Apple TV plussa on ollut taas pidemmän aikaa tauolla, mutta kun tulin eilen leffasta kotiin niin päätin sitten tsekata kotona vielä striimauspalveluiden tarjontaa ja sieltä vastaan tuli ensimmäisenä Applen tarjous Apple TV plussasta 4,99/kk hintaan kolme kuukautta. Joten päätin sitten napata tuon taas auki hetkeksi vaikka mitään kovinkaan suuria odotuksia sen suhteen ei olekaan. Pakko ylipäätään edelleen ihmetellä, kun katsoin samalla löytyisikö Disney Plussasta jotain katsottavaa, niin edelleenkin nämä striimauspalvelut tuntuvat panostavan kaiken ainostaan sarjoihin ja uusia leffoja tulee todella harvoin. Tai sitten oma algoritmini ei vaan yksinkertaisesti toimi, nimittäin nytkin Apple TV plussasta löysin vain yhden uuden alkuperäisen leffan, ja se oli tämä Gorge jonka sitten päätinkin heti katsella.

Leffaan en ehtinyt sen enempää etukäteen tutustua vaan laitoin vain suoraan pyörimään. Leffa lupasi toimintaa, rakkautta ja sci-fiä, joten eiköhän siitä jotain pitäisi irti saada. No, jotain sen suuntaista tästä leffasta sitten saikin, vaikka edelleenkään en nyt ihan täysin varma ole mitä tästä leffasta tykkäsin. Leffa oli ihan hyvä, mutta jotenkin taas tuo scifi-puoli ei itseäni sytyttänyt. Toiminnan osalta leffa oli ihan hyvää ja laadukasta, samoin tuo romantiikka ideana toimi ihan loistavasti ja tässäkin leffassa ihan tosissaan oli panostettu taas hieman enemmän siihen juoneen ja siihen, että leffalla koitettaisiin tuoda jotain ihan uutta näkökulmaa. Leffa todellakin oli aika fressi ilmestys, eikä tämä scifi-puolikaan sitä mitenkään pilannut, vaikka muutaman kerran taas jouduin kyllä suu auki ihmetteleään, että mitä ihmettä täällä taas tapahtuu. Nuo railossa asuvat monsterit eivät oikein millään tavalla vakuuttaneet, mutta eivät toisaalta myöskään pilanneet leffaa. Parasta ehkä niissäkin kuitenkin oli, että nekin olivat jotenkin inhimillisiä ja kuolivat kun niitä ammuttiin tai lyötiin miekalla jne.

Muutenhan leffa oli oikein pirteä ja sekä Miles Teller että Anya Taylor-Joy olivat loistavia yhdessä ja erikseen. Tälläistä rakkauden pitäisi ihan oikeasti olla ja Teller ja Taylor-Joy osaavat todellakin sen sanoittaa niin täydellisesti. Näiden kahden kemia toimii kuin rasvattu ja vaikka tarina sinällään on aika uskomaton, niin todellinen tunne välittyy molempien työstä todella upeasti. Tätä rakkaustarinaa olisi voinut katsoa pidempäänkin ja ihan ilman örkkejäkin. Lisäksi kun vielä hieman arvoituksellinen Sigourney Weaver on todella vakuttava ja uskottavat, niin jotenkin leffaa katsoessa tuli koko ajan fiilis että leffa vain paranee mitä pidemmälle se etenee, eikä tämä nyt kovin huonoja pisteitä ole arvosteluissa muutenkaan saanut, hyvä leffa!

Yksi iso asia jota aina myös Apple TV:n tuotannoista odottaa on laadukkaat äänet ja kuva. Kuva oli tällä kertaa ihan hyvää tasoa, ei nyt ihan 4K laatua mitä levyllä tottunut näkemään, mutta osaltaan tätä varmasti rajoittaa se, että leffa ylipäätään oli taas todella todella tumma, eikä tässä millään väreillä pahemmin nautittu. Mutta äänien osalta muutama hyvin mielenkiintoinen havainto. Ensinnäkin leffan äänet olivat 9.1.6 Atmosta ihan niin kuin tälläisessä pitääkin. Mielenkiintoiseksi tämän asian kuitenkin teki se, että leffassa oli Trinnovin Atmos Viewerin mukaan todella paljon pinkkejä objekteja, eli bed layer objekteja. En ole täysin varma mitä tämä tarkoittaa, pitää asiaa itsekin tutkia hieman lisää, mutta joka tapauksessa näitä en ole leffoissa mielestäni juurikaan ennen tavannut, ainakaan tässä määrin. Toki normaaleja liikkuvia objektejä oli tässä myös paljon, mutta ihan älyttömän aktiivisia ne eivät tällä kertaa olleet, vaikka mistään staattisesta leffasta ei kuitenkaan ollut missään nimessä kyse. Leffassa koko äänikenttä on hyvin käytössä ja leffa ylipäätään on aika kivaa katsottavaa. Sen lisäksi leffassa on vielä muutama sellainen räjähdys, jossa jokainen kotiteatteri saa kyllä hyvinkin rehellisen bassotestin. Itsellä äänet eivät ihan maksimissa olleet, mutta silti kokemus oli todella vaikuttava noissa kohdissa. Tää on muuten sellainen juttu, että tämä pitäisi ihan ehdottomasti päästä vielä testaamaan myös levyltä, ihan sekä kuvan että äänien osalta. Voisi olla aika kivaa!

