Työviikko taas paketissa ja kova tarve päästä rentoutumaan hieman leffojen pariin. Alkuilta meni sujuvasti säädellessä laitteita, tällä kertaa tosin kuvaa, sillä mikki ei vielä tällekään viikolle ehtinyt perille. Saapa nähdä milloin saapuu, mutta sillävälin ehti vähän leikkimään kuvan kanssa. Kuvan kanssa on ollut jotain pientä häikkää, tai paremminkin ehkä MadVR:n kanssa. En oikein ymmärrä mistä johtuu, mutta MadVR:n kanssa on nyt viime aikoina tullut jokin ihan ihmeellinen ääni, jonka syytä en ole osannut paikallistaa. Sain sen jo kerran pois, mutta nyt se on taas uudelleen tullut esiin. Olen kuitenkin saanut tuon ongelman paikallistettua MadVR:n asetuksiin, johdoista tai laitteista ei ongelman pitäisi johtua, hyvä niin. Jännä tässä jutussa nyt on se, että kun asennan MadVR:n uudelleen, ääni katoaa ja kaikki toimii. Jos teen MadVR:n asetuksiin muutoksia, ääni palaa vaikka en löydä millään sitä asetusta mikä sen tekee. Pitäisi muuttaa asetuksia yksi kerrallaan ja testailla pari päivää, että vika oikeasti löytyisi. Sillä välin kun en vikaa nyt tiedä niin tyydyn toistaiseksi MadVR:n perusasetuksiin, kyllä se kuva nytkin on ihan ok, vaikka tiedän, että parempaakin on saatavilla.

Jonkin aikaa säätöjä väännettyä pääsin kuitenkin myös itse leffan pariin ja tällä kertaa Netflixistä löytyikin vaihtoehtoja aika reippaasti. Päädyin lopulta ratkaisuuni kolmen leffan väliltä, eli eniten kiinnostivat Vaarallinen kuljetus, Nowhere ja Reptile. Kaikki kolme vaikuttivat loistavilta leffoilta, mutta päädyin lopulta tähän sen vuoksi, että vaikka äänet (kaikissa) ovat Atmosta, niin tässä leffassa kalibroimattomuus vaikuttaa ehkä vähiten, suht kiva leffa siis pitäisi olla edessä normaaliäänillä, ilman kuitenkaan suuria vaatimuksia äänelle. Äänistä puheenolleen muuten vielä sellainen testailujuttu Trinnovista, eli Trinnovissa on sellainenkin aika hieno ominaisuus, että yksittäisiä kanavia saa yksi kerrallaan avattua ja suljettua ihan oman mielen mukaan yhtä nappia painamalla. Eli kesken leffan voi vaikka testata ihan vaan huvikseen mitä kuuluu katosta, tai ihan vaan jostain yksittäisestä kaiuttimesta. Eli esim kiva laittaa kaksi etummaista atmosta yksinään päälle ja kuunnella ihan vaan kuinka hyvältä ne yksinään kuulostivat, ja hyvältähän ne kuulosti. Samoin oikeastaan ekaa kertaa ikinä pääsin oikeasti testaamaan noita front wide kaiuttimia, eli katselin leffan jälkeen vielä vähän Vain Elämää Ruudusta ja laitoin front wide kaiuttimet hetkeksi ”pääkaiuttimiksi”, ja että nekin kuulosti hyvältä. Basso toki ei mene hirveän alas, mutta eipä tarvitsekaan. Stereo image oli ainakin mahtava, joka varmasti kuvaa sitä, että omassa pienessä roolissaan nuo toimivat loistavasti kun kalibroinnit on valmiina. ’

Testailuun liittyen muuten vielä pieni sellainenkin juttu, että mietin jokuaika sitten että olisi kiva hankkia jonkinlainen lux-mittari, että voisi vähän testailla, jotain kuvan kirkkautta ja muuta, mutta en sitten sellaista missään vaiheessa hankkinut. Jossain oli puhetta, että hyvin halvallakin saa paljon aikaiseksi, mutta en ole sellaista vielä ehtinyt selvitellä sen enempää, enkä siis oikeasti tiedä mitä sellaisella siis tekisin. Yksi kiva juttuhan olisi ollut tietysti testata uuden lampun valotehoa verrattuna vanhaan, mutta se meni jo. Oishan sitä kiva myös jotenkin testata valkoista ja harmaata kangasta, mutta siihen ihan valonmäärämittarilla ei kyllä taida päästä. Eli lähinnä siis leluksi tuollaista katsellut ja eilen sitten sellainen hyvinkin lelulta näyttävä laite tuli vastaan kirpputorilla viiden euron hintaan niin pitihän se siitä napata mukaan. Laitteen laadusta tai muusta en sen kummemmin tiedä, avaamaton paketti ja kolmen kympin hintaa näyttää google nopealla selailulla. Saapa nähdä mitä tästä sitten vielä seuraa kun pääsee kokeilemaan.

No mutta se niistä, mennäänpä itse leffaan. Reptile siis kertoo hyvin tutunoloista tarinaa murhasta, tutkinnasta ja lopulta poliisin korruptiosta. Isossa kuvassa ei siis sinällään mitään uutta, mutta ihan hyväksi leffaksi tämä lopulta kuitenkin muodostui. Leffa vaikuttaa alkuun hyvin perinteiseltä murhadekkarilta, mutta saa jatkuvasti hieman uusia twistejä tarinaan ja lopulta mahdollisia syyllisiä alkaa olla pöydällä useampiakin. Leffa ei todellakaan näytä korttejaan nopeasti tai helposti vaan etenee hyvin varmasti ja pala palalta palapeliä kasaavana. Näyttelijät tässä onnistuvat mielestäni kaikki erittäin hyvin rooleissaa ja leffa on hyvin roolitettu. En tiedä onko varsinaisesti parhaiten näytelty, mutta parhaan roolin kyllä mielestäni tässä on saanut Ato Essandoh, joka katsojan silmissä varmasti sekoittaa pakkaa aika tehokkaasti tekemättä oikeastaan juuri mitään.

Eli kiemuroita tässä leffassa varmasti riittää ja vaikka en nyt voi väittää että leffa ihan hirveästi pääsisi yllättämään missään niin todella hyvä leffa tämä oli ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jossain vaiheessa kun on ollut sitä ongelmaa että ei oikein jaksa kaikkea katsoa ja usein jopa kännykkä vie enemmän huomiota kuin itse leffa niin tässä kyllä taas leffa piti otteessaan. Ehkä olen vaan katsonut liikaa huonoja leffoja, sillä kyllä sitten kun kyseessä on hyvä leffa niin siihen jaksaa keskittyä ihan eri tavalla. Joku kuvasi somessa juuri hyvin Kuolleet lehdet leffaa, että tarkoituksen mukainen hyppiminen eri aikakausilla tiputti leffakuplasta ulos, itsellä vähän saamaa ajatusta, että kyllä leffan pitää imaista katsoja niin hyvin leffaan sisään, että siinä ei ajattele mitään muuta ja lähinnä havahtuu todellisuuteen vasta kuin leffa päättyy. Valitettavan harvassa tälläiset leffat vaan nykyään tuntuu olevan, eli vaikka on hyviä leffoja niin juonellisesti varsin kevyitä. Tämä jossain siinä välillä. Itsellä kotona ehkä huomaa silloin kun on unohtanut ottaa leffasta kokonaan kuvia, silloin on oikeasti keskittynyt itse leffaan.

Äänistä muuten vielä sen verran, että kiva oli taas huomata että Netflixillä on halua panostaa leffoihin siinä määrin, että tässäkin leffassa ilmeisesti ihan aito 9.1.6 miksaus koska Trinnov näyttää joka kaistalle sisään tulevan ääntä. Näitä Atmos leffoja muutenkin Netflixissä riittää, ihan oikeasti aletaan olla siinä tilanteessa, että HBO.maxin maksaminen looppuu kokonaan, sieltä kun ei vaan tunnu koskaan mitään katsottavaa löytyvän ja huomaan uudelleen ja uudelleen aina lopulta päätyväni Netflixiin tai Disney Plussaan. Viikonloppuna sitten ehkä taas leffaan, siellä olisi ainakin Creator, Kiiruna ja Spede-leffaa tarjolla, saapa nähdä mihin sitä päätyy tällä kertaa. Ainiin, ja maanataina pitäisi postilaatikossa olla uusi Fast X, oiskohan siinä kalibroidun Trinnovin Premiere?

Alkaa muodostumaan hieman jopa jo perinteeksi suunnata sunnuntaina leffaan, ja tälläkin kertaa mikä hienointa, kotimaiseen leffaan. Tällä kertaa olin itse asiassa matkaamassa katsomaan Kiiruna-nimistä leffaa, mutta jostain syystä olin katsonut leffan alkamisajan tunnilla väärin ja myöhästyin siis leffasta. Oisko sitten johtuen siitä, että leffan aika oli tuo tuntia myöhempi seuraavana päivänä vai mikä, mutta nyt kävi sitten niin, että tuli parkkipaikalla hengailtua somessa tunnin verran ja leffaksi vaihtui hieman myöhemmin toinen leffa joka on pitänytkin mennä katsomaan eli Teemu Nikin Peluri. Eikä nyt loppujen lopuksi sitten haitannut kyllä yhtään, erittäin hyväksi leffaksi nimittäin tämäkin osoittautui.

