Oli tuossa pitkään mietinnässä, että tuleeko uutta Avataria lainkaan hyllyyn, mutta onneksi sellainen saapui arvioitavaksi, ja nimenomaan onneksi. Nimittäin, viimeksihän tätä tuli reilu tunti katseltua leffassa ja silloin versiona oli 3D. Leffa oli todella näyttävä, enkä oikein siitä kyllä tykännyt, mutta nyt sitten tämä leffa sai ns. uuden mahdollisuuden. Ja kerrataan vielä historiaa muutenkin sen verran, että siis myös ensimmäinen on tullut katsottua, eikä edes kovinkaan kauan aikaa sitten, eli siis noin kaksikymmentä vuotta sen valmistumisen jälkeen. Siitäkään en siis odottanut kovinkaan suuria, ja suoraan sanottuna en edes ihan hirveästi tykännyt. Nyt edessä siis olisi lähes kolme ja puoli tuntia tylsyyttä ja väkisin leffan katsomista.. Vai oliko sittenkään..

Kyllä, leffa oli todella pitkä, mutta pitkästä listatasta syitä miksi kotiteatteri voittaa aina kaupalliset leffateatteri, voidaan poimia jälleen yksi kohta, eli leffan aikana saa pitää vapaasti taukoja, syödä, käydä vessassa ja käydä vaikka kaupassa jos siltä tuntuu. Tällä kertaa tyydyin kuitenkin vain kahteen ensimmäisen, ja niillä kyllä selvisin loistavasti leffasta läpi. Tai itse asiassa ruoat hain kyllä leffahuoneeseen, minkä saa siis myös ihan luvan kanssa tehdä, joten mikäs siinä pidempää leffaa katsoessa.

Eikä tämä nyt ihan koko totuus siis ole, vaan joudun jälleen kerran nöyrtymään ja myöntämään, että ennakkoluuloni olivat jälleen aivan liian suuret, ja ihan aidosti ja oikeasti myös tykkäsin tästä. Ensinnäkin nyt kotona jostain syystä sain paljon paremmin leffan juonesta heti kiinni ja leffaa oli huomattavasti helpompi katsoa. Mainitsin muuten tästä jo aikaisemmin, että viimeksi kun tätä siis katselin niin kyseessä oli itiksen Imax-sali ja istuin aika sivussa, joten 3D leffaa ei ollut kyllä kovinkaan kiva katsoa, vaikka se ihan uskomattoman hienolta visuaalisesti tavallaan näyttikin. Ja kyllä, niin se näytti muuten aivan uskomattoman hienolta myös nyt kotona, ja se on varmasti se suurin syy miksi leffasta tykkäsin. Maisemat, vesi ja kaikki mitä tähän visuaalisesti liittyy näyttää todella upealta, ja vaikka kaikki ei varsinaisesti olekkaan ”totta” mitä ihmisille tässä näytetään, leffa on niin älyttömän upeasti ja hyvin tehty, että kaikki voisi oikeasti olla myös totta. Leffassa on myös oikeasti aika hyvä juoni, vaikka se tavallaan on aika simppeli ja yllätyksetön, niin se kuitenkin toimii hyvin, eikä pitkästytä.

Äänien osalta leffasta ei tullut mitään suuria wow-fiiliksiä, äänet ovat hyvät ja ne ovat Avatarin äänet, ne sopivat leffaan hyvin, tukevat tarinaa, eikä niillä mielestäni liikaa kikkailla. Elokuvalle uskollista, mutta ei mitään maata mullistavaa. Kun vielä muistetaan leffan kesto, niin leffaa jaksoi korvatkin hyvin seurata. Leffan loppu toki jättää taas paljon kysymyksiä, mutta eikös tästä nyt seuraavakin osa ollut jo tiedossa, joten tarina jatkuu parin vuoden päästä. Tämä voisi olla äärettömän mielenkiintoista vielä muuten nähdä myös 3D versiona kotona, mutta ei nyt ehkä ihan hetkeen kuitenkaan.

Avatar jäi tällä erää myös huoneen viimeiseksi, ainakin hetkeen ja heti leffan jälkeen aloitin purkamaan kattoa ja siirtelemään johtoja huoneen takana olevaa varastoa kohti. Pitkään on ollut haaveissa siirtää kaikki laitteet huoneesta räkkiin, ja ennen kaikkea yhteen paikkaan. Nyt kun kaikki alkaa olla lähellä valmista muuten, eli Kodi on nyt päätymässä HTPC käyttöympäristöksi, se alkaa toimia ja lisäksi Harmony alkaa olla viriteltynä siihen kuntoon, että laitteita alkaa uskaltaa siirtää, tuli aika aloittaa viimeiset askeleet. Räkin kanssa on ollut aika paljon hommia kasaamisessa, mutta tänään tuli siihenkin viimeiset osat postista ja sen myötä sain myös viimeiset osat paikoilleen. Räkissä on yhteensä kahdeksa hyllyä, joten kyllähän sitä tälläiseen leffahuoneeseen laitteita kuuluu aika moinen kasa, puhumattakaan johdoista, joita ristiin rastiin menee satoja metrejä, siitä huolimatta, että vaikka ne kuinka yrittää järjestellä, niin jossain vaiheessa ne myös alkaa mennä ristiin.

Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että pari johtoa pitää vielä laittaa tilaukseen, mutta muuten kaikki alkaa olla kunnossa. On tässä taas aikamoinen homma ollut, mutta nyt laitteita varmaan on kyllä siirrelty viimeistä kertaa, jos nyt toiminnallisuudessa ei mitään aivan järkyttävää tule vastaan myöhemmin. Pari asiaa josta tykkään erityisesti, itse huoneesta on kaikki rumat johdot poissa (joita aikaisemmin ei syystä tai toisesta voinut piilottaa) ja vastaavasti räkki toisessa huoneessa näyttää todella hienolta. Nyt otetaan pari päivää taukoa, odotellaan johtoja saapuvaksi, ja sen jälkeen toivottavasti voi kaikki laitteet laittaa taas päälle, ja kaikki toimii loistavasti.

Mikä voisikaan mennä pieleen jos leffan nimi on Cocaine Bear. No varmaan ainakin se, että tämä leffa olisi saattanut hyvin jäädä katsomatta kokonaan, jos leffa ei olisi tullut arvioitavaksi. Lähdin siis avoimin mielin leffaa katsomaan ja ensimmäinen suuri yllätys oli se, että leffahan itse asiassa perustuu ainakin löyhästi tosi tarinaan, ja silloinhan leffa voi tunnetusti olla hämmästyttävästi ihan mitä tahansa, jopa paljon uskomattomampaa kuin mitä mikään keksitty tarina. Näin ollen leffasta voi siis myös odottaa aivan mitä tahansa, älyttömän hyvää, älyttömän huonoa tai sitten jotain siltä väliltä.