Lion King kuuluu ehkä siihen samaan kategoriaan, johon laitoin hiljattain myös Gladiatorin uuden osan. Leffa, jonka ensimmäinen osa on leffamaailmassa sellainen klassikko, että toista osaa ei koskaan ehkä olisi tarvinnut edes tehdä. Toisaalta nämä molemmat varmaankin on kuitenkin juuri tehty sitä varten, että ne ensimmäisestä leffoista tykänneet miljoonat ihmiset joutuvat nämä kuitenkin katsomaan, tykkäsivät sitten lopputuloksesta tai ei. Gladiaattorista tämän leffan kuitenkin erottaa se, että leffaa en viitsinyt edes mennä leffaan katsomaan, ei vaan kiinnostanut riittävästi.

Siitä huolimatta oli varsin selvää, että kyllähän tämä silti pitää jossain vaiheessa katsoa, jotenkin kuitenkin tuli itselleni hieman yllätyksenä, että tämä piti sitten vielä hankkia oikein Steelbook-versiona. No, onhan tässä näitä tosiaan tullut nyt jonkin verran keräiltyä, ja hankinta varmaan liittyy osittain siihen, ja toisaalta, onhan tämäkin nyt metallikantisena ihan pirun siisti levy hyllyssä. Eli pistin sen sitten tilaukseen Mymovies.fi verkkokaupasta.

Nyt se on sitten myös tullut katsottua, ja fiilikset ovat kyllä leffan katsomisen jälkeenkin aika samanlaiset kuin sen Gladiaattorinkin jälkeen, eli ihan hyvä leffa, mutta olisi aivan yhtä hyvin voinut jättää tekemättä ja nauttia vaan siitä loistavasta ensimmäisestä osasta. En tiedä kuinka paljon tämä nyt oikeasti antaa mitään lisää, tyylikkäästi tehty leffa, mutta juonen osalta hieman sellainen meh fiilis tästä kuitenkin jäi. Leffassa, paljon kuten ensimmäisessäkin äänet ovat isossa osassa, tai ehkä pitäisi vaan suoraan sanoa, että musiikit. Musiikit ovat tässäkin aika massiivisia ja sellaista isoa elokuvaa, mutta silti jotenkin tulee jatkuvasti tässäkin vaan fiilis, että leffassa kuitenkin vaan ratsastetaan ensimmäisen leffan onnistuneilla musiikeilla hieman miksattuina. Äänistä muuten en osaa juurikaan sanoa, ei mitään ihmeellistä. Sen verran. muuten mainitsen, että muksut katsoivat tämän kaksin kotimaisella kielellä ja siinä jälleen vain 5.1 äänet, mutta koska itse katselin tämän sen jälkeen yksin, tuli leffa tietysti katsottua Atmoksena. Sen suhteen leffa oli kyllä onneksi upea 9.1.6 täyden Atmoksen miksaus, mutta muuten leffasta ei mitään erityistä oikein jäänyt mieleen, äänet olivat vaan yksinkertaisesti kohdillaan.

Voisko, tai pitäiskö tämä sitten katsoa jossain vaiheessa uudelleen, ehkä voisi ja ehkä pitäisi. En kuitenkaan saa millään tästä sellaista klassikkoa, jota olisin ehkä toivonut, toisaalta pelännyt. Ei tästä klassikkoa tule, ainakaan ensimmäisellä katsomisella, mutta ehkä tähän tulee vielä palattua, jotenkin sen verran jäi kuitenkin mietityttämään. Kannattaa ehdottomasti kuitenkin katsoa ja ennen kaikkea jos mahdollista, niin tuo upea steelbook kuuluu kyllä jokaisen leffoja keräävän hyllyyn.