Peluri kertoo parista kaverista, vai ehkä sitten enemmänkin naapurista, joista tulee lopulta bisneskumppaneita ja ystäviä. Ristolla (Pekka Strang) on vakava peliongelma ja pelaamiseen on mennyt jo perhe ja perheen koti. Arto (Jari Virmanen) on taas puolestaan kohdannut vakavia terveydellisiä ongelmia, jotka taas osaltaan johtavat elämän suistumisesta sivuraiteilleen. Mitä tässä sitten on herroilla enää menetettävää, no eipä juuri mitään. Vaikka leffassa mennään hyvin suomalaisella synkällä aiheella, niin mustaan huumoriin perustuva leffa myös naurattaa. Juoni on lopulta aivan mainio ja mikä parasta se kehittyy koko leffan ajan ja vaikka jollain tapaa loppu olisikin jossain vaiheessa odotettavissa niin ei tässä nyt ihan ilman aivoja kuitenkaan tarvinnut leffaa katsoa.

Vaikka tälläisia rankemman sortin elämää käsitteleviä leffoja on Suomessa tehty kautta historian niin jotenkin tämä leffa silti kosketti aika kovasti. Voisin sanoa, että vastaavanlainen tarina ei yleensä ulkomaailaisessa leffassa hirveästi yleensä tunnu missään, mutta kun venäläistä rulettia oikeasti aletaan pelamaan suomenkielellä niin silloin jotain sisällä herää aivan toisella tavalla. Kun mietitään leffan lopputulemaa, eli sitä fiilistä, jolla leffasta lähtee kotiin, niin olihan tämä silti aika rankka leffa ja jossain vaiheessa ihan oikeasti alkoi tulla jo hieman sellainen ahdistava olo. Tarinan henkilöistä tai heidän elämästään ei nyt vaan ihan kauheasti mitään positiivista löydy, vaan aika synkissä fiiliksissä liikutaan läpi leffan. Jotenkin vaan useampaankin otteeseen leffan aikana mietin, että toivottavasti tämä ei olisi kenenkään oikeaa elämää, vaikka nimenomaan elämään tässä kuvataan, valitettavasti.

Mutta lopulta sitten leffasta kuitenkin tosiaan tuli lähdettyä tosi hyvällä mielellä kohti kotia ja leffasta jäi tosi hyvä fiilis. Teemu Nikin leffoja en ole ihan hirveästi katsonut ja se edellinenkin hitti eli Mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on vielä näkemättä, mutta tämän jälkeen pitää ehdottomasti jostain kaivaa vielä esiin. Nimbyn olen nähnyt ja siitäkin tykkäsin, lisäpisteitä tosin se varmasti sai olemalla Forssassa kuvattu. Mutta, hyvä siis että myöhästyin leffasta vaikka Kiirunakin tarvitsee kyllä käydä vielä sitten tsekkaamassa myöhemmin.

Loppuun vielä pari sanaa Trinnoviin liittyen. Eli eilen tuli taas hieman lisää infoa tulevaan Waveformin päivitykseen, jota kovasti jo odotellaan. Tuo itse päivityshän on siis odotettavissa vasta joskus vuoden vaihteen jälkeen mutta itse aijon olla valmiina ja itse asiassa sitä silmällä pitäen huonetta onkin kesällä jo rakenneltu. Nyt tuli kuitenkin hieman tarkempaa tietoa siitä, että oman huoneen koko näyttäisi olevan ”riittävän pieni” siihen nähden, että neljällä subbarilla pitäisi pärjätä. Tärkeää tuntuu myös olevan se, että subbarit eivät ole perinteisesti lattialla, vaan korkeammalla seinällä. Sinällään mielenkiintoista miten ihmiset noita parhaillaan toista sataa kiloisia laatikoita alkaa sitten seinille asennella, mutta itse olin kaukaa viisas ja laitoin jo valmiiksi kaksi Martyä Baffle Wallin sisään noin suurin piirtein metrin korkeudelle maasta, eli ne kaksi nyt ainakin pitäisi olla Waveformingiin täysin oikeassa paikassa minun kokokoisessa huoneessa. Takana sitten vastaavasti on vielä mietittävää, toinenhan on nyt ollut aika hyvässä paikassa, toinen ihan huoneen kulmassa. Tuokaan ei kai ole ihan ideaali sijoitus, joten siirsin tuota nyt tuolta kulmasta ja muutaman kymmenen senttiä keskemälle, joten taas ollaan askeleen lähempänä toivottavasti mahdollisimman hyvää lopputulosta. Seuraava kysymys sitten joskus tulevaisuudessa saattaa olla, että pitääkö niitä joskus tuosta siirtää vielä ylemmäksi. Jos, niin sehän ei sinällään ole iso juttu, mutta ulkonäöllisesti hyvin mielenkiintoinen ratkaisu. Saapa nähdä, ei toisiaan ainakaan vielä ajankohtainen, nyt saavat potkia tuossa, ja muuten potkivat varmaan aika kivasti, sen verran lähellä tuoleja nyt ovat.

Tuossa on hyllyssä jo jonkin aikaa odotellut arviointikappale sellaisesta DC leffasta kuin Flash. Miksi se on odotellut niin syynä oikeastaan vain se, että olisin halunnut sen katsoa sattuneesta syystä kalibroidulla Trinnovilla, mutta en viitsinyt nyt sitten venyttää katsomista tämän pidempään vaan tuli tuo leffa viikonloppuna katsottua. Syy miksi siis leffan olisin ehdottomasti halunnut kalibroiduilla äänillä ehdottomasti katsoa oli tietysti se, että odotusarvoisesti tässä leffassa äänien pitäisi olla aika kohdillaan. Järjestin tästä muuten jokin aikaa sitten kyselyn Instagramin puolella missä aika moni oli sitä mieltä, että ei nyt taida ihan olla taas meikäläisen suosikkileffa, mutta mitenkähän tämän kanssa sitten lopulta kävi?

DC ei kuitenkaan ehkä ole ihan Marvel, eli tykkään kyllä yleensä DC:n leffoista enemmän kuin keskimäärin Marveleista, miksi, sitä on kyllä vaikea äkkiseltään sanoa. Molemmissahan liikutaan hyvin samankaltaisissa maailmoissa ja sikäli voisi ajatella, että samaan kastiin menee. No, Batmanista tykkään esimerkiksi tosi paljon, niin ehkä se tässäkin hieman vaikutti, vaikka luonnollisesti Batman leffa tämä ei ollut. Flash hahmonakin on ihan ok, ajoittain voin jopa sanoa tykänneeni. Juonellisesti tämä leffa ei ihan hirveästi näistä aikamatkailuista eroa, ja sikäli tosiaan ei tämäkään nyt ihan suurimpien suosikkien joukkoon tule mahtumaan. Sen verran hyvin tämä leffa kuitenkin toimi, että koko leffan ajan olin hieman sellaisissa fiiliksissä, tämähän voisi hyvin olla leffa jonka katsoo heti uudestaan kun äänet on kalibroitu. Äänien puolestahan tämä oli todella hyvä leffa ja edelleen pitää todeta, että Trinnovin äänien taso kalibroimattomana kuulostaa aika pitkälti samalta kuin Arcam kalibroituna. Bassot olivat selkeästi nyt alkuun pois pelistä, mutta oli taas kiva hieman testailla mistä ne Trinnovissa saa ”päälle” ja hienostihan tästä laitteesta löytyy kaikkea säätövaraa. Eli miksi bassot eivät nyt siis olleen elossa johtuu siis pitkälti uusista Daceista, eli niiden lisäämisen jälkeen mitään gaineja tai vastaavia ei ole tullut säädettyä mihinkään, testattua vaan että testiääni tulee läpi. Nämähän siis tietysti sitten säädetään myös kaikki kohdilleen kun mikki saapuu.

Muuten itse leffa sitten kyllä antoi äänien suhteen aika paljon odotuksia. Onneksi Trinnovissa sentään Atmos viewer toimii jo, tästä nimittäin on tulossa aika kiva työkalu näiden leffojen analysointiin. Tässäkin leffassa oli esim. hyvin nähtävissä, että Atmos miksaus oli leffassa 7.1.4, eli front wideista ja keskimmäisestä katossa ei leffan aikana tullut mitään signaalia sisään. Siitäkin huolimatta äänissä oli paljon kivoja juttuja ja uskon, että tämä leffa on oikeasti aika kivaa kuunneltavaa kun sen kimppuun pääsee myöhemmin uudestaan. Uudestaan tämä siis täytyy kyllä katsoa ja kiva sinällään, että itse leffakin oli sen verran hyvä, että sen katsoo mielellään vielä uudelleenkin.

Mikä tässä sitten kiinnosti niin ensinnäkin tuo Flash hahmona oli ihan mielenkiintoinen. Ei ihan niin yliluonnollinen kuin voisi ajatella, supervoimistaan huolimatta. Tuli itse asiassa hieman mieleen Sonic the Hegdehog, joka oli jollain tapaa aika samantyyppinen hahmo ja siitäkin tykkäsin enemmän kuin ennakkoon osasin ajatella. Tässä juonellisesti tuo kaksoisolentojuttu ei ihan ollut minun suosikki, mutta toisaalta eipä se nyt juonta pilannutkaan. Varsin leppoisaa juonen kuljettelua, vaikka olisi tämänkin voinut ehkä hyvin painaa alle pariin tuntiin ja leffa tuskin siitä olisi yhtään huonontunut.