Myös leffan juoni voi tässä tapauksessa olla aivan mitä tahansa. Vai mitä sinä veikkaisit, mitä voi tapahtua, jos valtavalle karhulle annetaan suuret määrät kokaiinia syötäväksi? Paljastamatta taas leffan juonta sen tarkemmin, niin leffahan siis perustuu vuoden 1985 tapahtumiin, jossa huumediilerin koneessa oli paino-ongelmia ja näin ollen Andrew C. Throton II päätyi hyppäämään koneesta rikkoutuneella laskuvarojolla päätyen kuolemaan. Mukanaan hänellä oli kassillinen kokaiini paketteja, jotka lopulta päätyivät mustakarhun hampaisiin ja sai karhun hullaantumaan. Kyseinen karhu muuten löytyy nykyään Lexingtonissa Kentackyssä sijaitsevasta ostoskeskuksesta.

No empä kerro sitten enempää mitä sitten tapahtuu seuraavasti, jää jännitystä sopivasti myös muillekin. Leffaa kuvataan kauhukomediaksi, minulle se kyllä tällä kertaa meni enemmän jälkimmäisen puolelle. Jotenkin tälläiset leffat, joissa ammutaan päähän kymmenen sentin reikiä ja jalkojen osat lentelevät ilmassa ei uppoa minuun kovinkaan hyvin, mutta tällä kertaa täytyy myöntää myös tykänneeni. Leffa ei ole laaduultaan mielestäni mitään aivan modernia elokuvataidetta, mutta toisaalta ei sen varmasti ole tarkoituskaan olla. Tarkoitushan on kuvata tapahtua vuosikymmeniä sitten, mutta toisaalta leffassa itseäni sitten kyllä hieman häiritsee, että esimerkiksi Keri Russell vaikuttaa kuin olisi suoraan 2020 luvun leffasta napattu, muutama muu rooli onnistuu sitten onneksi enemmän vakuuttamaan olevan oikealta vuosikymmeneltä. Aika paljon häiritsee Russelin roolissa myös se, että vaikka kuinka olisi sairaanhoitaja, ja niin kukaan ei käyttäydy noin coolisti, jos on syytä epäillä, että karhu on syönyt oman lapsensa. Muuten roolit ovat varmasti vuosikymmenelle aika uskottavia, mutta ei mene kuitenkaan mitenkään överiksi, vaan sopivat kyllä hyvin leffan tarkoitukseen.

Muutenkin tykkäsin leffasta jopa yllättävän paljon ja vaikka genre nyt ei varsinaisesti osunut, niin naureskelin kyllä koko leffan ajan, enkä kyllä yhtään ironisesti, vaan olihan tämä nyt loistavaa sunnuntai-iltapäivän viihdettä. Leffa oli tällä kertaa Bluray muodossa ja äänet olivat 5.1 tasoa. Sanomattakin siis selvää, että liikoja ei ollut äänistä odotettavissa, paljon ei ollut ääniä etulinjan takaa, mutta muutamat kohdat kyllä toimivat hyvin. Se mikä tässä oli sitten taas kyllä vastaavasti aika kivaa kuunneltavaa oli aika jykevät bassot, jotka toistuivat aika kivasti ja karhuthan murisivat kyllä uskottavasti pitkin leffaa.

Tässäkin siis toteutuu loistavasti näiden arvostelukappaleiden tärkein juttu itselle, eli taas kyseessä leffa, jota itse en varmaaankaan olisi koskaan lähtenyt muuten katsomaan, mutta olen enemmän kuin tyytyväinen että tuli nähtyä. Sunnuntain viihteeksi loistava valinta katsokaa itse jos epäilette tai haluatte tietää mitä tapahtuu kun mustakarhu saa kasan kokaiinia kiduksiinsa.

Leffa alkaa, Mission Impossible tunnari pärähtää päälle ja kaikki tietävät tasan tarkkaan mitä on tulossa. Edellisestä Mission Impossible Fallout-leffasta on vierähtänyt viitisen vuotta ja nyt on tullut Ethan Huntin aika taas palata ruudulle. Yhteensä tämä on leffasarjan jo seitsemäs osa, eikä varmasti ole epäselvää olenko aikaisempia nähnyt, totta kai olen, onhan tämä nyt ehdottomasti yksi omia suosikkileffoja ollut aina. Nyt elokuviin saapuva osa on ensimmäinen, ja toisen osan pitäisi saapua teattereihin sitten vuoden päästä. Tästä ei siis tarvitse arvuutella, että onko jatkoa tulossa, sitä on ja se on tehty jo leffan nimessäkin selväksi, eli uusin kantaa nimeä Deah Reckoning part 1. Pääosassa on luonnollisesti Tom Cruise, eihän täitä nyt muuten voisi enää edes tehdä.

Tom Cruisesta puheen ollen, päästään hyvällä aasin sillalla leffan näyttelijäkaartiin. Cruise nyt tietysti on Cruise, herra ei ole vieläkään ikääntynyt päivääkään ja muuten kaikki mitä herra ruudulla tekee, on kuin ensimmäisestä leffasta. Tämä vähän hyvällä ja pahalla, lisää tekstin lopussa, mutta edes Cruise Mission Impossiblemainen juoksu ei leffassa ole hidastunut tai kangistunut vuosien saatossa tippaakaan, meno on aivan yhtä vetreää kaikessa mitä herra leffassa tekee. Tomppa on siis juuri sellainen oma itsensä kuin on näissä leffoissa ollut, eli jos olet tykännyt, tykkäät varmasti nytkin, jos et, niin jätä väliin, Cruise ei ole muuttunut.

Toisessa pääosassa onkin sitten nainen nimeltä Hailey Atwel, joka varmasti monelle on hyvinkin tuttu nimi, mutta itselleni ei tullut suoralta kädeltä mieleen yhtään hänen aikaisempaa elokuvaansa. Varmaan osa syy johtuu siitä, että naisen filmografiasta löytyy paljon Marvel-leffoja, joiden fani itse en ole, vaikka niitä onkin tullut suurinpiirtein kakki varmaan katsottua ja suurin osa myös hankittua. Mutta eipä ole siis pahemmin jäänyt nimi mieleen, vaikka yksi aikaisempi leffa on mm. Blinded by the Night, joka on ihan loistava leffa, eikä vähiten tarinan liittyessä Bruce Springsteeneen, jota itseassiassa olen muuten ensi viikolla menossa myös katsomaan. Mutta se mitä olin sanomassa Atwellista, oli se, että juuri hän, oli aivan suvereeni tässä leffassa, etenkin ensimmäisen tunnin aikana. Naisen toiminta oli aivan puhtaan Osacarin arvoista siitä hetkestä kun hän kuvaan astui. Atwel oli poikkeuksellisen vakuuttava, mutta se pilkesilmäkulmassa joka rooliin kuului, ei olisi mitenkään voinut olla paremmin näytelty. Rooli sopi MIP-sarjaan aivan maagisesti, nautin hymyssä suin, etenkin ensimmäisen tunnin, mutta palaan vielä tähänkin.