Kun leffan kuvauksessa kerrotaan, että meteoriitti tippuu pienen suomalaisen kylän mailla auton sisään, voisi leffan jättää jo siltä istumalta katsomatta. Tällä kertaa leffalla on kuitenkin sen verran muuta meriittiä, että leffalle oli kuitenkin aivan pakko antaa mahdollisuus. Leffa nimittäin on ensimmäinen koskaan ensi-iltansa Netflixissä saanut kotimainen elokuva, jotain siinä siis täytyy olla hölmön idean lisäksi. Leffaa kuvataan komediaksi, joten kaikki ainekset katastroofille on olemassa.

Leffa on kuitenkin täytetty sellaisilla nimillä kuin Eero Ritala, Malla Malmivaara, Tommi Korpela ja Martti Suosalo, joten jotain hyvääkin tässä Dome Karukosken ohjaamassa leffassa on oltava. Ja onhan siinä. Eero Ritala on hyvä, Malla Malmivaara loistava. Tommi Korpela on hyvä, Martti Suosalo samoin, mutta silti tämän leffan parhaan roolin mielestäni vetää kyllä ehdottomasti norjalainen Rune Temte. Ja onhan tämä leffa maailmalla sitten katsojiakin löytänyt, vaikka arviot leffasta onkin aika jakautuneita. Leffan suurin ongelma ehkä on siinä, että se ei oikein löydä itseään, siinä on komediaa ja toimintaa, mutta kumpikaan ei kuitenkaan oikein alleviivaa itseään, en siis leffan katsottuakaan ole oikein varma mitä genreä leffa sitten lopulta on. Onneksi sentään kaikki kotimaisen komedian pahemmat sudenkuopat on vältetty, eikä edes meteoriitti osu tällä kertaa omaan nilkkaan.

Pitää itseassa antaa tuolle meteoriitille tällä kertaa kaikki kunnia. Se on leffassa koko ajan kaiken keskipisteenä, mutta ei millään tavalla epäuskottavalla tavalla, vaan enemmänkin todella uskottavana. Meteoriitti on juonen kannalta erittäin oleellinen ja on suorastaan upeaan miten se pidetään jatkuvasti kuvissa, ilman että se menettää missään vaiheessa uskottavuuttaan. Kuvaus leffassa on hienosti tehty muutenkin, joten leffaa on kyllä todella kiva katsoa, ihan alusta loppuun. Leffan äänet eivät tässä ole atmosta, vaan ihan perus 5.1 raidalla mentiin, äänien kuitenkin ollessa aika pienessä roolissa ylipäätään. Ihan ehdottomasti kuitenkin positiivisen puolelle pomppaava leffa, jolle toki toivoo valtavaa suosiota Netflixissä, joka toivottavasti johtaa siihen, että kotimaisia leffoja saadaan ympäri maailmaan lisää ihmeteltäväksi. Suomessa kyllä osataan, mutta rahaa ja huomiota tarvitaan paljon lisää, jotta kotimainen leffa voisi nousta huomion keskipisteeksi myös ison yleisön edessä ympäri maailmaa.

Pitkään olen kaipaillut jotain uutta leffojen maailmaan ja ajoittain täytyy myöntää, että tämä koko blogin kirjoittaminen on alkanut tylsistyttää, kun tuntuu, että jokainen leffa jonka katsoo on joko jatko-osa, tai sitten jokin vanha leffa restauroituna. Molemmat voivat olla ihan hyviä ja niissäkin on puolensa, mutta silti olen ollut todella huolissani mihin tämä harrastus on menossa. Onneksi aina välillä tulee kuitenkin eteen myös jotain ihan uutta, ja aika usein se uusi on muuten löytynyt Netflixistä, ja tarkemmin ottaen vielä jostain päin eurooppaa. Jotenkin olen ylipäätään unohtanut näiden olemassaolon ja näitä varmasti löytyisi paljon lisääkin, kunhan vaan jaksaa tuota Netflixiä hieman selailla.

