Viikonlopun tärkein tapahtuma sitten olikin tämä Creator case. Eli Creator tuli aikanaan nähtyä leffassa ja ollut siitä lähtien päivän selvää, että leffa tulee hankkia myös 4K versiona kotiin. Tuo leffa itse asiassa oli jo pitkään Future Movie Shopin listoilla mutta se tilaus sitten kuitenkin otti aikaa, No, leffahan sitten putkahti postilaatikkoon myös arviointikappaleena, tosin ainoastaan Bluray muodossa. No, tuohan on sinällään siis ihan ok, mutta levyllähän ei sitten ollut lainkaan Atmos ääniä, joka kyllä oli hieman pettymys. No, tästä asiasta olen paljon valitellut esimerkiksi SISU:n kohdalla, että miksi Blurayllä on huonommat äänet kuin parhaassa 4K formaatissa, joten eipä auta nyt valittaa kun ne ovat tällä kertaa ns. oikein päin, eli maksamalla paremmasta saa parempaa. Tästä sitten tuli idea, että mitä jos hankkisin nyt sitten myös tuon 4K version ja katsoisin näitä leffoja vähän niin kuin päällekkäin ja oikeasti vertailisin miltä 4K:n ja Blurayn ero todellisuudessa näyttää ja kuulostaa.

Ajatuksena oli, että laitan 4K-levyn pyörimään Panasonicin 4K-soittimeen ja Bluray-version Kodin kautta samaan aikaan. Sitten vaan nappia painamalla vaihdan Vertexistä lähdettä (Kaikki lähteet menee tällä hetkellä Vertexin kautta). No tämä ei sitten toiminut ihan niin kuin oletin. Levy kyllä jatkaa pyörimistään, mutta Shield Prossa Kodi lakkaa pyörimästä siinä vaiheessa jos vaihdan Vertexistä lähteen toiseksi. En tarkkaan tiedä miten ja miksi, mutta tuota asiaa en nyt jaksanut alkaa selvittämään, koska todellisuudessa tätä juttua en koskaan tarvitse. Eli, sen sijaan että alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin vaihtanut lähdettä vartti välein ei nyt toteutunut, vaan päädyin siihen, että alussa vaihdoin muutaman kerran nopeammin ja sen jälkeen vasta tunnin kohdalla.

No, hyvinhän se toimi näinkin ja ihan selkeitä eroja sai tässä jo selville, mutta ennen kuin mennään niihin eroihin, niin kerrotakoon pari muuta havaintoa. Ensinnäkin tuon 4K-version siis ostin tällä kertaa steelbook-versiona, mielestäni tämä leffa sen kyllä ansaitsee monestakin syystä. Ensinnäkin ihan loistava leffa, pääosissa yksi tämän hetken suurimmista suosikeistani John David Washington. Lisäksi kun tässä tapauksessa tuo Steelbook näyttikin vielä todella hienolta, niin muutaman euron lisäsatsaus oli nyt paikoillaan. Steelbookin pahvikuoressa lukee, että leffa on miksattu 7.1.4 muotoon, mutta iloinen yllätys oli leffaa katsoessa, että tämähän ei itse asiassa pitänyt tällä kertaa paikkaansa, vaan leffassa on kyllä kaikki 9.1.6 kanavaa hyvinkin aktiivisessa käytössä, siis 4k-levyllä. Bluray-levyllä kanavia on käytössä itse asiassa vielä yksi enemmän, kun Neural:X upskeilaa tuon 7.1 lähteen kaikki mahdollisiin kanaviin, eli myös tuohon yhteen yksinäiseen overhead kanavaan, jonka pari viikkoa sitten asensin. Määrä ei silti aina korvaa laatua, nimittäin nyt se tuli taas todistettua, että formaattina Atmos on aivan omaa luokkaansa verrattuna 7.1 materiaaliin. Jep, miksauksella on väliä ja 7.1 raita voi olla huomattavasti parempi kuin Atmos-miksaus, mutta nyt vastakkain oli saman leffan kaksi raitaa, eli saman miksaajan käytänössä sama miksaus. Ja ero on valtava. Tuntuu kuin olisi aivan eri leffaa katsomassa kun vaihtoi puolelta toiselle. 4K-levyllä leffa kuulostaa paljon avoimemmalta, isommalta, avarammalta. Tuntui kuin istuisi isossa teatterissa, verrattuna Blurayhin, joka tuntui kuin katselisi leffaa olohuoneessa. Dynamiikassa on myös aivan valtava ero, puhumattakaan tarkuudesta, 4K-levyllä kuulee paljon asioita, joita Blurayllä ei kuule, asiat ovat tilassa aivan eri tavalla ja myös dialogi on paljon selkeämpi ja vahvempi. Tilasta puheenolleen, The Creator on todella aktiivinen miksaus, jossa kaikkea Atmoksen ominaisuuksia on käytetty upeasti hyväksi, Objekteja löytyy ja mikä parasta, ne ovat dynaamisia, eli liikkuvat tilassa sen sijaan että olisivat paikoillaan kuten monessa muussa leffassa. Bassot leffassa ovat myös kohdillaan, ehkä paremmin kuin koskaan huoneessani olen ennen kokenut, ja tämän huomaa erityisesti juuri Atmoksena. Tästä muuten vielä sellainen sivuhuomio, että olen nyt tehnyt Trinnoviin kaksi profiilia, toisessa kaikki neljä subbaria on kalibroitu itsenäisesti, toisessa ”yhdeksi”, ja jostain syystä erillisinä äänet ovat todella todella paljon paremmat. House Curve oli muutenkin vain tasolla Moderate, silti tuntuu että seinät kaatuu. Mutta ei siis ole suotta leffalla Oscar-ehdokkuuksia äänistä. Tämä myös varmasti korostaa näiden äänien eroja Atmoksen ja Blurayn välillä.

