DC, Marvel ja muut vastaavat tuotannot eivät ole hirveästi minua viimeaikoina vakuuttaneet, joten kovin suurin odotuksin en tähän leffaan nyt kyllä lähtenyt. Olen ollut Blue Beetlestä toki tietoinen koko ajan, mutta ei sen hankkiminen kotiin ole kyllä varsinaisesti missään vaiheessa ollut mielessä. Ja selvennettäköön nyt vielä, että en siis ole kyseistä leffaa aikaisemmin myöskään leffassa halunnut mennä katsomaan. Nyt se kuitenkin sitten saapui arviointikappaleena postilaatikkoon, joten ei auta kuin lähteä tutustumaan. Äänet nyt kai ainakin pitäisi olla kohdillaan jos ei muuta.

No mutta mutta.. Kuinkas väärässä tällä kertaa ennakkoluulojeni kanssa sitten taas olinkaan. Vaikka en ole koskaan hirveän suuri sci-fi ja örkkifani ollut, nyt osui ja upposi. En oikein usko miten edes voin sanoa, näin, mutta tästä leffasta nyt kyllä tykkäsin ja todella paljon. Sikäli jännä, että kun tuossa sitten leffan jälkeen nopeasti katsoin muutamia tietoja leffasta, niin kovinkaan suuri kassamagneetti tämä ei ainakaan ole ollut, mutta sehän nyt ei aina tarkoita yhtään mitään. Minulle tämä kuitenkin upposi, eikä syynä edes ole vain äänet, jotka nekin kyllä olivat aika kohdillaan. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Leffan juoni ja kerronta toimi tällä kertaa erittäin uskottavasti. Jotenkin oli todella kiehtovaa, että hyvällä tavalla leffan juonta ja tarkoitusta ei juurikaan avattu, vaan tarinalle annettiin rauhassa aikaa kasvaa. Tietysti perhe oli tässä suuressa roolissa, mutta mukaan mahtui silti myös juonenkäänteitä tuimasta bisnesnaisesta tappamassa kaikkea jolla ei ole arvoa (tätäkään ei korostettu vaan oli todella sopivassa roolissa), oli rakkautta, oli taistelua tunteiden ja moraalin kanssa, ja mikä parasta, myös huumoria joka ihan oikeasti osui ja upposi. Mummin rooli oli aivan älyttömän hyvä ja hauska, myöskin leffan myötä hurjasti kehittyvä. Tykkäsin myös näistä tekstityskohdista, jossa espanjaa puhuttiin väliin, toi todella kivan vivahteen koko leffaan. Näyttelijöistä muutenkin pitää todeta, että roolitukset tälläisen leffaan olivat harvinaisen hyvin kohdillaan, eikä vanhoja kuluneita naamoja näkynyt pahemmin lainkaan, sekin varmasti antoi aika fressin fiiliksen tästä leffasta.

Sitten kun leffaan vielä lisätään se, että visuaalisesti kaikki oli enemmän kuin kohdillaan, niin paketti on kasassa. Väreistä tuli jotenkin mieleen Tron-leffat, mutta ylipäätään väriä ja effektejä riitti ruudun täydeltä. Leffa ei kuitenkaan ollut pelkästään sitä, vaan tasapaino räjähdyksien ja välähdyksien välillä oli hyvin balanssissa, leffan rytmitys muistutti paljolti Fast-leffoja. Ja jos asiaa tarkemmin miettii, olihan tässä paljon muutakin yhtymäkohtia, ehkä siksikin pidin. Vaikka tuota ruutua jatkuvasti miettii, niin kyllähän tuo kuva taas tänään näytti parhaita puoliaan vaikka kyseessä siis vain Bluray-tason leffa, niin kuvassa ei tälläkään kertaa pienintäkään vikaa.

Äänien osalta leffa oli Atmosta ja vaikka tosiaan kyseessä Bluray, niin äänet todellakin oli kohdillaan. Jotain silti edelleen nytkin pielessä, kun piti jälleen käydä lähtöpisteen kautta, jotta Trinnov tunnistaa Atmoksen. Sen jälkeen kuitenkin asia heti kunnossa ja nyt koko leffan sai katsoa parhailla äänillä. Ainoa syy minkä tähän nyt keksin, oli se, että tälläkin kertaa soitin oli päällä ennen Trinnovia (laitoin levyn sisään), joten olisikohan tästä johtuen joku hand-shake ongelma sitten vai mikä? Seuraavaksi laitteet päälle normaalissa järjestyksessä, saa nähdä auttaako se asiaa. Toinen asia jota tuli taas leffan aikana hieman testailtua oli tuo bassojen kohdistaminen tiettyihin subbareihin. Tuo kyllä antaa todella paljon lisää ulottuvuutta ääniin ja tavallaan leventää äänenkuvaa ja bassojen tarkkuutta. Toisaalta, bassojen yleinen taso hieman laskee (voimakkuus), mutta tuo on varmasti säädettävissä oleva asia. Tuo asia tuli mieleen taas etenkin siinä vaiheessa kun räjähdyksiä tapahtui ruudun eri kulmissa, tähän leffaan tuo ominaisuus oli erittäin hyvä, vaikka en sitä koko aikaa silti päällä pitänytkään vaan vaihtelin päälle ja pois.

No, mutta oli asetukset sitten niin tai näin, loistavat äänet kyllä kruunasivat tämän loistavan leffan illan. Nautin ihan todenteolla leffasta, josta en olisi koskaan voinut uskoa näin paljon pitäväni. Tässä nyt vaan kaikki oli kohdillaan ja kun niin usein näiden leffojen kanssa kännykkä on saanut enemmän huomiota, tänään kyllä keskittyminen on täysin leffassa, ja katsojalla oli kyllä hauskaa. Loistava leffa, katsokaa ihmeessä etenkin jos kunnon laitteet käytössä tai sitten teatteriin nopeasti jos tämä vielä jostain löytyy! Ei muuten jää itsellä yhteen kertaan tämän katsominen!