Lopuksi vielä kerrottava hieman kuvanlaadusta. Olen aika paljon nyt ollut sitä mieltä, että leffat tulisi hankkia aina 4k levyinä ja sitä kautta saada parasta mahdollista kuvaa ja ääntä. Mutta siitäkin huolimatta bluerayt jaksavat kerta toisensa jälkeen yllättää. Osittain varmasti Panasonicin ansiosta, mutta toki MadVR:llä on myös oma osuutensa asiaan. Joka tapauksessa kuvanlaatu tässäkin leffassa oli taas niin ällistyttävän hyvää, että ei voi kuin ihmetellä. Olen muutenkin viime päivinä koittanut hieman metsästää Super Mario-leffaa, koska sen kohdalla puhutaan aivan järjettömän hyvästä väritoistosta ja kuinka siinä todellakin näkee kuinka hyvät värin ruudulle saa. No eipä tämäkään leffa paljon huonompi voinut olla. Etenkin leffan lopussa ihan järjettömän hienoa kuvaa ja etenkin nyt tuon ruudun päivityksen jälkeen on pakko vaan olla tyytyväinen miten taas pienellä rahalla pystyi asioita viemään askeleen eteenpäin. Kaikki huolet harmaista valkoista ja haaleista väreistä voi välittömästi unohtaa kun tätä leffaa katsoo. Ihan äärettömän hienoa kuvaa, ihan vaan Bluray-laadulla. Eikä muuten edes huoneen valaistus tai kuvakulma haittaa kuvaa lainkaan, kuten kuvastakin näkee. Oisko tässä siis hyvä leffa katsoa heti uudelleen kun huone on kalibroitu?

Eipä ehtinyt mikki perille asti vielä tällä viikolla, joten perjantai-iltaan sopi loistavasti sellainen leffa, jossa ääniä ei pahemmin tarvittu, vaikkakin Atmos leffasta oli kyse. Sinällään kyllä kiva, että alkaa olla Netflixissäkin vähän leffa kuin leffa niin Atmos löytyy. Muutenkin siis ollut aika kiireinen viikko eikä leffoja ole pahemmin ehtinyt katselemaan, joten nyt sitä aikaa piti löytää siirtämällä nukkumaan menoa hieman myöhäisemmäksi, tiedossa siis matalan volyymin leffailta muutenkin. Ja vaikka mikkiä ei ole vielä näkynyt, niin kaikenlaista tässä on silti tullut taas puuhailtua, eikä vähiten tutustuttua Trinnovin asetuksiin, joka sitten kun mikki tulee, auttaa taas lopputuloksessa huomattavasti. Eilen illalla esimerkiksi tuli löydettyä asetus, jolla saan HTPC:n kautta tuleville äänille säädettyä oikeat viiveet, asia joka Arcamin kanssa tuli vähän ongelmaksi, mutta onneksi Trinnovissa säätövaraa riittää hieman eri malliin. Muutenkin Trinnovin kanssa nyt kaikkiin kaiuttimiin tulee äänet ja kaiken lisäksi vielä Butkickeritkin tuntuu toimivan jotenkin, joten valmiina ollaan kun mikki saapuu.

Toinen juttu mitä tässä sitten on odotellessa tullut puuhailtua viikon aikana oli valkokangas, josta tuli lopulta harmaakangas. Eli huoneessa on aina ollut puhtaan valkoinen scriini, eikä siinä sinällään ole mitään vikaa koskaan ollut, koska huone lähtökohtaisesti on aina täysin pimeä ja suljettu etenkin ulkopuoliselta valolta. Nyt kuitenkin osittain ehkä Cedia jälkimainingeissa tuo harmaan scriinin vaihtoehto on noussut esiin. Eli jos tosiaan olet blogia seuraillut niin kankaanahan siis viimeisen päivityksen jälkeen on ollut Eurokankaan neljänkymmenen euron Ice Fun 6 niminen kangas. Silloin kuin tuota ostin ei harmaa käynyt sen kummemmin edes mielessä, mutta kun asiaa jälkikäteen alkoi miettimään niin yritin tuota vastaavaa hyväksi todettua kangasta löytää myös harmaan tai hopean väreissä, mutta nettikaupan mukaan sellaista ei ole olemassa. Tai siis ei ainakaan saatavilla tai loppu. Kävin kuitenkin aika kuluksi kivijalkaliikkeessä katselemassa olisiko mitään vastaavaa ja kun sanoin myyjälle kankaan nimen jota olin aikaisemmin ostanut, hän totesi heti että kyllä sitä löytyy ihan hyllystä myös harmaana. No, pakkohan sitä oli sitten palanen ostaa kokeiluun.

Mitä tästä testistä sitten jäi käteen. Laitoin ensimmäiseksi kankaan puolittain kiinni ja koitin vertailla miten kuva sitten muuttuu eri tilanteissa. Tein selkeästi kaksi havaintoa. Valkoisella kankaalla värit näyttävät hieman kirkkaammilta, samoin valkoinen näyttää todellakin valkoiselta. Tummalla taustalla vastaavasti taas musta näyttää oikeasti mustalta, ei harmaalta kuten valkoisella taustalla. Tämä näkyi erityisesti sellaisissa yksityiskohdissa, jossa jokin värikäs kuvio on mustalla taustalla, se nostaa kuvion esiin todella hyvin. Vastaavasti sitten harmaan kankaan ongelmaksi taas muodostui se, että valkoinen näytti harmaalta, ei valkoiselta. No hetken tätä sitten testailtua lähdin kokeilemaan hieman koneen ja tykin säätöjä ja sain valkoiset ja värit aika hyvin kohdilleen myös harmaalla kankaalla. Tämän jälkeen ei ollut enää epäselvää kumpi kangas tulee jäämään ja vaihdoin koko kankaan paikoilleen. Onhan tästä sekin etu, että nyt valot päällä näkee kuvan aivan uudella tavalla, mutta kyllä se pimeässäkin huoneessa parantaa tykin mustaa ihan hirveästi, joka tykeillä siis yleensä on se suurin haaste. Tuossa yläpuolella olevassa kuvassa erot huomaa aika selkeästi.

Viikon jälkeen siis kova halu päästä jo katsomaan jotain ja katsottavaksi siis päätyi netflixistä Kotijoukkue-niminen leffa, joka perustuu myös tositarinaan. Tarinahan oli aika mielenkiintoinen ja sisältää muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka olisi kiva tarkistaa myös historiasta jos vaikka tuosta oksentelusta löytyisi Youtubesta jotain materiaalia. En halua paljastaa taas enempää, mutta onkohan kukaan koskaan voittanut urheilukisaa aseenaan oksennus?:) Itse tarinahan ei sinällään ollut urheiluihmiselle mikään kovinkaan ihmeellinen, potkuja on kaikki valmentajat saaneet, eronneet, valmentaneet omaa poikaansa ja niin edelleen. Oikeastaan kun miettii niin eihän tässä leffassa oikein mitään ihmeellistä ollut, mutta ehkäpä juuri se tästä tekikin niin leppoisan ja hyvän myöhäisillan leffan. Oikeastaan pitkästä aikaa kotona oli aika levollinen fiilis katsoa leffaa ja tähän leffaan pystyi keskittymään todella rennosti miettimättä mitään muita arjen kiireitä. Hyvä nollaus siis rankkaan työviikkoon.

Lauantaina tuli yllättäen hieman aikaa katsella leffaa, oma huone odottelee vielä mikrofonia Trinnoviin, joten sittenhän voi vaikka suunnata kohti Biorexiä. Ei nyt varsinaisesti ollut ihan hirveästi leffafiilis ja liikaa aikaa, joten tälläinen alle puolitoista tuntinen Kaurismäki sopi tähän väliin loistavasti. Kaurismäki on tuttu, jotain tullut nähtyä, mutta mikään fani en kyllä ole näille koskaan ollut siitäkään huolimatta, että aina kun miehen nimellä tulee leffa, ehdotetaan sitä suomen Osacar ehdokkaaksi ja palkintoja sataa sieltä ja täältä. Kaurismäki on Kaurismäki, eikä toista samanlaista varmasti löydy mistään muualta maailmasta. Itse asiassa taitaa ylipäätään olla aika harvassa sellaiset elokuvantekijät, joiden käsiala eroaa niin paljon kaikista muista, että ei tarvita montaa minuuttia leffaa katsoa kun jo tietää kenen leffasta on kyse. Näitä tulee ehkä mieleen Tarantino, ja ehkä jollain tapaa myös Nolan, siitäkin huolimatta että hänellä kyllä genret vaihtelee leffoittain aika paljonkin. Kovassa kehossa suomalainen siis on, olipa itse leffoista sitten mitä mieltä vaan.