Mutta mitenkäs sitten kuvanlaatu. Olen useasti kertonut kuinka ainakin minun laitteilla Blurayn kuvanlaadun saa jo itsessään niin hyväksi upskeilaamalla, että sen takia harvoin pitää Bluraystä murehtia. Tässä leffa kuvanlaatu ei ole parasta mahdollista, leffa on todella tumma ja rakeinen, joka varmasti on myös osaltaan tarkoitus, eli leffasta on tehty tarkoituksella ”leffamainen”, ei tarkka ja kirkas. Värit toistuu 4K-levyllä kirkkaana, mutta yleisilme on tumma. Jostain arvostelusta luin, että syynä tähän tummuuteen saattaa osaltaan olla leffan suuri CGI:n käyttö, jonka huonoja puolia saadaan tällä tavalla vähän peiteltyä. Niin tai näin, kyllähän leffa on näyttävä, mutta ei millään mittarilla siis mitään Titanicin tasoa kuvanlaadultaan. Tämän kaiken jälkeen, niin onko siis tässä leffassa formaatilla väliä, ei mielestäni, molemmat näyttää hyvin samalta minun silmiini.

Mitä sitten tulee itse leffaan, niin edelleen loistava leffa, joka varmasti kestää aikaa ja useammankin katselukerran. Leffa on pitkästä aikaa uutta Sci-fiä ja todellakin piristävä uutuus. Leffan on erittäin hyvin tehty, ja vielä kun tietää miten se on tehty ja minkälaisella budjetilla niin arvo senkun nousee. Leffa todellakin on laadukasta ja ohjaa toivottavasti tietä siihen suuntaan, että raha ei ratkaise kaikkea. Tämän sanon sen vuoksi, että voisimme saada paljon uusia hyviä leffoja, jos kustannuspaine ei ole niin valtava. Usein ”hyvien” leffojen kohdalla puhutaan juuri valtavista tuotannoista, joissa rahaa palaa valtavia summia ja sitä kautta myös riskit ovat valtavia tässä muuttuvassa maailmassa. Leffan juoni on muutenkin varsin piristävä, ja vaikka puhutaan Sci-fi leffasta, robotti-ihmisistä ja niin edelleen, niin kyllä tämä minuun uppoaa ihan täysillä ja leffan voi varmasti katsoa vielä monta kertaa uudelleen ilman mitään ongelmaa. Tätä toki tukee myös leffan nykypäivän uutuuksille hieman poikkeuksellinen hieman päälle parin tunnin kesto. Eli suosittelen kyllä aivan ehdottomasti tätä leffaa kaikille, oli sitten Scifi-friikki tai ei ja oman kappaleen voi edullisesti ja nopeasti tilata vaikka Future Movie Shopista josta tämän omanikin ostin. Löytyy muuten tätä nykyä Mechelinin kadulta, eli jos asut pääkaupunkiseudulla niin sieltä voi noutaa suoraan ilman kuluja.

Perjantai-illan myöhäisillassa jostain syystä fiiliksenä oli vain, että nyt pitää katsoa jotain kotimaista. En oikein osaa sanoa mistä tuo fiilis tuli, mutta osittain varmaan sen vuoksi, että suomalaisia leffoja voi yleensä hyvin katsoa hiljaisilla äänillä leffan kärsimättä. Jos taas suomalaisia leffoja haluaa katsoa, striimattuna oikeastaan ainoa paikka itselle se on sitten AppleTV. Sieltä niitä löytyy jonkin verran, vuokra on sen kolmesta viiteen euroa ja kuvan laatu yleensä erittäin hyvä. Apple TV:ssä on itse asiassa pitkää ollut ihan ryhmä etusivulla, josta ne löytyy, mutta jostain syystä ei enää nykyään ole, joten etsimiseksi meni. Niin, ja mainitsen vielä, että AppleTV plussa tilausta itsellä ei enää ole pitkään aikaan korkean hinnan vuoksi ollut ja muutenkin ne harvat Applen leffat on tullut katsottua Shieldin Apin kautta, Apple TV:tä en ole käyttänyt enää aikoihin, enkä käytä, ennen kuin lossless audio on myös leffoissa mahdollista. Tosin, vaikka tulisi, olen jo aika tottunut Shilediin ja sehän toimii ihan loistavasti, mukaan lukien Kodi, josta sitten saa ”fyysiset” leffa samalla laitteella.

Tiedä sitten johtuiko Myrskyluodon Maijasta vai mistä, mutta leffavalinnaksi tuli tänään Rakkaani Merikapteeni. Kotimainen leffa, joka itseltä on vielä jäänyt katsomatta, vaikka leffaa pari vuotta sitten sen ilmestyessä todella paljon kehuttiinkin. Klaus Härön elokuva, jossa pääosissa James Cosmo, Catherine Walker ja Bríd Brennan. Näistä etenkin Cosmo ja Brennan ovat rooleissa todella todella hyviä. Walkerkin varmasti tekee näyttelijänä hienon roolityön, mutta itselle tästä roolista jää todella vastenmielinen fiilis. Joo, ymmärrän tuon roolin hyvin ja siitähän tässä leffassa paljon on juuri kyse, vanhojen haavojen käsittelystä ja uuden elämän mahdollisuuksista. Silti, tuo rooli ei itselle maistu. Suurin syy tähän varmasti on se, että mielestäni Grace ei ole vain menneisyyden vanki, vaan ihmisenä erittäin itsekäs ja tyyppinä epämiellyttävä. En osaa sanoa oliko tämä varsinaisesti Härön tarkoituksena, mutta itselleni tulee vain elämää vihaava ihminen vailla kunnioitusta muita kohtaan. Vastaavasti sitten taas Annie ja Howard ovat niin positiivisia ja elämänmyönteisiä. Joo, onhan Howard alussa hyvin masentunut erakoitunut, mutta pienikin valo elämässä saa herran syttymään täyteen liekkiin, joka kertoo siitä, että halua ja positiivisuutta elämää kohtaan on, toisin kuin Gracella.