Viime viikolla tosiaan postilaatikkoon saapui jälleen paljon uutta katsottavaa, kun tällä kertaa saapui peräti kolme leffaa arvosteltavaksi. Järjestin Instassa kyselyn minkä te katsoisitte näistä ensimmäiseksi ja voittajaksi päätyi selkeällä erolla leffa nimeltä Duel. Itselleni leffa ei etukäteen kauheasti kertonut, mutta pelkästään jo tieto siitä, että kyseessä on Steven Spielbergin ensimmäinen leffa herätti mielenkiinnon. Eli erittäin avoimin mielin tämän leffan pariin.

Monta kertaa leffoja katsellessa on rehellisesti tullut hieman ikävä menneitä vuosia. Tässä leffassa eletään vuotta 1971, eli siis leffa on vuodelta 1971 ja päällimmäinen fiilis joka leffasta jäi oli, että yksikertainenkin voi olla kaunista. Leffa on hyvin simppeli, niin äänien, maisemien, juonen kuin näyttelijöidenkin osalta. Leffassa on käytännössä yksi näyttelijä, Dennis Weaver, joka näyttää 1971 luvulta, mutta on roolissaan aivan jäätävän hyvä. Vihollinen on käytännössä näkymätön, mutta miten ihmeessä näin yksinkertaisesta asiasta kun yhdestä hullusta maanteiden ritarista tankkiautollaan jahtaamassa tavallista bisbemiestä läpi aavikon voidaan saada näin jäätävän mielenkiintoinen leffa aikaiseksi. Tässä leffassa ei hetkeksikään tehnyt mieli selata kännykkää ja jännitys oli käsinkosketeltava jokaisena sellaisenakin hetkenä kun ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Ei ole ihan sattumaan, että Spielberg on tämänkin jälkeen muutaman leffan saanut tehdä.

Kuvanlaatu oli leffassa jälleen saatu restoroitua aivan älyttömän upealle tasolla. Näissä vanhoissa leffoissa mikään muu ei erota kuvaa vuoden 2023 leffoista kuin maisemat ja vanhoilta näyttävät ihmiset. Niitä on aika vaikea alkaa muuttamaan mihinkään, mutta kuvanlaatu on kivaa katseltavaa läpi leffan. Vielä kun tässä oli äänienkin osalta nähny sen verran vaivaa, että raidaksi oli tehty uutta Atmosta, joten nyt oli palikat vanhassa leffassa aika kohdillaan. Äänien osalta jotain kuitenkin oli pahasti pielessä ja meni todella paljon aikaa löytää ratkaisu. Mietin pitkän aikaa miksi Trinnov näyttää vain Dolby Digital raitaa, vaikka kaikki tulopuolen kanavat ovat aktiivisia ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Lopulta vasta Panasonicin palauttaminen menu sivulle palautti Atmoksen ruutuun. En oikein tiedä mitä tuossa tapahtui aikaisemmin, kaikki kuulosti kyllä hyvältä, mutta jotain kuitenkin puuttui. Soittimenkin info kuitenkin kertoi raidan olevan Atmosta, joten en nyt oikein ymmärrä mistä tuo johtui.

Sen jälkeen kun äänet oli saatu Trinnovissa näkymään Atmoksena, parani kyllä leffan äänet huomattavasti. Leffan äänet olivat kokonaisuutena erittäin tarkat ja hienot, mutta nekin kuitenkin tavallaan hyvinkin simppelit. Auton ääniä ruudussa pyöriteltiin repeatilla, en tiedä rehellisesti kuinka paljon siinä oli edes käytetty ns. uusia raitoja vai oliko samat äänet todellisuudessa useassa kohtauksessa. Yksinkertainen oli kuitenkin tässäkin kaunista, eli äänet kyllä toimivat loistavasti ja tukivat leffan jatkuvaa jännitystä koko matkan ajan. Myöskään loppuratkaisu ei sinällään ole mikään yllätys, tässäkin yksinkertainen oli todella kaunista. Räjähdykset kuitenkin kuulostavat hienolta ja uskottavalta, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Eli jälleen yksi uusi loistava leffakokemus listaan, tätäkään en ehkä olisi tullut muuten näkemään, joka olisi ollut todella sääli. Loistava leffa ja osa elokuvahistoriaa, joten taas sitä voi pitää itseään asteen viisaampana. Tässä taas ehdottomasti yksi hyvä leffa jota voin lämpimästi suositella!

Lauantaina oli vaihteeksi taas mahdollisuus saada leffaa mitä parasta seuraa ja sehän tietää sitä, että leffatkin ovat vähän normaalista poikkeavia. Ihan ilman kommelluksia ei tästäkään illasta selvitty, sillä alunperin leffaan piti mennä puoli kahden maissa, mutta kassalta sitten kysyttiin, että olinko tarkoituksella menossa katsomaan ruotsinkielistä näytöstä ja pienen harkinnan jälkeen pikkuneidin kanssa kuitenkin päätettiin odottaa parituntia seuraavaa näytöstä. Eli leffana uusi Ryhmä-hau, ja vaikka kyse tavallaan lasten leffasta, niin olikin kyllä ihan täysillä menossa tätä katsomaan itsekin. Traileri näytti hauskalta, ja lisäksi kun odotettavissa oli hyvät äänet Prime salissa, niin voisihan sitä lauantai-iltaa huonomminkin viettää.

