Katsoin juuri Netflixistä uutuusleffa Atlaksen, mutta se ei välttämättä nyt ole tämän postauksen suurin uutinen tai juttu sinällään lainkaan, nimittäin. Kun aloitin leffaa katsomaan, niin avasin ensimmäisenä Invidia Shieldin, ja leffaa piti alkaa katsomaan sieltä. Leffan kuvauksessa lukee Dolby Vision ja Dolby Atmos, kaiken siis pitäisi olla kunnossa. Jostain syystä lähdin kuitenkin ennen leffan aloitusta vielä seikkailemaan myös Apple TV:n puolelle, ja pyöräytin leffan myös sitä kautta käyntiin. Hämmästys oli kuitenkin suuri, nimittäin Apple TV: väittää, että äänet leffassa ovat Dolby True HD/Atmos, jonka siis kaiken järjen mukaan pitäisi tarkoittaa, että leffassa on pakkaamattomat Atmos äänet, jotka eivät tähän mennessä ole olleen Apple TV:ssä lainkaan mahdollista, ja ylipäätään, ominaisuus, mitä Apple TV:n omistajat ovat jo vuosia ihmetelleet, vaatineet ja valittaneet. Onhan se nyt selvää, että jos viisi vuotta sitten julkaistu Invidia Shield on siihen aina pystynyt, mutta markkinoiden parhaaksi itseään markkinoiva uusi Apple TV 4K ei siihen pysty.

Tämä on myös ollut itselle se suurin syy miksi jonkin aikaa sitten tuli tuo Shield hankittua, toki toinen syy on ollut tuo Kodin saaminen, mutta siihenkin voisi olla parempi vaihtoehto Apple TV:ssä, mutta rajoitus on koskenut myös loistavaa Infusion appia, eli sieltäkään ei ole parhaita ääniä vielä saatu ulos, ja muuten loistava appi on siis ollut aika turha. Mistään ei ole tästä asiasta löytänyt mitään tietoa tai varmistusta, enkä sitä nytkään löytänyt. Toisaalta löysin artikkelin, jossa kerrotaan, että True HD nostaa bittivirran yli kymmenen Mbps, jonka pitäisi tarkoittaa, että äänen laatu tuodaan pakkaamattomana. Tässä leffassa se oli 12.8 Mbps, ja jos nyt en ole jotain ymmärtänyt ihan väärin, niin Atlas pitäisi nyt tulla Apple TV:stä pakkaamattomana läpi. Jos tämä on totta, niin puhutaan muuten todella isosta jutusta!

Asiasta ei siis vielä mitään faktaa ja varmistusta, mutta sen voin varmistaa, että Atlas on jälleen yksi erittäin hyvillä Atmos-äänillä varustettu Netflix-leffa. Leffa on jo totuttuun tapaan 9.1.6 kanavainen miksaus, eli omasta huoneesta saadaan kaikki mahdollinen irti. Etenkin jos tuo ääni tosiaan on pakkaamatonta, niin Netflix nostaa kyllä pisteitään taas aika paljon lisää. Miksaus on muutenkin aika aktiivinen ja Atmos-Objektejakin liikutellaan ainakin jonkin verran aktiivisesti, hirveän kauaa en jaksanut tällä kertaa seurailla, sen verran kuitenkin leffa imaisi mukaansa. Oli äänet sitten pakattua tai pakkaamatonta, Atlas on ääniltään todella loistava tuotos. Äänet ovat todella hyvin tilaan sijoitettuja, tarkkuutta löytyy todella upeasti, joka ehkä kertoo vähän myös tuosta pakkaamattomasta äänestä, mutta se mikä tässä oli ehkä hienointa, eli ennen kaikkea se, että leffassa käytettiin myös taka ja katto-osastoa enemmän kuin hyvin ja oikeasti niin, että äänet olivat hyvin suunniteltu, ei vain lätkitty sinne tänne. Katossa oli muutaman kerran ihan uskomattoman hyvin tehtyjä ääniä kuten sadetta, ja sellaisia päällä tuntuvia juttuja, joita oikeasti pitäisikin olla, jos kuvassa jotain tapahtuu henkilön yläpuolella. Näistä oli pari aika makeaa esimerkkiä, mutta niitä on hankala paremmin kuvata, ne pitää kokea. Toinen juttu sitten kaikki laukaukset ja ammukset, jotka oli ihan huikean hyvin pannattuja oikeaan kohtaan.

Omalta osaltaan tähän varmasti on syynä myös Waveforming, joka siistii huonetta turhista seisovista aalloista erittäin hyvin. Se antaa tilaa juuri tälläisille hyvin tehdyille leffoille unohtamatta sitä, että leffassa on myös ihan jäätävän hyvä bassoraita ja leffa sekä menee alas että tarkasti. Hieman piti laittaa leffan alussa lisää volyymiä, mutta kun äänet oli muutaman desibelin kovemmalla kuin levyltä katsottuna, niin bassot tulivat kyllä todella upeasti. Tässä on taas hyvä esimerkki sellaisesta leffasta, jonka voi näyttää referenssinä ihan kokonaan, eikä hyviä kohtia tarvitse pahemmin etsiä etsimällä.

Äänien lisäksi kuva on muutenkin aika kivaa katsottavaa. Eli onhan tässä käsissä aika kiva audiovisuuaalinen näytös. Leffassa on paljon sellaisia juttuja jotka itseäni miellyttävät, on näitä erilaisia räjähdyksiä, aseita, laasereita ja muuta, jotka näyttävät vuoden 2024 leffoissa yleensä HDR:n vuoksi todella kivoilta. Sen lisäksi kun on kaikkea pientä futuurista älytekniikka, joka on vielä kaiken lisäksi suhteellisen uskottavaa, niin kyllä minä ainakin aina yleensä sytyn. Jännä juttu muuten, tuntuu että jokainen tälläinen uusi Scifi-tyyppinen leffa, joka Netflixiin nykyään tulee saa isoissa Facebook-ryhmissä aika saman tyyppisen ensiarvion, loistavat äänet, mutta surkea leffa. Tämä usein kyllä nykyään tarkoittaa, että itse tykkään.

Ja niin kyllä kävi tämänkin leffan kanssa, tykkäsin enemmän kuin uskoin tykkääväni. Jennifer Lopez tekee tällä hetkellä Netflixille hyvin erilaisia rooleja, mutta tuntuu, että onnistuu niissä järjestään erittäin hyvin. En tiedä miten rouvan laulajan ura tällä hetkellä sujuu, mutta mitään kiirettä ei kyllä näistä leffoista ole pois, sen verran hyvää ja uskottavaa työtä tekee myös näissä. Eikä tässä mutkaan yhtään sen enempää häpeä. Simu Liu on hieman pienemmässä roolissa vaikka isointa roolia Lopezin jälkeen kantaakin, mutta vetää kuitenkin todella hyvin. Streling K. Brown on vastaavasti isommassa roolissa läpi leffa ja on kyllä todella hyvä. Mainita pitää vielä hyvin pienestä roolista Mark Strong, joka omassa osassaan on kyllä ihan täydellinen. Leffa kokonaisuutena toimii erittäin hyvin, pieni pätkä leffan keskellä saa hieman keskittymisen herpaantumaan, mutta silti, tuo hidas dialogipätkä keskellä elokuvaa on ehkä kuitenkin tämän leffan parasta antia kokonaisuudessaan ja saa kyllä jopa ihan naurahtamaan. Muuten leffa etenee takuuvarman toiminnan merkeissä vääjämättä kohti loppua, joka sekin toimii hyvin, ja ennen kaikkea ihan tuo leffan loppu saa melkein jopa tipan silmäkulmaan, vaikka puhutaankin vain tekoälystä.