En sitten tiedä onko Myrskyluodon Maijalla osuutta asiaan mutta viiden tähden leffaa tästä ei nyt tullut kyllä lähellekään. Ehkä Maija vaan laittaa nyt riman ihan liian korkealle, vaikka tämäkin leffa on monista palkinnoista kisannut ja niitä myös saanut. Leffa on ehdottomasti hyvä, mutta jotenkin kokonaisuus ei pysy nyt tarpeeksi kasassa. Leffa olisi voinut ehkä olla hieman pidempi, ehkä sillä olisi leffasta saatu vielä enemmän irti. Toisaalta myös loppu tulee (kirjaimellisesti) hieman liian aikaisin. Olisin halunnut katsoa leffaa vielä pidempään ja halunnut nähdä miten tarina jatkuu. Olisinko ehkä jopa halunnut nähdä vielä onnellisemman lopun? Eihän kuolema tarkoita sitä, että loppu ei voi olla onnellinen, mutta nyt siitäkin jäi jotenkin sellainen kylmä olo, ei niinkään lämmin mitä tästä leffasta ehkä olisin toivonut.

Eli ei ollut Merikapteenista nyt ihan kilpailemaan Maijan kanssa, mutta hyvä leffa silti ehdottomasti ja hyvä että tuli vihdoin katsottua tämäkin leffa. Maijasta muuten pitää kertoa vielä sen verran, että kerroin aikaisemmin että pitäisi tosiaan tuo sarjakin vielä katsoa uudelleen kun se kerran areenasta löytyy. No, nyt se on sitten katsottu, ja täytyy todeta, että sen verran oudolta kyllä kaikki vaikuttaa, että enpä kyllä muista että olisin sitä sitten kuitenkaan koskaan ennen nähnyt. Eikä muuten ollut ilmeisesti myöskään Tiina Lymi, joka jossain haastattelussa kertoi ainoastaan lukeneensa kirjan, eikä katsoneensa TV-sarjaa lainkaan. En osaa tarkemmin sanoa mikä oli elokuvan itse tarkoitus, eli oliko tarkoitus tuoda vanha ajatus tähän päivään vai olla uskollinen alkuperäiselle tarinalle, mutta kovinkaan uskollinen leffa ei tällä sarjalle kyllä ainakaan ole, ja hyvä niin. Leffa on ihan ehdottomasti paljon parempi kuin sarja, ja myös kolmen tunnin kesto on aivan sata prosenttisesti perusteltavissa. Leffa on paljon suoraviivaisempia ja selkeämpi, siinä missä sarja tavallaan jatkuu ja jatkuu, leffa on selkeästi paremmin kokonaisuus ja tarina. Kyllä tuo leffa vaan edelleen herättää paljon tunteita ja on enemmän kuin loistava, voittaa kyllä tämän sarjan ihan selvästi.

Kiireinen viikko, mutta jotain piti päästä silti katsomaan ja mikä siihen sen paremmin sopii kuin puolitoistatuntinen Netflix uutuus 60 Minuuttia. Leffan pääasiallinen juoni on on aika simppeli, 60 minuuttia aikaa selvitä muutaman kilometrin matka halki Berliinin, panoksena oman lapsensa huoltajuuden täydellinen menettäminen. Eli saksalaisesta leffasta kyse ja kun tuota matkaa on tekemässä vapaaottelija joka karkaa omasta ottelustaan, matkanvarrella onkin yllättäen aika monta mutkaa.

Leffa on tuollainen lyhyt John Wick tyyppinen pätkä, jossa pääosin ilman aseita laitetaan miestä urakalla kumoon, ja kuten John Wickissä, mies ei tässäkään oikein tottele edes kymmeniä lyöntejä ja potkuja suoraan naamaan. No käteen kuitenkin vähän sattuu ja vertakin nähdään siellä täällä. Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä leffassa ei paljon muuta ole kuin paljon veristä toimintaa, jota kuitenkin on piristetty useilla juonenkäänteillä, jotka nyt varsinaisesti tälläiseen toimintaleffaan kuitenkaan ole uusia ja yllättäviä. Eli aika perinteisillä jutuilla leffassa mennään.

Leffa on silti varsin mukavaa viihdettä tarkoitukseensa. Eikä tämä leffa missään tapauksessa mitään halvantuntuisen roskan fiilistä saa vaan leffa on kyllä ihan hyvin tehty ja sillä tavalla vakuuttava. Kuten aikaisemminkin olen puhunut, tykkään näistä erilaisista grafiikoista kuvien päällä, tässäkin kun tuota reittiä kuvataan, se näyttää kivalta ja uskottavalta, modernilta leffalta. Lisäksi kun äänien osalta leffa oli aika kivaa kuunneltavaa. Äänet olivat leffassa todella aktiiviset, staattinen miksaus mutta muuten kyllä kaikkia kanavia käytettiin enemmän kuin hyvin, lisäksi muutamissa kohdissa tuli kyllä todistettua, että huoneen bassot ovat tällä hetkellä aika hyvin kohdillaan. Leffassa todellakin bassopää oli kovilla.

Eli hyvä leffa juuri siihen mitä halusin tällä kertaa katsoa. Seuraavaksi sitten viikonloppua kohden, jossa odotettavissa on ennen kaikkea The Creator leffauutuus, jonka tulen katsomaan kahdessa formaatissa päällekkäin. Katsotaan miten 4K kuva eroaa Buraystä, 7.1 äänet Atmoksesta ja mitä muuta eroa leffan katsomisella esiin nousee.