Harvoin sitä leffassa saa kahta leffaa yhden hinnalla, mutta tällä kertaa niin kävi, mikä oli kyllä kieltämättä hieman hämmentävää. Odotimme nimittäin kaikki leffan alkamista, kun ruudulle lävähti jotain aivan muuta. Itselläni oli pitkään sellainen olo, että nyt on kyllä outo alku leffalle, jos kuitenkin tultiin ryhmä-hauta katsomaan. Jotenkin se kuitenkin vaan jatkui ja jatkui, joten ajattelin, ettei siinä voinut mainoksestakaan enää olla kyse. Tässä vaiheessa moni teistäkin varmasti ajattelee, että oli laitettu väärä leffa lautaselle, mutta ei, leffa nimittäin loppui hetken päästä ihan normaaleihin lopputeksteihin. Kyseessä siis oli jonkilainen lyhytelokuva, josta en nyt saanut sen paremmin kiinni miksi se siinä oli, mistä se kertoi tai mistään. Lapsikin oli ihmeissään ja sponttaanisti huudahti, että joko se loppui, mikä tää oli? Leffa ilmeiseti kuitenkin oli ihan suomalainen ja mielenkiintoisen siitä teki se, että päähenkilö tavallaan yritti katsomossa olevia lapsia saada reagoimaan siihen, odotin jopa, että näin kävisi, mutta ei käynyt. Lapsetkin taisi olla vähän hämmentyneitä.

Siitä se itse leffakin sitten lopulta pääsi alkamaan ja lopputulemana varmasti yksi parhaista ennen kaikkea lapsille suunnatuista leffoista, joita viime aikoina olen nähnyt. Tykkäsin tästä leffasta oikeasti ihan täysilla. Leffalla oli erittäin hyvä juoni, vaikka lapsi tosin leffan jälkeen totesikin, että hänen mielestä nämä leffat ovat menettäneet vähän mielenkiintoa kuin näiden supervoimien johdosta mikään ei enää yllätä vaan voittajan tietää jo etukäteen kun ei noille supervoimille kukaan voi mitään. Tottahan tuo alakoululainen tuossa juttelee, samaahan tässä on tullut aikuisten leffojen suhteen mietittyä jo pitkään, mutta jotenkin tässä en sitä kokenut niin vahvasti, ehkä siksi, että on juuri jo vähän liikaakin tottunut näihin supervoimiin ja toisaalta, ei kai niitä lasten leffoissa ole ihan niin paljon vielä ollut.

Leffa siis oli suomeksi, mutta siitäkin huolimatta leffan äänet olivat erittäin hyvät nekin. Joo, toki mentiin 7.1 äänillä, mutta mikäli tämän englanninkieliseen raitaan tulee aikanaan Atmos-raita, niin tämä saattaa mennä ihan hankintalistalle sen vuoksi. Leffassa oli pommeja, räjähdyksiä, salamoita ja vaikka mitä kivaa.. Välillä tuntui kuin ääniä olisi tullut myös katosta, tarkoittaa että aika hyvä raita silloin kyseessä. Lisäksi kun vielä kuvakin oli todella kirkasta ja värikästä, ei ollut kauhean vaikea tästä tykätä. Tuli itse asiassa mieleen, että tältä sen Mario leffankin piti kotona näyttää, että ehkä sekin otetaan vielä jossain vaiheessa uusiksi, ihan vaikka muksujen kanssa.

Eli menkäähän katsomaan ja viekää ne muksutkin mukana, tästä nauttii kyllä kaikki!

Olipahan taas varsinainen viikko, eipä sitä todellakaan kerennyt yhtään leffaa katsomaan minään iltana. Onneksi perjantaisin kuitenkin alkaa aina viikonloppu ja silloin sitten viimeistään pitää päästä leffojen pariin. Se tosin tarkoittaa usein ”yöleffaa”, niin tälläkin kertaa. Tällä kertaa vielä muksuilla yövieraita, joten piti sitten kaivella katseltavaksi jotain hieman rauhallisempaa. Netflix on usein tähän paras vastaus ja tällä kertaa tuo palvelu tarjosin sellaista leffaa kuin Vanhat Parrat. No, tätä se on yrittänyt tarjota jo pitkään ja tällä kertaa oikein saatteella, että tätä kaikki katsovat. Itsellä nykyään kynnys käyttää omaa aikaa komediohin on aika korkea, mutta pakko välillä näiden kanssa on kokeilla kepillä jäätä.

Tässä ajassa on aika kova veto lähteä tekemään huumoria vanhoista kaljajutuista ja miehisistä bileistä, mutta tässä sitä sitten mennään. Jutut ovat aika ronskeja välillä, tai ei ne ehkä ollut niin ronskeja vielä kaksikymmentä vuotta sitten, ja sitä tässä kai sitten koitetaankin nostaa esiin. Vaikka itse en olekaan missään tapauksessa mikään kukkahattutäti, niin jotenkin oli leffan jutut kuitenkin sellaista väkisin vääntämistä. Useimmiten huonossa leffassa tulee lähinnä myötähäpeää, ihan ehkä se fiilis ei tästä tullut, enemmänkin vain tylsistyin. Ei tämä leffa oikein napannut ja jotenkin loppukin oli niin kliseinen ja odotettu kuin vain voi odottaa.