Toinen, josta olen tykännyt Mission Impossible leffojen alusta lähtien todella paljon on Ving Rhames, joka oli Artwellin kanssa tämän leffan ihan ehdottomasti parhaat palat. Tässä leffassa Rhames oli mielestäni vielä normaaliakin enemmän esillä ja vastuussa juonen etenemisestä, mikä todellakin toimi hyvin. Ei sikäli, että Simon Pegissäkään mitään vikaa olisi ollut, hänkin ehkä paremmassa vedossa kuin koskaan Mission Impossible leffoissa aikaisemmin. Ainiin, ja meinasin ihan unohtaa, että neljäntenä ehdottomasti maininnan ansaitsee myös Vanessa Kirby, joka loistaa kyllä omassa roolissaan aivan yhtä kirkkaana.

Äänien osalta oltiin tällä kertaa Finkinon ja mielestäni koko Suomen hienoimmassa leffateatterissa, eli Tennispalatsin ykkössalissa, Isensessä. Olen tästä puhunut aikaisemminkin, tykkään Isensestä paljon paljon enemmän kuin esimerkiksi Itiksen Imaxista, josta saan muuten vasta-arvioin sitten viikon päästä- Mutta Isensessä on mielestäni paljon paremmat äänet, ja menen mieluiten katsomaan tälläisiä leffoja juuri Isenseen, jos leffaan olen menossa muualle kuin kotikaupunkiin. Sali on valtava, mutta osittain juuri se tuo ääniin todella paljon avaruutta. ja etenkin leffoissa niin kuin tämä, äänet kuulostavat enemmän kuin hienolta. Äänen pannaus toimii paljon paremmin kuin muualla ja subbareistakin löytyy paljon tehoa. Tätä kaikkea Mission Impossiblekin pääsi käyttämään ja leffan äänet saivat kerta toisensa jälkeen naamaan suureen hymyyn. Ja mainittakoon tähän väliin vielä yksi pieni, ehkä jopa aika yllättävä nippelijuttu. eli leffan aivan heittämällä paras kohta äänellisesti oli eräs tuulilasien pyyhintäkohta, jossa Atmoksen parhaat puolet pääsivät poikkeuksellisen upeasti esiin. Tätä kohtaa tulee muuten vielä kelailtua edes takaisin aika monta kertaa. Tätä leffaa ei voi olla odottamatta kotiin.

Mutta mitä sitten tykkäsin itse koko leffasta. Leffahan on saanut paljon loistavia arvosteluja, eivätkä ne nyt ihan väärässä sinällään ole. Mainitsin jo moneen kertaan, ensimmäinen tunti on aivan mahtavaa menoa, ja itselläni tuossa vaiheessa papereissa pelkkää vitosta, kaikesta! Mutta sitten tullaan taas siihen niin monta kertaa viime aikoina esittämääni kysymykseen, miksi jokaisen uuden toimintaleffan pitää nykyään olla lähes kolme tuntia? Johtuuko tämä siitä, että korona-aikana ei ollut muutakaan tekemistä, vai jostain muusta? Eikä kyse nyt ole siitä, ettenkö jaksaisi leffassa istua kolmea tuntia, kyllä hyvät leffat menee sujuvasti, mutta.. Tämäkin leffa nyt vaan valitettavasti lässähti hieman loppuakohden juuri siihen, että tarina ei oikein enää edennyt mihinkään, ja tuo junan katolla juoksu ja junassa taistelu on nyt vaan niin nähty. Valitettavasti, viimeinen vajaa tunti mielessäni pyöri vain, että tämän leffan olen jo nähnyt moneen kertaan. Nythän siis koko leffa oli jo tarkoituksella ensimmäinen osa, mutta se olisi voitu hyvin rakentaa myös alle kahteen tuntiin ja leffasta olisi tullut paljon mielenkiintoisempi ja toista osaa odotuttavampi. Leffa oli todella hyvä, mutta vitosen tähdet tippuivat nyt valitettavasti alle neloseen, vaikka alku oli täyden viiden tähden viihdettä. Silti, odotan tätä kuin kuuta nousevaa levylle ja seuraavaa osaa, hmm, aika paljon, mutta sitä jaksan kyllä odottaa..

Tätä leffaa on paljon hehkutettu äänien osalta ja se löytyy myös monelta puolivuosilistalta youtubesta. Siten leffa on ollut myös itsellä pitkään hankintalistalla, mutta hinta tälläiselle leffalle on kuitenkin ollut aivan pilvissä, kyseessä kuitenkin leffa, jossa loistavat äänet, mutta muuten odotukset leffan suhteen ei ihan hirveän korkealla ole ollut. Löysin kuitenkin leffan Facebookista ja hintakin suhteellisen kohdillaan, joten ihan ehdottomasti meni hankintaan.

Eilen leffa tuli sitten heti myös katsottu ja leffan anti oli hyvin odotetun kaltainen. Leffan äänet ovat todellakin loistavaa tasoa, ja ihan hyvä, että säästin leffan levylle, enkä sitä esim Itunesta lähtenyt katsomaan. Leffassa äänien osalta tuntuu lähes kaikki olevan kohdillaan, vaikka sellaisia mieleenjääneitä erityiskohtia ei ehkä ollutkaan. Leffassa kaikki kaiuttimet ovat kuitenkin jatkuvasti aktiivisia, äänet on erittäin hyvin kohteissaan ja ääni myös liikkuu varsin kivasti. Leffassa on matalaa bassoa aivan riittävästi, mutta myös paljon hyvää ja selkää dialogia, vaikka näyttelijöitä leffassa ei oikeastaan ole kuin kaksi.

Kuten oletettavissa olikin, ei leffasta jää juonen osalta ihan hirveästi kerrottavaa. Tälläinen hyvin tyypillinen sci-fi, fantasia, örkkileffa, jossa oleellista ei ole suuret juonen käänteet, vaan enemmänkin se, että tapahtuu paljon. Juoni oli hyvin suora selviytymistarina, jossa ainakaan itselle ei ihan hirveää jännityksen tunnetta syntynyt. Tavallaan tarinassa oli selkeä suunnitelma, mutta jotenkin se silti tuntui aika päämäärättömältä. Jep, eikä se lopputulemakaan kovinkaan yllättävä ollut, tosin äänellisesti ihan kiva loppuhuipentuma.