Used to be Famous-niminen leffa löytyi Facebookista sattumalta kun olin etsimässä jotain katsottavaa myöhäisempään iltaan. Musiikkiin liittyviä leffoja on paljon ja musiikkiin liittyvät leffat on siitä kivoja, että vaikka tavallaan pyöritään yhden aiheen (musiikki) ympärillä, niin leffat ovat usein aika uniikkeja ja omia tarinoitaan. Niin tälläkin kertaa. Vince, entinen poikabändin stara etsii elämässä uutta suuntaa pari kymmentä vuotta myöhemmin ja sattumalta seuraa eksyy nuori autistinen poika Stevie. Stevie ei juuri puhu, mutta vakuuttaa Vincen lopulta pienellä rumpukompilla. Tai sanotaanko näin, että Vince näkee Steviessa mahdollisuutensa. Leffan edetessä Stevie kuitenkin osoittautuu varsin symppikseksi ja tyypiksi, joka oikeasti ajatteleekin enemmän Stevietä kuin itseään.

Leffan juoni on todella hyvä ja kutsunkin tätä ehdottomasti ns. hyvä tuulen leffaksi. Tämän jälkeen ei voi olla enää huonolla tuulella, vaan leffa saa huulet hymyyn. Stevie on rakastettava, mutta ei misään tapauksessa reppana tai säälittävä kuten tälläisissä leffoissa saatetaan välillä kuvata. Steviellä on suuri rakkaus musiikkiin, ja taitoja, jotka tulevat kyllä esiin, jos keskittymisen saa oikeaan suuntaan. Siitähän elämässä on kyse, yritetään kaikki saada omat vahvuudet ja heikkoudet sellaiseen balanssiin, että saamme luotua itsestämme mahdollisimman hyvän version itsestämme.

Ed Skrein Vincenä tekee loistavan roolityön ja roolihenkilö voisi hyvin olla suoraan oikeasta elämästä. Samoin tietysti myös Leo Long Stevienä on loistava, hyvin maanläheinen ja paljon uskoa ja toivoa ulospäin hehkuva tyyppi. Muutenkin leffa on onnistunut roolituksissa erittäin hyvin, eikä leffaan heikkoa lenkkiä ole sattunut mukaan. Leffan tarina ei ole tosi, mutta se on kuitenkin saanut vaikutteita oikeasta elämästä. Musiikki toimii leffassa hyvin, mutta äänistä ei nyt tällä kertaa sen enempää sanottavaa. Paitsi tietysti se, että jälleen kyseessä Netflixin 9.1.6 leffa, upeaa! Hyvin tehty leffa kaiken kaikkiaan, kannattaa katsoa!

Posti päätti yllättää taas vaihteeksi perjantaina parilla arviointikappaleella. Kirjeestä lopulta löytyikin kaksi todella mielenkiintoista leffaa, tällä kertaa Bluraynä molemmat. Pray leffaa on paljon maailmalla kehuttu ja moni on nostanut sitä jopa viime vuoden top-listoilleen. Itse sitä en ole vielä kerennyt hankkimaan, koska ei varsinaisesti ole kuulunut niihin leffoihin, joista olisin ollut valmis maksamaan uuden hintaa. Alien, Predator, jne, ei koskaan ollut varsinaisesti minun juttu, vaikka näissäkin leffoissa usein äänet ovat hyvinkin kohdillaan. No nyt sitten tulee testattua mistä tämä leffa on tehty, ja toisena kirjeessa oli sitten The Creator, ehkä viime vuoden yksi parhaista leffoista, jota odotankin sitten todella paljon. Siitä lisää myöhemmin.

Eli Prey tuli katsottua sitten heti viikonloppuna ja koska tämä oli Bluray versio, niin levyltä ei valitettavasti löydy Atmos-raitaa, joka tämän leffan 4K-levyltä kyllä löytyy. Olen paljon puhunut siitä kun välillä 4K-levyiltä ei löydy parasta ääniraitaa mutta blurayltä löytyy (esim. SISU), joten en nyt tästä asiasta valita sen enempää. Tässä tapauksessa ostamalla 4K-levyn saa jotain enemmän ja parempaan, hyvä niin. Siitäkin huolimatta, leffan alku on tyrmäävä. Yksi siisteimmistä leffakohtauksista äänien puolesta koskaan on alussa kun päähenkilö Naru heittelee kirvestä puolelta toiselle. Tämä voisi olla Atmoksena vielä jäätävämpi, mutta jo nyt todella vakuuttava. Ja mitä tulee vakuuttavuuteen, niin eihän tämäkään formaatti mikään huono ole, nimittäin tässä Atmos huumassa on tullut jo vähän unohdettua kuin upea formatti on Neural:x upmixer. Aikanaanhan sitä tuli kehuttua aivan solkenaan, kun Atmos-materiaalia oli vielä nihkeästi. Toisaalta myös Auro 3D-Upmixeriä voisi käyttää, tai vaikka DOlby Surroundia. Kaikki aivan loistavia omassa hommassaan, niin kuin nytkin nähtiin.

Tähän väliin vielä sellainen juttu, että viime viikolla tuli tehtyä myös ihan pieni hankinta lisää, ihan taas yllättäen ja ilman varsinaista tarvetta. Eli paikallisen Mikrokulman poistohyllyssä on jonkin aikaa ollut pari upotettavaa kaiutinta, joita olen vähän sillä silmällä katsellut. No, nyt sitten niistä tarttui yksi KEF:in kaiutin poistohinnan poistohinnalla mukaan. Ai miksi, eikö sulla jo ole katossa kuusi kaiutinta? Jep, kuten sanoin, tätä ei oltu suunniteltu, eikä tälle mitään varsinaista tarvettakaan ollut, mutta taas kerran tilaisuus teki varkaan. Eli Trinnovissahan mulla oli vielä yksi kanava vapaana, ja kun nyt kaksi viisikanavaista päätettä vaihtui yhteen 11-kanavaiseen, vapautui sieltäkin yksi kanava lisää. Jonkin aikaa tuossa mietin mitähän sillä voisi tehdä, seinillä ei todellakaan ole enää tilaan, joten testailin sitä hieman butkickereihin. No, Trinnov ei anna kalibroida lainkaan ns äänetöntä kanavaa, joten se ei oikein mitenkään järkevästi onnistunut. Jatkossakin siis butkickereihin signaali tulee y-haaralla subabreista. Siinä on omat haasteensa, mutta palataan varmaan siihenkin aiheeseen vielä aikanaan.