Ja tästäkin leffasta voi todella olla montaa mieltä. Pitää tosiaan muistaa, että jos on menossa katsomaan Kaurismäkeä, niin silloin saa Kaurismäkeä, suuria yllätyksiä ei kannata odottaa. Aihepiirit ovat usein hyvin synkkiä, kuvaavat omalla tavallaan suomalaisuutta ja karuutta. Miljöö on hyvin vanhaa, erittäin huolella tehtyä, ja mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Nyt kuitenkin muutama asia tässä jäi itseäni mietityttämään hyvinkin paljon. Ensinnäkin missä ajassa tässä oikeasti halutaan olla? Jos halutaan olla siellä miltä kaikki näyttää, niin miksi ihmeessä radioon on haluttu tuoda ukrainan sotaa? Tämä leffa ei todellakaan näytä tältä päivältä, joten jokin ei täsmää. Jotenkin leffan alussa ajattelin, että Alma on taustaltaan jompaa kumpaa, eli Ukrainalaista tai Venäläistä taustaa, ja tämän liittyy jotenkin siihen tuskaan tai syyllisyyteen. Tähän ei kyllä leffa sitten antanut ainakaan mitään vahvistusta myöhemmin. Miksi ihmeessä tämä Ukraina asia siis on tähän tämä hieman vie leffalta uskottavuutta.

Muuten leffan juoni on aika pelkistetty, todella hidastempoinen, mutta se mikä itseni kyllä yllätti oli se, että pienintäkään yksityiskohtaa ei halunnut jättää näkemättä, vaan leffaa piti tuijoittaa koko ajan silmä tarkkana. Alkuun Kaurismäkeläinen todella alkeellinen kirjakieli hieman häiritsi, mietin monta kertaa pitikö nyt nauraa vai ei, mutta viimeisen puolen tunnin aikana löysin itseni useampaankin kertaan sponttaanisti nauramasta. Vatanen ja Pöysti ovat leffassa todella hyviä, ja jos otetaan nuo pari uskottavuusongelmaa pois laskusta, niin näytteleminen on kyllä leffassa todella laadukasta, täysin Kaurismäen standardien mukaista. Onko tämä sitten uskottava leffa muuten, niin siitä voi olla montaa mieltä, eli edelleen näin leffan jälkeen joudun miettimään että mitä tässä yritettiin kuvata. En usko, että missään on tälläistä nykyään, toisaalta kuvattiinko tässä jotain mennyttä, miksi silloin mukana on kännykkää ja ukrainaa, jne. Paljon siis herätti kysymyksiä, siitä leffassa voi olla kysymyskin, en tiedä.

Lopuksi vielä muutama yleinen huomio leffasta. Kansaa oli ison kankaan ääreen löytänyt tällä kertaa ihan kiitettävästi. Leffa oli kuin telkkaria 3:4 ruudulta olisi katsonut, äänetkin tuntuivat olevan stereona. Kansa katsomossa näytti myös olevan hieman tavanomaista harvinaisempaa porukkaa, voisin melkein varmasti väittää, että uusimmat Marvelit ja muut hitit on tältä porukalta jääneet välistä, mutta tässä se hienous piileekin, teatteri sama, mutta riippuen mitä ruudulla näytetään, salin voi täyttää kuka vaan lapsista ikäihimisiin, perheistä yksinäisiin ja niin edelleen. Kiva nähdä mitä sitten tapahtuu, kun Spede saapuu teattereihin parin viikon päästä. Veikkaan että salit on täynnä, ja samoin paljon sellaista väkeä joka ei ehkä kovin usein saleissa ole viime vuosina viihtynyt. Tähän muuten liittyen, ensinnäkin pieni vinkki Porvoon Biorexille, istuinten merkinnät ovat edelleen todella epäselvät ja hankalat, sama penkki voi olla 10 tai 11, riippuu kummasta suunnasta asiaa katsoo. Tästä kuului todella paljon jupinaa, nyt kun salissa oli uusia ihmisiä, itse siihen on jo jotenkin tottunut, vaikka edelleen suunnistan aina saliin suhteessa muihin ihmisiin, eli omasta paikasta en ole vieläkään varma. Ai niin, ja salissa oli muutenkin hyvin mielenkiintoista puheensorinaa, sekä ennen leffaa että leffan aikana. Virkistävää.

Tästä sitten päästäänkin taas sujuvasti seuraavaan aiheeseen, eli loppuun muutama sananen viikonlopun messuista. Helsingin messukeskuksessa vietettiin taas vaiheeksi ihan samaan aikaan sekä Habitare että Hifi-Messuja. Molemmat sellaisia, jotka itseäni on aina kiinnostanut ja molemmista on aina tullut vierailtua ainakin jos ne ovat samaan aikaan olleet. Aikaisemmin Habitaressa ei ole ihan hirveästi musiikkiin, kuvaan ja ääneen liittyvää ollut, eikä tämäkään vuosi ollut siitä poikkeus. Oikeastaan ainoa joka oli messuille lähtenyt oli yllätys yllätys Genelec, jolle messujen sisältö nyt ehkä parhaiten sopiikin. Silti olisin täältäkin toivonut enemmän sitä, että olisi oikeasti päässyt niitä jossain kivassa ”olohuoneessa” kuuntelemaan, kaiuttimet hyllyssä jättää aika kylmän fiiliksen. Toki olihan siellä isot laatikot lavalla, mutta minun käynnin aikana niitä tuli katseltua vain visuaalisesti. Kun ottaa huomioon, että yhden hienoimmista elokuva-kokemuksista olen edelleen näillä messuilla aikanaan Genelecin ja Mareksoundin toimesta kokenut, jotain kivaa olisin tännekin odottanut joltain toimijalta. Genelecin lisäksi oikeastaan ainoa aiheeseen liittyvä toinen toimia Konto oli viereisessä kojussa, mutta siitä ei sen enempää tässä.

Toisaalta sitten kun miettii, että viereisessä siivessä on samaan aikaan meneillään Hifi-messut, niin miksi tätä alaa itse Habitaressa enempää pitäis ollakaan. Moni ei varmasti sattumalta eksy molempiin, mutta muutama sellainenkin kommentti käytävillä kuului, että nyt ollaan kyllä tultu vähän väärään paikkaan. Mitä sitten tulee Hifi-messuihin, niin saalis oli aika samaa luokkaa kuin aikaisemminkin, eli ääntä kyllä messuilla oli kivasti edustettuna, mutta tänä vuonna ei yhden ainuttakaan kotiteatterityypistä ratkaisua, ei edes ainuttakaan tykkiä tai elävää kuvaa. Ymmärrän että messut ei ehkä ole varsinaisesti tähän kohdistettu, mutta voisi olla. Ehkä yksi kunnon Atmostila olisi kuitenkin suhteellisen helppoa laittaa kasaan ja voisi sitä kautta herättää uutta kiinnostusta formaattia kohtaan sekä musiikin että leffojen kuuntelijoiden keskuudessa. Onhan tilaääni aika iso juttu striimauspalveluissakin jo nykyään.

Toinen asia mikä tänä vuonna messuilla hieman ärsytti oli se, että väkeä oli todella paljon. Hyvä sinällään, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi esimerkiksi vertailla akustoitua ja akustoimatonta tilaa, niin ajatus hieman katoaa siinä vaiheessa kun pitäisi pitkän aikaa jonottaa sisään akustoituun huoneeseen. Tässä pitäisi päästä suoraan huoneesta toiseen, jotta oikeasti voisi jotain eroa huomata. Muutenkin tuntui, että jokaisessa houneessa oli sen verran paljon ruuhkaa, että alkoi hieman maku mennä, vaikka mikään Hifisti en siinä mielessä olekaan, että jokin prime-paikka ja oma musiikki pitäisi saada soimaan. Muutamia kivoja kaiuttimiakin tuli kuultua, mutta hankintoihin ei tällä hetkellä ole mitään tarvetta ja olohuoneessa arvonnasta voitetut Quantum 2o purkit toimivat edelleen loistavasti.

Mitä messuista siis jäi lopulta käteen oli AV-lehti, josta muuten saatatte kuulla vielä paljon lisää tulevaisuudessa. Muutenkin muutamia todella hyviä keskusteluja tuli käytyä ja verkostoitua taas hieman lisää. Kaikista parhaat uutiset messuilta kuitenkin tuli kun sain kuulla, että Trinnovin mikin pitäisi olla tiistaina noudettavissa. Tänään tuli postissa viimeiset kaapelit Trinnovin ja Dackien väliin ja ne tuli vielä testattua, eli nyt kaikki 20 kanavaa on toiminnassa ja odottavat viimeistä askelta, eli kalibrointia. Se ei olekaan sitten varmaan ihan Diracin puolentunnin homma, vaan ensimmäiseksi ajetaan jotain, ja sen jälkeen Trinnov antaa tilaa säätämiselle, säätämiselle, kokeiluille ja mikä parasta, jatkuvalle oppimiselle. Blogistilla kaikki aika hyvin tällä hetkellä.

Kun nyt kerran on taas vauhtiin päästy niin jatketaan samalla linjalla. Eli seuraava leffana oli taas hieman lisää tositarinaan perustuvaa leffaa ja tällä kertaa oltiin jälleen amerikkalaisen jalkapallon parissa. Näistä muuten riittää tositarinoita aika paljonkin, sattumoisin jenkeissä aika massiivinen laji, vaikka ei sitä sitten ehkä niinkään missään muualla ole. Katsojia toki riittää ympäri maailmaa, ja Super Bowl onkin edelleen maailman seuratuin yksittäinen urheilutapahtuma.