Furiosa elokuva on raivannut aika paljon palstatilaa ennen julkaisuaan ja muutenkin leffa on katukuvassa kyllä näkynyt ihan kiitettävästi, joten pitihän se lähteä sitten itsekin tänään katsastamaan. Odotukset kuitenkin jo lähtiessä aika ristiriitaiset. Toisaalta kiinnosti, toisaalta ei. Toisaalta en ole koskaan ollut kovinkaan kova Mad Max fani ja vielä on alkuperäisetkin katsomatta. Fury Road on sen sijaan tullut katsottua, eikä itse asiassa kauaakaan kun sen viimeksi katsoin, se löytyy täältä. Ja kun sen tuolta nyt kaivoin, niin onhan siitäkin jo kulunut melkein kolme vuotta, eli ei se nyt ihan just ollut kun se tuli katsottua. Eli, kun tämä Furiosa on sille vähän niin kuin esiosa, niin pitäisköhän Fury Road katsoa vielä uudelleen?

Eli leffa itsessään ei niin paljon nappaa, mutta äänien takiahan sitä Fury Roadiakin on tullut katseltua, niin olihan sitä tässä Furiosassakin tietysti lähtökohtana se, että hyviä ääniä lähdetään katsomaan, kaikki muu on sitten pelkkää plussaa. Äänet olivatkin leffassa on kohtuullisen hyvin kohdillaan, mitään erityistä en jäänyt kaipaamaan, mutta aika heppoisaksi se anti sitten kuitenkin lopulta jäi. Subbareita leffassa tarvittiin ja paljon, ja tuleehan tästä ihan kiva leffa joku päivä kotonakin katsottavaksi, mutta äänet lähinnä vain toistivat itseään, enkä nyt tiedä tuliko muutenkaan juurikaan mitään uutta siihen, mitä Fury Roadissa oli. Räjähdyksiä riittää, moottorien murinaa löytyy enemmän kuin tarpeeksi ja jotenkin Mad Maxille luontevasti kuuluvia katsomon takaa eteen tulevia ajoneuvoja tulee jatkuvalla syötöllä. Mutta siihen se sitten kyllä pitkälti jää, yhtään oikein sellaista wow-hetkeä leffa ei kyllä saanut aikaan. Olisiko leffassa sitten voinut olla jotain muuta, niin eipä oikeastaan, tähän leffaan hyvät äänet, ei siinä mitään. Biorexistä ja Prime salista, jossa useimmiten nykyään leffoja katselen pitää muuten sanoa sen verran, että en tiedä onko äänille tehty varsinaisesti mitään uutta, mutta bassot kyllä tulevat jotenkin todella paljon tuntuvammin ja näin on ollut jo pidempään.

Mitä sitten muuta jäi leffasta käteen, niin täytyy tällä kertaa sanoa, että aika tyhjä olo jäi leffasta tälläkin kertaa käteen, mutta tällä kertaa hieman eri tavalla, ehkä sillä normaalimmalla tavalla, leffa ei kyllä herättänyt oikein mitään tunteita tai fiiliksiä yhtään mihinkään suuntaa. Tylsä, se ehkä kuvaa leffaa parhaiten. Tai no tylsäkin on ehkä vähän sillä tavalla väärä sana, että viihdyin kyllä ihan kivasti tuon melkein kolme tuntia mitä tuo leffa kesti. Jotenkin silti jäi leffasta sellainen fiilis, että mikähän tämän leffan tarkoitus sitten lopulta taas oli, rahastaa tutulla nimellä vai jotain hieman aidompaa.

No, joka tapauksessa ihmettelin suuresti kun koko sali oli taas vaihteeksi tyhjä, eli ihan hirveän innostunutta vastaanottoa tämä ei taida olla Suomessakaan saanut, mutta eipä ilmeisesti ole sitä myöskään ollut jenkeissä, jossa merkittävästi odotuksia pienemmillä tuloilla mennään jo heti aloitus viikonloppuna. Eli hyvää viihdettä ja hyviä ääniä, mutta ei sitten ehkä sen suurempaa. Tuleeko tämä sitten joskus hankittua kotiin niin varmaan tulee, tuleeko ensi-illassa niin sitä en kyllä tiedä, mutta onhan tässä taas Waveformingille tekemistä.

p.s. Muistakaahan käyttää viiden prossan koodia LEFFAFRIIKKI kun asioitte Future Movie Shopissa. Ai niin, ja tuo Dyynin kuukauden leffa-arvio löytyy nyt myös sitten AVPLUS.fi sivuilta ja sielä kohta muuten löytyy myös arviot R_Volutionista. Käykäähän siis sielläkin tsekkaamassa, jos ei ole vielä tullut käytyä.

Yksi leffa joka on itseasiassa ollut nyt todella pitkään toivelistalla tuli vihdoin ainakin nähtyä, mutta aivan varma en vielä ole, että pitäisköhän se vielä joskus jostain alelaarista hankkia myös itselle. Normaalihinnalla sitä ei nyt kyllä enää ainakaan tarvitse ja hinnat ovat olleet aika korkealla mitä olen seuraillut. Leffa nimittäin on Ryan Reynoldsin Free Guy ja miksi sitä on pitkään tullut odoteltua on se, että leffan ääniä on kautta linjan kehuttu hieman joka paikassa. Leffa itsessään ei ole niin paljon kiinnostanut, että olisin sen kovalla hinnalla tilannut, mutta leffa tosiaan kertoo pelimaailmasta, hieman niin kuin Ready Player Onekin.

Ready Player One on tähän kohtaan ihan hyvä vertaus, vaikka jonkin verran nämä leffat kyllä toisistaan eroavatkin. Free Guy on ehkä hieman enemmän komedia tyyppinen leffa, kun taas Ready Player One ehkä hieman enemmän totinen leffa. Ready Player One on ehkä juoneltaan hieman helpompi seurata, tässä joutuu oikeasti tekemään hieman töitä, että pysyy juonesta kärryillä, tai että ylipäätään ymmärtää mistä tässä on kyse. Niin, ja sen verran täytyy todeta, että en ole ihan vielä varma miten hyvin tämän itsekään ymmärsin, joten siinä mielessä uudelleen katselukin voisi olla ihan paikallaan. Ryan Reynolds ei ole ehkä niitä omia suurimpia suosikkeja, mutta ihan kivasti sekin tässä toimii. Hieman ehkä noloa edes myöntää, mutta en leffaa katsoessa edes tajunnut että tässä on mukana myös Dwayne Johnsson, joten kertoo ehkä myös hieman siitä miten hyvin tähän tuli keskityttyä.