Joten, mitähän sitä sitten keksisi? No. Voice on God tietysti! Eli Auro 3D-formaatissa on sellainen yksinäinen kanava joka tulee suoraan katsojan pään päälle. Joo, niitä Auro 3D leffoja maailmassa noin viisi, mutta omistan ne melkein kai kaikki, joten voihan sillä sitten leikkiä vaikka ihan huvikseen. No, toisaalta tajusin sitten tuossa kalibrointeja tehdessä, että itse asiassa tuo kanava löytyy myös DTS:X formaatista, loistavaa! Eli nyt tuolle kanavalle itse asiassa onkin paljon enemmän käyttöä kuin uskoinkaan. Eli kaikki leffat joissa Atmosta ei ole, voivat käytännössä käyttää tuota kanavaa, nerokasta! Nyt on muutama demo ja tämä Prey katsottu, ja voin sanoa, sattumalta tuli taas tehtyä aivan huikea hankinta! Neural:X ja Prey toi tuohon kanavaa materiaalia vaikka kuinka paljon! Eli taas kerran, Atmosta tai ei, Prey oli äänellisesti ihan loistava leffa! Bassoa riitti vaikka muille jakaa, ja muuten sitten Trinnov laittoi kaikki kaiuttimet hyvin aktiivisesti hommiin. Kun vielä ainakin näillä laitteilla Blurayn kuvanlaatu on aivan jäätävän kaunista katsottavaa, oli Prey audio-visuaalisesti ihan loistava kokemus!

Mites sitten se itse leffa. Odotukset itse leffasta ei ollut kovinkaan korkealla, mutta ne ylittyivät suuresti! Tykkäsin, uskomatonta, mutta totta, jopa Predator tässä oli hyvinkin kiinnostava, viihteellinen, Predatoriksi hyvin uskottava. Päähenkilö Naru oli leffassa erittäin hyvä ja rooli muutenkin poikkeuksellisen laadukas, minun mittarillani. Leffaa oli kiva katsella, ja vaikka juoni tässäkään ei kovinkaan monimutkainen ollut niin se kuitenkin toimi hyvin. Naru oli hieman pihalla (rooli leffassa), mutta lopulta otti homman niin sanotusti haltuun, niin kuin surpesankarin täytyykin. Loppu ei myöskään tuonut mitään suuria yllätyksiä, mutta toisaalta ei myöskään pettymyksiä. Pitääkö tämä sitten katsoa vielä uudelleen 4K:na ja Atmoksena, niin sanoisin että varmasti! Onhan tässä leffassa nyt audio-visuaalisesti todella paljon upeaa materiaalia. Ei tällä kuitenkaan nyt kova kiire ole, eli odotellaan sopivaa esim käytettynä.

Niin ja loppuun vielä siihen The Creatoriin liittyen, miltä kuulostaisi jos hankkisin tuon myös 4K:na heti ja katselisin leffaa kahdelta levyltä vuorotellen, eli voisin vertailla suoraan miltä Bluray 7.1 vs Atmos 7.1.4 kuulostaa ja mitä 4K: tuo kuvaan lisää?

Viimeaikoina on taas tullut ehdittyä leffateatteriin hieman harvemmin, toisaalta ei siellä ihan hirveästi ole ollut sellaista erityisen mielenkiintoista katsottavaakaan. Aquaman kakkosta pitkään mietiin, mutta enpä sitten siihenkään lopulta saanut aikaiseksi lähteä. Nyt oli kuitenkin päivän selvää, että sinne on päästävä, nimittäin ensi-iltaan tuli vihdoin pitkään odotettu kotimainen Myrskyluodon Maija. Myrksyluodon Maija on jokaiselle suomalaiselle varmasti ainakin jollain tavalla tuttu tarina, jos ei kirjasta niin ainakin siitä vuonna 1976 tehdystä televisosarjasta, jonka silloin ohjasi Åke Lindman. Alunperin kirjahan on siis Anni Blonqvistin käsialaa 196o-luvun lopulta. Itsekin olen tuon sarjan varmasti joskus nähnyt, mutta siitä on kyllä paljon aikaa, voisiko olla jopa joskus aikanaan koulussa. Sen verran tsekkasin, että se kyllä löytyy yle-areenasta, joten varmasti täytyy sekin vielä uudelleen jossain välissä katsoa.

Myrskyluodon Maija-elokuvasta on puhuttu jo pitkään ja itse asiassa teki mieli vähän jopa lähteä sen kuvauksia katsomaan. Samoin teki todella paljon mieli mennä tämä katsomaan jo ennakkonäytökseen, mutta sinnekään ei valitettavasti sitten aikataulut kuitenkaan kohdanneet. Tässä leffassa ei nimittäin suomalaisittain erittäin koskettavan ja lähelle tulevan tarinan lisäksi puhuta ihan mistä vaan leffasta, nimittäin leffa on yksi Suomen historia suurimmalla budjetilla tehdyistä elokuvista, ennakko-odotuksiltaan siis odotan ehdottomasti jotain Tuntemattoman tasoista tuotannonlaatua. Toinen asia mikä yhdistää tämän leffan Tuntemattomaan on äänet. Edelleen ihmettelen miksi Atmos ei ole tullut vielä suuremmin suomalaisiin elokuviin, mutta huomasin jo lehdistökutsuista, että tässä leffassa sellainen on, joka kertoo siitä, että kaikki on tehty viimeisen päälle. Ja olihan se lopulta aika hieno fiilis kun ennen suomalaista leffaa teatterissa pyöritetään Atmos-demoa.