Täytyy myös nostaa vielä erikseen esiin asia jota usein en kuitenkaan ihan hirveästi kommentoi, eli kuva. Leffa oli yleisävyltään hyvin tumma, mutta sitäkin suuremmalla syyllä tuntui, että HDR alkaa vihdoinkin MadVR:ässä olla kohdillaan. Nollasin viime viikolla kaikki asetukset, ja palautin MadVR:n alkuasetuksiin. Sen jälkeen tein vain harkitusti muutamia muutoksia, joista uskon jo tietäväni. Tähän astihan MadVR:n kanssa on ollut vain opettelua ja jatkuvasti asetuksia on säädetty vain asetus asetuksen perään, lopulta tullen siihen tilanteeseen, ettei mikään oikein edes vaikuta mihinkään. Nyt kuitenkin kuva näytti enemmän kuin hyvältä, liekit ja muut kirkkaat jutut todellakin poppaavat upeasti esiin, ja kuten kuva alla näyttää, alkaa kuva ihan oikeasti olemaan jo aika upealla tasolla, ottaen huomioon, että asetukset ei varmasti ole vielläkään kohdillaan.

Leffan juonesta tai juonettomuudesta huolimatta nautin kuitenkin leffasta aivan täysillä. Leffa oli riittävän hyvä pitämään mielenkiintoa yllä sen puolitoistatuntisen keston, joka tälläiseen leffaan on aivan riittävä. Kuva ja ääni olivat aivan huikeita ja leffaa sai taas katsella hymy korvissa. Nautin ihan todella. Ja vaikka huoneen piti olla jo ”valmis”, niin laitteiden siirto viereisen varaston räkkiin siirtää vielä hetkeksi pelkän nauttimisen aikaa. Huone on kuitenkin tälläkin hetkellä käytössä ja uutta katsottavaa riittää enemmän kuin paljon. Eilen tuli myös postissa lisää, eli kaksi arviointikappaletta, joista etenkin toinen herättää hyvin paljon ajatuksia, kyseessä nimittäin Avatar The Way of Water 4K levyllä. Leffa jota ei ihan hetken mielijohteesta katsota, sillä leffan kesto on lähes kolme ja puoli tuntia, mutta joka aivan varmasti tulee piakkoin katsottua. Viimeksihän tämä jäi leffassa vähän vajaaksi, mutta odotukset ovat kyllä kuvan ja äänen osalta pilvissä. Toinen arviointikappale on itselle tuntemattomampi Cocaine Bear, joka jo itsessään kuulostaan niin hauskalta, että saapa nähdä mistä tässä on kyse!

Viikonloppuna tuli vaihteeksi katsottua leffaa myös muksujen kanssa, ja hetken aikaa jouduttiin miettimään mitä sitä sitten oikein katsottaisiin. Ihan lastenohjelmat eivät enää nappaa, mitään uutta ja erityistä animaatiotakaan ei ollut mielessä, joten päädyttiin lopulta elokuvaan nimeltä The Art of Raising in the Rain Disney Plussasta. Tai no myönnettäköön, että minä siihen päädyin, sillä olin tästä leffasta nähnyt jonkun kuvan tai trailerin jossain vaiheessa. Kuvassa oli söpö koira, joten jos leffa kertoo söpöstä puhuvasta koirasta, niin pitäähän sen silloin lapsille upota. Leffaa katsottiin alkuperäisellä kielellä ja Atmos äänillä, toinen lapsista lukee tekstejä sujuvasti, toinen ehkä vähän sieltä täältä, mutta hyvin molemmat silti viihtyivät.

Leffasta en tosiaan tiennyt sen enempää kuin sen että siinä on koira ja se liittyy jotenkin autoihin. Leffassa koira sitten olikin kaiken keskipisteenä, ja tavallaan leffassa käytiin yhden (koiran) elämän pituinen jakso läpi. Toki leffassa oli toinenkin juoni sen lisäksi, mutta kaiken keskipisteenä kuitenkin tämä koira, jonka ajatuksia Kevin Kostner hienosti sanoitti. Leffa oli erittäin koskettava. Onhan sitä meidänkin perheeseen juuri hankittu koira, joten uskon, että lapsillekin tämä leffa kosketti paljon enemmän kuin olisi ennen tehnyt. Leffa oli myös itselleni erittäin koskettava. Vakavia aiheita, mutta toisaalta täysin sitä itseään, elämää. Ei leffassa mitään tavallaan ihmeellistä ollut, mutta leffan kerronta koiran kautta oli toteutettu erinomaisesti. Muutenkin tykkäsin leffasta todella paljon, se oli juoneltaan loistava, kerronta oli sujuvaa ja määrätietoista ja kaikki muutenkin toteutettu laadukkaasti. Äänien osalta vaikka leffa oli Atmosta, niin ei siinä Atmosta pahemmin tarvittu, eikä äänien puolesta ollut mitään erityistä, edes auton äänet eivät olleet mitenkään erityisessä roolissa, vaikka olisivat voineet hyvinkin olla.

Huoneessa tapahtuu muutakin, taas. Olin jo vahvasti sitä mieltä, että huone on nyt kunnossa ja sinne ei enää mitään muutoksia hetkeen tarvita. Toisin kuitenkin taas kävi, eikä se yllätä enää ketään. Tämänkertainenkaan muutos ei sinällään ollut mikään uusi tai yllättävä idea, mutta ajankohta ei kyllä ollut suunniteltu tähän väliin. Homma kuitenkin lähti käyntiin kun hieman yllättäen voiti huutokaupasta laiteräkin. Sen kävin sitten eilen heti noutamassa ja nyt siis tarkoituksena on siirtää kaikki laitteet varastoon huoneen taakse. Sinne tulee iso pari metriä korkea räkki, johon mahtuu kaikki laitteet. Miksi tälläistä sitten olen suunnitellut, syitä on monia. Ensinnäkin näin saan vähennettyä ääniä huoneessa, esimerkiksi tuo nas-asema pitää aivan hillittömän kovaa ääntä, ja siihen en voi oikein mitenkään vaikuttaa, koska ongelmana on virtalähteen pieni tuuletin, jota ei voi vaihtaa.

Toinen syy tietysti on aina tila, eli nyt saan kaikki laitteet pois huoneesta ja samaan paikkaan, jolloin myös ylimääräinen johto inferno poistuu. Varmasti osaltaan myös turvallisuus kysymys. Mutta eilen sitten aloitin piikkaamaan seinään reikää, ja se menikin lopulta yllättävän hyvin. Reikä tuli valmiiksi, ja nyt sitten pitäisi sitä vielä vähän siistiä. Kaiken lisäksi reijästä tuli niin suuri, että kaikki johdot varmasti mahtuvat sujuvasti siitä läpi, ei tarvitse tapella. Nyt sitten pitäisi saada kaappiin vielä jostain hyllyt ja alkaa kasaamaan laitteita uuteen paikkaan. Hommaa siis riittää, vaikka kaikki piti taas hetkeksi olla tehty.