No mutta niin tai näin, leffan katsomisen suurin syy tässä oli ehdottomasti kuitenkin siis äänet, ja sen vuoksi tätä on odotettu. Jos oli Ready Player One audio-visuaalisesti kovaa tykistä, niin ihan samaa voi kyllä sanoa tästäkin. Kuvanlaatu Disney Plussalla näyttää kivalta, tosin nyt täytyy tässä vaiheessa kertoa myös hieman ongelmista. Eli alkuperäinen tarkoitus oli leffaa katsoa testimielessä R_Volutionin kanssa, mutta totesin sitten tässä yhteydessä, että eihän sekään siis toimi. Eli R_volutionilla ei toimi nyt siis Disney Plus, eikä Netflix. Aika pettymys kyllä, tällä hetkellä siis oikeastaan ainoa mikä toimii siis on R_Volutionin oma R_Video omien leffojen katsomiseen. Tämän jälkeen oli tarkoitus katsoa leffa Invidia Shildin kautta, mutta jostain syystä sekään ei toiminut, enkä oikein tähän kyllä keksinyt mitään ratkaisua. Jossain salauksessa tai jossain tuntui nyt olevan vikaa, mutta ei mitään hajua miksi. Joten, lopulta siis leffa tuli katsottua Apple TV:N kautta, jossa kaikki toimi hienosti, mutta sieltähän ei sitten parhaita ääniä saa ulos. Toisaalta, Trinnov kyllä näyttää että äänet on True HD Dolby Atmos, joten eikö silloin pitäisi parhaat äänet olla käytössä? Jotain nyt en ymmärrä.

Mutta niin tai näin, kyllähän tässä leffassa äänet ovat aika priimaa. Äänet ovat 9.1.6 materiaalia, eli kaikki mahdolliset kanavat ovat käytössä. Sen lisäksi kun lisätään vielä se, että kaikki kanavat ovat todellakin aktiivisessa käytössä ja liikkuvia Atmos-Objektejakin on vielä todella paljon käytössä. Tässä leffassa tulee taas se pieni iso ero hyvien ja huonompien miksauksien välillä hyvin esiin. Silti tämänkin leffan osalta se iso kysymys kuitenkin on, miltäs sitten se ääni sitten oikein kuulostaisikaan levyltä.

Free Guy jätti nyt kuitenkin lopulta paljon kysymyksiä. Suosikkileffa tästä ei tullut, mutta pitäisi ehkä sitten kuitenkin vielä joskus katsoa uudelleen. Leffan äänet olivat hyvät, mutta vaatiiko se sitten vielä levyn, jotta kaikki potentiaali tulee ulosmitattua, niin täytyypä vähän miettiä.

Loppuun vielä pari sanaa Mareksoundista, tai ehkä paremminkin Vocalin 260000 euron kaiuttimista. Tälläisiä nimittäin tuli parin kaverin kanssa käytyä Marekin liikkeessä juuri kuuntelemassa, ja taitaa olla niin, että näistä tuli sitten kerta heitolla kallein setti jota on itse koskaan tullut kuultua. Ikuisuus kysymys, missä lopulta menee raja, jolloin kaiuttimista tulee vaan yksinkertaisesti liian kalliit on hyvin häilyvä, mutta sen voi kyllä sanoa, että tässä tapauksessa rahoille kyllä saa vastinetta. Nämä Focalin Stella Utopiat ovat jo ulkomuodoltaan hyvin vakuuttavat, isot mutta tyylikkäät. Silti, voidaan taas palata myös siihen keskusteluun, että ääni ei aina miellytä, vaikka hinta olisi mikä. Nimittäin, päästiin testaamaan näitä loistavia kaiuttimia kahdella eri setillä, eli käytännössä kaikki elektroniikka ennen kaiuttimia vaihdettiin toiseen settiin, ja äänen sävy vaihtui aivan täysin. Se missä minä tykkäsin toisesta versiosta ihan älyttömästi, tykkäsi taas vastaavasti todellisen sävelkorvan omaava kaverin siitä täysin toisesta setistä, josta itse en ollut yhtään niin innoissani. Mielenkiintoista, eikö?

Koitetaampa tällä kertaa jotain hieman uutta, eli jatkossa olisi tarkoitus julkaista kerran kuukaudessa ns. kuukauden leffa, joka toteutetaan yhdessä AV-Plus lehden ja Future Movie Shopin kanssa. Arvio leffasta on siis tarkoitus julkaista myös Av-leffan medioissa ja leffahan tietysti siis hankitaan Future Movie Shopista, josta tämän uuden yhteistyön kunniaksi myös sinä pääset hyötymään, eli seuraavan kuukauden ajan http://www.futuremovieshop.fi osoitteesta ja Mechelininkadun myymästä Helsingissä saat leffoista viiden prosentin alennuksen koodilla LEFFAFRIIKKI. Alennukseen ei sisälly tulevat, uutuudet tai jo valmiiksi alennetut leffat, mutta muuten kaikista leffoista siis pieni alennus matkaan. Käyttämällä koodia tuet myös tämän blogistin toimintaa, joten toivottavasti tämä saa paljon tilauksia aikaan ja voidaan jatkaa yhteistyötä myös tulevaisuudessa.

Dyyni leffasarjassa on nyt päästy toiseen osaan ja ainakin itselläni tämä herättää paljon monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen leffa on tullut nähtyä jo ainakin neljä tai viisi kertaa, kahdella ensimmäisellä katselulla kirjaimellisesti nukahdin leffan ääreen. Uusin kakkososa tuli katsottua kertaalleen Biorexin parhaassa Prime-salissa ja kertaalleen Itiksen Imaxissa. Näiden kertojen eroista löytyy lisää juttua vanhemmista blogiteksteistä, mutta nyt leffa on siis tulossa myös vihdoin levylle, ja sen myynti alkaa Suomessa tiistaina. Pääsin kuitenkin katsomaan leffan hieman etukäteen ja tässä teille arvioita siitä, miksi tämä leffa pitäisi olla jokaisen leffafanin pakkohankinta riippumatta siitä kuinka suuri Dyyni fani on kyseessä.

Dyynin ensimmäinen osa oli minulle jotenkin aika tylsää katsottavaa, ja ennen kaikkea siitä tuli fiilis, että tässä vaan johdatellaan katsojaa seuraavaan osaan. Tämä on toki konseptina ihan tuttua juttua, mutta jotenkin toimii paremmin vasta siinä vaiheessa kun kaikki leffat ovat julkaistu. Jos tälläinen leffa julkaistaan ja seuraavaa osaa saa odottaa pari vuotta, jää ensimmäisestä leffasta väkisinkin aika tyhjä olo, herättää se sitten kuinka paljon vaan odotuksia seuraavasti. Mitä muuta tästä sitten vastaavasti voi taas seurata on myös se, että kun se toinen osa sitten julkaistaan, nousee ymmärrys myös ensimmäistä osaa kohtaan. Itselleni kävi juuri näin, tykkäsin tästä toisesta osasta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä, mutta toisen osan katsomisen jälkeen myös ensimmäinen osa alkoi aueta aivan uudella tavalla. Dyyni 2 jatkaa aivan siitä kohdasta mihin ensimmäinen osa jää, ja luonnollisesti tämä siis avaa myös ensimmäistä ihan uudella tavalla. Tämä ei siis ole jatko-osa niin kuin se yleensä ymmärretään, vaan ihan rehellisesti jatkoa edelliseen.

Ajatuksena houkuttaa myös suuresti sellainen, että voisikohan studiot tehdä tälläistä saagaa niin, että esimerkiksi kaksi osaa tulisi elokuviin samaan aikaan? Eli kun leffat nyt jo alkavat kestää usein lähelle sitä kolmea tuntia, niin mitä jos perjantaina kävisi istumassa sen kolme tuntia katsomassa ensimmäistä osaa, kävisi kotona välillä nukkumassa ja seuraavana päivänä jatkuisi toisella osalla. Kyllähän leffan tekemisessä tuotantoyhtiökin kuitenkin voisi tälläisestä järjestelystä hyötyä huimasti myös taloudellisesti, vaikka varmasti hyötyy jo nytkin.