No Atmoksesta huolimatta, ainakaan leffateatterissa en varsinaisesti huomannut mitään sellaista miksi se välttämättä olisi tässä pitänyt olla. Siis edelleen, aivan loistavaa, että oli ja äänet varmasti ovat paremmat kuin esim. 7.1 miksauksessa ja uudessa elokuvassa pitää olla uusimmat formaatit käytössä, mutta se mitä yritän tässä sanoa, että leffassa ei Atmoksen potentiaaliin liittyen ihan hirveästi ollut mitään materiaalia, toisaalta, ei kyllä ollut millään tavalla tarvettakaan. Leffassa on kuitenkin paljon hienoja yksityiskohtia kuten lintuja, tuulta ja muita luonnon ääniä, jotka varmasti pääsevät vasta omassa huoneessa loistamaan. Siitäkin huolimatta, että oma paikka tällä kertaa salissa aivan dead center. Se missä tämä leffa sitten puolestaan loistaa on musiikki. Lauri Porra on loihtinut leffaan hyvin elokuvallisen ja jatkuvasti tunnelmaa myötäilevän loistavan musiikin. Lopun tunnusmusiikki kruunaa kuninkaallisen ääniraidan loistavasti, ja samalla alleviivaa kaikki yksityiskohdat jotka leffassa on äänien osalta tehty erittäin hyvin.

Ohjaajana Tiina Lymiltä ei sitä suurta läpimurtoa ole vielä nähty, mutta nyt Lymi lyö itsensä kerta heitolla suurten ohjaajien joukkoon. Leffassa kaikki toimii täydellisesti, eikä vähiten loistavien näyttelijöiden vuoksi. Amanda Jansson on suorastaan loistava. Hän ei jätä roolista kiveäkään kääntämättä ja kaikki ilmeet, tunteet, tuska ja ilot näkyvät pitkin leffaa. Tämän leffan olisi voinut katsoa vain Janssonin katsetta seuraten ja olisi varmasti pysynyt kärryillä leffan tapahtumista. Kukaan ei kutenkaan tälläisestä leffasta silti selviä yksin, vaan vähintään yhtä täydellisen roolin vetää Linus Troedsson Maijan puolisona Jannena. Parin kemiat toimivat todella luontevasti, ja vaikka Janne nyt ei leffassa niin paljon esillä olekaan kuin Maija, tuntuu hänen läsnäolonsa vaikka ruudussa ei näykään. Yksi rooli, josta myös tykkäsin etenkin juuri roolina todella paljon oli Desmont Eastwoodin näyttelemä Yliluutnantti Wilson. Wilsonin rooli toi leffaan todella paljon inhimillisyyttä kaikin ruman keskelle. Vaikka leffassa oltiin välillä aika syvissä vesissä, koin itsekin tämän leffan silti ehdottomasti enemmän positiivisena toivon ja ilon leffana kuin surun leffana. Suru kuuluu elämään ja lopputuloksen ratkaisee se miten me sen käsittelemme, Maijan asenteesta ja elämästä moni voisi tänäkin päivänä ottaa paljon oppia. Aina on toivoa, vaikka kuinka huonosti menisi.

Eli ehdottomasti katsomisen arvoinen leffa ja hienoa nähdä että Biorexin sali oli jälleen lähestulkoon täynnä. Se mikä tästä tekee hieman hyvällä tavalla oudon leffan, että välittömästi leffan päättymisen jälkeen minulla oli sellainen fiilis, että haluan nähdä tämän uudestaan. Tälläinen fiilis siis usein on äänien vuoksi, mutta tämä ei nyt ollut sitä. Jotenkin vaan jäi sellainen outo fiilis, että tämä kolmituntinen nyt vaan oli aivan liikaa yhdellä kertaa nautittavaksi. Jotenkin sellainen outo fiilis, että näin leffasta vasta pienen osan ja tästä pääsee vieläkin paljon paljon syvemmälle kun sen näkee uudelleen. Leffan tahti oli positiivisen rauhallinen, mutta silti tuntui että koko ajan tapahtui ihan hirveästi asioita. Mieli vaelsi ja sai todella paljon tunteita liikkeelle. Ja se tunneskaala tässä leffassa todellakin seilaa aivan laidasta laitaan. Toivottavasti tämä saadaan pian myös levylle ja NYT, nimenomaan 4K-levylle ja Atmos äänillä kiitos!!!

Lauantain myöhäisiltaan piti hakea vielä yksi leffa, ja tällä kertaa sellaiseksi valikoitui NYAD. Yllätys yllätys taas tositarinaan perustuva leffa, mutta minkäs sille mahtaa, että maailma on tälläisiä hienoja tarinoita täynnä. NYAD oli tosin hieman itselle haastava leffa. Toisaalta tälläiset tarinat ovat aina upeita, olipa niiden aiheena sitten mitä tahansa. Silti, tämän leffan aikana useaan kertaan mietin vaan, että onko tässä hommassa ihan oikeasti enää mitään järkeä. Miksi kukaan tekee mitään tuollaista, jossa kuitenkin puhutaan jatkuvasti oman ja myös läheisten hengestä. Sitten taas palaan uudelleen ja uudelleen ajatukseen, miksi ei. Miksi ihminen ei saisi etsiä rajojaan ja tehdä asioita, joihin kukaan muu ei yksinkertaisesti koko maailmassa pysty. Olihan tämä tarina aikamoinen.