Tälläinenkin leffa on ollut pitkään aikeissa katsoa, löytyy kuitenkin UHD hyllystä ja on itse asiassa pitänyt leffa katsoa jo useampaan kertaan, mutta aina on tullut jonkinlaisia teknisiä ongelmia vastaan HTPC:n kanssa. Nyt sain kuitenkin vihdoin kaikki toimimaan ja pääsin leffaa katsomaan. Kyse siis tietokone-animoidusta Spidermanista, jonka tarkoituksena on tuoda Spiderman ruudulle vähän niin kuin piirretyn hengessä, siitähän koko hahmossa lopulta on kyse. Jotenkin tämä ei ole ihan hirveästi koskaan itseäni kiinnostanut, jotenkin tiennyt, että tälläinen on tehty, mutta itselle se tuli vain mukana tuossa isommassa erässä leffoja jonka jokin aikaa sitten ostin. Leffasta tuli kuitenkin uusi osa juuri, ja sen vuoksi tämä nousi taas esiin. Leffoja on kehuttu paljon etenkin äänien vuoksi, joten pitihän tämä sitten tsekata.

Asioille on yleensä syynsä, ja niin taitaa olla syy sillekin, että tätä leffaa en ole aikaisemmin katsottu. Lieko sitten tekniset vaikeudet merkki siitä, että nytkään ei olisi pitänyt, mutta en vaan tykännyt. Pitkästä aikaa taas leffa, josta voin rehellisesti sanoa, että nukuin osan aikaa leffasta, enkä edes ollut mitenkään erityisen väsynyt. Leffa vaan yksinkertaisesti oli tylsä, eikä oikein lähtenyt missään vaiheessa kiinnostamaan. Äänet olivat ihan kivat, mutta tässä taas vähän sitä vikaa, että liikaa juttuja tapahtui liian nopeasti, eli tuntui vähän kuin äänet olisivat menneet ns. ohi. Olihan tässä paljon kaikenlaista, mutta edes äänien osalta en ollut niin vakuuttunut, että tätä ainakaan uudelleen pitäisi ihan hetkeen katsoa.

Joten tämän johdosta uusikaan leffa ei ihan hirveästi nyt nostata odotuksia, ehkä se pitää jossain vaiheessa katsoa, mutta ainakaan kotiin sitä ei missään tapauksessa tulla kovin suurella summalla ainakaan ostamaan. Ostoksista puheenollen, niitä on taas tehty, ehkä vähän liikaakin, mutta nyt on oikeasti leffoja jotka on vaan pakko saada. Jotenkin on nyt sellainen fiilis, että ylipäätään UHD leffojen hinnat ovat kovassa nousussa ainakin suomessa, johtuuko sitten siitä, että niitä ostetaan niin vähän ja harrastajat ovat valmiita maksamaan, vain onko koko fysikaalinen media oikeasti nyt kuolemassa. Käydäänpä läpi muutama. Ensimmäinen leffa, joka luonnollisesti oli ihan pakko hankinta, oli tietysti John Wick 4. Ei vain siksi, että kolme muuta jo löytyy ja että ylipäätään tykkään kyseisestä sarjasta, vaan ennen kaikkea siksi, että neljäs osa oli todella hyvä, ja leffassa nähtyvä voin olla varma, että tämän leffan haluan sekä äänien, että koko leffan vuoksi nähdä uudelleen kotona. Tämä on siis tilattu jenkeistä, hintaa aivan liikaa, mutta Suomessa pyynti liikkuu uskomattomassa 45-60 euron luokassa.

Toinen todella tärkeä hankinta on Guy Richie’s The Covenant, jota kehuttiin Youthmanin podcastissa todella hyväksi. Kyseisestä leffasta ei löydy lainkaan 4k versiota, nyt tilaukseen lähti kiinalaisversio Blu-raynä, saa nähdä tuleeko sieltä 4k-levy, bootleg vai tyhjä kuori. Suomeen tämä ei taida ainakaan vielä olla tulossa lainkaan. Kolmas levy josta olin sitten valmis jo vähän enemmän maksamaankin on aivan ehdoton hankinta, joka vaan yksinkertaisesti on pakko saada! Tuosta leffasta myös kelpaa vain ja ainostaan 4K-versio, ei muuta. Kyseessä tietysti suomalainen Sisu, joka on tulossa levylle heinäkuun alussa. Tuota olen etsinyt pitkään ja hartaasti, jenkeistä halvimmillaan toimitusten ja verojen jälkeen hinta luokkaa 60-80 euroa, ja Suomessa tuosta pyydetään älytöntä 60 euron hintaa. Levyä on todella huonosti saatavilla, mutta lopulta löysin briteistä Amazonin kautta levyn, joka kotiovelle saapuu kaikkine kuluineen alle 40 hinnalla. Aivan sairas hinta levystä, mutta tästä levystä olen sen valmis maksamaan. Ehkä paras koskaan Suomessa tehty leffa uuden tuntemattoman kanssa, tämä on vaan aivan pakko saada. Voisiko jopa saapuessaan olla kuninkaallinen ensi-ilta uuden prossun kanssa, kuka tietään.

Hurjaksi on siis markkinat menneet, mutta katsotaan rauhassa mihin suuntaan tämä homma menee. Vielä olisi leffa nimeltä 65 kiikarissa, mutta saa nähdä meneekö sitten kuitenkin striimiksi, niin paljon nyt meni näihin hankintoihin.

Olikohan se nyt kolmetoista miljoonaa kuollutta sotilasta ensimmäisen maailmansodan Saksan ja Ranskan välisellä rintamalla ja rintamalinja kolme vuoden taistelujen jälkeen edelleen samassa kohdassa. Eilen tuli katsottua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sotaan liittyvää elokuvaa leffahuoneessa. Tämä ei sinällään ole ollut mikään tietoinen valinta, vaan johtunut ehkä enemmänkin siitä, että kaikki itselle sellaiset ”tärkeimmät” leffat on jo tullut tässä katsottua ja uusia leffoja ei ole aiheesta hirveästi tullut tai ainakaan tullut hankittua. All Quiet on the Western front on kuitenkin kaiken aikaa ollut aivan ehdoton hankinta, eikä vähiten sen saamien Oscar-palkintojen vuoksi, ja edelleen, etenkin sen äänistä saamien Oscarien vuoksi. Leffa on alunperin ilmestynyt Netflixiin, mutta oli alusta lähtien selvää, että tätä leffaa en tule striimattuna katsomaan, vaan leffa pitää saada 4k-versiona kotiin. Hankinta ei sitten ollutkaan niitä helpoimmasta päästä olevia, sille levyn hinnat ovat olleet jostain syystä tälle leffalle kaiken aikaa aivan kohtuuttoman kovat, itsekin piti lopulta tehdä sellainen kompromissi, että hankin levyn saksankielisenä Saksasta, jotta sain levyn järkevällä hinnalla, ja aivan ehdottomilla Atmos-äänillä.