Tarina kertoi Orpojen High School jalkapallojoukkueesta, joka palkkaa uuden menestyneen valmentajan kouluun 1930 luvulla. Tarkoitusperät eivät ehkä aivan kaikilla ollut aivan samat, tai ainakaan lähtökohtaisesti ei oltu ihan ajateltu sitä mitä sitten lopulta tapahtui. Valmentajaksi palkatulla Rusty Russellilla nimittäin oli ajatuksena lähinnä kohdella näitä orpoja lapsia reilusti ja opettaa heille jalkapallon kautta kunnioitusta, itsensä arvostamista ja sitä kautta nostaa heitä elämässä eteenpäin. Jalkapallotaidot olivat lähtötilanteessa täysin nollassa eikä heillä ollut edes palloa käytössä. Lopulta kuitenkin saatii kasaan kahdentoista pelaajan joukkue, jotka olivat valmiita voittamaan kaikki odotukset, osoittamaan kuinka paljon yhdessä tekemisellä, itseluottamuksella ja puhtaalla tahdolla voidaan saada aikaan. Ja paljon kyllä saatiinkin, mutta siitä lisää kun katsot leffan.

Leffa oli hyvin taattua amerikkalaista unelmaa. Tarina on jälleen aika uskomaton, mutta hyvin rohkaiseva ja saa hyvälle tuulelle. Tarina kertoo vuodesta, mutta todellisuudessa tuntuu kuin leffan tarina olisi paljon pidemmältä ajalta, niin paljon kaikkea ehtii tapahtua. Tarina etenee hyvin, eikä todellakaan jätä tilaa tylsistymiselle. Näyttelijät toimivat kaikki hyvin, ja tässäkin on kiva kun lopussa kuviin tuodaan vielä todellisia kasvoja ja kerrotaan mihin kukakin on lopulta päätynyt. Eipä olisi tälläisestäkään tarinasta taas kerran ollut mitään tietoa, vaikka tämä nyt ei ehkä mene kuin luokkaan kiva tietää. Etenkään kun tässä otetaan aika vahvasti kulmaa juuri siihen, miten kyseiset tapahtumat muuttivat amerikkalaista jalkapalloa, mielestäni tässä oli kulmaa paljon muuhunkin.

Hyvä leffa kuitenkin tämäkin ja Netflixistähän tämäkin sitten löytyy. Ääniä tässä ei pahemmin tarvittu, eikä tosiaan ollut hirveästi tarjollakaan, Trinnovin mikkiä kun edelleen odotellaan. Sen verran kuitenkin asiat taas meni eteenpäin, että kun viime päivityksessä kerroin ostaneeni tuon Dacmagic plus DAC:in, niin nyt sitten sain myös sen toisen netissä myynnissä olleen sovittua erittäin hyvää hintaan, joten nyt niitä on sitten kaksi samanlaista, kaikki liitännät balansoituna aina subbareille asti, auttaako se sitten jotain vai ei, niin ainakaan ei haittaa. Joka tapauksessa myös Trinnovin Plus 4 ominaisuus on nyt hallussa, eli enää tarvitaan vain pari postista maanantaina saapuvaa kaapelin pätkää ja mikki, sen jälkeen sitten nautitaan. Niin, ja koko tämä Dac:ien vaihtoprosessi on nyt myös rahoitettu, eli MiniDSP ja Umic-1 mikki on myyty ja lähtee puolestaan seuraavalle omistajalle. Hinta aika lailla yks yhteen kahden Dacmagic plussan kanssa, joten sanoisin, että aika hyvät kaupat, kun kaiken lisäksi Topping D30 on vielä myymättä. Mutta tälläistä tämä koko harrastus parhaimmillaan on, rakennetaan rauhassa pala kerrallaan kohti parempaa kokonaisuutta.

Huomenna sitten kohti pääkaupunkia ja Hifi-Messuja. Ja tuleehan sitä sitten samalla taas vaihteeksi tsekattua myös Habitare. Innolla odottelen, ja samalla sitten myös ajatuksia leffasta Kuolleet Lehdet, joka tuli tänään myös nähtyä.

True Spirit sai kunnian olla ensimmäinen kokopitkä leffa uudella Trinnovin aikakaudella. Leffa ei kuitenkaan nyt ihan täyttä kunniaa tästä saavutuksesta saa, nimittäin leffoja katsellaan edelleen ilman kalibrointia, joten ihan nyt en voi vielä sanoa nauttivani Trinnovista parhaimmillaan. Siitäkin huolimatta Trinnov antaa nyt jo kyllä paljon vinkkejä siitä mitä tuleman pitää. Ai niin, ja mulla siis on Optimizer kyllä nytkin päällä, kuulostaa jollain vanhoilla asetuksilla paremmalta kuin ilman!:) Ja vaikka nyt hyvin tiedosta, että kaikki ei vielä ole todellakaan kohdillaan, niin siitäkin huolimatta leffaa oli todella kiva katsella ja oikeastaan mikään ei häirinnyt. Kun ajattelin että miten tätä kokemusta nyt kuvaisi, niin sanoisin, että kuulostaa aika lailla yhtä hyvältä kuin Arcamin kanssa, mutta sitten kun ottaa huomioon, että Trinnovista kuitenkin tekee ylivoimaisen juuri optimiser, niin mitähän kaikkea sitä saa vielä kokea kun kalibroinnit saadaan tehtyä. Niin, ja siis subbaritkin on kalibroimatta ja taisi niitäkin vain pari edes toimia..:)

Mutta sitten itse elokuvaan. Jälleen kerran todella loistava tositarina, näitä alkaa nyt olla putkessa useampiakin, ja yllätys yllätys hyviä sellaisia. Leffa perustuu Jessica Watsonin tarinaan matkasta maapallon ympäri ollen nuorin koskaan yksin maapallon kiertänyt purjehtija. Tarina on aika uskomaton, ja siinä etenkin lopussa on oikeasti kohta, joka näytti sekä leffassa uskomattomalta, mutta jotenkin myös on pakko hieman epäillä, että onko näin ihan oikeasti tapahtunut. (varo juonipaljastaus kappaleen loppuun asti) Kaikkea voi tapahtua ja kaikesta voi selvitä, mutta onko maailmassa oikeasti ikinä kehitetty sellaista venettä, joka käytännössä jää täysin valtavan aallon alle, uppoaa syvyyksiin ja nousee sieltä itse ylös ilman kuin mitään ei olisi tapahtunut. Puhumattakaan sitten siitä, että tuon veneen sisällä on elävä ihminen ja selviää siitä käytännössä täysin naarmuitta. Mutta kuten usein sanottu, tosi on usein tarua ihmeellisempää.

Leffassa olisi äänien puolesta todella valtavasti potentiaalia, siitäkin huolimatta mitkä olosuhteet olivat. On myrskyä, aallokkoa, sadetta, ukkosta ja niin edelleen. Leffa oli kaikin puolin todella mukavaa katseltavaa, tarinaa vietiin eteenpäin todella hyvin, ja vaikka tässäkin taas kuvataan lähinnä yhden hengen uskomatonta matkaa, oli leffa todella mielenkiintoinen alusta loppuun. Sai jännittää ja purra kynsiä ihan huolella. Silti, näyttelijät olivat todella erinomaisia ja muutenkin leffa jätti todella hyvälle mielelle. Tää leffa kannattaa ihan oikeasti katsoaja löytyy siis Netflixistä.

Pari sanaa loppuun vielä Trinnovista. Ihan kaikki ei kuitenkaan ollut vielä valmiina, eli olin käsittänyt asioita hieman väärin. Eli Trinnovissa on ominaisuus nimellä Plus 4, jolla saa siis kaikkiin versioihin neljä kanavaa lisää, näin ollen esim. oma pystyy ohjaamaan 16 kanavan sijasta 20 kanavaa. Omalta osalta tämä siis tarkoittaa, että huoneeseen tulee Trinnovin ohjaamana 9.4.6 järjestelmä kun kaikki kanavat ovat toiminnassa. Plus 4 vaatii kaksi ulkoista DAC:ia, jotta ne kanavat saa toimimaan.Tarkoituksena oli käyttää tähän ensinnäkin vanhaa MiniDSP 2x4HD rasiaa ja toisena jonkin aikaa sitten hankkimaani Topping D30 Dac:ia. Pitkään olen etsinyt toista Toppingia, tuloksetta ja muutenkin tähän kuitenkin tuli matkaan pari mutkaa, kun en aivan tiennyt sitten mistä nuo kanavat otetaan. Altitude 16 homma menee hieman eri tavalla kuin Altitude 32 versiossa, ja luulin siis, että saisin myös tässä ne käyttöön kahdesta ditaalisesta lähdöstä, mutta todellisuudessa sainkin vain yhdestä äänen kerrallaan. Eli, tarvittiin vielä uusi johto, jolla saisin äänen ulos myös AES DB25 liittimestä. Tuossa kävi hieman tuuria, kun etsin oikeaa johtoa, hinnat olivat joka paikassa lähtien satasesta. Mutta kun hieman googlettelin lisää, hirveällä tuurilla löysin sattumalta tuon täysin saman kaapelin hifi.fi liikkeestä Joensuusta ja hintana poistokorissa uskomattomat 10 euroa! Voin sanoa, että tilaus lähti tämän jälkeen aika nopeasti. Paketti ehti tänään jo tullakin, ja jos olen usein miettinyt mihin nämä hinnat johdoissa perustuu, niin tällä kertaa ainakin tuli hinnalle vastinetta, on meinaan painava ja laadukkaan oloinen kasa johtoja ja liittimiä.