Miltä tämä Dyyni 2 sitten näyttää ja kuulostaa kotona. Vertailua Prime salin ja Imaxin välillä löytyy jo blogista, kotona katsottuna sanoisin, että nyt mennään todella hienosti siihen väliin ottaen parhaat palat molemmista. Kuva Primessä oli hyvällä tavalla aavistuksen kaukainen, Imaxissä kuva taas tuli hyvällä tavalla todella lähelle. Kun leffaa katsoo kotona 144 tuuman ruudulta noin kolmen ja puolen metrin etäisyydeltä, näyttää kuva juuri täydelliseltä. Kuvasta näkyy aivan kaikki yksityiskohdat hyvin, kuvan kuitenkaan hyppäämättä syliin. Kuvan laatu on tietysti tässä todella laadukasta, mutta kuvaus eroaa hyvin paljon monesta muusta leffasta. Monessa kohdassa joutuu hieman miettimään, että onko omat väriasetukset pielessä kuvaa katsoessa, mutta sitten kun mennään taas ns. normaalikuvaan, jossa Florence Pugh ja Christopher Walken juttelevat, huomaa, että kuvanlaatu on lähellä täydellistä. Dyyni kuitenkin on hyvin tumma, hiekan sävyttämä ja ennen kaikkea punertava monessa kuvassa. Tätäkään en siis sano tippaakaan kriittisesti, vaan kuvaillen miltä leffa näyttää. Tiedät kyllä mistä puhun jos leffan olet nähnyt. Ja kyllä, muutamassa hiekkakohtauksessa kuva tuntuu kuin itse istuisi keskellä hiekkamyrskyä, todella uskottavaa! Onhan tämä siis kuvankin puolesta ehdottomasti leffa, jota jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen.

Äänien osalta päästäänkin sitten tämän leffan parhaimpiin osiin. Monta kertaa sitä miettii leffaa katsoessa, että tässä olisi hyvä referenssikohta, jonka voisi ottaa talteen, mutta sitten taas havahtuu, että näitä huippukohtia leffassa tulee ihan jatkuvalla syötöllä. Dyyni 2 on kokonaisuudessaan referenssi levy, ihan sama mitä asiaa sitten haluatkin laitteillasi demota. Toki bassot tässä ovat isossa osassa, mutta nekin ovat niin monipuoliset ja uskottavat, että jos haluat leffalla testata subbareita, onnistuu sekin ihan koko skaalalla. Itselläni kun käytössä on Trinnovin uusin Waveforming teknologia, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa leffaa katsoessa, tämä yksinkertaisesti vaan on parasta mitä leffoissa on kuultu, eikä vähiten tietysti koska äänien takana tässäkin on Hans Zimmer. Muistutuksena myös tässä kohdassa, että vaikka leffoissa paljon aina kierrätetään vanhoja äänitehosteita, niin tähän leffaan Zimmer on taas loihtinut ihan uusia, ennen kuulemattomia ääniä, jotka todella edustavat edukseen. Stadion, mato, luolakohtaukset, niin paljon upeita kohtia täynnä koko leffa!

Dyyni 2:ssa on 9.1.6 Atmos ääniraita, mutta front wide kaiuttimia käytetään leffan aikana aika säästellen. Vastaavasti kaikki kuusi kattokautinta ovat jatkuvasti aktiivisena, ja niitä kyllä käytetään ihan viimeisen päälle luoden sekä tunnelmaa, että effektejä. Trinnovin Atmos-viewer ominaisuudella pystyn myös näkemään, että vaikka leffassa on paljon Atmos-objekteja, niin mikään älyttömän aktiivinen leffa niiden suhteen Dyyni 2 kuitenkaan ei ole. En tiedä onko tarvettakaan, sillä äänet tukevat leffaa äärettömän hyvin, mutta jos kuitenkin olet jatkossakin kiinnostunut tietämään leffojen ääniraitojen todellisesta laadusta, niin tätä blogia seuraamalla saata aivan ainutlaatuista tietoa siitä, missä leffoissa oikeasti ääniin on panostettu.

Dyyni 2:kin on nyt siis jo nähty kolmeen kertaan, ja vaikka edelleenkään en itseäni kutsu Dyyni-faniksi, niin ei tämä varmasti tähän tule jäämään. Parhaita leffoja kotiin hankittavaksi on aina ne, jotka kestävät aikaa ja montaa katselukertaa, Dyyni on aivan varmasti sellainen, tämä ei jää hyllyyn pölyttymään. Dyynissä itse leffa toimii ja toisessa 0sassa myös itse tarina ja hahmot alkavat aueta aivan uudella tavalla. Jos kuitenkin jotain voin vielä suositella, niin suosittelen ehdottomasti katsomaan ensimmäisen osan ennen kuin lähdet tätä toista katsomaan.

Räp musiikki teki kovaa vauhtia tuloaan ns. normaalien ihmisten pariin vuosituhannen vaihteessa, ja nyt normaaleilla ihmisillä tarkoitan ihmisiä, jotka eivät tuota genreä ole seuranneet tai muuten olleet siinä mukana. Räppihän oli alkuun hyvinkin sisäpiirin juttu, eikä siitä todellakaan voitu puhua pop-kulttuurina. Pikku hiljaa genre kuitenkin sai jalansijaa ja tunnettuvuutta, johtaen esimerkiksi myös suomiräpin nousuun, keulalla tietysti Fintelligens, jota itsekin tuli nuorena paljon kuunneltua. Muutamia helmiä siellä on edelleenkin kuuntelussa.

Samalla kuin musiikki alkoi tehdä tuloaan, tai osittain ehkä myös sen vuoksi, tulivat mukaan myös leffat, joista hyvänä esimerkkinä tämä 8 Mile-niminen leffa, jota tähdittää Eminen. Eminen oli yksi suurimpia tekijöitä räpin nostamiseen valtaväestön pariin, eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että räp-musiikki on mielletty lähinnä tummaihoisten jengien musiikiksi, mutta Eminen osoitti, että se voi olla myös kaiken väestön musiikkia. Tästä kertoo myös leffa 8 Mile. Tästäkin leffasta on vierinyt jo vuosia pari kymmentä, eli leffa on vuodelta 2003. Nyt se on myös tuotu 4K aikaan, ja itselle levy tuli hyllyyn jo jonkin aikaa sitten. Ei mikään pakkohankinta, mutta ehdottomasti leffa, jonka kyllä halusin uudelleen nähdä.

Leffa ei ollut ehkä ihan niin hyvä, mitä muistot antoivat odottaa. Leffa on suht leppoisaa menoa, vaikkakin aika rankkojakin juttuja siihen sisältyy. Silti olisin ehkä odottanut suurimmaksi teemaksi hieman jotain muuta kuin pelkästään tämän battlen kehitystä, en tosin kyllä muista yhtään missä vaiheessa Eminemin oma ura muuten tässä vaiheessa oli, mutta eihän siis mikään varsinainen elämänkertakaan siis ole. Eminen näyttelee hyvin, eikä rooleissa muutenkaan ole valitettavaa. Etenkin nuori Kim Basinger ja Brittany Murphy ovat erinomaisia. Räppibattlet ovat vähän mitä ovat, enkä muutenkaan voi väittää että ne olisivat itselleni olleet koskaan se mielenkiintoisin juttu tässä genressä, mutta onhan siis Eminemkin tehnyt biisejä, joita itse on sujuvasti kuunnellut vuosia nuorempana. Nykyään ei ehkä niinkään.