Mutta kyllä kannatti. Levyn äänimaailma on juuri niin upea ja vakuuttava kuin on annettu ymmärtää ja mitä olen odottanut. Sotaelokuvat yleensäkin ovat niitä kaikista parhaita leffoja äänien suhteen, on jykeviä räjähdyksiä, ammuntaa moneen suuntaan, kuitenkin myös dialogia, josta pitää saada selvää ja niin kuin tässäkin leffassa, yleensä myös erittäin ylevää ja elokuvamaista musiikkia. Score on tässä leffassa ihan timanttia, etenkin tämä ajoittain toistuva ”seremonia” tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua on aika jännä, mutta jotenkin kuitenkin tosi hieno. Leffa ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut ääniltään kovinkaan painostava, vaan rauhallisempaa menoa oli välissä aivan tarpeeksi. Tästä tosin täytyy mainita, että en ollut leffaan sen suuremmin etukäteen tutustunut, joten luulin että kun leffan nimenäkin on All Quiet on the Westernfront, niin kyseessä olisi ollut enemmän dialogiin perustuva rauhallinen elokuva, mutta kyllähän tässä toimintaa oli todella paljon, vielä paljon enemmän jos vertaa esimerkiksi toiseen upeaan sotaelokuvaan 1917. Äänien puolesta siis avain ehdottomasti top-lista kamaa ja kannattaa katsoa kunnon äänillä ja levyltä jos mitenkään vaan mahdollista.

Tästä kuitenkin päästään tämän blogitekstin toiseen tärkeään osaan, eli miltä tuntuu katsoa sotaelokuvaa vuonna 2023 kun Ukrainassa on sodittu reilu vuosi, ja sota on oikeasti lähempänä kuin koskaan. En ole koskaan ollut mikään sotaelokuva-friikki, mutta voin myöntää avoimesti, että sotaan liittyvät elokuvat ja tietysti juuri natseihin ja mailmansotiin liittyvät tarinat ovat kiehtoneet aina kovasti. On ollut jotenkin kiehtovaa, tutustua tähän järkyttävään maailmaan turvallisesti omassa kodissa, tietäen, että tälläiset kauheudet eivät tule enää ikinä toistumaan. On ollut mielenkiintoista yrittää jotenkin ymmärtää, että mitä ihmiset, jotka tuollaista ovat tehneet, ovat oikeasti ajatelleet, ja samalla vaan todeta, että eihän tuollainen vaan mitenkään voi olla ollut mahdollista tapahtua oikeasti. Edelleen, näissä leffoissa on kiehtonut paljon se tietynlainen turvallisuuden tunne siitä, että nämä ovat historiaa, eivätkä onneksi enää tätä päivää.

Nyt kuitenkin vuonna 2023 ollaan siinä tilanteessa, että sota on palannut Eurooppaan ja sota koskettaa kirjaimellisesti enemmän kuin koskaan. Eilisen jälkeen voin myös avoimesti myöntää, sotaelokuvien katsomisen fiilis on muuttunut täysin. Leffa ei sinällään eronnut muista vastaavista yhtään, mutta tällä kertaa leffa kosketti kyllä enemmän kuin koskaan ennen, ja laittoi oikeasti miettimään sitä, että tämä ei ole vain elokuvaa, tämä on totisinta totta vain muutamien satojen kilometrien päässä turvallisesta kotimaasta. Tämä on totisinta totta maassa, jossa itse sain vierailla parikymmentä vuotta sitten. Siitä ehkä suurimpana muistona on se, että koko Mykolajevin kaupunki oli kuin sodan jäljiltä, mutta keskellä kylää oli täysi uusi ja moderni McDonalds. Nyt tuo koko alue on jälleen sodan jaloissa ja sota ei ole enää vain historiaa, jota voi rauhassa katsoa elokuvista.

Kuten koko elokuvan tarinan oli tarkoitus kertoa, sota on täysin sairasta ja usein siinä kuolee tuhoton määrä ihmisiä ilman minkäänlaista tarkoitusta. Sota on usein ainostaan jonkun hullun päähänpinttymä, jossa toisen ihmisen arvo laskee täysin nollaan. Tuolla rintamalla kuoli aivan tuhoton määrä ihmisiä, miksi? Jos kolmessa vuodessa kuolee miljoonia ihmisiä ilman, että raja liikkuu mihinkään, mikä on niiden ihmisten oikeutus kuolemaan. Kuulostaa aivan hullulta ajatukselta miksi ylipäätään koskaan on sodittu, mutta mikä eroaa sotaan Ukrainassa? Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä on kuollut, miksi? Miksi ihmeessä Venäjän pitäisi tuhansien ihmisten kuolemalla saada toisen valtion alueita haltuunsa? Mitä siitä kukaan voittaa? Miten ihmeessä tälläistä voi vielä tapahtua vuonna 2023? Jos joku oikeasti tähän tietäisi vastauksen, sotia tuskin olisi enää olemassa. Karu totuus on kuitenkin edelleen jotain aivan muuta, valitettavasti.

Tästä aiheesta voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään. On oikeasti vaikeaa tämän jälkeen arvioida enää oliko leffa hyvä vain huono, no huono se ei missään tapauksessa ollut, mutta mikä on sotaleffassa vuonna 2023 on enää hyvää. Todellisuus, jota näkee joka päivä televisiosta? Opettavuus, joka ei kuitenkaan tavoita niitä joita pitäisi? Omat fiilikset ovat aika kaksijakoiset, sota leffoja tulen varmasti katsomaan jatkossakin, mutta fiilis on kyllä aivan eri. Äänet leffassa olivat edelleen aivan sairaan hyvät, ja siksi tämä leffa tulee ruudulle uudelleenkin, ehkä ja toivottavasti nopeammin kuin uskonkaan, nimittäin uudella prossulla tämä on varmasti ensimmäisiä leffoja jonka haluan nähdä uudelleen, milloin se tapahtuu, aika näyttää.

