Calibre

Aina välillä vastaan tulee elokuvia, jotka ovat vaivaannuttavia, lohduttomia, leffoja, jotka vaan yksinkertaisesti tuntuu pahalta. Ne eivät niinkään itketä, ne eivät suututa, ne vaan saavat aikaan tunteen, jota on vaikea kuvailla. Leffan aikana tekisi mieli lopettaa koko leffa, mutta toisaalta se on pakko katsoa silti loppuun. Olisiko oikea sana ehkä turhauttavaa? Voimaton olo pahan olon edessä. Siitä Calibressa oli kysymys.

Leffa alkaa iloisissa merkeissä kun kaksi pitkä-aikaista kaverusta ovat lähdössä metsästysretkelle. Kaveruksilla selkästi on historiansa, mutta yhdessä he kuitenkin tuntuvat tulevan hyvin toimeen. Toisella kaveruksista on juuri syntymässä lapsi, vaimo jää kotiin odottamaan miestään kotiin. Lopulta miehet pääsevätkin metsälle asti, ja löytävät myös saaliin, nuoren peuran tyhjässä metsässä, jossa ketään ei varmasti ole lähimaillakaan. Peura on kiikarissa, täydellinen osuma keskelle päätä, ja pum! Peura nostaa päätään, ja suoraan peuran takana nuori lapsi saa osuman suoraan otsaan. Tätä ei voinut nähdä tapahtuman, ja vielä vähemmän tappavan luodin ampuja pystyi tätä ennakoimaan. Poika ei tietenkään ollut metsässä yksin, ja siitä alkaa tapahtumaketju, jota ei kukaan toivonut koskaan tapahtuman. Tekisi mieli kirjoittaa koko elokuvan juoni tähän, mutta jätän jotain teillekin.

Elokuva oli loistelias, ja kuten jo yritin kuvailla, todella koskettava. Eihän tälläistä toivoisi ikinä kenellekään, mutta elämää vaan ei voi aina käsikirjoittaa. Todella todella julmia tekoja, joita nämä kaverukset eivät varmasti olisi ikinä kenellekään tehneet, mutta mitä tapahtuu, kun jotain todella yllättävää tapahtuu ja ihminen menee shokkiin. Ihminen ei varmasti tällaisessa tilanteessa osaa aina toimia oikein, tai ylipäätään toimia. Se tästä elokuvasta tekee niin ikävän, että todella julmia tekoja tapahtuu, mutta kaiken aikaa katsoja on vähän kuin tekijän puolella, ei näin vain pitänyt näille käydä. Oikein pitäisi tehdä, mutta mitä kun se on jo myöhäistä? Miten tehdyn voi saada tekemättömäksi? Onko täystä tietä pois ja vaikka olisi, onko sekään tie oikea?

Elokuvassa on myös toinen puoli, eli kylä ja suku, joka joutuu tämän kammottavan kohtalon kokemaan. Jälleen herää kysymys, mikä on oikea tapa toimia? Onko tällaisessa tilanteessa mahdollisuus toimia oikein ja jos niin mikä se tapa on? Aika monessa elokuvassa tekijät olisi tapettu jo metsään, mutta jokin tässä leffassa vaan oli eri lailla. Loppuratkaisu oli yllättävä, ja todellakin jättää katsojan aika tiukkaan paikkaan. Elokuvan aivan lopussa luulin elokuvan jo loppuvan kun nuoripari ajaa autolla tyhjyyteen, mutta leffa vielä jatkuu, todella synkkään, mutta niin kauniiseen kohtaukseen, jossa ensimmäisen, vahingon aiheuttaneen laukauksen ampunut nuori mies lapsi sylissään katsoo tyhjyyteen. Oliko hänellä oikeus olla siinä, on varmasti kysymys joka mielessä juuri tuolla hetkellä pyörii. Elämä on hauras, oikeus on suhteellista, ja tulevaisuuttaan ei voi koskaan ennustaa. Hieno elokuva!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s