Leffa itsessään on aika tumma ja sumuinen, mutta niin on leffa itsessäänkin. En tiedä mitenkä hyvä käännös tämä on, koska leffa on jo itsessään niin tumma, että restoroinnin arvoa ei niin hyvin voi sanoa. Äänien puolesta yllättäen DTS:X, joita ei nykyään enää kovinkaan paljon tule vastaan. Eli äänet siis ovat tavallaan Atmosta vastaavia, mutta hirveästi tämä leffa ei äänien puolesta silti anna. Räppäysosiot jäävät kevyiksi, eikä tietysti äänien osalta leffassa ihan hirveästi muutenkaan tapahdu mitään. Ei näitä ääniä siis kannata mitenkään haukkua, mutta eipä vaan ollut äänillä niin paljon leffassa tekemistä kuin olisi ehkä voinut tämän tyyppisessä leffassa olla. Hyvä myös muistaa, että vuoden 2003 leffassa siis alkuperäisenä ollut vain 5.1 äänet, siihen nähden tietysti iso upgrade. Kiva leffa, mutta ei mitään uutta auringon alla.

Hyvä leffan määritelmiä EI OLE 4K, uusi tai budjetti, hyvä leffa voi koostua myös jostain ihan muista asioista. Tällä kertaa hyvän leffan määritelmä on vanha Bluray, jossa toki on siis Atmos äänet, mutta kyseessä leffa, jonka äänet on aivan silkkaa timanttia, kuvanlaatu erittäin hyvää ja ennen kaikkea itse leffa enemmän kuin loistava. Teenage Mutant Ninja Turtles on leffa, joka on hyllyssä ollut pitkään ja erilaisilla laitekokoonpanoilla se on tullut katsottuakin monta kertaa, mutta kyseessä siis yksi näitä alkupään leffoja, joita ylipäätään on Atmoksena koskaan saanut. Leffa on vuodelta 2014, mutta sitä ei kyllä mitenkään huomaa.

Joku aika sitten kävin leffassa katsomassa näistä samaisista hahmoista kertovan uuden leffan, joka oli tehty vähän niin kuin sarjakuvamalliin, joka nyt on muutenkin ollut jonkin verran esillä esim Spider Verse leffojen vuoksi. Silloin taisin mainita, että se leffa ei ihan niin paljon osunut minuun ja taisin myös silloin jo mainita nämä leffat, jotka sitten todellakin osuvat. Siihen on käytännössä etenkin yksi syy, ja sen on ns. oikeat ihmiset. Joo, molemmissa oli oikeita ihmisiä, mutta tässä niitä oli paljon enemmän ja muutenkin ne tärkeimmät, eli Turtlesit näyttävät ns. oikeilta, eikä piiroshahmoilta. En sano, että piirroshahmoissa on mitään vikaa, mutta itse tykkään enemmän tämän tyyppisistä leffoista. Vielä kun nämä sankarit eivät oli millään tavalla liian yliluonnollisia, tämä leffa vaan toimii.

Juonihan näissä menee aina aika samaa kaavaa, tai sanotaanko näin, että tästä leffastakin taitaa olla aika monta versiota tehtynä, silti juoni toimii uudestaan ja uudestaan. Ihmisten ja satuolentojen yhteispeli toimii täysin saumattomasti ja juoni on muutenkin tähän genreen erittäin uskottavalta. William Fichtner on pahiksena loistava, ja Megan Fox nyt tietysti journalistina tässä ihan huippu. Muutkin sivuosat toimivat moitteetta. Kuvan puolesta ei sinällään ole paljon kerrottavaa, omilla laitteilla edelleen upscale Bluraystä toimii loistavasti, enkä tiedä kuinka paljon tässä 4K edes toisi mitään lisää. Turtlesit ovat todella uskottavia ja näyttävät juuri siltä kuin tälläisessä leffassa voi parhaimmillaan näyttää.

Kaiken tämän päälle kakku tarvitsee vielä kuorrutuksen, ja kun tähän leffaan laitetaan vielä päällä täysin referenssi-tason äänet, on paketti valmis. Leffassa on upeat 9.1.6 äänet, joten jokaisesta kaiuttimesta saadaan rehellisesti materiaalia. Kun vielä kaiken lisäksi Atmos-objekteja käytetään todella paljon ja todella aktiivisesti, niin tästä saisi moni uudempikin leffa ottaa mallia. Atmoksessa on todella valtavat mahdollisuudet, ja eniten harmittaa kun studiot eivät näitä mahdollisuuksia käytä, vaikka leffa sitä muuten hyvin tukisikin. Ihan ehdottomana omana suosikkina tässä leffassa tuo lumimäki-kohtaus, jota voisi edelleen käyttää demona ihan missä vaan! Jos et siis tätä ole jostain syystä vielä nähnyt, niin ehdoton suositus!

Suomessakin Marry Me leffa nousi viikonloppuna Netflixin katsotuimpien leffojen joukkoon, taisi jopa olla pitkään myös ihan ykkösenä, eikä kyllä ihan turhaan. Romanttinen komedia, jossa oltiin löydetty hyvinkin omaperäinen ajatus leffalle, vaikka lopputulema nyt ei taas tälläkään kerralla ketään kovinkaan paljoa yllätä, onnellinen loppuhan näihin leffoihin kuuluu aina saada.

Marry Me leffassa oman elämänsä supertähti Jennifer Lopez esittää hyvin vakuuttavasti musiikkialan supertähteä, jonka elämä sujuu parhaillaan onnellisten tähtien alla ja uuden sinkun merkeissä Kat:in onkin tarkoitus mennä naimisiin elämänsä miehen Bastianin (Maluma) kanssa. Bastian on myös supertähti, ja juuri kun kaiken piti mennä maaliin, tapahtuu jotain yllättävää ja häät ovat tällä erää peruttu. Kat nappaakin yllättäen suoraan yleisön joukosta Marry Me kylttiä aivan sattumalta kantavan Charlien, jota näyttelee Owen Wilson. Siitä sitten alkaa tälläinen elokuvaversio Ensitreffit alttarilla ohjelmasta.

Jennifer Lopez on roolissaan hyvä, mutta mitäpä muuta sitä voisi oleettaakaan, roolihan on kuin omasta elämästä. Enkä siis tarkoita tällä leffan tapahtumia, vaan elämää yleensä, tälläistä ei ainakaan tietääkseni ole koskaan kuitenkaan tapahtunut, vaikka aika siistiä se toisaalta olisikin, ehkä. Ainoa asia mikä tässä koko leffassa tosin hieman ehkä harmittaa on se, että Owen Wilson on ehkä tässä kuitenkin hieman suuri stara ns. taviksen rooliin. On jotenkin tosi vaikeaa ajatella että kun tässä leffassa pääosissa on ”supertähdet” ja sitten tarkoituksena on rakastua tavikseen,niin taviksena onkin sitten leffan ehkä suurin supertähti. Owen Wilson on tässä toki ihan hyvä, mutta edelleen kyllä uskottavuus kärsii paljon pitkin leffaa kun Wilson yrittää sopeutua taviksen rooliin. Oishan se aika söpöä kun tuollainen supertähti oikeasti rakastuisi johonkin oikeasti tavikseen, ja sitten kuvassa onkin taas Wilson. No, mutta you got the point!