Eli eipä se komedia tälläkään kertaa kovinkaan paljoa tarjonnut. Kun edes äänistä ei tässä tapauksessa ollut pelastusta niin hieman oli kyllä hukkaan heitettyä aikaa taas tämä. Onneksi perjantai-iltaa ei kuitenkaan tarvinnut muuten viettää kovinkaan tylsissä merkeissä, uutta katsottavaa nimittäin napsahti postiluukusta oikein kolmin kappalein. Eli kolme uutta arvostelukappaletta saapui katsottavaksi ja ennen kaikkea vielä kolme erittäin mielenkiintoista sellaista. Ensimmäisenä on Steven Spielbergin ensimmäinen leffa Duel, josta en ole ennen kuullut, mutta vaikuttaa enemmän kuin hyvältä, etenkin kun kyseessä 4K-muotoon restoroitu Atmos-versio. Ai että! Duelin lisäksi kirjeestä löytyi myös toinen 1970-luvun leffa, eli American Graffiti. Jälleen toinen leffa joka on kai jonkinsortin klassikko, joka itselle jäänyt toistaiseksi tuntemattomaksi. Sekin 4K-restoroituna versiona, joten aivan mahtavia hetkiä senkin kanssa saa varmasti vielä elää. Kolmas leffa olikin sitten Bluray, mutta sitäkin mielenkiintoisempi sellainen. Äänet ovat Atmosta ja kuva tunnetusti myös Blurayllä todella hyvää tasoa, joten, tästäkin tulee varmasti loistava juttu. Ja leffana on siis Blue Beetle, joka etenkin äänien mutta myös kuvan osalta antaa luvan odottaa aikamoista spektaakkelia. Sellaisia tässä on nyt odoteltukin, joo, onhan niitä hyllyssä, mutta nyt ne pitää myös saada ruudulle. Tästä olin tietoinen etukäteen, mutta ihan ostoslistalla se ei ollut, joten katsotaan olisiko pitänyt! Nyt se joka tapauksessa löytyy ja kerron siitä myös sulle lisää!

Viikonloppuna oli taas vaihteeksi aikaa myös hieman kikkailla ja tutkiskella mitä kaikkea mahdollisuuksia Trinnovilla on annettavanaan. Tiesin, että subbarien käyttöön on monenlaisia mahdollisuuksia, mutta kaikkeen en ole vielä löytänyt riittävästi ohjeita. Katselin kuitenkin taas hieman Youtubesta juttuja ja siellä puhuttiin matalien taajuuksien ohjaamista locaalisti lähimpään subbariin. Eli normaalisti kun subbarit kalibroidaan toimimaan mahdollisimman hyvin yhteen, niin että ne muodostavat huoneeseen mahdollisimman yhtenäisen ja tehokkaan toiston joka paikalle, Trinnovissa on myös hyvin uniikki ominaisuus, jolla voidaan ohjata esim vasemman etukanavan alimmat taajuudet oikeaan subbariin. Vastaavasti esim taka kanavien toisto voidaan ohjata tiettyyn subbariin takana jne. Tälläistä mahdollisuutta ei tiettävästi muissa prosessoreissa ole, ja tekee nimenomaan Trinnovista Trinnovin.

Videolla tätä ominaisuutta käsitellessä Trinnovin Jon Herron mainitsi nimenomaan yhden leffan, jonka kuullessaan hän oli vakuuttunut tämän ominaisuuden mahdollisuuksista. Tuo leffa oli Unbroken, ja etenkin leffan alku. Leffa löytyikin Netflixistä ja luulin etten ollut tuota koskaan edes nähnyt, mikä sinällään yllättävää, kun kyseessä kuitenkin kaikin puolin oman maun leffa, eli tositarinaan perustuva sotaleffa. Ehkä asiaa kuitenkin selittää se, että leffa on jo vuodelta 2014, joten leffa on varmaan tullut katsottua ennen kuin tämä blogi on alkanut, ja siksi sitä ei löytynyt edes täältä. Jännä kuitenkin, että varmistuin siitä että leffa on nähty vasta aivan leffan lopussa. Ja leffa siis kertoo olympiatason juoksija Louis Zamperinin tarinan toisen maailmansodan lopun kärsimyksistä Japanin vankileireillä.

Leffa oli erittäin hyvä ja kertoo jälleen kerran niistä aivan käsittämättömistä voimista mitä meihin ihmisiin on valjastettuna niitä tilanteita varten kun niitä ihan oikeasti tarvitaan. Ei myöskään ole aivan sattumaa ketkä tuolla maailman huipulla monessa lajissa ovat. Se työmäärä ja usein kärsimys sen menestyksen takana on aivan uskomatonta. Ei tietysti ole kiva verrata sodan kärsimyksiä ja urheilijoita, mutta faktana tiedän, että ihmisen ja inhimillisyyden rajoja on aivan samalla tavalla myös urheilussa mitattu kautta aikojen, ja ainoastaan kovimmat säilyvät ultimaattiselle huipulle. Ei siis ollut varmasti aivan sattumaa mitä Zamperini tässä osittain oman tahtonsa, mutta ennen kaikkea muiden vuoksi teki. Puhumattakaan kaikesta mitä hän teki sen jälkeen.

Leffa on jälleen yksi upea kuvaus sodan kauheuksista, vaikka tässä nyt varsinaisesti ei ollutkaan kyse tappamisesta vaan enemmänkin henkisestä ja fyysisestä kiduttamisesta ja muista sodan kauhuista. Jack O’connoll on tekee aivan loistavan roolisuorituksen, eikä sivuosissakaan mennä metsään. Tarina etenee, eikä kaksi ja puolituntia tässäkään tunnu miltään. Sota on karua aikaa ja jälleen lähempänä meitä kuin koskaan, siksikin jotenkin tuntuu tälläinen 2014 vuoden leffa hvvin toden tuntuiselta kärsimykseltä.

