Loppuviikosta tuli katsottua Netflixistä leffa nimeltä Kate. Se asia ei nyt kuitenkaan taida olla se suurin Netflix uutinen, sillä Kate alkaa olla niitä viimeisiä leffoja joita tulee Netflixistä hetkeen katsottu. Päätin nimittäin lopettaa tuon palvelun tilauksen, ja syykin siihen on lopulta hyvin yksinkertainen, hinta. Voisin saada Netflixin hyvin edullisesti, reilusti alle kymmenen eroa kk, mutta se, että haluan nähdä leffoja kotiteatterissa parhaalla mahdollisella äänen ja kuvanlaadulla, maksaa minulle toisen mokoman. Eli saisin katsoa samat leffat kuin kaikki muutkin, mutta parempi kuva maksaa enemmän. Tätä asiaa en enää näe perusteltuna, sillä kaikilla muilla palveluilla tarjotaan parasta kuvanlaatua samaan hintaan ihan kaikille, ja lisäksi tuo hinta on varsin maltillinen, puolet halvempi kuin Netflix. Siksi tuo palvelu on nyt ainakin jonkin aikaa tauolla, saapa nähdä koska palaan asiakkaaksi.

Nyt siis nautitaan vielä hetki, ja Kate oli yksi niistä leffoista joka vielä mielenkiintoa herätti. Leffa ei ihan hirveästi tällä kertaa antanut, hyvinkin saman tyylistä toimintaa, kuin niin monessa muussakin vastaavassa on jo nähty. Mitään varsinaisia yllätyksiä juoneen ei oltu tällä kertaa löydetty. Leffassa oli ihan mageita maisemia ja äänetkin olivat Netflixiksi varsin hyvällä mallilla, tosin kyllä sitä vähän alkoi mietityttämään, että mitenkä paljon parempi tämä leffa olisi 4k levyllä. Olisi kyllä levy, jonka voisi sopivalla hinnalla joskus testata.

Don’t look up leffaa kohtaan oli jopa jonkinlaisia odotuksia, sivusilmällä lukenut siitä juttuja ja jotenkin tullut sellainen olo, että kyse jostain todella merkittävästä teoksesta. No joo, olihan tässä jotain ehkä ajankohtaista, mutta mikä tämä leffa sitten lopulta oli, komediasta puhuttiin, draamaa siihen varmasti liittyi, mutta komediaa tästä en hirveästi löytänyt, toisaalta draamastakin oltiin kaukana, ainakin siinä mielessä että puhuttaisiin ihan tosielämästä.

Miksi tämä sitten ei ehkä ihan hirveästi naurattanut, johtui ehkä siitä, että tämä leffa muistutti hyvin paljon päivän politiikkaa, joka näyttää juuri tältä, eikä oikeasti enää kyllä naurata tippaakaan. Oma usko päivän politiikkaan on hyvin lähellä nollaa, ja aivan kuten tässäkin leffassa, koko politiikka on muuttunut yhteisten asioiden hoitamisesta yhä härskimmin oman edun tavoitteluun, jopa lasten ja nuorten hengen kustannuksella. Tässäkin leffassa ihmiselämän arvo oli aika pientä valuuttaa yhden vaalivoiton edessä.

Joku taas on pitänyt tätä leffaa hyvin ajankohtaisena ja realistisena tulevaisuuden kuvana. Ihan en ehkä näin pitkälle itse menisi, mutta olihan tässä toki paljon viittauksia tähän päivään. Mikä on totta, mikä on fake news, mihin kannattaa uskoa ja kuka saa äänensä kuuluviin. Miten ne joilla on eriävä mielipide hiljennetään, ja miten ihmisiä voidaan aivan surutta käyttää oman edun tavoitteluun. Puhumattakaan siitä kuinka tyhmiä ihmisiä ihan oikeasti on päättämässä aika isojakin asioita. Niin, ja kierre kasvaa, kun järkevät ihmiset eivät tähän leikkiin jaksa enää lähteä mukaan, tilanne vain paenee ja pahenee. Ei siis kovin ihmeelinen leffa, mutta tulipahan tämänkin nähtyä.