Tämä sitten taas johti hieman toisenlaiseen ongelmaan, eli nyt sitten pienellä jatkojohdolla johdosta saa helposti Coaxial johdon, jolla äänen saa DAC:iin, mutta se, että johdon saisi myös MiniDSP:n Toslinkkiin, vaatisi taas uuden liittimen ja nyt liittimiä alkaisi olemaan jonossa jo vähän liikaa. Hintaakin tuolle liittimelle tulisi sen verran, että päätin sitten ostaa kokonaan toisen DAC:in ja jättää MiniDSP:n kokonaan pois. Koitin vielä kysellä toista Toppingia, mutta kun sitä ei löytynyt, päädyin sitten ostamaan torista hyvin edullisesti Dacmagic Plus laitteen. Kumpi on parempi, varmaan yhtä monta vastausta kuin vastaajaa, mutta molempien pitäisi kyllä tehtävästään suoriutua moitteetta. Ja yksi etu mikä tässä laitteessa on, siitä saa balansoidulla johdolla tarvittaessa äänet taas Behringerille, hyvä kai sekin olisi. Ja miksi ei sitten hankkisi vielä jostain toista, jotta olisi sitten kohta kaksi samanlaista. On tämä vaan ikuinen hamsterin pyörä. Mutta ehkä sitten kohta laitetaan vastaavasti taas Topping ja MiniDSP kiertoon, niin ei tästäkään välttämättä ihan hirveää laskua taloudellisesti tule.

Nyt kun oma huone vielä työn alla, eli kalibrointia odotellessa niin sunnuntaina piti sitten suunnata paikalliseen Biorexiin hieman tyydyttämään pahinta leffanälkää. Eikä nyt kyllä ollut kyseessä ihan mikä vaan leffa, vaan pitkään olen odotellut että Gran Turismo-leffa osuisi aikatauluihin. Gran Turismo päätyi itse asiassa katsottavien listalle heti kun siitä näin ensimmäisen trailerin leffassa joskus keväällä. Vaikutti todella mielenkiintoiselta leffalta, etenkin kun perustuu jälleen tositarinaan, josta en ole koskaan kuullutkaan. Peli sisällään tuttu, joskus ihan nuorena tullut ehkä joskus pelailtua, mutta en siis siihenkään sen parempaa taustaa omaa. Kun leffa on kuitenkin tämän lisäksi saanut todella positiivisen vastaanoton katsojien kesken, niin pitihän tämä nyt sitten käydä tsekkaamassa.

Ja kyllä kannatti! Leffa oli todellakin loistava. Tositarinat ovat yleensä aina hyvin mielenkiintoisia, mutta toisaalta myös todella uskomattomia. Tämä tarina ei nyt ehkä ollut niinkään uskomaton, voisin ihan hyvin kuvitella, että vaikka nuori ei olisi koskaan autoa fyysisesti ajanut, on täysin mahdollista simulaattorin kautta oppia todella paljon, etenkin kun leffassakin kerrottiin, kuinka aito ja pätevä tuo simulaattori oikeasti on. Kyllähän tässä muutenkin kuvataan, että menestys ei tullut ihan vaan pelaamalla, vaan kyllä sitten kun auton rattiin siirryttiin alettiin tekemään myös fysiikkaa jne. Ei tuo menestys minun mielestäni tullut yhtään sattumalta tai helpolla, ainakin tämän leffa perustella erittäin uskottava tarina, vaikka toki ymmärrän hyvin myös negatiivisen vastaanoton, erilaisuus on usein pelottavaa.

Sen lisäksi että leffassa roolit toimivat varsin hyvin, aivan parasta tässä leffassa oli kuitenkin sen äänet. Salina oli tällä kertaa varsin pieni 7.1 sali, mutta siitäkin huolimatta nyt jo sai niin paljon vinkkiä siitä mitä tuleman pitää kun tämän leffan saa jonain päivänä kotiin, ja kyllä, tämä leffa aivan ehdottomasti on ostoslistalla monestakin syystä. Leffaan on kerätty aivan kaikkea mitä loistavassa demoleffassa usein on, on ukkosta, sadetta, nopeita autoja, yökerhomusiikkia, helikoptereita jne. Leffassa ei ammuta, mutta kaikkea muuta siitä löytyy, ja toivon nyt todella tämän leffan kohdalla, että kun se jonain päivänä kotiin saapuu, saisi se ihan oikeasti kunnon Atmos-raidan, jossa näitä kaikkia mhadollisuuksia on oikeasti käytetty hyväksi. Jotkut ovat tästä leffasta puhuneet parhaana kilpa-ajoleffana ikinä, eikä todellakaan ole kovinkaan paljon liioiteltua näin sanoa, siitäkin huolimatta, että itsellä Ford vs Ferrari on edelleen tukevasti kärkipaikalla.

Kun tähän kaikkeen lisätään vielä se että leffaankin oli löytänyt tiensä ihan kivasti porukkaa niin olihan tämä loistava ilta. Leffa priimaa, juoni priimaa, oli rakkautta, unelmia, pettymyksiä ja nimenomaan todella paljon erilaisia tunteita sisältänyt leffa loistavilla äänillä, paljon enempää ei voi vaatia. Ai niin, ja kaikki tämä saatiin vielä mahtumaan reiluun kahteen tuntiin, hurraa! Yksi todella iso miinus silti vielä loppuun, en edelleenkään jaksa katoa ikivanhaa televisiota leffateatterissa, tuo kuvasuhde asia nyt vaan oikeasti pitää saada kohdilleen ja kaikki leffat näkymään kokonaisella ruudulla!

Onpahan ollut taas kaikenlaista viime päivinä, ja vihdoin, myös uutisia uudesta prossusta. Prossun vaihdoin suhteen oli jotain sen suuntaisia ajatuksia, että viimeisenä leffana pitäisi katsoa jotain todella loistavaa leffaa huippuäänien kanssa ja sitten uusi prossu sisään ja sama uusiksi, mutta tämä ei nyt taas tälläkään kertaa mennyt suunnitelmien mukaan, vaan Arcamin viimeiseksi leffaksi tässä huoneessa jäi Netflixistä sellainen leffa kuin Puolitoista päivää. Eikä sikäli että kyseessä olisi mikään kovinkaan huono valinta, sillä kyseessä on ruotsalainen leffa, jonka toisessa pääosassa loistaa suomalainen Alma Pöysti.

Leffa oli todella mielenkiintoinen, suht lyhyt, mutta vaikka leffa keskittyi lähinnä vain kolmeen henkilöön, niin leffa oli silti aika suoraviivainen ja kaiken aikaa mielenkiinnon hienosti ylläpitävä. Leffan ideana siis parisuhdekriisi, joka lopulta vanhingossa tai tarkoituksella päätyy tilanteeseen, jossa Artan (Alexej Manvelov) kidnappaa aseella uhaten Alma Pöystin näyttelemän Louisen matkalle, joka lopulta nostaakin tämän elokuvan arvoa aika isolla kädellä. Leffa nimittäin tuntuu alussa jotenkin hieman kevyeltä ja tyhjältä, mutta kun vauhtiin päästään, alkaakin leffasta nousemaan aivan uusia puolia esiin. Jotenkin tuntuu, että tuo puolitoista päivää voisi olla hyvinkin tylsä matka ja jää pahasti piippuun, mutta lopulta leffa herätti aivan hirvittävästi ajatuksia niin hyvässä kuin pahassakin. Kuka oikeastaan tässä on uhri ja kuka syyllinen? Niin ja kuka siis on syyllinen mihin? Onko tässä leffassa syyllisiä vai ainoastaan kohtaloita? Kuka lopulta pidätetään ja miksi? Vai mitä ihmettä tässä oikein lopulta tapahtuu, loistava käsikirjoitus!

Kaikki kolme pääosissa olevaa onnistuvat rooleissaan loistavasti. Fares Fares, joka leffan myös ensityönään ohjannut on todella vakuuttava ja uskottava Lukasina, eikä todellisuudessa kyllä Manvelovkaan yhtään sen huonommaksi tässä jää. Leffan tähti on kuitenkin suomalainen Alma Pöysti, joka tässä hyvin rankassa ja vastentahoiselle matkalle päätyneellä matkalla ottaa itselleen roolin, johon varmasti todella moni voi jos ei nyt samaistua, niin ainakin elää täysin mukana. Rooli on koskettava, täynnä suurta tuskaa, kuitenkin rakkautta ja toivoa antava. En tiedä miten tuollaisessa tilanteessa voisi oikeasti käydä, mutta ainakin tässä leffassa Alma ja Alman Louise tekevät kaiken täydellisesti.