Jos nyt siis et vielä tiedä mistä tässä leffassa on kyse, niin NYAD kertoo amerikkalaisesta naisesta, joka yritti alle kolmekymppisenä uida Kuubasta Floridaan. Tuo yritys epäonnistui ja sitä ei kukaan muu ole sen jälkeen edes yrittänyt. Nyt kuitenkin kuudenkympinikäinen Diana saa pakkomielteen, että tuo suoritus on pakko viedä vielä hänen elämänsä aikana loppuun. Kyllä luit aivan oikein. Eli 60-vuotias entinen urheilija, joka ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen edes uinut, päättää lähteä uimaan sellaisen 200 kilometrin ja kahden kolmen päivän henkeä uhmaavan reissun. Uinnin säännöt ovat selkeät, kukaan ei saa fyysisesti koskea, eikä vedestä saa nousta pois missään vaiheessa. Jo pelkästään sen että kyseinen suoritus on fyysisyydessään aivan sairas, haasteita aiheuttaa vielä tuulet, virtaukset, hait, meduusat ja monet muut pikkuhaasteet kuten aurinko.

Aika moni haaste on ihmisen saanut hengiltä, ja onhan meillä tässä Suomessakin esimerkki vastaavasta tempauksesta kun Jari Saario soutaa Atlantin yli. Tuokin on jotain sellaista, jota tälläinen tavallinen kulkija ei vaan pysty ikimaailmassa ymmärtämään. Olisko minusta mihinkään vastaavaan, ei varmasti, mutta kyllä näistä jutuista on vaan nöyrästi otettava hattu päästä ja kumarrettava Jarin ja Dianan suuntaan. Näissä kun ei ole kyse vain siitä, että treenataan kovaa ja kovempaa kuin kukaan muu, vaan siinä vaiheessa kun aletaan uhamata myös luonnonlakeja ja itse luonnonvoimia, ollaan aika hurjissa mittakaavoissa. Silti, eipä se yhtään yllätä, että tälläiset saavat huomiota ja molempien näidenkin suorituksia seurattiin silmä tarkkana. Mitenköhän Dianan huomiontaso olisi ollut kymmenen vuotta myöhemmin kun ollaan todellista somekansaa. Nyt tuo oli ainakin itseltä jäänyt pimentoon, Saarion suorituksen jääminen piiloon ei sitten mitenkään ollutkaan enää mahdollista ja vähemmän yllättäen se keräsi tuhansia seuraajia ympäri maailmaa. Yliluonnolliset asiat ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja nämä jo mitkä ovat sellaisia.

Saarionkin matkasta voitaisiin varmasti hyvin tehdä elokuva ja sellaisen varmasti joku vielä jokupäivä tekeekin. Dianan matkasta sellainen on tehty ja hieno leffa onkin. Leffa löytyy Netflixistä ja Dianan matkaa on hienoa seurata. Kyse ei tietenkään ole vain yhdestä henkilöstä, vaan tälläisiin suorituksiin tarvitaan erittäin hyvä ja ammattitaitoinen tiimi. Leffassa kuvataan hienosti mitä kaikkea tälläinen suoritus tarvitsee. Useinhan me näemme vain sen suorittavan henkilön, tässä ansaitsemansaa huomiota saavat muutkin. Tarinassa kerrotaan hienosti mitä kaikkea tuo onnistuminen vaati, ja miten määrätietoisesti noita haasteita ratkaistiin yksi kerrallaan. Leffa myös yhdistelee hienostu uutta ja vanhaa (todellista) materiaalia, luoden hyvin mielenkiintoisen tunnelman elokuvaan. Kuten aikaisemmin totesin, leffaa tuli katsottua myöhäisillassa, joten ääniä ei juurikaan leffassa ollut päällä. Tai no päällä toki, mutta siis niin hiljaisella, että niistä ei ihan hirveästi analysoitavaa jäänyt. Sen verran tosin täytyy todeta, että isoimmassa myrskyssä ääniä joutui laittamaan hetkeksi vieläkin hiljaisemmalle, joten se kohta olisi varmasti kuulostanut ihan hienolta. Hyvä leffa, kannattaa katsoa etenkin jos tositarinat kiinnostaa, itse opin taas paljon uutta tästä maailmasta.

Pitkästä aikaa taas tuli lähdettyä sarjan pariin ja edelleen samasta syystä harvoin. Jos nimittäin tietää, että kyseessä on vähääkään koukuttava sarja, niin se tulee sitten joka ikinen kerta katsottua kerralla putkeen. Niin kävi tietysti siis tälläkin kertaa, eli Petät vain kerran niminen sarja Netflixistä tuli nautittua yhdellä puraisulla. Sarjaa oli moni kehunut ja sattumalta se löytyi myös Netflixin sarjojen ykköspaikalta, niin päätin nyt sitten tarttua syöttiin ja aloittaa sarjan katselu. Ensimmäisenä iltata meni kolme tuntia heittämällä ja seuraavana aamuna sitten heti seuraavat viis tuntia. Kahdeksan osaa tässä siis oli ja kaikki sen vajaan tunnin mittaisia. Sarjan nimi suomeksi on Petät vain kerran, joka huijaa kyllä katsojaansa heti kättelyssä, ei tässä nyt niinkään ollut kyllä pettämisestä kyse, vaan enemmänkin huijaamisesta, johon brittisarjan alkuperäinenkin nimi Fool Me Once paremmin viittaa.

Mutta eipä ollut pelkoa missään vaiheessa, että tämä sarja jäisi kesken, oli nimittäin ensimmäisestä hetkestä lähtien hyvin koukuttava ja kaikki roolit ja juonen käänteet sopivat loistavasti yhteen. Olihan tämä tarina ns. pienen piirin stoori eikä siihen uusia hahmoja hirveästi matkan varrella tuotu lisää, silti, missään vaiheessa lopputulema ei missään mielessä ollut selvä, vaan tarinaa rakennettiin todella huolellisesti, liikaa edes vihjailematta, mutta koko ajan kuitenkin hyvin kiinnostavasti. Michelle Keegan on loistava, ei pienintäkään moitteen sijaa hänen roolistaan. Sarjan aikana Adeel Akhtarin rooli poliisi-Samina kasvaa kaikista eniten, ja tuokin roolihenkilö on mahtava. Mainitaan vielä, että Marcus Garvey ruutuaika kasvaa jatkuvasti sarjan edetessä ja upeasti herra Eddien roolia viekin eteenpäin.