Tuli muuten tänään myös hieman leikittyä leffahuoneessa. Puheeksi yhdessä keskustelussa tuli Edge of tomorrow leffan alkukohtaus, jota en hirveästi ole testaillut, mutta nyt muistin että sekin löytyy hyllystä. Pitihän sitä sitten vähän testailla ja samalla ottaa REW:istä hieman live-käyrää. Kyseinen leffa on siis erityisen tunnettu siitä kuinka alas ja kuinka kovaa se menee, eikä nämä tulokset hassummalta näyttäneet. Jos subbari menee vaimentumattomana 10hz:iin suljettuina niin eihän tuo hassumpi tulos taida olla. Toistan itseäni, DIY subbarit olisi kivat, mutta ei kyllä pienintäkään tarvetta vaihtaa SVS:siä.

Yksi juuri ostetuista UHD levyistä oli Godzilla vs Kong, leffa, jonka olen kyllä juuri hetki sitten katsonut, mutta silloin tuo leffa tuli katsottua uudesta HBO-Max palvelusta. Aika harvoin kun näitä leffoja uudelleen katsoo käyn ennen uutta kirjoitusta lukemassa vanhan, mutta tällä kerralla se tuntui erityisen hyvältä idealta. Godzilla vs Kong on leffa, joka toisaalta kiinnostaa todella paljon, mutta vielä selkeämmin kuin monessa muussa leffassa, tätä katsotaan lähinnä vain äänen vuoksi. Lähtökohtaisesti leffan äänet ovat loistavaa ilotulitusta, jossa korvat ovat välillä jopa hieman liiankin kovilla.

Mutta mitä siellä vanhassa tekstissä sitten lukikaan. No siellähän luki, että leffan äänet olivat erittäin hyvät, mutta dynamiikkaa puuttui, ääniä piti vääntää todella paljon kovemmalle kuin normaalisti ja jotain siitä vaan puuttui. No, nyt kun tuo leffa on sitten katsottu sellaisilla äänillä kun se on tarkoitettu, niin kyllähän se vaan on taas todettava, että tänään äänet olivat aivan toisesta maailmasta, subbarit tekivät töitä enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin ja kyllä, SVS:ssät suljettuina kuulostivat todella todella hyvältä. Leffa itsestään on aivan alusta loppuun täyttä demomateriaalia ja vaikka korvat on kovilla, niin kyllähän tätä nyt vaan ilolla hymy korvissa asti kuuntelee vaikka kuinka pitkään. Jos haluat oikeasti tietää mikä on striimiin ja UHD levyn ero, katso Godzilla vs Kong ensin HBO-Maxilta ja sen jälkeen levyltä. Ero on aika valtava.

Muuten leffa ei sitten tälläkään kertaa ihan hirveästi antanut, kivoja taisteluita ilman sen suurempaa merkitystä. Kiva leffa katsoa, etenkin äänien osalta, mutta kyllähän tämä myös kuvan perusteella on aivan referenssi materiaalia, ja jos top-listalle ei ole kuvan puolesta ollut tunkua, niin tämän voi sinne ehdottomasti laittaa. Paljon hienoja tehosteita ja digitalisoituja maisemia. Loppuu vielä pikainen toteamus, laitoin tänään yhden SVS PB16 ultran myyntiin. Jos joku sen ostaa pois, alkaa sen jälkeen seuraava DIY projekti ja pari Martya täyttää huoneen seuraavaksi. Sitä siis odotellessa, ja kyllä, ei pienintäkään kiirettä, SVS:ssä täyttävät huoneen aivan jokaisen vaatimuksen tällä hetkellä ilman pienintäkään kyseenalaistusta.

Eilen se sitten vihdoin toteutui, eli uusin James Bond pääsi tulille omassa kotiteatterissa. Ja kyllähän sitä sitten olikin odotettu. Leffassa tuo tietysti tuli jo käytyä katsomassa, niin kuin aika moni muukin, sillä kyseessä luonnollisesti vuoden katsotuin elokuva Suomessa viime vuonna. Eipä se viime vuosi kovin kummoinen vieläkää leffateattereille ollut, mutta kyllä Bondi silti veti aika kivan määrän porukkaa saleihin ja toisaalta varmasti myös pelasti aika monen salin tilannetta. Leffassa tästä leffasta tykkäsin, mutta jotain kuitenkin jäi vielä puuttumaan.