Kuten jo alussa totesin, tässä ei nyt haettu mitään suurta kokemusta äänien osalta, eikä tämä leffa nyt kyllä mitään kovin ihmeellistä tarjonnutkaan. Tosin, leffassa on yksi kohtaus, josta tämä leffa jää varmasti mieleen ikuisesti, en ole nimittäin ehkä ikinä pelästynyt leffassa niin paljon kuin tässä. Tai no, kerran olen, enkä tiedä olenko siitä koskaan blogissa kertonut, joten kerronpa pikaisesti tähän väliin. Olin nimittäin kerran jenkeissä katsomassa uusinta Texas Chainsaw Massacre leffaa. Sali oli aivan täyteen myyty, ja lisäksi siellä oli paljon sellaisia, jotka sinne eivät kuuluneet. Leffan alussa henkilöt ajavat autolla kun joka ampuu takapenkillä istuvan pään haulikolla palasiksiksi auton takalasiin. Kuin tilauksesta, samalla kun ase laukeaa ja veret lentävät ruutuun, henkilökunta nappaa saliin kaikki valot päälle. En ole rehellisesti ikinä pelästynyt niin pahasti, mutta tässä leffassa on aika vastaava kohtaus, jossa heikommalla sydämellä sydänkohtaus olisi ollut lähellä. Jälleen yksi hieno leffahetki muistoihin.

Monta viikkoa on tässä blogissa vihjailtu uuden prossun saapumista ja moni on varmaan jo leimannut koko jutun pelkäksi puheiksi. Nyt se on kuitenkin vihdoin totta, nimittäin eilen sain käydä Helsingistä ja Mareksoundin uudesta myymälästä Munkkiniemestä noutamassa Prossun, joka Suomessa ei ehkä kaikille kerro mitään, mutta leffaharrastajien keskuudessa jokainen varmasti tietää, että kyseessä on aivan ehdottomasti paras leffaäänen käsittelyyn kehitetty laite mitä maailmasta löytyy, eli kyseessä on tietysti Trinnov Altitude, ja tässä tapauksessa siitä Altitude 32 versio. 32 ei tässä tapauksessa kuitenkaan kerro todellisten kanavien määrää vaan tässä laitteessa kanavia on yhteensä 16 ja lisäksi Trinnovin uuden ominaisuuden vuoksi vielä neljä lisäkanavaa. Todettakoon, että myös Trinnovin uusimassa laitteessa eli Altitude 16 laitteessa on siis yhteensä 20 kanavaa vaikka laite onkin nimeltään Altitude 16. Samalla Altitude 32 tarkoittaa siis myös Trinnovin vanhempaa mallia, tämä laite on vuodelta 2017 eli kuusi vuotta vanha, ja sanomattakin on selvää, että kyseessä siis käytetty laite, uuteen laitteeseen ei tällä blogistilla olisi ikinä ollut todellakaan varaa.

Mutta mistä tämä kaikki sitten saikaan alkunsa. Jos olet blogia pidempään seurannut, muistat ehkä kun olin Mareksoundin ja Genelecin järjestämässä leffaillassa katsomassa Elvistä? Tässä linkki jos et ole aikaisemmin lukenut. Keskusteltiin tuossa tapahtumassa Marekin kanssa huoneeni tilanteesta ja lähinnä yhdestä 4K- tykistä ja siitä, että olisiko sen päivityksessä mitään järkeä. Lopulta keskuteluun nousi myös unelma omasta Trinnovista. Kuten tuossa jutussakin kerron, sellaisesta on aina kiva haaveilla, mutta rahaa sellaisen hankintaan tuskin tulee koskaan olemaan ja olen muutenkin ollut erittäin tyytyväinen Arcamiin. Marek mainitsi tuolloin, että heille saattaisi yksi käytetty jossain vaiheessa olla tulossa, mutta ei osaa siitä vielä sanoa mitään enempää. Tuossa vaiheessa juttu pitkäksi aikaa hieman jopa unohtui, Marekista ei kuulunut ja rehellisesti sanottuna en edelleenkään uskonut, että se voisi koskaan olla mahdollista.

Aikaa kului, ja jossain vaiheessa keväällä sitten tuli tieto, että Mareksound on avaamassa uudet tilat ja sehän yleensä tarkoittaa poistomyyntiä. Mietin asiaa hetken aikaan ja sitten ajattelin ihan piruuttani koittaa kepillä jäätä ja laitoin Marekille viestiä, että sattuisikohan poistomyynnistä löytyä yhtään Trinnovia. Tässä vaiheessa iso pyörä sitten pyörähti, yksi potentiaalinen laite löytyikin, se tosin piti lähettää ensimmäiseksi tehtaalle huollettavaksi, ja loppu onkin sitten historiaa.

Tässä tarinassa on kuitenkin monta opetusta. Ensinnäkin, on haaveita, ja sitten on unelmia. Haaveilu on kivaa, mutta jos haluaa oikeasti elämässä jotain saavuttaa, pitää unelmoida ja sen jälkeen tehdä töitä niiden unelmien eteen. Unelmien toteutumiseen tarvitaan usein myös paljon onnea, sattumia, haasteita, ja ennen kaikkea mikään unelma ei tapahdu yleensä yksin. Tässäkin tapauksessa mitään ei olisi tapahtunut ilman Mareksoundia ja heidän uskomattoman hyvää palvelua. Ei ehkä ole ihan sattumaa, että kun Mareksound perustettiin vuonna 2006, vuotta myöhemmin ovesta astui eräs harrastuksen alkutaipaleella ollut nuorimies, ja unelmia toteutetaan yhdessä vielä seitsemäntoista vuotta myöhemmin.

On siis totta, että yhteistyö Mareksoundin kanssa on kestänyt jo todella pitkään, eikä mikään tälläinen olisi ollut mahdollista ilman sitä. On myös totta, että molemmat ovat näiden vuosien aikana kasvaneet huimasti. Sain eilen samalla kun kävin noutamassa Trinnovin tutustua Mareksoundin uusiin, vielä tosin pahasti keskeneräisiin tiloihin, Munkkiniemessä ja nyt on vaan pakko todeta, että Suomeen on tulossa jotain aika ainutlaatuista, jota todellakaan ei ole ennen nähty tai tehty. Tilat näyttävät jo heti sisään astuessa todella ainutlaatuisen laadukkailta, ei vain tiloilta, joissa on paljon kalliita laitteita hyllyillä, vaan tilalta, johon on todella laitettu paljon aikaa, rahaa ja sydäntä. Olo ensi askelmasta lähtien oli erittäin kodikas, tuollaiseen tilaan voisin itse helposti muuttaa vaikka asumaan, kaikki värit, kalusteet, lattiat puhuttelevat tummaa Leffafriikkiä. Sen lisäksi kun otetaan huomioon, että tiloista jää heti fiilis, että ne on oikeasti suunniteltu käytäntö mielessä, voi tilasta odottaa todellista menestystarinaa ja pyhiinvaelluspaikkaa Hifi ja leffaharrastajille tulevaisuudessa.

Paljon on siis vuosin saatossa tapahtunut ja matka jatkuu. Nyt on Trinnov saatu ladattua räkkiin ja johdotkin suurin piirtein paikoilleen. Laitteeseen on myös tullut otettua ensituntumaa, ja vaikka ilman mikkiä ei laitteesta vielä juurikaan kuvaa saa, niin asetuksia on ainakin riittämiin. Oma mikki on hankinnassa, siitä yksinkertaisesta syystä, että ensinnäkin haluan oikeasti oppia tuota laitetta itse käyttämään ja toisaalta, vaikka huone on nyt ”valmis”, niin tosiasiahan on se, että tässä harrastuksessa huone ei ikinä ole valmis ja siksi kalibrointia tulee varmasti tehtyä säännöllisesti uudelleen. Näitähän siis usein myydään ilman mikkiä ja liike käy vain kalibroimassa valmiin huoneen, johon ei sitten juurikaan mitään muutoksia enää koskaan tehdä. Niin, onhan siellä esim juuri tänä viikonloppuna esitelty taas uusi Waveformin teknologia Trinnoviin, joten viimeistään ensivuoden alussa laitteita päivitellään taas (softaa). Ja jos joku nyt siis miettii, että miten kenelläkään on ikinä varaa tälläistä laitetta hankkia, niin kyllä suurin syy tähän sijoitukseen on varmasti se, että laitetta voi aina päivittää ja kaiken lisäksi se on Trinnovilla luvattu tehdä aina ilmaiseksi. Halvemmaksi se siis tulee kerralla ostaa laite, jota voi päivittää kuin ostaa muutaman vuoden välein uusia. Huomatkaa siis, että vaikka laite on vuodelta 2017, on se edelleen 100% yhtä hyvä ja ajantasainen kuin vuoden 2023 malli!

Seuraavaksi siis odotellaan mikkiä ja sen jälkeen koitetaan saada huone kalibroitua mahdollisimman hyväksi. Se ei kuitenkaan tarkoita täydellistä taukoa, vaan leffoja voi Trinnovilla katsoa vaikka heti. Ensi viikolla tiedossa olisi mm. Hifimessuja, joten matka jatkuu kohti seuraavia unelmia.