Tällä kertaa se helmi tulee Ranskasta ja leffan nimi on Bastion 36. Liikutaan tavallaan aika tutussa aihepiirissä, eli poliiseista tässäkin kyse, joten jotain tuttua tästäkin löytyy. Siitä huolimatta tämä leffa loistaa nyt nimeomaan sillä, että leffa ei anna oikein yhtään mitään ilmaiseksi, vaan koukuttaa aivan sata prosenttisesti tuijottamaan ruutua, ja hyvällä tavalla koko leffan ajan joutuu ihmettelemään, että mistä ihmeessä tässä kaikessa on oikein kysymys. Eikä se juonen punainen lanka meinaa oikein millään sieltä aueta, kunnes sitten aivan lopussa kaikki aukeaa, ja kaiken lisäksi sekin tehdään enemmän kuin tyylikkäästi. Tämä leffa on todellakin sellainen juonellinen timantti, jota on joutunut taas turhan pitkään odottamaan.

Toinen asia mikä nykyään enää harvoin Netflixissä pettää on äänet, eikä tässäkään leffassa voi siis muuta olettaakaan kuin 9.1.6 raita, jossa kaikki kanavat ovat suhteellisen aktiivisesti käytössä. Ei tästä leffasta äänien osalta minkäänlaista referenssileffaa saa, eikä oikeastaan kyllä kuvankaan puolesta mitään erityistä ole, mutta molemmat leffan vaatimalla tasolla aivan täysin. Kyseessä nyt vaan sattuu olemaan tumma leffa yleisilmeeltään, ja äänien osalta vaikka leffassa on autoja ja toimintaa, niin ei kuitenkaan mitään mikä olisi sen suuremmin jäänyt mieleen. Parhaana tässä ehkä bassot klubikohtauksissa, joka todella taas palautti uskon myös siihen puoleen. Kaiken kaikkiaan kuitenkin siis ihan loistava leffa, jonka laitan tässä harmaassa ajassa ehdottomasti myös leffojen top-listalle.

Star War saaga sai jälleen jatkoa kun hyppäsin sen toiseen osaan, eli jo valmiiksi hyllystä löytyneeseen The Last Jedi osaan. Leffan siis olen tainnut nähdä jo pariinkin kertaan aikaisemmin, joten mitään uutta ja ihmeellistä ei tähän kertaan kuulunut. Viimeksi pohdin sitä, että voiko leffat ajan ja katselujen myötä parantua, ehkä tosiaan joo, mutta ei tämä silti mitään hurraa huutoja tällä kertaa ansainnut. Tarina jatkuu luonnollisesti siitä mihin edellisessä jäätiin ja muuten sitten tulikin hieman juuri sellainen fiilis, että tarina vaan jatkuu.

Näyttävyydeltään tai ääniltä ei sen kummemmin saada tässä uutta, vaan tekele vaikuttaa hyvinkin samantyyliseltä kuin edeltäjänsä, ja niin toki pitääkin olla kun kyse on saagan jatko-osasta, eikä näiden tekemisen välillä edes ole kovinkaan montaa vuotta. Force Awakens oli siis vuodelta 2015 ja tämä Last Jedi pari vuotta sen jälkeen. Toki esimerkiksi Atmoksen suhteen tässä olisi voinut jotain parin vuoden aikana tapahtua, mutta eipä oikeastaan. Miksaus on edelleen 7.1.4, joten jotain lisääkin olisi voinut hyvin toivoa. Toki on onhan tämäkin erittäin näyttävä ja hyvältä kuulostava leffa joka tapauksessa, vaikka ei nyt muuten nouse ihan niin kovalle tasolle kuin toivoisi. Odotellaan seuraavaa.

Eli tämän tekstin matkassa pääsiäisen viettoon, itse lomailen pohjoisessa, joten täällä nautitaan hetken aikaa leffatonta aikaa. Leffriikki blogi ei kuitenkaan hiljenee ja jos sulla ei ole pääsiäisenä muuta tekemistä niin käy vaikka tsekkaamassa uusimmat kuulumiset YouTuben puolelta, sielläkin videoita jo yli kolme kymmentä. Mutta nyt kaikille hyvää pääsiäistä!

Tämä tekstin kirjoittaminen on kestänyt hetken ja olisi ehkä voinut jäädä jopa kirjoittamatta, mutta ehkä tekstissä on kuitenkin sen verran opetusta, että ehkä se on kuitenkin hyvä kirjoittaa. Der Untergang tuli tilattua Saksasta ja syynä tähän jälleen kerran Youtubesta saadut suositukset. Leffa vaikutti olevan ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka en ollut yhtään varma ettenkö olisi sitä joskus jo nähnyt. No, pian se selvisi, että en ollut kyllä koko leffaa koskaan nähnyt, mutta muutaman pätkän kuitenkin, etenkin sen, josta on tehty noin miljoona erilaista hitler-meemivideota. Tuo kohtaus todellakin on sellainen, jonka joillain sanoilla varmasti ihan jokainen on joskus nähnyt. Odotukset kuitenkin leffalle olivat korkealla, etenkin juuri näiden Youtube-kehujen vuoksi.