Tällä kertaa koko leffa tuntui jotenkin paremmalta kuin leffassa. En oikein osaa sanoa tähän syytä, mutta jotenkin leffa tuntui nyt kotona paljon loogisemmalta, järkevämmältä juonen osalta ja toisaalta, jos leffa tuntui leffassa hieman pitkältä ja ajoittain turhaan venytetyltä niin nyt sellaista fiilistä ei kyllä syntynyt. Sinällään outo juttu, koska yleensä leffassa katsotut leffat kotona saavat vain vahvistusta siihen fiilikseen mikä leffasta on alunperinkin tullut. Toisaalta, kyllähän esim. Tenetkin oli aika haastava ja ohi mennyt leffa elokuvissa (osittain surkean paikan vuoksi), mutta sen jälkeen kotona tullut katsottua viitisen kertaa ja edelleen aivan selkeästi yksi suosikkileffoistani.

No tässäkään kohdassa ei varmaan ole suuri salaisuus, että äänillä on näissä molemmissa tapauksissa ollut iso merkitys. Bondin äänistä on paljon puhuttu, niitä on kehuttu, mutta aivan kärkeen viime vuoden leffojen arvioissa se ei kuitenkaan ole noussut. Osittain varmaan sen vuoksi, että leffa on kuitenkin ns. realistinen, ei monsterielokuva, joita on äänien vuoksi vaikea voittaa. Tai no, riippuu mitä haetaan, mutta kyllähän Bondin äänet olivat jotain aivan uskomattoman hyvää kotona ja ennen kaikkea kotona. Leffan äänet olivat leffassa todella hyvät, mutta kyllähän ne nyt kotona nousivat aivan uudelle tasolle.

Se mikä tässä leffassa äänien suhteen juuri parasta olikin oli äänien yksityiskohdat, tarkkuus ja tarkoituksen mukaisuus. Leffassa oli muutamia todella upeita kohtauksia kuten aukiolla kellojen soitto, joka leffassakin kuulosti mahtavalta, mutta lisäksi yksi kohtaus jossa helikopteri tai vastaava lensi koko huoneen yli ja ympäri. Tuossa kohtauksessa fiilis oli todella mahtava ja muistutti taas positiivisesti kuinka paljon tämä harrastus parhaimmillaan antaa. Tuostakaan kohtauksesta kukaan kotisohvalla televisiosta leffaa katsova ei oikeasti ymmärrä mitään. Myös leffan dynamiikka oli enemmän kuin kohdilla, unohtamatta dialogia joka oli enemmän kuin hyvä ja selkeä. Bondin ja M:än keskustelut olivat äänellisesti pelkkää kultaa. Pitää myös mainita, että vähemmän yllättäen äänet leffaan olivat Hans Zimmerin käsialaa, vaikka niin selkeästi tuo ei tässä leffassa erottunut kuin monessa muussa Zimmerin leffassa.

Tässä vaiheessa varmasti jokaiselle lukijalle on selvää, että tämä ei jää viimeiseksi kerraksi kun tämä leffa ruudulla pyörii. Tämän voisi katsoa vaikka kuinka monta kertaa uudelleen ja uudelleen. Onneksi se nyt siis löytyy hyllystä, ja nimenomaan hyllystä, sillä kyllähän leffan taso taas UHD-levyllä oli jotain aivan eri luokkaa kuin striimattuna. Upea leffakokemus ja tietysti vielä kun leffaseurakin oli tällä kertaa pelkkää priimaa, niin voin lämpimästi suositella leffaa muillekin, vaikka ei Bondia kai tarvitse kenellekään esitellä tai suositella.