Oli paljon suunnitelmia uudesta prossusta ja John Wickistä, mutta näin ne suunnitelmat muuttuvat. Olen kuitenkin erittäin iloinen tästä muutoksesta, koska on ollut aina hieman tapana katsoa jokin erityisen merkittävä leffa aina näihin tasalukuihin, ja sikäli kirjoitella siis leffoista, jotka ovat jotain muuta kuin ihan peruskauraa. Eikä tämäkään tasaluku tee siinä poikkeusta, vaikka leffa ei ole yksikään niistä, joita olin tähän päivitykseen miettinyt. Leffaksi nimittäin hieman puun takaa tulikin tällä kertaa leffa nimeltä Lapua 1976, ja miksi olen erityisen iloinen tästä asiasta on se, että kyseessä on siis kotimainen leffa, ja erittäin hyvä sellainen. Kotimaisten leffojen kohdalla se ei ole todellakaan ihan jokapäiväistä, ja olen enemmän kuin iloinen, että tälläinen leffa saatiin jatkoksi aivan loistavalle Sisulle. Tässä siis blogin päivitys numero 700.

Viimeinen vuosi ja etenkin viimeinen kesä on ollut huoneen kannalta aika vauhdikas. Näin jälkikäteen miettien muutama asia erityisesti on jäänyt mieleen, huonehan on kokenut aivan valtavan muutoksen, nyt kolmannen kerran, mutta kaikki oikeastaan lähti siitä, että etuseinä piti uusia osittain uusien pääkiuttimien ja subbarien takia. Tai oikeastaan sen suurin syy muutokseen taisi kyllä olla se, että halusin huoneen koko leveyden takaisin käyttöön, edellisessä päivityksessähän huone kapeni melkein metrin verran ja kun neljästä ottaa pois yhden niin huone oli peräti 25% pienemäpi kuin suurimmillaan voisi olla. No, yksi asia johti taas toiseen, mutta lopulta huone on edelleen samassa paikassa, hyvin vaan eri näköisenä kuin ennen.

Viime keväänä sitten heräsi ajatukset uudesta prossusta, ja se johti taas moneen pieneen lisämuutokseen huoneessa. Lähinnä kyse siis oli siitä, että huoneesta oli nyt tulossa 7.2.4 sijasta 9.4.6, asioita, joita ei pitänyt ikinä tapahtua, mutta näin se vaan on, tämä harrastus ei taida koskaan pysähtyä. Näissä asioissa nyt kuitenkaan ei ollut ihan niin isoista asioista kyse, sillä front widet tuli tehtyä vanhoista Klipscheistä ja kattokaiuttimetkin löytyi todella edullisesti, vaikka laadusta ei niiden osalta tarvinnutkaan tinkiä. Odotan kyllä mielenkiinnolla mitä tuo muutos sitten käytännössä tarkoittaa, sitähän ei voi ilman uutta prossua testata kun Arcam on vain 11. kanavainen. Sen jälkeen prossua odotellessa tuli sitten tehtyä vielä kaikkea isompaa ja pienempää, suurimpana siis tietysti räkki ja laitteiden siirto omaan tilaan, mutta sen lisäksi tuli muutenkin kaikki pikkuviat odotellessa korjailtua ja vähän sisustuselementtejäkin hankittua. Ja vaikka homma ei varmaan koskana pysähdy, niin nyt huone on kyllä niin valmis kuin sen näillä tiedoilla voin saada, tällä hetkellä ei ole mielessä mitään mitä pitäisi tehdä tai muuttaa seuraavaksi.

Nyt sitten kun huone odottaa vielä prossua niin perjantaina oli aika mennä katsomaan hyvin mielenkiintoista ensi-iltaa paikalliseen Biorexiin. Luvassa nimittäin oli aika paljon huomiota ennakkoon kerännyt Lapua 1976 niminen leffa, joka siis kertoo tarinaa Lapuan Patruunatehtaan tuhosta vuonna 1976, tapahtumaketjusta, joka on edelleen suomen toiseksi tuhoisin yksittäinen onnettomuus sitten sota-aikojen. Turmassa kuoli yhteensä 40 ihmistä ja loukkaantuneita oli moninkertaisesti. Leffa perustuu tositapahtumiin, mutta isona osana leffaa on myös rakkaustarina, joka ei perustu todellisuuteen. Tätä on itse asiassa kritisoitu jonkin verran, mutta mielestäni leffa toimii. Rakkaustarina on ainakin minun mielestäni todella tärkeä osa tätä leffaa, ja vaikka jossain vaiheessa jo mietin hieman, että kun kerran leffan tarkoitus on kertoa onnettomuudesta, niin miksi leffassa on nyt menty jo niin pitkään eikä onnettomuudesta ole vieläkään tietoakaan. Mietin myös, että kuinka paljon näitä tapahtumia sitten oikeasti on tapahtunut ennen onnettomuutta, eli kuinka rehellinen tarina on todellisille tapahtumille ja mikä kaikki on kirjoitettua. Joka tapauksessa mielestäni leffa toimii todella hienosti, enkä itse olisi siinä mitään muuttanut. Toni Kurkimäki on tutustunut historiaan antaumuksella ja jälki leffassa on sen mukaista. Se mikä minun mielestäni on tässä leffassa ehdottomasti parasta, on se, että kaikessa tunne todellakin välittyy ja koskettaa.

Toni Kurkimäen lisäksi leffa on saanut erittäin paljon hehkutusta pääosan esittäjien loistavista rooleista ja yhdyn täysin palkein tähän hehkutukseen. Jos jenkeissä on näyttelijöitä kuten Hopkins, joilta huonoa roolisuoritusta on mahdotonta edes odottaa, niin Hannu-Pekka Björkman on Suomessa vähän samassa asemassa. Miehen suoritus on tässä taas todella vakuuttava, eikä mikään leffassa viittaa siihen, että tuona aikana, tuossa roolissa ei olisi ollut juuri tuollaista miestä. Aitous ajankuvaan onkin tässä parasta, vaikka itse en tuona aikana olekaan itse vielä elänyt, niin voi hyvin samaistua tuohon aikakauteen ja näihin ihmisiin. Murre on ajoittain haastavaa kuulla ja ymmärtää mitä puhutaan, mutta se on vain hyvin pieni miinus loistavaan elokuvaan. Konsta Laaksoa ja Linnea Leinoa ei ole myöskään leffassa turhaan hehkutettu, molempien roolien uskottavuus on todella vakuuttavaa tasoa, ja ennen kaikkea se miten koko tarina elää ja hengittää heidän uskomattoman hyvää kemiaa oikein pastaa ruudulta läpi. Voisiko hienoa roolitusta paremmin viedä maaliin kuin tuomalla loppuun vielä kuviin suuri suomalainen legenda, Heikki Kinnunen.

Leffaa tuli tällä kertaa katsottua varsin pienessä salissa, jossa Atmosta ei ollut käytössä, enkä usko, että tämä leffa Atmos raitaa tulee koskaan saamaankaan. Mutta hyvin paljon ajatuksia tämä leffakerta silti herätti. Ensinnäkin salin 7.1 äänet olivat todella vakuuttavaa tasoa. Äänet olivat sijoiteltu todella laadukkaasti ja etenkin siinä vaiheessa kun päästiin itse onnettomuuteen, alkoi tehosteet ihan toden teolla täyttää salia. Dynamiikka oli hyvin kohdillaan, subbarit täyttivät hienosti koko tilan ja räjähdykset todellakin oli tyylikkäästi toteutettu. Kun siihen vielä lisätään se, että tämän jälkeen tunnelmaa luotiin musiikilla todella upeasti, oli kokonaisuus hienosti kruunattu. Se mitä tämä todella herätti ajattelemaan oli se, että kun meillä nyt on näitä isoja Isense ja Prime saleja, niin milloinkahan me saisimme myös muutaman ihan pienen salin Atmos äänillä? Nyt nimittäin leffa kuulosti todella hyvältä, ja mietin jatkuvasti leffan aikana, että onkohan kuitenkin niin, että noissa isoissa saleissa äänet vähän kuitenkin katoavat suureen tilaan ja tuollainen pieni intiimi tila voisi toimia vieläkin paremmin, vähän niin kuin suuri kotiteatteri? Ja plussat muuten vielä siitä, että kuvakokokin tällä kertaa täytti hienosti koko kankaan!

Lapua siis oli aivan loistava leffa minun mielestäni, ihan ei nyt viittä tähteä, mutta sanotaanko että erittäin vahvat neljä ja puoli tälle antaisin, jos tähtiä jakaisin. Suomileffat eivät minulta saa yhtään sen enempää arvostusta vain sen vuoksi, mutta kun tässä kyseessä oli oikeasti loistava leffa, niin silloin voi olla entistäkin ylpeämpi siitä, että se on vielä kaiken päälle kotimainen. Tätä me tarvitsemme kipeästi Suomessa ja ennen kaikkea teattereissa. Kotiinkin tämä tulee aivan varmasti hankittua, avain kuten Sisukin.

Eli näillä ajatuksilla lähdetään kohti seuraavaa sataa, ja jos joskus on näissä päivityksissä mietitty jatkuuko blogi vielä tästä, niin nyt sitä on turha miettiä. Kaikki ajatukset tästä hommasta ovat pelkkää positiivista, ja fiilis on enemmänkin vain sellaiset, että nyt tämä vasta alkaa oikeasti ottaa tuulta alleen. Niin kuin kaikessa, menestys vaatii paljon työtä ja se palkitsee jossain vaiheessa. Hienoja juttuja on taas tulossa ja odotan innolla mitä kaikkea on vielä edessä.