Mutta sitten siihen, miksi tätä kirjoitusta ei ehkä olisi pitänyt lainkaan edes kirjoittaa, koko leffa nimittäin meni muuten tällä kertaa aivan täysin ohi, ja siihen on ihan selkeä syy. Omassa systeemissa yksi parhaimmista ominaisuuksista on se, että leffan voi käytännössä tilata mistä maailman kolkasta tahansa, 4K leffat ovat alue vapaita, ja sen lisäksi tekstityksellä ei ole mitään merkitystä, koska R_volution hoitaa tekstit leffaan kuin leffaan. Paitsi tietysti silloin kuin ne eivät toimi. Mietipä itse saksankielisen leffan katsomista ilman tekstitystä, kun etä ymmärrä saksan kieltä lainkaan. Teoriassa kaikki siis piti toimia, mutta jostain syystä tällä kertaa R_volution ei vaan löytänyt oikeaa tekstitystä ja tekstit olivat jatkuvasti joko puutteelliset, väärin ajoitetut tai muuten toimimattomat. Voin sanoa, että into tälläisen leffan katsomiseen oli aika nolla, kun dialogista ei ymmärtänyt sanaakaan.

Joten, tämä ehkä tulee vielä katsottua jossain vaiheessa ihan kokonaan uudelleen, siitäkin huolimatta, että leffa ei nyt ihan täysin lentoon lähtenyt muutenkaan missään vaiheessa. Leffa etenee suhteellisen hitaasti ja tuntuu, että tarina ei siltikään anna oikein mitään uutta, näitä on nähty, ja ainakaan tämä kertaisen räpellyksen jälkeen tämä ei kyllä vaikuta niistä parhaalta, vaikka siis aika brutaali leffa muuten onkin. Myönnän, että oma katselu ei tällä kertaa yllä mainituista syistä ollut ihan priimaa, mutta jollain tapaa uskottavuus ei tässä ihan ollut parasta mahdollista. Olisiko syynä liian selvä juonenkuva vai mikä, mutta ei oikein vakuuttanut. Eli ehkä tämä menee jossain vaiheessa uudelleen katseluun.

Eipä ole taas tullut hetkeen käytyä leffateatterissa ja syykin siihen on aika yksinkertainen, ei vaan ole sellaisia leffoja, jotka olisivat riittävästä kiinnostaneet. Nyt oli viikonloppuna aikaa mennä jotain katsomaan, joten lähdin selailemaan mitä sitä sitten voisi mennä katsomaan. Mitään varsinaista en tälläkään kertaa löytänyt, mutta kun kaveri sitten laittoi viestiä, että lähdenkö seuraksi katsomaan The Amateur-nimistä uutta leffaa niin katsoin sitten leffan trailerin ja leffa alkoi siinä määrin kiinnostamaan, että päätin lähteä.

Leffasta muodostuikin sitten ihan odotusten mukainen. Kerroin jo ennen leffaan menoa, että en ole kovinkaan suuri Rami Malek fani, enkä kyllä ole tämänkään jälkeen. Leffa oli hieman ehkä Jason Bourne tyyppinen leffa, ja sitä nimenomaan olisin tähän kyllä kipeästi kaivannutkin, eli pääosaan jotain Matt Damonin tyyppistä voimahahmoa. Ja tiedän, että olen varmasti aika yksin tämän mielipiteeni kanssa, mutta jotenkin vaan Malek ei itselleni oikein osu. Omissa kirjoissani Malek oli Freddy Mercuryn roolissa aivan täysi kymppi, mutta sen jälkeen hänen näkeminen eri leffoissa on ollut lähinnä vaivaannuttavaa. Maneerit ovat todella vahvat ja ne paistavat edelleen läpi jokaisessa roolissa. Tässäkin mielestäni pääsosassa oli Rami Malek, eikä Charlie Heller. Charlie Hellerhän hahmona oli todella loistavasti kirjoitettu, ja vaikka henkilön varmasti piti tavallaan olla epävarma, niin itselle tulee Malekista roolissa mieleen lähinnä, että näyttelijä oli tässä epävarma. Enkä nyt väitä millään tavalla että Malek olisi huono näyttelijä, minulle se ei vaan uppoa.