No, mutta höpinät sikseen, ne äänet. Yksi leffa ei anna vielä oikeutta tehdä mitään johtopäätöksiä, mutta mielenkiintoiselta tämä leffa joka tapauksessa kuulosti. Etenkin juuri nämä pommitusten äänet, jotka olivat mielestäni hyvin localisoitavissa siihen suuntaan missä ne ruudulla tapahtuivat. En ole edes tuota alkua katsellut normaaliasetuksilla, joten en osaa sanoa kuulostivatko ne samalta myös silloin, mutta ainakin nyt äänet kuulostivat todella avarilta ja hyvin kohdistetuilta. Leffan äänet ylipäätään vuoden 2014 leffaksi erittäin hyvät, atmostahan tuolloin ei vielä leffoissa ollut. joten eipä ollut tässäkään. Leffa oli Netflixissä ja volyymia sai kääntää hieman normaalia kovemmalle, ja ylipäätään tuli vähän fiilis, että dynamiikka levyllä olisi ollut vielä aika paljon parempaa. Eli tämän asian osalta testailu jatkuu varmasti vielä.

Oletko kuullut Parisin suuresta taidevarkaudesta? Olenko minä kuullut, ehkä olen, mutta eipä ole tarina yhtään sen enempää tuttu, tai siis ei ollut. Nyt se on, nimittäin Netflix ja elokuva Mestarivaras kertovat seikkaperäisesti kuinka tuo vuoden 2010 taidemuseon varkaus tehtiin ja mitä kaikkea siitä seurasi. Tarinaa kertoo henkilökohtaisesti vankilasta vapautunut Vjeran Tomic, joka Pariisissa tunnetaan nimeltä Spiderman. Sitähän todellisuudessa siis on, kaveri pystyy kiipeämään monta kerrosta korkeiden kerrostalojen seiniä pitkin ylös arvo-asuntoihin ja varastamaan sieltä vaikka mitä, jopa ihmisen ollessa paikalla nukkumassa. Vaikka tarina tietysti on sillä tavalla kyseenalainen, että kertoo huijarista, varkaasta ja rikollisesta, mutta onhan silti omassa sarjassaan kaverin saavutukset aivan vertaansa vailla.

Tarina on itse asiassa erittäin kiehtova ja kerronta leffassa on loistavaa. Tarinaa kertoo Tomicin lisäksi tapauksen päätutkijat, museon johtaja ja mikä mielenkiintoisinta, sivutarinaa näistä asuntovarkauksista kertovat myös hyvin leppoisalla mielellä liikkeellä olevat miljonäärit, joiden asunnoissa Tomic on vieraillut. On itse asiassa hyvin hämmentää, miten rennosti ja jopa huumorilla he asiohin suhtautuvat, mutta ehkä asia tosiaan on niin kuin Tomic kin se muotoilee, kun on rahaa enemmän kuin tietää sitä edes olevan, kaikki elämässä vaan menettää merkityksestä. Mitä sitten jos kaikki miljoonien arvoiset taulut viedään, kunhan et vie tätä koska se näyttää kivalta (taulu jossa pari viivaa).

Tomic toimii kaikessa yksin, tai siis onhan hänellä siis ostaja tiedossa, mutta kaikki keikat hän tekee ja suunnittelee yksin. Tämä museonkin keikka on hyvin hämmentävä miten hän sen on suunnitellut ja toteuttanut, ei sinällään että tuo nyt mitään varsinaista nerokkuutta olisi osoittanut, enemmänkin vain kohteiden täyttä tyhmyyttä ja välinpitämättömyyttä, mutta ehkäpä siitä on otettu opiksi. Ajatus varmasti on vaan ollut, että eihän tänne nyt kukaan kuitenkaan tule, mitä väliä. Eikä hän näitä asuntomurtojakaan ihan sattumalla ole tehnyt, vaan pitkän suunnittelun ja valmistautumisen pohjalta, tosin samoin näissäkin vähän pistää silmään se, että todellisuus tässä taitaa olla tarua yksinkertaisempaa, oikeassa leffassa olisi tehty ihan jäätävät suunnitelmat, nyt Tomic vain kiipeää sisään ja ottaa mitä haluaa.

Tässäkin tapauksessa hieman mietin, että onko tämä nyt sellainen leffa jonka jaksan katsoa, mutta todellakin oli. Todella hyvin tehty leffa, mielestäni aika hauska ja leppoisa, ei mikään liian vakavahenkinen dokumentti vaan hyvällä otteella tehty. Sopivan pituinen, erittäin mielenkiintoinen ja hienosti yhdistelty uutta ja vanhaa materiaalia. Loppu on myös jäätävän mielenkiintoinen, taulut ilmeisesti kun edelleen sattuu olemaan hukassa ja niistä mahdollisesti tietävät jo vapaalla jalalla! Missä taulut siis luuraa, voiko nyky maailmassa kenenkään kartanon seinälle enää piilottaa mitään niin, että siitä ei jollain aikavälillä jää kiinni?

Kun viikolla piti saada jotain nopeaa katsottavaa niin Netflixistä tuli mieleen heti leffa nimeltä Ballerina. Balleriina on siellä nyt hetken ollut ja peri kertaa jo ihan liipaisimellakin, mutta jotenkin se kuitenkin on jäänyt katsomatta. Leffat traileri ei näyttänyt kovinkaan kiinnostavalta ja kun jossain arvioissakin puhuttiin lähinnä jostain viittauksista John Wickiin, niin vähän jäi sellainen olo, että pitäisikö koko leffa vaan skipata kokonaan. Arvioit netissä leffasta eivät myöskään olleet kovinkaan mairittelevia.