Hyvin hyvin pitkästä aikaa tuli taas tehtyä hieman UHD hankintoja. Hankinnat ovat olleet pitkään jäissä monestakin syystä. Ensinnäkin se ihan luonnollisin syy, eli valitettavasti ylimääräistä rahaa ei nyt vaan ole ollut levyjen hankintaa, mutta se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Toinen hyvin oleellinen syy on ollut se, että yksinkertaisesti sellaisia levyjä ei ole nyt ollut markkinoilla, joita olisin ihan oikeasti halunnut tai sitten niiden hinnat ovat olleet aivan liian korkeita. Nyt kuitenkin vuoden vaihteessa etenkin Youtubessa on ollut paljon viime vuoden parhaiden leffojen listauksia, ja ne luonnollisesti saavat aina kiinnostuksen heräämään. Uusimmat hankinnat tuli nimenomaan tehtyä niiden pohjalta, ja kaikki neljä elokuvaa eli Dyyni, Godzilla vs Kong, Zack Snyderin Justice League, ja Suicide Squad löytyvät noilta listoilta, ja luonnollisesti puhutaan nyt etenkin äänien osalta. Sain nämä leffa erittäin hyvällä hinnalla ottaen huomioon että leffat ovat aivan uusia. Lisämielenkiintoa näihin leffoihin tuo se, että olen ne kaikki juuri nähnyt HBO-Max palvelussa, eli todellista vertailua pääsee nyt tekemään. Viides hyvinkin odotettu leffa saapui tänään postista, eli uusin James Bond – No time to die.

Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi Dyyni. Lisämielenkiintoa tähän asiaan tuo myös se, että kyseessä on nyt ensimmäinen kokopitkä UHD elokuva, joka tuli katsottua uusien Elusivien kanssa, tähän mennessä tullut katsottua lähinnä striimattuja leffoja. Dyynistä en oikein saanut kiinni ensimmäisellä kerralla, ja valitettavasti on todettava myös tämän kerran jälkeen, että tämä nyt vaan ei ole minun suosikkileffa. Tällä kertaa silmät pysyivät auki koko leffan ajan, mutta varsinaista mielenkiintoa leffaa kohtaan ei herännyt tälläkään kertaa. Ehkä en vaan ymmärrä, mutta jotenkin leffa ei vaan anna mitään ja edelleen tuntuu vain siltä, että koko leffa on tehty sarjaksi, ja silloin tämä leffa saattaa avautua paremmin vasta kun kaikki osat on nähty. Toivotaan niin, sillä muuten tämä leffa ei kyllä ainakaan itselleni jää millään tapaa klassikoiden joukkoon, vaikka se nyt hyllystä löytyykin.

Se mikä tässä kuitenkin nyt oli tärkeintä taas kerran oli ne äänet, ja kyllähän tuo Dyyni hienolta kuulostaa. Ei senkään osalta itselleni kyllä mikään referenssilevy, mutta hieno leffa kuitenkin. Tässä ei ollut hirveästi mitään kovinkaan uutta ja erikoista, mutta muutamia kohtia joissa alapäässä mentiin todella alas oli kyllä kiva kuunnella. SVS:ät ovat nyt todella jämäkät, en tiedä kuinka suuri ero todellisuudessa on, mutta kyllähän ne näinkin (suljettuina) kuulostaa todella hyvältä. Muutenkin taas kerran sitä joutui oikeasti katsomaan peiliin ja toteamaan, että eipä tässä huone kyllä mitään muutoksia tällä hetkellä kaipaa.

Nyt on siis levyhankintoja taas hetkeksi tehty, oikeastaan yksi pakollinen vielä puuttuu ja se on tietysti Fast and the Furious 9. Sen hankinta tulee eteen heti kun sen jostain hyvällä hinnalla saan. Myyntiosastolla ei oikeastaan mitään uutta, eli Klipschit ja tuolit ovat edelleen myymättä. Mutta yksi asia meinasi aivan unohtua. Eli maanantaina saapuivat Hifiharrastajien ryhmässä voittamani Quadran Signmun 20 kaiuttimet ja toki ne piti välittömästi laittaa testiin. Päädyin lopulta valkoiseen malliin perusteluna lähinnä se, että ne näyttivät todella hyviltä, ja sen vuoksi, että ajatuksissa oli sijoittaa ne olohuoneeseen. Siinä ne nyt ovat ja pakko kehua, sillä äänet kuulostavat todella hyviltä, ja vaikka kyseessä ovat varsin maltillisen kokoisen boxit, niin laadukas ääni todellakin täyttää koko huoneen hyvin. Äänet ovat erittäin tasapainoiset ja nautinnolliset. Bassopää vaatii hieman korkeammat volyymit, mutta kovemmilla äänillä ne nousevat todella hyvin esiin ja kyllä näistä bassoakin löytyy, jopa yllättävän paljon. Yläpää on todella mukava, ei liian kirkas, mutta hyvinkin tarkka.