Ferrari on aikojen saatossa ollut varmasti maailman jos ei tunnetuin automerkki, niin ainakin aivan varmasti yksi niistä. Moni on aikojen saatossa yrittänyt Ferraria voittaa, moni on onnistunut, mutta siitäkin huolimatta esimerkiksi Formula ykkösissä, tuntuu, että kaikki edelleen vertaavat itseään Ferrariin, jos Ferrarin voittaa, on kaikki hyvin, ja kyllä, siitä voitosta on yleensä aina poikkeuksetta taistelemassa yhtenä on juuri Ferrari. Nyt näitä historian taisteluja on alkanut tulla myös uusiin elokuviin, ja tällä kertaa elokuvassa on kyseessä tositarina Lamborghihin synnystä ja sen taistelusta Ferraria vastaan. Kuulostaako tutulta? Jep, vastaavanlainen leffa tuli juuri pari vuotta sitten, jolloin vastakkain olivat Ferrari ja Ford. Tuolloin siis kyseessä elokuva Ford vs. Ferrari, joka edelleen on yksi parhaista näkemistäni leffoista sekä äänien, että elokuvan puolesta.

Lamborghini löytyi Itunesta ja on ollut leffa joka on kiinnostanut pitkään. Leffassa kerrotaan Ferruccio Lamborghinin tarina traktorinvalmistajasta maailman yhden tunnetuimman automerkin valmistajaksi. Leffa perustuu tositapahtumiin ja sisältää jälleen paljon erittäin mielenkiintoista historiaoppia, jota ei muuten varmaan olisi taas koskaan tullut muuten tiedettyä. Leffan tarina ei ehkä ole aivan niin kiehtova kuin Ford vs. Ferrari-leffassa, jossa kilpa-ajo on jatkuvasti läsnä.- Tässä leffassa Ferruccio ajaa toki Ferrarin omistajaa Enzo Ferraria vastaan ja nämä kohtaukset tuovat joka kerta mieleen Ford vs. Ferrari leffan, mutta siitäkin huolimatta tämä juoni jää hieman vajaaksi. Leffassa ei oikein kerrota mistä tämä kisa on saanut alkunsa tai miten se lopulta päättyi, oliko siinä joku palkinto tai syy jne. Muutenkin leffasta jää hieman vaisumpi olo kuin Ford vs. Ferrari leffasta. Tässä tahti on jotenkin paljon rauhallisempi, eikä juonta oikein viedä eteenpäin yhtä mielenkiintoisesti. Pääosassa tässä on Frank Grillo, mutta aivan yhtä hyvin olisi voinut olla myös Christian Bale, mutta silloin kaksi leffaa olisi olleet ehkä vieläkin enemmän samasta puusta veistettyjä.

Tarinoiden juonet eivät sinällään hirveästi toisistaa eroa, nollasta pitäisi saada aikaan maailman paras ja nopein auto, eikä aikakaan hirveästi ole. Mutta näinhän se kai on aina mennyt ja menee, hulluista ja mahdottomista ideoista sitten lopulta syntyy niitä parhaita. Pitää olla hieman hulluutta, paljon päättäväisyyttä ja lopulta sitten myös ystäviä, jotka ideasi ostavat. Tähän tarinaan liittyi ehkä hieman enemmän draamaa, jopa todella ikävää sellasta, mutta se mitä leffasta jäi hieman kaipaan on se osa, jossa kerrotaan lopulta miten kaikille kävi. Mihin esimerkiksi Matteo hävisi ja lopulta päätyi? Mitä Ferruccion pojalle tämän jälkeen tapahtui? Entäpä Annita? Paljon siis jätti tämä tarina vielä kertomatta, mutta muuten kyllä erittäin kiva leffa kyseessä.

Loppuun vielä muutama sana äänistä, joita ei juurikaan ollut. Olisi voinut ajatella, että tällaisessa leffassa niitä kuitenkin olisi jonkin verran ollut, mutta eipä juurikaan ollut. Ei päristelty autoilla, eikä oikein ääntä muutenkaan pannailtu mihinkään suuntaan, vaan kyseessä aikalailla ns. kuiva draamaelokuva äänien puolesta. Itunesin kuva vastaavasti oli jälleen aivan jäätävän hyvää luokkaa, ja tuntuu, että pikku hiljaa alkaa MadVR:kin löytämään tasapainoa väreihin. Black Bar ja kuvakoko juttuja pitää vielä säätää, jotta kuvan saa aidosti koko ruudulle, mutta siihen tarvitaan vielä lisää testailua ja oppimista. Hiljaa kuitenkin hyvä tulee.

”Tuutko katsomaan mun kanssa leffaa?” ”Joo, mut ei sitten mitään toimintaa, fantasiaa, tai scifiä, mä haluan romanttisen komedian!” Tälläinen keskustelu sitä käytiin puolison kanssa juhannusaaton iltana. Tuohan nyt sinällään on erittäin hyvä toive ja varsin mielelläni sellaisen aina toteutan, mutta ongelmana nykypäivänä vaan sattuu aika paljon olemaan se, että hyviä romanttisia komedioita ei hirveästi ole tarjolla, tai ainakaan minä en tunnu niitä mistään oikein löytävän. Toisaalta, en ole viitsinyt ihan hirveästi riskejäkään ottaa, eli kyllähän niitä varmasti olisi jos jaksaisi katsoa, mutta niin monta kertaa joutunut pettymään, että ei ole jaksanut tuhlata aikaansa niihin. Oi niitä aikoja kun romanttisia komedioita tuli joka tuutista ja ne olivat oikeasti hyviä.

Tälläinen tehtävä kun nyt kuitenkin tuli vastaanotettua, niin pitihän sitä sitten katsoa mitä tarjonnasta löytyy ja sieltä löytyikin sitten sellainen leffa kuin Täydellinen Yhdistelmä ja paikkana Netflix. Jos leffa on romanttinen komedia ja aihepiiriin kuuluu vielä viinit, niin eihän tämä kai voi vikaan mennä, vai voiko? No ainahan se on enemmän kuin mahdollista, mutta tällä kertaa osui kyllä hyvin kohteeseensa. Tämä leffa nimittäin oli aika hyvä, ja olisi voinut olla jopa aihe piiriinsä ihan loistava, ilman pientä käännettä juonessa, joka itselleni ei täysin auennut. Toki, pitihän tähän onnelliseen leffaan saada jollain tapaa se perinteinen käänne, jossa hyvin alkanut suhde kariutuu, jotta voidaan sitten lopussa palata yhteen ja saaadaan romanttisen komedian koko käsikirjoitus kasaan. Tässä leffassa olisi pärjätty tosin ihan hyvin ilmankin, ja tässä kohtaa mieleen tuli lähinnä miksi? Miksi tähän väliin piti tälläinen pakollinen käänne saada? Miten ylipäätään tuollainen asia kahden viikon tuntemisen jälkeen voi kenessäkään herättää mitään tunteita, ainakaan tuollaisia ja tuohon suuntaan. Luonnollisesti juonta en blogissani paljasta tämän enempää, mutta varmasti tiedätte mistä puhutaan jos leffan katsotte.