Silti, tykkäsin kyllä tästä paljon, enkä ihmettele että sitä on moni muukin käynyt katsomassa. Leffa on hyvin tehty, siinä on oikeasti aika hyvä juoni ja se juoni myös kantaa kyllä hyvin pitkin leffaa ja ihan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei silti ehkä enää ihan omaperäisin olekaan. Onnelliset leffat on silti aina aika kivoja ja etenkin tälläinen leffa sopi taas enemmän kuin hyvin myöhäisiltaan. Leffassa musiikki toimi hyvin ja olihan tämä tunnusbiisi ihan osuva. Tästä siis leffaromantiikan nälkään hyvää materiaalia!

P.S. John Bradlie, Game of Thrones ”reppana” vetää muuten tässä kanssa ihan kivan roolin, vaikka vähän tosiaan historia syö miehen olemusta tässäkin.

Yksi suosikki leffagenreistäni, eli tositarinaan perustuvat draamat, jotka aika usein liittyvät jollain tapaa murhiin tai muihin järkyttäviin tekoihin. Niin tälläkin kertaa kun katsoin Netflixistä sellaisen leffan kuin What Jennifer Did. Leffa kertoo Jenniferin kotona tapahtuneesta murrosta, jonka seurauksena Jenniferin vanhemmat kuolevat. Jennifer itse selviää itse kuin ihmeen kaupalla tapahtumista silminnäkijänä hengissä, joka nyt varmasti jo kertoo otsikon ohella hyvin pitkälle sen, mistä tässä leffassa on kyse.

No, tällä kertaa leffa ei kyllä ihan monen vastaavanlaisen tasolle pääse. Leffan kerronta on aika yllätyksetöntä ja ennalta arvattavaa. Muutenkin tämä ei jotenkin oikein ole niin kiinnostava tapaus kuin esimerkiksi yksi vastaava, jonka juuri hetki sitten katsoin, tai oikeastaan siis tarkoitan tässä nyt varmaankin sitä Homicide New York-sarjaa, tai onhan näitä viime aikoina muitakin tullut katsottua. Leffa on perus amerikkalaista kerrontaa, mutta edes siinä tämän laatu ei nyt pääse ihan vastaavien normaalille tasolle. Kiva tositarina, mutta ei nyt tällä kertaa paljon enempää anna.

Muuten sitten viikon aikana onkin taas tapahtunut kaikenlaista. On ollut todellakin kiirettä, ja sen vuoksi leffoja on taas tullut katseltua harvakseltaan. Sunnuntaina oli kuitenkin hieman spessumpaa ohjelmaa ja tuli käytyä myös messuilla. Vuosaaressa oli Helsinki High-End nimellä kulkevat messut, joissa tuli vierailtua. Nimikin se jo pitkälti kertoo, eli aika paljon pienemmät messut kyseessä kuin syksyiset Hifi-messut Habitaren kyljessä, eikä näiltä messuilta mennessäkään odottanut mitään löytöjä leffahuoneen suhteen tulevan. Eli nämä messut puhtaasti kahta kanavaa, ja ihan kyllä laadukasta ja mielenkiintoista sellaista. Aika paljon kyllä oli tosin omaan makuun skaalaa, eli toisissa huoneissa ihan oikeasti viihtyi, kuin toisissa tuntui hieman olevan väärässä paikassa. Ja tämä siis ihan kaikella kunnioituksella kaikkia kohtaan, mutta tämä käynti taas kerran osoitti hyvin sitä, että vaikka kaiuttimilla olisi kuinka paljon hintaa, ei kaikkien kaiuttimien sointi vaan itseä miellytä. Säädöillä, kalibroinneilla ja akustiikalla on tietysti ihan valtava merkitys, mutta silti näiden messujen suurin anti oli taas ihan varmasti se, että se ns. oma soundi vahvistui taas huomattavasti.

Jos mietitään sitä ns. omaa tarvetta, niin leffahuone ei tarvitse tällä hetkellä yhtään mitään, ja vastaavasti olohuone, missä sitä kahta kanavaa sitten nyt ja tulevaisuudessa tässä talossa kuunnellaan, ei oikein millään anna mahdollisuutta lattiakaiuttimille, ei monestakaan syystä. Näiden messujen yhdet parhaista soundeista antoi ehdottomasti Audiokaupan Musical Fidelity-setit, mutta nämäkin suht sirot pöntöt kuitenkin jo lähtökoitaisesti omaan tarpeeseen liian iso/korkeat. Mutta kyllä, bassopää tuli kyllä todella upeasti. Mitä sitten tulee sinne pienempään kokoluokkaan, niin messujen ehdottomia helmiä löytyi sekä Ideaalin että Mareksoundin huoneista. Ideaalin huone oli todella vakuuttava, mutta siitä en osaa sanoa, että kuinka suuri tekijä oli kaiuttimilla ja kuinka suuri muulla elektroniikalla, mutta kyllä vaan pienistäkin pöntöistä voi uskomattoman hienoa ääntä saada ulos.

Mareksoundilla sitten vastaavasti tiesi mistä ääni ulos tuli, sillä kyseessä oli all-in-one tyyppinen ratkaisu, jossa striimeri, vahvistimet ja jopa subbari löytyivät kaikki yksien massiivipuisten kuorien sisältä. Eli ääni vain kännykästä suoraan boxiin ja kaikki löytyy yhdestä paikasta, ilman monia johtoja ym. Se mikä näissä hämmästytti erityisesti, oli taakse vielä mahdutettu kaksi subbaria, siis näiden periaatteessa hyllykaiuttimien taakse. Väittäisin, että aika tehokasta tilankäyttöä ja kivastihan nämä soivat! Näissä bassoa vielä enemmän kuin Ideaalin Vienna Acousticsin setissä, mutta olihan nämä Saksalaiset Dutch & Dutch merkkiset kaiuttimet aika mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Sellainen disclaimer tosin täytyy tähän väliin sanoa, että itse en ainakaan jaksa tuntikausia viettää messuilla ja mitään omia toiveitakaan en ole koskaan jaksanut toivoa, muilla kun varmasti on paljon enemmän ostoajatuksia ym mielessä. Muutenkin itse tulee niin paljon kuunneltua ns. taustamusiikkia, että sellaista nyt istun tähän ja kuuntelen suosikkimusiikkiani hetkiä ei usein tule. Joten, kun messuilla käy musiikkia kuuntelemassa, on hyvin paljon herran haltuun millaista musiikkia sattuu milloinkin soimaan ja näin ollen ei kovinkaan ainakaan negatiivisia palautteita ei mistään seteistä kannata antaa, eikä oma korva ja ymmärrys siihen muutenkaan riitä. Mutta sen toki voi aina sanoa, jos joku kuulostaa hyvältä, kyllä se silloin varmasti on ainakin kykyneväinen setti siihen. Niin, ja tähän vielä loppuu sellainenkin juttu, äänilähteelläkin on tietysti merkitystä, ja siksi itsekin tuli tässä avattua kuukauden ilmainen kokeilu Qobuz sovellukseen, josta hieman parempaa ääntä pitäisi omaankin settiin saada. Yleensähän itellä lähteenä toimii nykyään Youtube-Music, joka tulee ”ilmaiseksi” Youtube-premium tilauksen kanssa.

