Netflixin paljon huomiota saanut ja ainakin Suomessa Netflixin ykköseksi kovaa vauhtia noussut Adolescence herätti myös oman mielenkiinnon aika nopeasti, mutta ajatuksena oli vain katsoa illan päätteeksi yksi jakso ja jatkaa sitten myöhemmin jos kiinnostaa. No niinhän siinä sitten taas kävi kuten niin monta kertaa ennenkin, että piti sitten katsoa tämäkin neljän osan minisarja yhdeltä istumalta. Ja olihan tämä aikamoinen, ennen kaikkea todella omaa elämää läheltä koskettava, ei onneksi murhaan liittyen, vaan opettajan ammattiin. Opettajille tässä ei varmasti hirveästi mitään uutta tule, mutta tämä pitäisi jokaiselle huoltajalle olla aivan ehdottomasti pakko katsoa sarja.
Niinhän se valitettavasti on, että nuoret hyvin usein ovat kuin kaksi persoonaa koulussa ja kotona. Tämä on tavallaan ihan luonnollista, koska kuten me kaikki hyvin tiedämme, ympäristö muovaa yksilöä todella paljon. Kotona kiltti lapsi saattaa koulussa olla hirviö, samoin oppilaalla jolla kaikki on kotona enemmän kuin hyvin, saattaa koulussa olla hyvinkin pahasti kiusattu, eikä kotona siitä välttämättä ole mitään tietoa. Usein sitä koulussakin miettii, että olisihan se kiva jos voisi oikeasti vaan kuvata miten joku oppilas käyttäytyy vaikkapa tunnilla, ja sen jälkeen kun huoltaja kiistää kaiken, näyttää videolta, että näinhän se oikeasti siis meni. Sama toimii hyvin urheilussa, eihän pelaaja useinkaan itse tunnista mitä kentällä tekee, mutta kun faktat lyödään pöytään videon muodossa, muuttuu asia aika radikaalisti ja oppimista alkaa tapahtua. Urheilussa uskon edelleen, että video on kaikista paras ja tehokkain valmentaja, voisiko sama siis toimia myös koulussa?
Sarjasta en lähde tässäkään tapauksessa avaamaan enempää, koska se on koko tämän sarjan juju, loistava juoni ja tarinan kerronta. Tarinan kerronnasta tosin on sen verran kerrottava, että tämä sarjan ehkä se suurin juttu kuitenkin on se, miten tämä on tehty. Kaikki neljä osaa on nimittäin kuvattu yhdellä otolla, joka on aivan käsittämätöntä, jos ihan oikeasti pitää paikkaansa. Kyllähän nämä editoinnit, teköälyt ja muut ovat nykyään niin huikeita, että todellisuutta ei tästä ehkä kuvaan varmaksi tiedä, mutta niin tai näin, niin onhan tämä katsojalle ihan huikeaa katseltavaa, eikä varmasti tylsisty. Ihan huikeaa on myös tämä nuoren Owen Cooperin ensi-esiintyminen ruudulla, etenkin tuo kolmannen osan todella pitkä psykiatrin haastattelu on jotain aivan käsittämätöntä, vaikka siitäkään emme varmasti osaa sanoa paljonko siitä on käsikirjoitettu ja paljonko ihan vaan improvisoitu.
Sarja oli tällä kertaa myöhäisillan viihdettä, joten äänillä ei sen kummemmin ollut merkitystä ylipäätään, eikä niistä nyt pahemmin ole kerrottavaakaan, luonnollisesti. Katsomisen arvoinen sarja kuitenkin ihan jokaiselle, enkä kyllä yhtään ihmettele että tämä on huomiota osakseen saanut.
leffafriikki.com 