Lähteenä tällä hetkellä on lähinnä vain TV ja YouTube, mutta tälläkin kuulostaa jo varsin hyvältä. Vahvistimena välissä hyvinkin vanha Yamaha RX-V420RDS. Se mikä tuli itselleni pienenä ikävänä yllätyksenä oli se, että kumpikaan vanhoista Apple TV boxeistani (2gen ja 3gen) ei tue lainkaan Applen musiikki appia, eli Apple musiikkikirjastoa en saa tällä hetkellä lainkaan olkkarissa toimimaan. Tämä taas tarkoittaa sitä, ehkä uuden Apple TV 4K boxin päivitys leffahuoneeseen on sittenkin jossain vaiheessa edessä, ja silloin sieltä vapautuisi vastaavasti vanha 4k malli olkkariin.

Se olisi uuden vuoden aatto ja lasten kanssa aikaa leffalle. Vuosi on ollut mitä on ollut, paljon muutoksia, paljon hyvää, paljon uuden oppimista. Vuosi henkilökohtaisesti joka tapauksessa on ollut erittäin hyvä, eikä sen puolesta ole valittamista. Koronan vuoksi muuten vuosi onkin sitten ollut mitä on, eikä sille valitettavasti tällä hetkellä loppua ole näkyvissä vielä alku vuonna 2022:kaan. Siitä huolimatta matka jatkuu ja eteenpäin mennään, tänään Jalin ja Suklaatehtaan merkeissä.

Vuonna 2005 valmistunut koko perheen elokuva oli nyt (?) ilmestynyt HBO Max palveluun, ja luulin leffaa hetken jopa ihan uudeksi, sillä se uusien perheleffojen listalla oli ensimmäisenä juuri ennen Space Jam kakkos osaa. Muksut olivat vähän sitä mieltä, että ovat leffan nähneet ennenkin, minulle leffa oli uusi. Leffa kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta ja koska muksut sen halusivat nähdä niinä sitä sitten toki lähdettiin katsomaan.

Jos monia uusia leffoja on vaivannut jonkinlainen ideoiden köyhyys ja toisto, niin tämä leffa oli taas vaihteeksi hyvinkin selkeä, juoneltaan hyvä päämäärä ja lopulta hyvinkin selkeä kokonaisuus alusta loppuu. Toki tämäkin leffa taas omasta mielestä kärsi aika paljon dubbauksesta, mutta näillä mennään. Äänien osalta ei leffassa muutenkaan ollut mitään kovinkaan ihmeellistä, mutta olisi hyvin voinutkin olla. Kokonaisuutena kuitenkin taas varsin kiva leffapäivä mitä parhaassa seurassa.

Tämän kirjoituksen myötä, hyvää uutta vuotta 2022 kaikille, blogi jatkuu myös ensi vuonna!

Tänään oli monella tapaa hyvin mielenkiintoinen päivä, tai sanotaan, että tässä eletään nyt monella tapaa mielenkiintoisia aikoja. Ensinnäkin Klipschit ovat olleet jonkin aikaa myynnissä, yhdet kunnon oharit on jo koettu, mutta taas fiilis siitä, että kaupat saattaisi olla lähellä. Hyvä sinällään, koska edelleen ajatukset pyöriin sen hölmön idean parissa, että tekisikö niistä sitten kuitenkin surroundit vai ei. Asia on jopa vaivannut siinä määrin, että heitin ihan piruuttani verkot vesille ja koitin sattuisiko torissa olemaan kenelläkään sitä yhtä ylimääräistä. Mutta sanotaanko näin, että onneksi ei ole ollut ja toivottavasti nämä nyt löytäisivät paremman kodin ja pääsisivät taas käytävältä oikeaan käyttöön. Toinen myynnissä ollut juttu eli lentokoneen tuoleista tehdyt leffatuolit ovat nyt myös vihdoin lähellä myyntiä, katsotaan vieläkö ne huoneessa huomisen jälkeen ovat. Pitää myöntää, että olen hieman jopa yllättynyt jos ne saan myytyä, mutta onhan ne omalla tavallaan kyllä ihan siistit, vaikka toki tunnearvoa enemmän kuin muille.