No, koska leffa oli varsin lyhyt ja aikaa saman verran käyttää leffan katsomiseen, niin päätin antaa leffalle mahdollisuuden ja arvioida sen hyvyyttä itse. Leffana valitettavasti muutkin olivat aikalailla samoilla linjoilla, en tästä nyt kyllä ihan hirveästi tykännyt. Juonessa ei ollut varsinaisesti mitään ihmeellistä, hyvin perinteinen kostotyyppinen leffa, jossa vaan tapetaan kaikkea joka liikkuu. No, ei leffa nyt ihan niin raaka tai jatkuvaa tappamista ollut, mutta kuitenkin. Huumoriakin yritettiin leffan hieman tuoda, mutta kyllähän tuo aseidenostokohtaus meni enemmänkin myötähäpeän puolelle, vaikka sieltä yksi ns. näyttäväkin ase lopulta löytyi. Leffa ei ollut huono ja väärin tässä vaiheessa sanoa, että odotin enemmän, mutta jotenkin silti salaa toivoin, että muiden mielipiteet eivät olisi kohdanneet omiani, ja olisin tykännyt enemmän.

Roolitukset leffassa olivat ihan onnistuneita, eikä sekään ainakaan pahentanut leffaa. Ehkä hieman enemmän ongelmaa oli sen kanssa, että roolit lyhyessä leffassa jäivät aika ohuiksi, ja kun tuntui vähän että uusia tyyppejä tuli pitkin leffaa mukaan, ei päässyt oikein mihinkään niistä kiinni. Täysin hudiksi tätä leffaa ei kuitenkaan voi sanoa, sillä leffassa oli myös jotain todella hyvää, ja se oli äänet.

Leffan äänet olivat tällä kertaa aivan mahtavaa kuunneltavaa. Yllätys yllätys, jälleen Netflixissä. Leffan ensimmäisten minuuttien bassoraidat toivat huoneeseen taas jotain ennen kuulematonta syvyyttä ja tarkkuutta. Myös pitkin leffaa etenkin bassot toivat leffassa erinomaisesti ja tätä oli oikeasti kiva kuunnella. Kun tähän vielä lisätään muutamia aika siistejä kohtia, jossa tilaa ja Atmosta käytettiin todella hienosti hyväksi, tuli tästä leffasta äänien osalta todella hyvä. Erityisesti jäi mieleen yksi autonpesukohtaus, jossa ääni liikkui auton ympärillä jäätävän hienosti kun kaveri pesi painepesurilla autoa ulkopuolelta ja kuuntelija oli auton sisällä. Mutta ylipäätään tästä leffasta olisi saanut useammankin kohdan demolevylle.

Vuoden yksi varmasti odotetuimmista leffoista, tai ainakin aika monen mielestä. Itselleni jälleen yksi leffa, joka tuli aika puskista, mutta pitihän se sitten käydä itsekin katsomassa. Olin itse asiassa vielä leffateatterin ovella täysin tietämätön leffan pituudesta, olin vaan kuullut leffa pituudesta juttua, mutta se, että leffan kesto olikin sitten sellaiset kevyet kolme ja puolituntia sai melkein kääntymään jo ovelta ympäri. No, onneksi kello leffan alkaessa oli vasta puoli seiska ja laskeskelin, että eihän tässä nyt mihinkään kai kiire ole, niin päätin sitten antaa leffalle kuitenkin mahdollisuuden. Mutta kuvittelin siis, että kyseessä olisi sellainen normaali alta kolmituntinen, enemmänkin pitkästyttävä kuin pitkä elokuva.

No, leffa todellakin oli pitkä, pisimpiä leffoja jotain olen leffassa katsonut varmaan sitten Tuntemattoman Sotilaan. Se on sinällään ole Martin Scorseselle ihmeellistä sellaisia eepoksia vanhan herran leffat ovat viime aikoina olleet muutenkin. Toisaalta jotain kunnon perinteistä leffaa tässä vaihteeksi näiden Marvel ja DC eepposten lomaan onkin kaivannut. Ja perinteistä leffaa tässä kirjaimellisesti isolla kauhalla tarjoiltiinkin. Leffa kertoo tositarinaa vuosituhannen alun ulkuperäisintiaaneista ja siitä kuinka he rikastuivat nopeasti löydettyään mailtaan öljyä. Tai oikeastaan siis leffa alkaa tästä. Monestihan tälläinen aiheuttaa paljon kateutta ja sen jälkeen alkaa valtataistelu rikkauksista. Niin tavallaan tässäkin, mutta tässä leffassa se ei tapahtunut aivan niin suoraviivaisesti, vaan pikku hiljaa hivuttamalla ja petollista suunnitelmaa askel askeleelta toteuttaen.

Leffan vauhti on todella verkkainen, mutta en ole ehkä koskaan viihtynyt näin hyvin kolmen tunnin leffassa. Ei ollut pienintäkään kiirettä, ei leffalla, eikä minulla. Jotenkin sellainen hyvin leppoinen fiilis koko leffan ajan. Onneksi en ollut edes juonut hirveästi ennen leffaa, tästä olisi muuten saattanut tulla aika mielenkiintoinen leffa. Se toisaalta sitten että leffassa ei ollut kiire, antoi mahdollisuuden oikeasti rakentaa ja tutustuttaa henkilöihin. Leonardo DiCaprio veti tässä varmasti yhden uransa parhaista rooleista ja oli todella todella hyvä. Sitten kun parina oli vielä lisäksi Robert DeNiro, niin kaikki on valmista hyvään leffaan. Robert DeNiro on hieman samaa kaliberia kuin Jack Nicholson, eipä taida herra olla koskaan kovinkaan epäonnistunutta roolia vetänyt vaikka jollain tapaa oma tyyli ja karisma on sen verran kova, että sama olemus sopii rooliin kuin rooliin kuitenkaan kuluttamatta naamaa puhki. Kaikkien yllätykseksi kaksikko DiCaprio-DeNiro ei kuitenkaan taida ehkä ollakaan leffan kaksi kovinta nimeä, nimittäin suurimman roolin tässä leffassa ottaa varmasti Lily Gladstone.

