Varmasti loppuvuoden 2025 hehkutetuin ja toisaalta myös odotetuin elokuva monelle kotiin vuonna 2026 on olut leffa nimeltä One Battle After Another. Tämä lähes kolme tuntia kestävä ja kovia nimiä kuten Leonardo DiCaprio, Sean Penn ja Teyana Taylor sisältävä leffa on puhuttanut paljon, eikä suotta, nimittäin onhan tälle jo ehditty Oscar-ehdokkuuksiakin tulla toiseksi eniten vuoden 2026 Oscareissa. Leffa on alusta loppuun hyvin mielenkiintoinen, enkä toisaalta kyllä taas hetkeen muista leffaa joka kolmen tunnin ajan olisi juonellisesti kehittynyt ja mennyt eteenpäin näin paljon. Leffan juonta sen kummemmin paljastamatta, kuulosti se itselleni alkuun hyvinkin tavanomaiselta, jossa tehdään jotain pahaa, kadotaan maan-alle ja sen jälkeen piileskellään vuosia, kunnes joku aloittaa takaa-ajon uudelleen. Kuulostaa helpolta ja simppeliltä, mutta sitä tämän leffan juoni ei todellakaan ole, vaan erityisen hyvin kirjoitettua viihdettä, joka todellakin kuljettaa katsojan koko tapahtuman läpi, ikäänkuin eläisi leffan tapahtumissa mukana.
Näyttelijäsuorituksesta jopa neljä on päässyt Oscareiden ehdokaslistalle, eikä suotta. DiCaprio vetää tässä heittämällä yhden parhaista roolisuorituksista, joita itse olen häneltä nähnyt. Sean Penn ei varmasti jää yhtään sen heikommaksi, ja vaikka Penniltä huippuleffoja on tullut paljon ennenkin nähtyä, niin kyllä hänkin tällä parkkeeraa sinne kärjen tuntumaan. Myös Benicio del Toro on roolissaan enemmän kuin vakuuttava, ja hoitaa kyllä ikäänkuin DiCparion oikeana kätenä pelastussuunnitelmaa varman vauhdikkaasti. Teayna Taylor ei itselleni ole vielä niin kovin tuttu, mutta olihan hän mukana myös juuri katsomassani The Rip leffassa, mutta tässä hän kyllä vielä leffaa hienosti, vaikka rooli etenkin alussa on aivan äärimmäisen ärsyttävä etenkin puhetyylinsä puolesta. Jotenkin kuitenkin tuokin rooli kasvaa paljon leffan kuluessa ja hänestä kasvaa oikein miellyttävä hahmo lopulta, jos sellaisen nyt tästä leffasta haluaa saada.
Niin, onhan tämä teemaltaan ja ulos anniltaan jotenkin todella surullista katseltavaa. Ei tässä leffassa nyt ihan hirveästi mitään positiivista tapahdu, vaan aika synkissä vesissä uidaan alusta loppuun, oli kyse sitten yhteiskunnasta, parisuhteista tai ihmissuhteista ylipäätään. Ja vaikka leffa onkin aiheeltaan hyvin surullinen, niin ei leffasta silti tule millään tapaa ainakaan itselleni ahdistunut olo tai muutenkin negatiivisia fiiliksiä, vaan enemmän tästä jäi vain fiilis, että pistäisköhän vielä katsoa uudelleenkin. Ja miksikäs ei, olihan tämä tosi hyvä leffa ja varmasti jäi vielä paljon ajateltavaa uudelleenkin katselulle, ei tämä mitään ihan kovin kevyttä viihdettä nimittäin kyllä ole. Kaiken kaikkiaan kuintenkin loistava kerronta ja tarina.
Ääniä tässä leffassa ei juurikaan tarvita, mutta jotain ehkä hieman tarantiinomaista tähän on Paul Thomas Andersson kuitenkin on äänien osalta tuonut. Leffan score on siis aika mielenkiintoinen, ja vaikka tässä ei muuten äänillä mitenkään iso merkitystä ole, niin musiikilla ja musiikin rytmityksellä on aika paljonkin tekemistä leffan kanssa. Scorea voisi kutsu sanalla jännä ja yllättävä, hieman kuin leffa itsessäänkin. Joo, olihan tämäkin hieno 9.1.6 raita, mutta esimerkiksi hyvinkin staattinen miksaus eikä esim dynamiikkaa juurikaan tarvittu tai kaivattu. Puhe on toki hyvää ja selkeää, mutta muuten aika draamatyyppinen toteutus. Samaa voi sanoa kuvasta, kuvanlaatu ei ollut tarkkaa digitaalista 4K:ta, vaan enemmänkin hyvin tummaan ja rakeista ”vanhaa fiilistä” täynnä. Näyttävä elokuva varmasti omalla tavallaan, mutta ei mitään kuvan ja äänen juhlaa missään tapauksessa. Suosittelen ehdottomasti kuitenkin katsomaan ja hankkimaan itselle hyllyyn, tässä on ainesta ihan klassikkoelokuvaksi.
leffafriikki.com 