Toinen aivan mieletön uutinen tuli tänään aamulla kun sain aivan puskista viestin, että olen voittanut HIFI-Harrastajien Facebook-ryhmässä olleessa kisassa Quadral Signum 20 kaiuttimet Hifiplus.fi firmalta. Itselleni täysin uusi merkki (niitä on paljon), mutta hyvin suurella mielenkiinnolla lähden kyllä näitä testaamaan. Mietin paljon että mitä näillä teen, eli olisiko näistä leffahuoneen surroundeiksi, vai olisiko jopa aika laittaa olkkariin jotain hieman parempaa. Nyt ainakin toistaiseksi suunnitelmissa on sijoittaa nämä olkkariin, ja siksi valintani oli väriltään valkoinen, joka tosin näissä kaiuttimissa muutenkin on todella paljon parempi väri kuin musta. Itse asiassa kuvien perusteella todella kiva näköiset pöntöt ihan näkyväänkin paikkaan, vaikka ehkä niitä pitää jossain vaiheessa kuitenkin leffahuoneessakin vielä testata. Toki jos tälläiset jostain voittaa niin pitää olla ihan äärettömän kiitollinen, mutta olen muutenkin kyllä aika innoissani että pääsen näitä testaamaan. Näistä siis lisää myöhemmin.

Illalla piti kuitenkin vielä katsoa yksi leffakin, ja se oli tällä kertaa ruotsalainen rakkausdraama Vinterviken. Itselleni ennestään tuntematon, leffahan on siis aivan uusi, mutta ilmeisesti uudelleen filmatisointi vuoden 1996 leffasta. Aika jännä sinällään, että leffahan oli enemmän kuin ajankohtainen ihan tänäkin päivänä, ehkäpä jopa erityisesti juuri tänä päivänä. Kerroin blogissa jokin aika sitten upeasta pianokohtauksesta, jossa kaksi samaan aikaan tapahtuvaa kohtausta oli limitetty todella hienosti yhteen, tässä leffassa pitää todeta sama, että leffa oli todella upeasti tehty ja siinä kuvattiin kahta erilaista elämää todella hienosti. Meillä kaikilla on todella erilaiset lähtökohdat elämään, mutta mitä jos ne elämät kaiksesta huolimatta kohtaavat.

Voiko ihminen päättää keneen rakastuu ja onko rakastuminen päätös vai puhtaasti tunne? Onko rakastuminen jotain mitä järki ohjaa, vain onko se vain autonominen tunne, johon ei voi vaikuttaa? Leffa herätti todella paljon ajatuksia elämästä, rakkaudesta, ihmissuhteista ja siitä mikä ylipäätään elämässä on sallittua ja tarkoitettua. Voiko ihmiset täysin erilaisilla taustoilla rakastua toisiinsa ja onko se sallittua tai hyväksyykö ihmiset tai yhteiskunta ympärillä sitä sitä. Rakkaus ei todellakaan ole mikään helppo asia tai aihe käsitellä. Rakkaus on todella monimuotoinen asia jota on todella vaikea ymmärtää, vielä vaikeampi selittää. Rakkaus on tunne, jonka ihminen tuntee toista ihmistä kohtaan, mutta voiko useampaa ihmistä rakastaa samaan aikaan? Muuttuuko rakkaus? Mitä se rakkaus itse asiassa edes tarkoittaa? Sen voin kuitenkin sanoa, että kun rakastuu tai rakastaa, sen kyllä tietää ja tuntee.

Vintervik on erittäin upea kuvaus rakkaudesta ja elämästä. Leffa on erittäin hyvin tehty ja lisäksi näyttelijät sopivat leffaan täydellisesti. Leffa on uskottava, mutta samalla niin koskettava ja todellinen. Leffa kertoo elämästä, karusti, mutta herkästi. Todella hyvä leffa ja täydellinen näin myöhäisiltaan.

On paljon leffoja, jotka eivät oikeastaan herätä mitään ajatuksia, niitä voi katsella ihan vaan viihteeksi, mutta välillä sitten eteen tulee myös niitä leffoja, jotka saavat paljonkin ajatuksia liikkeelle. Swan Song löytyy Apple TV+ palvelusta ja on yksi sellaisia leffoja, joka herätti hyvinkin paljon erilaisia ajatuksia.

