Once Upon a Time in Hollywood kuuluu ehkäpä siihen kategoriaan leffoja, jotka on pakko katsoa jos aikoo itseään leffafriikiksi kutsua, mutta tietää jo valmiiksi, että leffa ei varmaankaan itseäni kovinkaan paljon kiinnosta. Ja näin siis kävi, eli olihan tuo leffa pakko katsoa, vaikka voin rehellisesti sanoa, että Quentin Tarantinon tuotanto ei ole siinä omassa suosikkilistassani kovinkaan korkealla. Voidaan jopa sanoa, että on toimintaleffoja, on komedioita, ja sitten on Tarantinoja. Hyvin omalaatuisia ja erilaisia. Tarantino on kuin Kaurismäet Suomessa, varmasti hyviä leffoja, mutta aivan oma kädenjälki.
Nukahdin. Melkein kolme tuntia kohtuullisen tasapaksua menoa, ja jossain ennen puoliväliä sitten nukahdin. Joo leffassa oli varmasti juoni ja uskon, että tälle elokuvalle on aivan varmasti yleisönsä, mutta itselleni se oli jotenkin hieman tylsä ja puuduttava. Näyttelijäkaarti oli hyvää, mutta sekään ei minun mieltäni saanut riittävästi nousemaan.
Se mikä leffassa tosin oli varsin hyvää, oli surroundien käyttö. Leffassa oli erittäin hyvät äänet, siitäkin huolimatta, että leffa nyt ei varsinaisesti ollut mikään hyviin ääniin perustuva tuotos. Tarkoitan tällä siis räjähdyksiä, myrskyjä ja muuta tehostetavaraa. Ääni siitä huolimatta liikkui leffassa erittäin hienosti ja sisälsi paljon hienoja kohtauksia äänien puolesta.
Nyt se on kuitenkin nähty ja ihan hyvä niin. Jännää, että vaikka en voi sanoa tykkääväni kovinkaan paljon Tarantinon leffoista niin jostain syystä ne tulee silti aina kertaalleen katsottua. Jotain, joka niissä aina silti vetää puoleensa on.
Blogissa muuten tehtiin eilen jälleen uusi lukijaennnätys, teitä on siellä jo lukemassa aikamoinen joukko päivittäin, kiitos siitä, ei tarvitse aivan itselleni tätä kirjoittaa!:)
Leffafriikki 