Gladstonelle moni on jo sovittanut varmaan Oscar-viittaa, eikä se nyt lopulta ole kovinkaan kauaa haettua. Onhan tuo roolisuoritus todella kovaa luokkaa, ujosta nuoresta naisesta pitää kolmessa tunnissa kasvattaa ensin kuollut ja sen jälkeen nousta kuolleista vahvaksi itsenäiseksi naiseksi. Gladstonen rooli on todella monipuolinen, vaativa ja raastava, mutta paremmin sitä kaikkea ei olisi voinut yleisölle tarjoilla. Ja onhan tässä leffassa siis muutenkin puvustukseen, lavastukseen ja roolituksiin satsattu taas ihan kiitettävän paljon aikaa, vaivaa ja rahaa, mitään ei varmasti ole jätetty sattuman varaan. Kysymykseen olisiko tämä sitten voinut puristaa pienempään kestoon, olisi ehkä voinut, mutta ei minun mielestä kyllä tällä kertaa mitään tarvetta. Niin, ja kaiken lisäksi vielä tuo loppu on on todella tyylikäs ja nopeaan tempoonsa vielä leffalle kuin naula arkkuun.

Leffa on mestarin mestarillinen näytös, mutta minun papereissani ei kyllä vuoden parhaaksi leffaksi nouse millään. Hyviä leffoja on tullut jo monia nähtyä tänä vuonna enkä niitä ala edes yrittää laittaa tässä järjestykseen. Mutta jos kysymys kuuluu, että onko tässä ehdottomasti vuoden kovin leffa, niin ei ole, yksi niistä ehdottomasti kuitenkin. Moni on muunmuassa verrannut tätä jostain syystä Oppeheimeriin, kaksi hyvin erinäköistä leffaa, mutta molemmissa itse yksi yhteinen nimittäjä, kumpaakaan ei varmasti tarvitse julkaisupäivänä kolmenkympin hintaa ostaa itselle. Tässä leffassa äänten osuus vielä pienempi kuin Oppenheimerissa, mutta kumpikin leffa hieman sellaisia, että voisin koska vaan istua jonkun seuraan katsomaan uudelleen, mutta mitään paloa kumpaakaan ei yksin ole välittömästi katsoa. Tämäkin ehkä vähän kertoo itselle sitä, että kumpikaan leffa ei ehkä ole itselle se vuoden suurin.

Kiva kuitenkin, että leffassa oli paljon taaskin porukkaa, ihmiset alkavat selkeästi taas löytää tietänsä leffoihin, ja mikä sitä on löytäessä kun mielenkiintoista katsottavaa tuntuu nyt tulevan jatkuvasti. Ihmisten ajankäyttö on nykypäivänä todella kortilla ja se, että näin moni ihminen löytää tiensä sunnuntai-iltana kolmen ja puolen tunnin leffaan kertoo kyllä jostain. Eli hieno leffa, ja hieno leffailta.

Viikonloppuna tuli myös tehtyä pientä säätöä omaan huoneeseen, tai paremminkin ehkä vain räkkiin. Asensin alunperin tuon pienen 7 tuuman näytön tuohon räkkiin pystypäin, mutta ei se nyt vaan oikein tuntunut millään toimivan, joten pitihän se sitten vaihtaa vakaan. Se taas tarkoitti, että näytölle piti tehdä uusi teline, joten pientä puuhastelua taas päivään. Ihan kiva siitäkin lopulta pienellä vaivalla tuli, eli ihan hyvä pieni muutos.

Sunnuntaina oli paljon aikaa miettiä katsottavaa, ja vaikka katsottavaa olisikin varmasti löytynyt nopeamminkin, käytin silti aika paljon aikaa striimauspalveluiden läpikäyntiin. Sellainen ajatus mikä jälleen kerran tuossa selaillessa tuli, että onko minun oikeasti tarpeellista maksaa HBO-Max palvelusta. Selailin sitä jälleen kerran läpi ja jotain vikaa on joko algoritmeissä tai palvelussa. Kaikki leffat jotain palvelu tarjoaa on muutaman vuoden vanhoja, mitään uusia ei juurikaan tarjota ja ylipäätään uutuksien tarjonta tuntuu viikosta toiseen olevan todella heikkoa. Tällä hetkellä maksan tuota kuukausimaksua vain ja ainostaan sen vuoksi, että se on ikuisesti puoleen hintaan vain viisi euroa kuukausi, mutta kalliiksi sekin tulee, jos ei mitään koskaan katso. Toisaalta katsoin, että uusi vuoden soppari sekin on vain kuutisen euroa kuussa, että voipi olla että kohta tilaus päättyy.

Musta rapu-niminen ruotsalainen leffa kuitenkin löytyi tälläkin kertaa Netflixistä katsottavaksi. Onko kaikki leffat aina Netflixissä hyviä niin ei varmasti, mutta aina sieltä vaan löytyy uutta katsottavaa ja aika monipuolisesti. Musta Rapukaan ei saanut netissä kovinkaan hyviä arvioita, mutta päätin silti tarttua tähän, ihan vaan sen vuoksi, että vaikutti varsin hyvältä leffalta siihen fiilikseen mitä olin juuri etsimässä. Eli etsinnässä oli jotain päätöntä toimintaa, ei mitään kovinkaan korkealentoista vaan varsin leppoisaa, mielellään hyvillä äänillä. Siihen tarpeeseen tämä leffa varsin hyvin vastasikin, eli ei leffassa mitään kovinkaan suureellista ideaa ollut, yksi yksittäinen tehtävä sodassa, josta ei paljon muuta kerrottukkaan. Jännästi kuitenkin kerrottiin, että sota ratkeaa tähän, mutta ei kovinkaan usein näissä sodan päättävissä tehtävissä olla näin pahasti tehtävää tekeviä kusetettu. Eli ehkä tässä sitten oli juonellisesti jotain uutta.