Muuten leffasta tuli hyvin sellainen ysärin fiilis, jolloin näitä vastaavia tuli liukuhihnalta, ja lähes poikkeuksessa ne toimivat loistavasti. Tämän vuoksi esimerkiksi Alex Moorenkin rooliin olisi voinut mielessä nähdä monta muutakin näyttelijää, siitäkin huolimatta, että Holt McCallany hoisi tuon roolin todella hyvin ja vakuuttavasti. Leffan ehdoton tähti kuitenkin oli omissa mielissä Laurence Fishburn, rooli, johon ei oikein saanut mitään otetta, mutta sitten lopulta kuitenkin osoittautui koko leffan liimaksi joka sitoi tarinan hienosti kasaan. Nicky Parsonsin roolin (Jason Bourne) vastaavasti tässä hoisi hienosti Caitriona Balfe Inguilena, joka siis avusti Hellerin läpi viidakon, jollaisesta Hellerillä ei ollut mitään kosketuspintaa.

Tärkein kysymys kuitenkin kuuluu, viihdyinkö? Kyllä viihdyin. Vaikka leffa tällä kertaa olikin vain ns. normaalissa salissa Prime-salin sijaan, niin silti leffa toimi hyvin. Olisihan tässä voinut jotain parempaa olla Atmoksena, mutta se ehkä selviää sitten joskus kotona, sillä kyllä tämä ehdottomasti kuuluu sellaisiin leffoihin, jonka haluaa katsoa uudelleen kotona. Leffan äänet olivat luokkaa ok, eli ei mitään sellaisia highlight kohtia jotka erityisesti olisi mieleen jäänyt, mutta ei myöskään toiseen suuntaan sellaista joka olisi jäänyt harmittamaan. Leffa on juuri sellaista suhteellisen kevyttä toiminta-trilleriä jollaista on pitkään odottanut muutenkin kuin huumorilla höystettynä tai jatko-osana. Oma leffa tässä tapauksessa oli hieno juttu, etenkin kun juoni oikeasti toimi aika hyvin ja se ei tuonut fiilistä kopiosta. Juoneltaan tämä siis ei ollut niinkään Jason Bourne, vaan enemmänkin toteutukseltaan ja yleiseltä fiilikseltä. Juonihan oli jotain aivan uutta, ja mikä parasta, loppu oli ehkä hieman yllättävä ja erittäin mielenkiintoinen. Niin, ja kyllähän tässä pääsi myös Suomi hienosti esiin lopussa, katsomisen arvoinen leffa jo ihan sen vuoksi.

Paljon puhuttua It all ends with us leffaa ei löytynyt tällä kertaa Netfilixistä vaikka netti sellaista vihjasikin, mutta onneksi sentään Apple TV pelasti illan, kun puoliso leffaa ehdotti. No, rehellisesti sanoen, onhan tämä leffa itsellänikin ollut pitkään listalla, mutta eipä ole tullut vielä koskaan aloitettua, varmaankin juuri sen vuoksi, että sitä ei esim. Netflix sitten Suomessa kuitenkaan taida olla missään vaiheessa tarjonnut katsottavaksi. Mutta siis kirjaan perustuva elokuva, joka on kyllä saanut paljon huomiota, mutta ei ehkä silti pelkkää positiivista, vaan esimerkiksi Rotten Tomatoes arviot liikkuvat jossain puolen välin korville. Itselle tämä kuitenkin oli kohtuullisen laadukasta romanttista komediaa pitkästä aikaa, vaikka siitä romatiikasta ja komediasta voidaankin olla montaa mieltä.

Aiheeltaan tämä nimittäin on kyllä aika rankkaa katsottavaa, eikä se parisuhdeväkivalta koskaan kuulosta hyvältä, oli sitten kyse leffasta tai tosielämän uutisista. Jotenkin tässäkin leffassa on alkuu sellainen fiilis, että kyllä kaikki järjestyy, eikä se voi olla totta. Näin se kai usein oikeassakin elämässä menee, kiistetään kaikki loppuun asti ja lopulta rakkaus voittaa, aina. Ymmärrän toki hyvin, että tuollaisesta pari suhteesta voi olla hankalaa päästä eroon, etenkin jos tekijänä taustalla on esimerkiksi alkoholi, jonka syyksi tavallaan kaiken voi aina laittaa, ja sitten on taas niitä hyviä hetkeä, joita kaipaa. Silti, leffan viesti on selvä, ja näin sen pitääkin olla, väkivalta ei ole ikinä sallittua eikä sitä tule missään olosuhteissa hyväksyä.