Jos vaikka lähdetään ensimmäisenä liikkeelle ihan siitä, että mitä kaikkea tulevaisuus tuokaan meille tullessaan. Onko mahdollista, että muutaman vuoden päästä henkilöauto tarkoittaa autoa, joka ajaa itsekseen, sinun täytyy vain hypätä kyytiin kuten taksiin? Voiko tuota autoa vain ohjata sanallisesti vai mistä auto tietää mihin mennään? Onko tosiaan mahdollista, että meillä on jonain päivänä piilolinssi joka näkee ja tallentaa kaiken mitä me näämme ja ohjataanko meidän elämää tosiaan ihon sisään asennetuilla siruilla? Tämä kaikki tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta aikana, jolloin olemme niin tarkkoja omista oikeuksistamme ja kehostamme, että monelle pelkästään rokotukset ovat niin suuri punainen vaate että koko maailma ollaan valmiita sen edessä kaatamaan, puhumattakaan läheistemme terveydestä. Leffa todellakin herätti paljon ajatuksia.

Toinen hyvin merkittävä ajatuksia herättävä asia tässä tietysti oli sitten se koko leffan juoni, voidaanko meidät oikeasti kloonata ja voidaanko meidät ihan oikeasti korvata toisella ihmisellä, ilman että sitä huomaa? Onko tosiaan niin, että ihminen ,jota rakastaa yli kaiken ja tuntee läpikotaisin ei muka huomaa jos siinä onkin joku toinen? Näitä vastaavia leffojahan on aikojen saatossa tehty paljonkin, mutta tämä leffa oli ensimmäinen, joka jollain tapaa myös vakuutti. Ei sikäli, että uskoisin, että tämä olisi nyt ihan hetkessä mahdollista, mutta jotenkin tämä kuitenkin tuntui jollain tapaa vähemmän fantasialta kuin moni muu leffa vastaavasta aiheesta.

Toki paljon ajatuksia herätti myös se, että mikä on elämän ja kuoleman hinta. Onko joskus parempi elää tietämättä toisen kuolemasta vai ”elää” ikuisesti yhdessä kuolematta. Muistoissa, toisessa todellisuudessa vai missä? Leffa oli kyllä erittäin hyvä, ja luonnollisesti laadukkaasti tehty kun kyseessä Apple tv plussan original elokuva. Se herätti todella paljon ajatuksia, mikä hyvällä leffalla usein tarkoituksena onkin. Suosittelen kyllä hyvinkin tätä leffaa kaikille, mutta ihan hirveä foliohattu päässä tätä ei kuitenkaan kannata kyllä katsoa.

The Little Things leffa tuli katsottua kahdessa osasssa, ja toisaalta se kyllä kuvaa myös itse leffaa varsin hyvin. Katsoin leffaa ensin sellaiset parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen leffa valitettavasti piti jättää kesken, vaikka leffa kiinnostikin todella paljon. Todellisuudessa en olisi halunnut jättää leffa kesken lainkaan, koska se vaikutti niin loistavalta, mutta toisaalta kun tiesin, että en sitä pysty loppuun asti katsomaan, niin mielummin jätin sen sitten niin, että sain katsottua mahdollisimman paljon kerralla.

Leffa jaksoi senkin jälkeen kiinnostaa jonkin aikaa, mutta sitten leffa kyllä hyvästä yrityksestä huolimatta lässähti aika pahasti, ja lopulta koko leffan loppu lässähti aika pahasti käsiin. Leffassa oli paljon potentiaali, ja tietysti loistavia näyttelijöitä kuten Denzel Washington ja Rami Malek. Denzel Washington harvoin epäonnistuu, mutta eipä hänenkään rooli nyt aivan nappiin mennyt. Rami Malekista pitää sanoa aivan sama kuin jokaisen leffan jälkeen, hyvä näyttelijä, mutta hyvin erityinen ulkonäkö vaivaa jokaisessa leffassa saaden kaikki roolit muistuttamaan liiallisesti samaa henkilöä. Kaikista eniten häiritsee tietyt maneerit ja tapa puhua, valitettavasti joka roolista tulee väkisin mieleen Freddie Mercury.

Leffaa oli haluttu tietty syvällinen merkitys, mutta mielestäni siinä epäonnistuttiin tällä kertaa pahasti, ja hyvin alkanut leffa lässähti pahasti kuin se kuuluisa pannukakku. Harvoin tulee leffaa, jonka epäonnistuminen ihan harmittaa, olisin toivonut tälle leffalle täysin toisenlaista loppua, jolloin koko leffan olisi voinut vielä pelastaa. En nyt vaan voin tätä leffaa kovinkaan paljon suositella.

