Lauantain myöhäisiltaan piti hakea vielä yksi leffa, ja tällä kertaa sellaiseksi valikoitui NYAD. Yllätys yllätys taas tositarinaan perustuva leffa, mutta minkäs sille mahtaa, että maailma on tälläisiä hienoja tarinoita täynnä. NYAD oli tosin hieman itselle haastava leffa. Toisaalta tälläiset tarinat ovat aina upeita, olipa niiden aiheena sitten mitä tahansa. Silti, tämän leffan aikana useaan kertaan mietin vaan, että onko tässä hommassa ihan oikeasti enää mitään järkeä. Miksi kukaan tekee mitään tuollaista, jossa kuitenkin puhutaan jatkuvasti oman ja myös läheisten hengestä. Sitten taas palaan uudelleen ja uudelleen ajatukseen, miksi ei. Miksi ihminen ei saisi etsiä rajojaan ja tehdä asioita, joihin kukaan muu ei yksinkertaisesti koko maailmassa pysty. Olihan tämä tarina aikamoinen.
Jos nyt siis et vielä tiedä mistä tässä leffassa on kyse, niin NYAD kertoo amerikkalaisesta naisesta, joka yritti alle kolmekymppisenä uida Kuubasta Floridaan. Tuo yritys epäonnistui ja sitä ei kukaan muu ole sen jälkeen edes yrittänyt. Nyt kuitenkin kuudenkympinikäinen Diana saa pakkomielteen, että tuo suoritus on pakko viedä vielä hänen elämänsä aikana loppuun. Kyllä luit aivan oikein. Eli 60-vuotias entinen urheilija, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen edes uinut, päättää lähteä uimaan sellaisen 200 kilometrin ja kahden kolmen päivän henkeä uhmaavan reissun. Uinnin säännöt ovat selkeät, kukaan ei saa fyysisesti koskea, eikä vedestä saa nousta pois missään vaiheessa. Jo pelkästään sen että kyseinen suoritus on fyysisyydessään aivan sairas, haasteita aiheuttaa vielä tuulet, virtaukset, hait, meduusat ja monet muut pikkuhaasteet kuten aurinko.
Aika moni haaste on ihmisen saanut hengiltä, ja onhan meillä tässä Suomessakin esimerkki vastaavasta tempauksesta kun Jari Saario soutaa Atlantin yli. Tuokin on jotain sellaista, jota tälläinen tavallinen kulkija ei vaan pysty ikimaailmassa ymmärtämään. Olisko minusta mihinkään vastaavaan, ei varmasti, mutta kyllä näistä jutuista on vaan nöyrästi otettava hattu päästä ja kumarrettava Jarin ja Dianan suuntaan. Näissä kun ei ole kyse vain siitä, että treenataan kovaa ja kovempaa kuin kukaan muu, vaan siinä vaiheessa kun aletaan uhamata myös luonnonlakeja ja itse luonnonvoimia, ollaan aika hurjissa mittakaavoissa. Silti, eipä se yhtään yllätä, että tälläiset saavat huomiota ja molempien näidenkin suorituksia seurattiin silmä tarkkana. Mitenköhän Dianan huomiontaso olisi ollut kymmenen vuotta myöhemmin kun ollaan todellista somekansaa. Nyt tuo oli ainakin itseltä jäänyt pimentoon, Saarion suorituksen jääminen piiloon ei sitten mitenkään ollutkaan enää mahdollista ja vähemmän yllättäen se keräsi tuhansia seuraajia ympäri maailmaa. Yliluonnolliset asiat ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja nämä jo mitkä ovat sellaisia.
Saarionkin matkasta voitaisiin varmasti hyvin tehdä elokuva ja sellaisen varmasti joku vielä jokupäivä tekeekin. Dianan matkasta sellainen on tehty ja hieno leffa onkin. Leffa löytyy Netflixistä ja Dianan matkaa on hienoa seurata. Kyse ei tietenkään ole vain yhdestä henkilöstä, vaan tälläisiin suorituksiin tarvitaan erittäin hyvä ja ammattitaitoinen tiimi. Leffassa kuvataan hienosti mitä kaikkea tälläinen suoritus tarvitsee. Useinhan me näemme vain sen suorittavan henkilön, tässä ansaitsemansaa huomiota saavat muutkin. Tarinassa kerrotaan hienosti mitä kaikkea tuo onnistuminen vaati, ja miten määrätietoisesti noita haasteita ratkaistiin yksi kerrallaan. Leffa myös yhdistelee hienostu uutta ja vanhaa (todellista) materiaalia, luoden hyvin mielenkiintoisen tunnelman elokuvaan. Kuten aikaisemmin totesin, leffaa tuli katsottua myöhäisillassa, joten ääniä ei juurikaan leffassa ollut päällä. Tai no päällä toki, mutta siis niin hiljaisella, että niistä ei ihan hirveästi analysoitavaa jäänyt. Sen verran tosin täytyy todeta, että isoimmassa myrskyssä ääniä joutui laittamaan hetkeksi vieläkin hiljaisemmalle, joten se kohta olisi varmasti kuulostanut ihan hienolta. Hyvä leffa, kannattaa katsoa etenkin jos tositarinat kiinnostaa, itse opin taas paljon uutta tästä maailmasta.
leffafriikki.com 