Paikallisessa Biorexissä tuli taas poikettua, vaikka mitään nyt ihan sellaista pakollista katsottavaa ei ollutkaan, mutta olihan tämän Fall Guyn traileri nimenomaan leffateatterissa kyllä herättänyt huomion jo aikaisemmin ja kun siitä sitten alettiin ainakin lievästi sanottuna kohista, niin kyllähän se sitten piti käydä myös itse tarkistamassa. Leffahan on siis sinällään aika hauska ja erilainen leffa, että leffassa on ikäänkuin kaksi leffaa päällekkäin, eli leffa siis kertoo leffojen takana toimivista stunttimiehistä ja naisista, ikäänkuin kurkistus kulisseihin, samalla kun leffa ei kuitenkaan ole mikään dokumentti, vaan ihan aito juonellinen leffa. Tälläinen leffa oli todellakin kivaa vaihtelua jo ihan ideansa perusteella.

Eikä eikä leffa kyllä muutenkaan pettänyt. Aika hilpeissä tunnelmissa mentiin ja vaikka leffassa oli sekä rakkautta, draamaa, että toimintaa, niin kyllä pääroolissa silti oli ihan ehdottomasti huumori ja tämä leffa todellakin oli kirjaimellisesti sellainen leffa, joka jätti aidosti hymyn huulille kun leffasta poistu. Jonkin verran ollaan puhuttu niiden ennakkojuttujen lukemisesta ennen leffaan menoa, tästä pitää nyt sen verran vinkata, että leffan lopputekstit tosiaan kannattaa ihan rauhassa vielä istua paikoillaan, ei sitten tarvitse lopun pilalle menneitä kohtauksia katsella yksin eturivissä kun on jo ollut lähdössä pois. Kaiken kaikkiaan kuitenkin sellainen parituntinen ihan täyttä materiaalia, josta varmasti löytyy aika lailla jokaiselle jotakin, etenkin kun juonikin on oikeasti hyvä, eikä vain komedioissa usein olevaa pelkkää päätöntä kohellusta.

Pääosissa Ryan Gosling ja Emely Blunt molemmat toimivat loistavasti erikseen ja yhteen. Kaksikon välillä kemia toimii hienosti ja tuntuu välillä kuin kyseessä olisi oikea aviopari, sen verran sujuvasti kaikki toimii ruudulla. Hannah Waddingham Gail Meyerin roolissa muistuttaa todella paljon jotain enkä saanut millään päähäni mistä hän on niin tuttu, mutta sehän oli siis tietysti Apple TV:n Ted Lasso mistä tuo oli niin tuttu. No, tässä ihan hyvä rooli, mutta aika ärsyttävä, juuri niin kuin pitikin. Hyvin klaarattu siis tämäkin. Aaron Taylor-Johnsson on päätähti toisessa leffassa, ja toisessa sitten ihan sivuosassa. Hyvinhän tuo roolinsa vetää, mutta kyllä tässä tapauksessa ”sijaisnäyttelijä” kuitenkin vie kuin sitä kuuluisaa kuoriämpäriä. Hauskaa katsottavaa joka tapauksessa, ja kuten sanottua, kun juonikin vielä kantaa, erinomaista.

Äänet, joo ihan ok, mutta ei nyt mitään sellaista erityisen mielenkiintoista, vaikka tavallaan tehosteiden parissa puuhataankin ja on helikopteria, räjähdyksiä jne. On toki myös tuplaruutua, joka etenkin juuri isolla ruudulla kuulostaa aika kivalta. Ei tämä nyt sellainen leffa ole joka olisi pakko kotona äänien vuoksi nähdä, mutta toisaalta pakko myöntää, että jotenkin kuitenkin samalla hieman arvoituksellinen, olisiko tässä sittenkin potentiaalia kovaksi kotileffaksi, aika näyttää. Leffassa voin kuitenkin ehdottomasti suositella mennä katsomaan, etenkin jos haluat hyvälle tuulelle!

Vuodet vierii ja leffoja tulee paljon katsottua, silti, tuntuu aika uskomattomalta, että tässä sitä kirjoitellaan jo 800. päivitystä tähän blogiin. Viidessä vuodessa laitteet ovat muuttuneet, harrastus on muuttunut, uusia kavereita ja seuraajia on tullut paljon, mutta yksi asia ei ole muuttunut, on tämä silti edelleen ihan älyttömän hauska harrastus. Sikäli tämän päiväinen päivitys kuitenkin kertoo aika paljon siitä mihin on tultu. Leffana on Abyss 4K restaurointi, jota ennen ei ole nähty kuin DVD:llä ja itse en ole koko leffaa edes nähnyt, ja jos ollaan rehellisiä, niin en nyt varsinaisesti kyseisestä leffasta edes tiennyt mitään ennen kuin tästä restauroinnista alettiin puhumaan.

Sain tämän leffan arviointikappaleena, joka on ensinnäkin tässä harrastuksen vaiheessa ihan parhaita juttuja. Leffoja tulee katsottua todella paljon, rahaa on palanut todella paljon, joten 4K-leffojen ostamista on joutunut pakon edessä rajoittamaan todella paljon. Joo, kyllähän leffoja saa käytettyinä ja alennuksista todella helposti, mutta jos yrittää saada blogille jotain sisältöä, pitäisi päästä leffoista kirjoittamaan ennen kuin ne on kaikki nähneet. Tässä isona apuna oli yhteistyöt, joista olen saanut sovittua parinkin levymyyjän kanssa, mutta lopulta jos alennusten määrä on luokkaa 10-20%, niin se ei oikein auta siihen, että hankkisi muita kuin sellaisia leffoja, jotka ihan oikeasti haluaa hyllyyn hankkia. Näissä arvostelukappaleissa on se etu, että sieltä voi postissa tulla ihan mitä vaan, joten positiivisiakin yllätyksiä tulee, siis sellaisia että ”tätä en olisi ikinä itse ostanut”, mutta olipa hyvä leffa. Toisaalta välillä tulee nappiosumia, kuten tämä Abyss, tämä oli ostoslistalla, mutta ei vielä varaa ostaa. Nyt pääsen siitä teille kuitenkin kertomaan.

Arviointikappaleiden tarkoitus on, että kerron niistä teille, ja sen jälkeen voitte tehdä parempia päätöksiä mitä levyjä kannattaa hankkia. Levittäjä tietysti aina toivoo, että arviot ovat hyviä ja sitä kautta leffaa ostetaan paljon, silti arvioijan käsiä ei ole sidottu mihinkään, saan kirjoittaa näistä rehellisesti oman mielipiteeni, kunhan tekstit ovat asiallisia ja tuon esiin, että levy on saatu arviointitarkoitukseen. Se minkä koen tässä omana vahvuutenani on huoneeni, jossa arvioita teen, en usko, että kenelläkään Suomesta löytyy yhtä laadukasta paikkaa näitä levyjä testata, ja tällä siis tarkoitan nyt sitä, että kun arvioin kuvaa niin kuva näyttää jotakuinkin siltä kuin pitää (ei 55″ tuuman tv) tai äänien perusteella pystyn Trinnovin kanssa kertomaan myös faktoja, ei vain miltä ääni kuulostaa omaan korvaan. En tiedä kuinka moni tätä kaikkea tietoa tarvitsee, mutta mielestäni on kuitenkin kiva kertoa, että jos leffassa luvataan viisitoistakanavaista ääntä, ja siinä todellisuudessa on käytössä vain kymmenen. Samoin esimerkiksi jos joku haluaa omassa teatterissaan testata miten äänien pannaus toimii tai onko leffassa Atmos objekteja niin voin faktoina näistä kertoa, ei tarvitse arvailla, koska homma ei korvakuulolla ole ihan niin yksinkertaista.