Tätä kirjoitellessa on jouluaattoilta ja juuri palattu joulun vietosta kotiin. Leffaa ei ole tänään ehtinyt katsomaan, mutta eilen tuli katsottua Netflixistä The Harder They Fall niminen uuden ajan läkkärileffa. Ja kylläpä sitten olikin positiivinen leffa, ja tykkäsin tästä pätkästä kyllä sitten ihan täysillä ja monesta syystä.

Olihan tämä leffa luonnollisesti Idris Elban johdolla varsin laadukkaasti tähditetty, joten varmasti osansa sillä. Paljon muuten tässä tullut mietittyä, että onko suurimpien tähtien leffan usein hyviä sen takia, että he voivat valita käsikirjoituksista parhaat päältä, vai enemmänkin sen vuoksi, että he tekevät leffoista hyviä? Niin tai näin, niin kyllähän esim. Idris Elba oli tässä leffassa todella vakuuttavan hyvä, vaikka rooli ei ehkä nyt se kaikista syvällisin ja vaativin ollutkaan. Vakuuttavaa työtä joka tapauksessa.

Leffa juoni oli ehkä alkuun hieman epäselvä, mutta pikku hiljaa kun pääsi paremmin mukaan, leffan juonestakin muodostui todella mielenkiintoinen ja hyvä. Ei nyt mitään ihan juonikkuuden ja yllätyksellisyyden juhlaa, mutta hyvin otteessa pitävä ja eteenpäin menevä joka tapauksessa. Hahmot oli rakennettu varsin kivasti ja kaikelle tuntui olevan jonkinlainen tarkoitus. Yksi asia joka leffan juonta kuljetti jälleen todella esimerkillisesti eteenpäin oli leffan musiikit, jotka olivat todella osua niin rytmiltään kuin äänellisesti. Huone kuulosti paremmalta kuin aikoihin, ja musiikit todellakin tempaisivat mukaansa joka kerta. Tämä on ehdottomasti taas yksi niistä leffoista, joilla voi demota mitä hyvä musiikki leffassa tarkoittaa ja miten se vie itse leffaa eteenpäin. Ei vain taustamusiikkia, vaan musiikkia, jolla todellakin on leffassa merkitystä.

Musiikin lisäksi äänet muutenkin olivat leffassa taas todella hyvin kohdilla. Tämä itse asiassa on leffa, jonka hankkimista myös UHD-levyllä voisi hyvinkin harkita, monestakin syystä. Leffassa riitti dynamiikkaa, räjähdykset ja ammuskelut tuntui luissa ja ytimissä ja tätä oli enemmän kuin nautinto katsoa. Voin hyvinkin lämpimästi suositella, ja kyllä, top-listalle mennään myös, ja ihan jopa kahdessa kategoriassa.

Leffahuonetta on myös tullut taas aavistuksen modattua. Pöydällä pitkään odottaneet led-valot tuli vihdoin asennettua uusien tuolien lavan alle, nyt voidaan sanoa, että kaikki on valmiina niin kuin ne oli suunniteltu. Ja kyllä, aika kivathan näistä valoista kyllä tuli vai mitä mieltä olette=

Paljon on ajatuksia ollut isommastakin muutoksesta, mutta kun siinä ei nyt vaan ole mitään järkeä, vaikka sitä kuinka yrittää itsellensä perustella. Mielessä on ollut sekä seinien muuttamista, että kankaan koon muuttamista jne, mutta eipä siitä vaan järkevää syytä saa, vaikka sitä kuinka yrittäisi itsellensä perustella. Ajatuksena oli myös kalibroida bassoja paremmaksi muutaman uuden ajatuksen kautta, jotka syntyivät Hifiäharrastavien Facebook ryhmästä, etenkin MSO /Multi sub organizer) kokeilu kiinnosti kovasti, mutta sitten kuin aloin tekemään mittauksia, totesin jälleen kerran, että kaikki vaan on jo niin hyvin, ettei mitään parempaa tarvita. Voisiko sitä vaan antaa itselleen luvan nauttia, edes hetken.