Joka tapauksessa leffa on erittäin hyvä ja ennen kaikkea sen tarina ja se miten leffa on tehty vakuuttaa. Colleen Hooverin vuonna 2016 ilmestynyttä kirjaa en ole tässäkään tapauksessa lukenut, joten sen osalta en osaa sanoa miten hyvin leffa sitten vastaa kirjan tarinaa. Pääosissa olevat Blake Lively ja Justin Baldoni toimivat loistavasti yhteen ja jotenkin sitä itsekin leffan aikana toivoi, että kaikki ei olisi niin kuin se näytti olevan. Kaiken kaikkiaan kuitenkin aivan ehdottomasti suosituksen arvoinen leffa. Ja mikä parasta, It all ends with us!

Kuukauden elokuvana tällä kertaa ihan uusinta uutta, eli Den of Thieves Pantera. No ihan uusinta uutta ei tämäkään siinä mielessä taas ole, että jatko-osastahan tässäkin valitettavasti taas puhutaan, niin kuin alan trendinä tällä hetkellä on. On sitten kyse riskien minimoimisesta, ideoiden puutteesta tai jostain muusta, niin aika harva näistä sitten kuitenkaan on ihan kirkkaimpiin valoihin jääneet. Itsellä alkaa kyllä valitettavasti leffojen tarjonta jo hieman puuduttamaan, todellisia uutuuksia sitä nyt todellakin kaipaisi ja Den of Thieves ei nyt sitä kyllä anna.

En voi väittää, että olisin ensimmäistä osaa kovinkaan hyvin muistanut, enkä sitä tällä kertaa myöskään ennakkoon katsonut. Enkä muuten löytänyt sitä blogistakaan, joten olisikohan voinut eka osa jäädä jopa kokonaan katsomatta, pitänee tutkia asiaa, mutta outoa tuo olisi joka tapauksessa, lähtökohtaisesti kuitenkin niin hyvin omaan makuun osuvasta leffasta on kyse. Leffan roolihahmot tuntuivat kuitenkin kovin tutuilta, joten uskon kyllä itsekin tämän aikaisemmin nähneeni ja leffa siltä osin toimii itsellenikin ihan aitona jatko-osana. Muutenkin leffa tuntui jatkavan hyvinkin tuttua tarinaa, joten siinä mielessä voidaan varmaan myös todeta, että ehkä jatko-osa kuitenkin oli tällä kertaa ansaittu. Gerald Butler on leffassa mies paikallaan ja muutenkin jo suhteellisen isoksi kasvanut näyttelijäkaarti onnistuu leffassa erittäin hyvin. Vanhoja naamoja ensimmäisestä osasta jatkaa aika moni, mutta olisi tämä varsin hyvin toiminut varmasti ihan omana leffanaankin, oli sitten nähnyt ekaa tai ei. Juonen osalta valitettavasti tulee taas hyvin pitkälti sellainen Oceans fiilis, eli sama kaava tässäkin toistuu, mitä on Oceans leffojen jälkijunassa nähty kymmeniä. Maailman parhaat turvatoimet, huijataan vähän kameroita ja ryöstetään jotain minkä ei pitäisi olla mitenkään mahdollista. Isoimpana twistinä sitten ehkä Butlerin rooli, josta nyt en paljasta tässä sen enempää. 

Se mikä tässä kuitenkin on ihan valtava pettymys on hyvinkin laiska 5.1 ääniraita. Leffa ei ole itsessään sellainen, että valtavaa ääniraitaa tarvittaisiin, mutta on se silti käsittämätöntä että näinkin isossa leffassa ole vielä vuonna 2025 Atmosta! Kun muistellaan miten upeat äänet olivat esimerkiksi Conclavessa, niin kyllähän sitä tässäkin olisi paljon enemmän voitu antaa! Leffa on enemmän toki dialogia kuin toimintaa, mutta siitä huolimatta enemmän odotin. Joo, toki hyvät 5.1 leffatkin voivat olla nautinto katsoa, etenkin juuri jonkinlaisen upmixerin kanssa, mutta silti, natiivi Atmos pitäisi olla minimi vaatimus tämän kaliberin leffoissa. Enkä nyt siis väitä, että tämä raita olisi omalta osaltani mitenkään leffaa pilannut, ihan hyvältä se kuulosti, harmittaa vaan kun tietää, että parempaakin olisi saatavilla. Outoa muuten, Bluray.com näyttää, että leffassa olisi Atmos, joten olikohan se sitten vain tässä Nordic-versiossa jätetty pois? No, tätä ymmärrän vielä vähemmän, nimittäin, jos haluaa panostaa 4K-elokuvaan, niin onhan se aika ryöstöä, jos siinä ei ole mukana parasta mahdollista ääni- ja kuvaraitaa. 