Se mitä moni kuitenkin blogistani etsii on ajatuksia siitä mitä kannattaa katsoa. Minulla on paljon sellaisia seuraajia, jotka ovat jo pitkään blogiani seurannut, ja he kyllä tietävät hyvin minkälaisista leffoista tykkään, ja jos haluaa katsoa jotain tiettyä leffaa, he voivat luottaa jos siihen, että hekin ehkä tykkäävät jos olen leffaa suositellut. Toki jokainen leffa-arvio on täysin jokaisen oma arvio, toisen tykkää yhdestä ja toiset toisesta, ja sehän tässä on aina parasta. Ihan samoin, ei ole oikeaa tai väärää paikkaa leffa katsoa, mutta jos luet arvioitani, tiedät aina missä olosuhteissa arvio on tehty, tämän vuoksi yleensä myös aina kerron missä salissa olen jonkun leffan teatterissa nähnyt.

Se mikä on kivaa, on se, että seuraajien määrä täällä itse blogissa on tasaisesti koko ajan kasvanut. En tiedä onko se paljon vai vähän, mutta tätä blogia lukee tällä hetkellä päivittäin sellaiset vajaa sata kävijää ja päivityksiä tulee tänne noin 2-4 viikossa. Ei siis missään tapauksessa joka päivä, mut jos nyt karkeasti lasketaan niin viisi vuotta ja 800 päivitystä tekee keskimäärin kolme leffaa viikossa. Tähän on blogiin kai kuitenkin ihan kiva tahti. Markkinointiin en ole juurikaan rahaa käyttänyt missään vaiheessa, ihan yhtä kahta Facebook/Instagram kokeilua lukuunottamatta. Se mitä vastaavasti ihmettelen todella suuresti on se, että Instagramin puolella se noin 1200 seuraajaa on ollut siellä jo varmaan vuoden, se ei siitä nouse, vaikka feedejä on moni tuhansien seuraajien julkkiskin jakanut. Tuota olen miettinyt ja jotain vinkkejäkin koittanut, silti oikein mikään ei tuota lukua ole nostanut. Facebook:in on, mutta se vähemmällä käytöllä ja siellä vähiten seuraajia. Youtube:kin on auki, mutta sitä en ole vielä jaksanut isommin työstää eteenpäin. Eniten huomiota edelleen saa eri medioissa leffateatteri ensi-illat.

Mutta mitenkäs sitten tämä Abyss. Leffasta en tosiaan sen enempää tiennyt, mutta leffa oli kyllä erittäin suuri positiivinen yllätys. Ed Harris on leffassa todella hyvä ja heti tulee mieleen yksi suosikkielokuvani The Rock, jossa herra on myös loistava. Leffan näyttelijäkaarti on aika kapea, eli ihan hirveästi tässä ei rooleja ole, sillä leffa tapahtuu pääosin veden alla pienessä piirissä. Leffa on James Cameronin tuotos ja se näkyy monessakin muodossa. Sukelletaan veden alla aivan kuin Titanicissa ja Avatarissa, on periaatteessa kirkkaita värejä ja tunnistamattomia olentoja, mutta silti, tarinan kerronta pidetään pääosassa. Katsoin leffasta pidemmän version, joten en tiedä mitä tässä oli enemmän kuin teatteriversiossa, mutta aika meni kyllä silti kuin siivillä. Vähän oli tosin loppua kohden sellainen fiilis, että koska tämä loppuu, mutta sitten viimeinen puolituntia kyllä paketoi leffan todella upeasti ja pelkästään tuon vuoksi omat pisteeni nousevat todella paljon.

Mitä sitten on kerrottavaa näistä äänistä. Jos mennään fiilispohjalta, niin leffassa on ihan hyvät äänet, mutta ei missään tapauksessa sitä tasoa, mitä voisi olla jos leffa oltaisiin tehty tässä päivässä. Leffassa olisi pontentiaalia todella upeaan Atmokseen, mutta tässä sitä ei oikein missään vaiheessa hyödynnetä. En osaa yhtään sanoa miten restoroinnissa vanhat äänet masteroidaan Atmokseen, mutta tästä asiasta voisi kyllä ehdottomasti ottaa lisää selvää. Silti, kun tähän leffaan monellakin tapaa hyvin verrattavissa oleva tapaus Titanic on ääniltään aivan omaa luokkaansa, niin luulen että tähänkin olisi voitu halutessaan saada parempaa aikaiseksi. Siinä missä Titanicissä restoroinnilla leffan äänet on viety aivan uudelle tasolle, tässä lähinnä ollaan vain liimattu pari raitaa vanhan päälle. Tietämättä asiasta yhtään sen enempää, jotenkin tuntuu, että useimmiten näiden restauroitujen ääniraitojen tekotapa on vain se, että lisätään kaksi kanavaa kattoon ja voidaan lyödä Atmos-leima päälle. Tässäkin leffassa kansissa lukee 7.1.4 Atmos, mutta todellisuudessa leffassa on käytössä vain kaksi keskimmäistä Atmoskaiutinta, eli leffan ääniraita on käytännössä 7.1.2. Kun puhutaan leffasta, jossa liikutaan käytännössä koko ajan veden alla tai suljetussa sukellusveneessä, niin äänillä olisi voinut tehdä huomattavasti vielä paljon enemmän. Se mikä tässä on sentään hyvä, on se että objekteja kuitenkin liikutellaan jonkin verran, ihan staattinen Atmos tämä ei ole. Toisaalta siitäkin voidaan sitten olla montaa mieltä, että kuin hyvin nuo objektit tilassa oikeasti liikkuu jos ainoastaan kaksi kaiutinta katossa aktivoituu.

Kuvan osalta tämä uusi kolmen leffan julkaisu on herättänyt paljon keskustelua somessa ja moni on sitä mieltä, että tämä leffa on niistä vähiten epäonnistunut. Kahta muuta en ole nähnyt enkä omista, mutta kivahan nekin nyt olisi sitten nähdä jos tälläistä puhutaan. Tässä kohdassa ihan samat huomiot kuin äänissä, Titanic jostain syystä aivan eri levelillä, mutta mitään vikaa en tästä löytänyt. Onhan tämä nyt paljon sävyltään tummempi elokuva, joka vaikuttaa kuvaan tavallaan, mutta en minä muuten oikein ymmärrä mitä tästä kritisoidaan, pitää varmaan katsoa ne Aliens ja True Lies leffat, jotta ymmärrän. Tappajahaissa kuva on kuin uusista leffoista, mutta ihmiset näyttävät vanhoilta, tässä ihmiset näyttävät siltä, että leffa olisi voinut olla jopa tätä päivää, mutta kuvanlaatu ei vastaavasti nosta leffaa Tappajahain ja Titanicin tasolle.

Tälläkin kertaa postilaatikkoon yllättäen saapunut arviointikappale olis siis erittäin positiivinen tapaus. Leffa on muutenkin sellainen, että ainakin se teatteriversio olisi varmasti jossain vaiheessa kiva katsoa uudelleen ja tulee varmaan katsottua. Muuten elämä jatkuu, samoin tämän blogin tarina. Arvostan suuresti jokaista teistä, eikä haittaa yhtään vaikka teitä pikku hiljaa tänne löytäisi enemmänkin, eli laitahan saanaa eteenpäin jos koet että kiinnostuneita voisi olla myös kaveripiirissäsi. Uusiakin juttuja on paljon kaikenlaista vireillä, niistä sitten lisää taas sitä mukaa kun asioita varmistuu.