Äänien osalta leffa oli vielä Dolby Atmos, mutta luonnollisesti sillä nyt ei tässä leffassa ollut pahemmin käyttöä. Muutama ihan kiva kohta, jossa taas esimerkiksi kuulin ääntä kaiuttimista ”joita ei ole”, eli kyllähän Atmos tässäkin suhteessa taas toimi kivasti, vaikka ei mikään effekti-leffa ollutkaan kyseessä. Kaiken kaikkiaan siis puoliso sai mitä tilasi ja kyllähän tämä oli ehdottomasti positiivinen yllätys tämä leffa itsellenikin. Onhan näitäkin ihan mukava aina katsella, jos vaan etukäteen tietäisi että kyseessä on edes jollain tapaa hyvä leffa. Nyt oli, ja voin suositella romantiikkaa kaipaaville.

Tulipas eilen käytyä Tennispalatsin Finnkinossa katsomassa uusin Indiana Jones lehdistönäytöksessä. Kun puhutaan Indiana Jonesista niin tuskin tarvitsee kenellekään avata mistä on kyse, vaan kyse on aivan varmasti sellaisesta leffahahmosta, jonka jokainen aivan varmasti tietää, oli sitten fani tai ihan vaan leffoja silloin tällöin katseleva. Toisaalta taas faneille sarja on aika pyhä, ja jo neljännen osan ilmestyminen on saanut todella paljon kritiikkiä sarjan todellisilta faneilta. Itse tuli nuo kaikki neljä katsottua jokin aikaa sitten, ja kyllähän se valitettavasti trendi on ollut hieman laskeva koko saagan ajan. Suurella mielenkiinnolla siis lähdin katsomaan tätä 2020-luvun versiota tästä huippusuositusta leffasarjasta, jonka edellisestä osasta on siis vierähtänyt jo viisitoista vuotta.

Leffa alkaa hyvin perin perinteisesti parikymmenen minuutin Introlla, josta ei toimintaa ja menoa puutu. Indiana Jonesin tunnelmaan virittää välittömästi yksi maailman tunnetuimmista tunnusmusiikeista, jonka John Williams on tähänkin leffaan itseoikeutetusti luonut. Tämä on yksi niitä jänniä juttuja leffamaailmassa, Pirates of the Caribean, Mission Impossible, Indiana Jones jne, ovat kaikki leffoja, joissa tämä musiikki vaan tempaa mukaansa leffaan, riippumatta siitä mitä ruudulla tapahtuu. Leffan alusta lähtien oli päivän selvää, että mistä leffasta oli kyse. Muutenkin fiilis leffan alusta lähtien on hyvin positiivinen, tätä on odotettu ja leffan alku vastaa hyvin näihin odotuksiin.

Leffaa katsottiin tällä kertaa Tennispalatsin kakkossalissa, joten valitettavasti katossa ei kaiuttimia ollut. Siitäkin huolimatta leffan ääniraita sai jatkuvasti hymyn huulille. Aluksi tosin hieman hämäsi se, että luulin vihdoinkin saaneeni aivan älyttömän hyvää bassotoistoa leffateatterissa, joka tuntuu penkeissä asti, mutta kun tuo basso jyrisi jatkuvasti myös täysin hiljaisissa kohdissa, tajusin, että valitettavasti kyse sitten lopulta olikin vain toisessa salissa (Isense) pyörivästä toisesta leffasta. No, siitäkin huolimatta tässä leffassa äänet olivat todella hyvät jo nyt. En malta millään odottaa, että leffan saa lopulta myös levyllä kotiin asti, koska ensinnäkin leffassa oli aivan jäätävän paljon potentiaalista Atmos-materiaalia, ja sen lisäksi sitä ihan oikeasti oli myös käytetty hyväksi. Suosittelen mennä katsomaan tämän leffan ehdottomasti Biorexin Prime saliin tai vastaavasti Finnkinon Isense-saleihin.

Leffassa tosiaan äänet olivat erittäin tarkkoja ja tukivat jatkuvasti leffan tapahtumia. Luoteja viuhui, mutta ne oli jatkuvasti ns. kuultavissa, eli leffan luonteeseen kuuluen niitä ammuttiin hieman rauhallisempaan tahtiin kuin uudemmissa toimintaleffoissa, joissa välillä korvat eivät enää pysy millään mukana. Muutenkin huolimatta Atmoksen puuttumisesta, kaikkia olemassa olevia kanavia käytettiin todella hienosti ja ääni liikkui makeasti ympäri huonetta. Muutamat lentokoneiden ylilennot tulevat olemaan omassa Atmoksena varmasti aivan mahtavia, puhumattakaan useista eri tiloista ja luolista. Eniten odotan ehdottomasti kohtaa, jossa luolassa yritetään etsiä kohtaa, jossa ääni kaikuu koviten, siitä on tulossa aivan jäätävän hieno kohtaus. Äänistä jäi kyllä todella positiivinen kuva.

Mutta mitenkäs sitten se itse leffa. Kyllähän tuo reilu parituntinen meni leffassa aika haipakkaa ja tykkäsin kyllä leffasta todella paljon, pienin varauksin kuitenkin. Leffan alku oli taattua Indiana Jonesia, mutta sitten iski taas pieni epätoivo, miksi näitä aikamatkailuja ja ”uusia universumeja” pitää nykyään tunkea ihan joka paikkaan. En tiedä mitä todelliset fanit ovat tästä mieltä, mutta kyllä itselläni lähinnä vain tunteena oli jonkinlainen myötähäpeä, loppu oli jotenkin todella vaivaannuttavaa katsottavaa. Olen tykännyt Indiana Joneseissa juuri siitä, että vaikka niissä käsitellään paljon ns. yliluonnolisia asioita, ovat ne kuitenkin olleet hyvin maanläheisiä ja realistisia. Tässäkin tykkäsin todella paljon esimerkiksi siitä, että kun miestä lyödään nyrkillä suoraan päähän, mies tipahtaa kerrasta, eikä niin kuin näissä uudemmissa leffoissa jossa päätä lyödään sata kertaa tolppaan eikä vieläkään tunnu missään. Silti, lopun lentokonejuttu meni vaan itsellä täysin yli.

Mutta kokonaisuutena leffa oli kyllä varsin onnistunut omasta näkökulmastani, loistava ääniraita ja score, jonka lisäksi leffaa oli kiva katsoa. Juoni oli varsin onnistunut ja Harrison Ford on edelleen aivan älyttömän kova näyttelijä. Phoebe Waller-Bridge oli aivan älyttömän hyvä roolissaan ja sai jatkuvasti hymyn huulille. Mad Mikkelsen harvoin epäonnistuu roolissaan ja tässäkin pahiksena todella hyvä. Uutta ja vanhaa oli yhdistelty kivasti, ja vaikka iso epäilyksenvarjo leffan menestyksen yllä on jo etukäteen, niin uskon, että ihmiset kyllä löytävät tiensä uusimman Indyn pariin.