Muuten leffan roolitukset onnistui hyvin, usein tälläisissä ”halvanoloisissa” leffoissa ensimmäisenä pettää näyttelijät, mutta nyt kyllä se oli yllättävää kyllä suht hyvällä tasolla. Kukaan näyttelijöistä tai rooleista ei varsinaisesti ärsyttänyt, eikä tämä leffa nyt todellisuudessa ihan niin halvalta muutenkaan lopulta näyttänyt. Leffan hinnasta en siis tiedä mitään, puhun nyt halvan näköisestä ihan vaan tekemisen laadun puolesta. Tarina ei varmasti ollut ihan uskottavimmasta päästä ja muutamia juttuja alkoi todella häiritä. En esimerkiksi pysty ymmärtämään, että yksikään huippusotilas kokeilee kepillä onko jää kestävää, ja kun toteaa että keppi menee heittämällä läpi, sen jälkeen vaan jatkaa surutta matkaa pudoten viiden metrin påäästä yksin jäiseen mereen. Vähän loppui uskottavuus tuossa vaiheessa vaikka kova yritys olikin. Kellekkään ei varmaan tullut yllätyksenä. tuo lapsi juttu, mutta aika julmaa silti!

Äänet leffassa olivat ihan hyvät ja kiva taas nähdä kuinka Netflix oikeasti panostaa siihen, että kaikki kanavat ovat myös aktiivisina. Jään narina kuulosti todella aidolta ja laukaukset lähtivät kivasti. Itse raita ei ollut mikään mestariteos, mutta sopi kyllä ruudun tapahtumiin hyvin. Ei siis mitään valittamista raidassa, mutta ei nyt mikään mestariteoskaan varmasti. Tämä leffa tuli tällä kertaa juuri sellaiseen tarpeeseen kuin olin toivonutkin, siihen nähden siis hyvä leffa.

Eilen illalla oli taas aikaa istua iltaleffan pariin, äänien ei tarvinnut olla aivan matalalla, mutta halusin kuitenkin katsella jotain rauhallista ja sellaista, jossa korvia ei niin paljon tarvita. Muutenkin nyt oli sellainen fiilis että halusin katsella jotain hieman rauhallisempaa, ei kuitenkaan täysin aivot narikkaan leffaa. Hyviä trillereitä ei ole hirveästi taas tullut viime aikoina vastaan, joten tämän leffan valinta tällä kertaa oli aika helppo. Valinnaksi siis muodostui Netflixistä löytyvä Fair Play-niminen seksuaalinen trilleri-draama. Romanttista tästä nyt ei varsinaisesti saa, vaikka parisuhdedraamaa sitäkin enemmän.

Leffa itse asiassa otti hyvin suorasti käsittelyyn vanhan parisuhteisiin liittyvän valtapelin ja kysymyksen, voiko parisuhde toimia jos naisella on parempi työ, korkeampi palkka ja sitä kautta tavallaan korkeampi työidentiteetillinen arvo? Tässä leffassa asiaa vielä korostetaan entisestään kun kun molemmat ovat samalla työpaikalla, työpaikassa, jossa ainakin leffan mukaan valloillaan on edelleen hyvinkin vanhoillinen hierarkia ja naisia jopa alistava keskustelukulttuuri. Naisten arvo mitataan rahassa ja veitsellä isketään selkään välittömästi kun paikka tulee. Usein johtamiskulttuuriin kuuluneet yömyöhäiset kosteat palaveri ja illanvietot ovat varmasti hajoittaneet maailmanhistoriassa useita liittoja, nyt niitä toinen osapuoli katselee vielä sivusta kaikkine likaisine yksityiskohtineen ja juoruineen. Sensuroimattomasti, sillä kukaanhan ei työpaikalla tiedä suhteesta mitään.

Leffa on hyvin kantaaottava. Leffa tarkoituksella käsittelee asioita kärjistetysti, vai käsitteleekö sittenkään? Mikä leffan tarkoitus ylipäätään on, onko sen tarkoitus nostaa tikun nokkaan jotain, jota joskus on ollut, vai onko isomman rahan bisneksessä oikeasti edelleen tälläistä? Hyvin hyvin mielenkiintoinen leffa, joka varsinaisesti ei anna mitään vastauksia mihinkään, mutta laittaa katsojan ajattelemaan itse. Miehen ja naisen asemaa parisuhteessa korostetaan entisestään antamalla leffan alussa kuva tilanteesta, jossa kaikki olisi voinut olla päin vastoin. Olisiko silloin lopputulos ollut erilainen? Onko niin, että vielä vuonna 2023 parisuhteessa kaikki on hyvin jos miehellä on enemmän valtaa, rahaa ja naisen oma ura tehdään lasten ja muun perheen kustannuksella, jos tehdään?

Kuten tälläiseen leffaan hyvin kuuluu, niin myös loppuratkaisu on hyvin mielenkiintoinen. Kuka lopulta on leffan hyvis ja kuka pahis? Kuka todellisuudessa valtaa käyttää ja miten? Kenen mielenterveys kestää loppuun asti? Tähänkään leffa ei anna luonnollisestikaan suoraa vastausta, vaan leffa päättyy tilanteeseen, joka varmasti jättää jokaisen katsojan mietteliääksi. Leffa on alusta loppuun erittäin kiinnostava, ei ehkä niinkään jännittävä trilleri, mutta jotenkin kuitenkin arkipäiväinen ja käsin kosketeltava. Ei tässä mitään psykopaattista ole, ei niinkään perinteistä perhe-elämää, vaan karu kertomus ruuhkavuosien paineesta (ilman lapsia) rahamaailman julmassa maailmassa. Mitä enemmän leffaa miettii, sitä enemmän tämä tuntuu paranevan, kannattaa ehdottomasti katsoa.