2001: Space Odyssey on aika mielenkiintoinen tapaus. Leffa joka on itseltä jäänyt vallan näkemättä, mutta koska tämä leffa jatkuvasti tuntuu tulevan joka paikassa vastaan, oli se pakko sitten myös itselle hankkia katsottavaksi. Leffa on varmasti ns. legendaarinen ja monelle se saattaa olla paljon enemmänkin, mutta nyt pitää vaan suoraan myöntää että itselleni tämä meni täysin yli hilseen. En tajunnut koko leffaa lainkaan, se on omasta mielestäni todella huonosti tehty (joo on vuodelta 1968), mutta silti en ymmärrä yhtään mikä tästä leffasta sitten tekee niin legendaarisen, voisiko joku kertoa?

Ensinnäkin itselleni tuli täysin yllätyksenä, että tässähän ei siis ole juuri lainkaan edes dialogia, vaan leffa on niin tylsä ja pitkävetinen kuin vain voi olla. Joo ja jossain on hehkutettu myös leffan ääniä, enkä kyllä ymmärrä sitäkään enää tippaakaan, vaikka leffa 4K muodossa olikin. Ehkä tässä siis saattaa olla kyse joko siitä, että leffa on itselleni liian taiteellinen, jollain tapaa aikaansa edelle, tai sitten vaan kyseessä on yksi niistä leffoista, joista kaikki pitäisi pitää, kun joku on niin päättänyt. Enpä tiedä, mutta itse en kyllä tykännyt.

Joten eipä jää tästä nyt oikein mitään kerrottavaa. Kerrottavaa sen sijaan olisi paljonkin muuten, esimerkiksi Helsinki Highend messuista, joilla tuli taas vierailtua viime viikonloppuna. Messut pidetään Hotelli Rantapuistossa ja uskallan väittää, että vastaavaa paikkaa ei messuille maailmasta toista löydy. Lähes jokaisesta huoneesta on upeat merimaisemat isoilla ikkunoilla, joka antaa välillä jopa hieman tylsille laitteille ihan uskomattoman uuden kuvakulman. Fiilis näillä messuilla on hyvin ainutlaatuinen ja voittaa kyllä perinteiset Hifi-Messut messukeskuksessa sen osalta sata nolla. Sen lisäksi, vaikka messut ovat paljon pienemmät, niin nähtävää ja kuultavaa on ja paljon. Osa on lähtenyt matkaan pienemmillä seteillä, osa taas panostanut todella paljon ja tähän jälkimmäiseen kuuluu tänä vuonna mm. MR. Hifi, joka oli lyönyt pöytään todella upean PCM setin, joka taisi olla ainakin 7.1.4, mutta joka tapauksessa tähän huoneeseen oli siis saatu mukaan myös Atmokset, joita näillä messuilla nykyään hyvin harvoin enää näkee. Ja kyllähän se hyvältä kuulostikin, vaikka sinä aikana kun itse siellä kuuntelin, ei musiikkimaku täysin kyllä kohdannut. Tästä voin kuitenkin syyttää vain itseäni, nimittäin olin messuilla lauantaina niin myöhään, että olin huoneessa lähes yksin, ja olisin kyllä voinut varmasti toivoa mitä vaan ihan vapaasti. En toivonut, jäi vähän harmittamaan.

Tärkeintä messuilla kuitenkin oli taas tavata tuttuja ja luoda uusia kontakteja. Oli myös kiva huomata kun tuo Hifimaailman numero oli messuilla myynnissä, eli siis se numero, jossa oma huone on esittelyssä. Niin, ja tällä kertaa messujen ehdoton highlight löytyi DIY huoneesta, joita Hifiharrastajat olivat tuoneet paikalle kolmen huoneen verran. Siellä isot tornikaiuttimet olivat aivan ällistyttävän upeat, eikä äänessäkään ollut mitään valittamista. Harmi kun sielläkin jäädyin vain katselemaan ja kuvaaminen unohtui, vaikka messuilla muuten jonkin verran kuvasin ja sitä videota nyt myös Youtubessa. Upeat messut joka tapauksessa ja voin suositella kyllä vierailua tänne jatkossakin.