leffassa ehkä parasta tällä kertaa oli äänet, jotka olivat vähintäänkin ok. Se mistä nautin enemmän kuin koskaan leffa huoneessa oli näiden sivukanavien vaikutus koko huoneen äänenlaatuun. Huone tuntui äärettömän tasapainoiselta ja miellyttävältä. Edes ääniä ei tarvinnut tänään nostaa älyttömän kovalle, mutta siistäkin huolimatta huoneesta sai paljon hyvää irti. Odotan jo malttamattomana, että tuo tilaamani Jack Reacherin toinen osa napsahtaisi postilaatikkoon, se jos mikä on sitten todellinen testi huoneelle. Toisaalta, myös Doctor Sleep leffaa on kehuttu äänien kannalta todella paljon, tekisi vaan mieli katsoa Hohto ennen tähän elokuvaan menemistä, mutta toistaiseksi hinta Itunesissa ei miellytä, ja jostain syystä Netflixistä tuota ei löydy. Jään siis odottelemaan.
Leffafriikki 