Tänään se sitten pitkän odotuksen jälkeen tapahtui, eli paluu Itiksen IMAX teatteriin ensimmäisen kerran sitten Maija Poppasen. Tällä kertaa elokuvana hieman visuaalisesti suuremmat oletusarvot antanut Spiderman – Far from home. Odotukset aika korkealla sekä itse elokuvan, että tietysti IMAXIN vuoksi. Valitettavasti pitää tälläkin kertaa todeta, että IMAX-kokemuksena ei ollut kovinkaan häikäisevä. Skriini on iso ja näyttävä, mutta ajoittain tuntuu, että se on jopa liian iso ja rasittaa silmiä. En saa itse sellaista kokemusta mitä luvataan ”elokuvan sisällä olemisesta”. Sitten se seuraava asia, äänet. En tiedä onko tämä nyt vain omaa kuvitelmaani, mutta en tämänkään kokeilun jälkeen ole vakuuttunut. Usein kun puhutaan herzeistä, puhutaan että ihminen ei kuule alle 20hz ääniä, mutta tuntuu. Mielestäni tämä leffateatteri ei kouraise vatsanpohjasta. En tiedä miksi, mutta elokuvateatterin bassojen taso ei vakuuta. Joo tietysti elokuvassa on myös paljon hienoja kohtia, yksi hienoimmista elokuvakokemuksista tuli kohdassa, jossa kuviteltu hologrammimaailma vähän niin kuin esiteltiin. Immersive äänet olivat todella upeat, ja siinä vaiheessa todella tuntui, että itse istui äänien sisällä. Todella vakuuttava kohtaus, korostui vielä puheella, joka tuli syvältä ja auktoriteelillä. Miksi koko leffa ei voinut kuulostaa samalta? Huomasin myös, että elokuvan puolen välin jälkeen aloin tykkäämään äänistä enemmän. En tiedä miksi, ehkäpä itse elokuva vaan antoi enemmän syytä.
Miksi sitten olen niin negatiivinen IMAXIA kohtaan, johtuu siitä, että mielestäni Tennispalatsin Scape (nykyään jotain muuta), on mielestäni aivan eri tasolla. Siitä on hetki aikaa kun siellä olen viimeksi käynyt, mutta omat fiilikset tällä hetkellä on se, että pitäisi päästä todella nopeasti, jotta kokemusta voisi oikeasti verrata. Pelkästään Scape salin atmos-demo Glass-Blast oli aikanaan niin vakuuttava, että se on jäänyt pysyvästi mieleen. Valitettavasti edes IMAX demo alussa ei miellyttänyt juurikaan. Odotin kaiken aikaa milloin räjähtää, ei räjähtänyt, tajunta nimittäin. Pettymys.
Elokuva itsessään oli aika hyvä. Erittäin mielenkiintoista teknikkaa (elokuvassa) ja herätti taas paljon ajatuksia. Lisäksi tykkäsin todella paljon elokuvan hyvästä huumorista. Mikä tosin hieman häiritsi oli se, että myös takana istuvalla herralla tuntui naurattavan, ja todella häiritsevällä äänellä. Sanin kuitenkin itsekin muutaman kerran nauraa ihan huolella ja elokuvaa oli kiva katsoa. Pari tuntia meni todella kuin siivillä, ja vaikka ajatuksen paljon harhautuivatkin äänien miettimiseen niin elokuvan juonessa pysyi hyvin mukana. Tässäkään juonessa ei liian syvälle päästy, mutta se ei kai ollut tarkoituskaan. Jotenkin tuntuu, että nämä kaikki supersankari elokuvat ovat nykyään monen eri hahmon sekotusta, onko se sitten hyvä vai huono niin en ole varma. Rahaa nyt tämäkin elokuva varmasti tulee takomaan taas vaikka kuinka paljon, joten miksikäs ei. Tänään myös selvisi, että Klipsch 280F ei Saksasta vielä tähän viikonloppuun ehtinyt, mutta alkuviikosta sitten pitäisi olla perillä. Odotukset senkun nousevat.
Leffafriikki 