Edes sarjan loppu ei jätä varmasti ketään kylmäksi. Tuollaista loppua en ainakaan itse millään tavalla odottanut, mutta kyllähän se tähän sarjaan sopii loistavasti. Tuotakaan en tietysti paljasta tässä sen paremmin, mutta suosittelen tätä sarjaa kyllä ihan ehdottomasti katsomaan. Niin ja vielä sitten äänistä, nekin olisi varmasti ollut sarjassa aivan kohdillaan, mutta kovin vähän pääsin niitä nyt valitettavasti testaamaan, sillä alku tuli katsottua jo muksujen mentyä nukkumaan ja jotenkin sitten ei niitä jaksanut aamullakaan lisätä, vaikka paljon vinkkejä hyvistä äänistä matkalla tulikin. No, viimeisen jakson sitten katsoin kunnon äänillä ja olihan sekin puoli ihan kunnossa, vaikka en nyt mitään erityistä ollutkaan tai tarvinnutkaan olla. Parasta tässä jutussa kuitenkin ehdottomasti oli että myöhäisillan ohjelmaa sai katsella lämpimässä huoneessa.

Viikonloppu se sieltä taas saapui ja viikon puuhastelujen jälkeen pääsi ihan kunnon leffan pariin. Tälläinen leffa kuin Lift tuli mainoksena eteen loppuviikosta ja kun se sitten eilen ilmestyi niin pitihän se sitten heti myös katsoa. Sanoisinko, että tuollainen aika modernintyyppinen toiminta-drilleri-komedia leffa, jossa pääosissa mm. Kevin Hart. No, jos leffan pääosassa on Kevin Hart, niin liian totista menoa ei kannata kuitenkaan odottaa, eikä sitä tässäkään nähty, vaikka ei tämä silti komedian puolelle mennyt. Leffa oli itse asiassa aika sellainen Oceans-tyyppinen kusetusleffa, joka oli kuitenkin aika modernilla otteella tehty.

Leffa oli hyvä, ei siinä mitään. Muutamia juttuja kuitenkin jäi pahasti piippuun. Juoni oli hyvä, ei suoraan kopio mistään, mutta aika paljon kaikkea vanhaa klisettä kuitenkin mukana. Se mikä itseni eniten häiritsi oli täydellisen uskottavuuden puute muutamissa kohdissa. Esimerkiksi Bill Magnussenin rooli varmasi oli juuri sellainen kuin se oli kirjoitettu, mutta itselle tästä tuli usein lähinnä myötähäpeää. Hart oli ihan ok, mutta edelleen se tasapainottelu vakavan ja hauskan tyypin välillä jotenkin horjuu. Ei oikein tiedä kumpaa pitäisi olla, ja silloin jäädään vähän siihen välimaastoon ja kun puhutaan päähenkilöstä, niin ei aina niin hyvä juttu. Rahapajastakin tuttu Ursula Corbero oli erittäin hyvä, joka taas nosti leffan uskottavuutta.

Visuaalisesti leffa oli loistava ja juuri minun makuun. Tykkään paljon tälläisistä leffoista, joissa on tälläistä siistiä grafiikkaa mukana, on se sitten henkilöiden, kaupunkien tai muuten tärkein juttujen esiinostamista. Tarkoitan siis tälläisiä kohtia, jossa esimerkiksi leffa niin sanotusti pysähtyy hetkeksi ja kerrotaan henkilöstä jotain lisäinfoa. Myös kaikki tälläiset näyttävät teknologiset jutut ja laserit ym. ovat selkeästi mun juttu näissä toimintatyppisissä leffoissa. Oma lukunsa sitten on upeat maisemat, joita tässäkin leffassa oli todella paljon. Maailmassa on vaan niin paljon upeita paikkoja joissa olisi hienoa itsekin käydä, mutta onneksi niitä tuodaan esiin myös leffoissa, niin säästää monta penniä ja saa kuitenkin hyvälle mielelle. Niin, ja kun ne vielä ruudulla näyttää näin sairaan hienoilta niin ei voi kuin olla tyytyväinen.

Kun tähän vielä lisätään leffassa olleet aivan loistavat äänet, niin paketti loistavalle leffalle alkaa olla kasassa. Instagramiin laitoinkin kuvaa Atmos Vieweristä, jossa näkyy kuinka leffan ääniin oli tässä tapauksessa taas oikeasti panostettu. Leffassa oli lentäviä Atmos-objekteja, 9.1.6 ääniraita ja monta monta upeaa kohtausta, jossa äänistä oikeasti otettiin irti sitä, mitä nykypäivänä on mahdollista. Yläkanavat eivät olleet jatkuvasti aktiivisena, mutta oikeissa kohdissa sieltäkin sitten otettiin kaikki saatavilla oleva irti, ei leikkien vaan leffalle uskollisesti. Upea äänisuunnittelu tässä, joka todellakin pääsi oikeuksiinsa, siitäkin huolimatta, että yksi kaiutin katosta edelleen puuttuu, eikä kalibrointikaan siis ole täydellinen.

En voi sanoa että pitkästä aikaa, mutta vaihteeksi taas loistava leffa ja kiva leffailta. Ja mikä parasta, tällä kertaa leffaa sai pakkasten paukkuessa katsella huoneessa, jossa oli lämmin, ei tarvinnut pipoa tai peittoa nauttiakseen tunnelmasta. Ennen leffaa kun tuli vielä viimeisimpien muutosten jäljet siivottua ja peitettyä tuo termostaatti luukun taakse, niin kaikki valmiina viikonloppuun. Tätä leffaa voin suositella, etenkin hyvien äänien ja kuvan ystäville.

Otsikko on ihan totta, eli tuollainen ohjelma tuli tänään Netflixistä katsottua. Kyseessä ei varsinaisesti ollut leffa, vaan enemmänkin dokumentti. Tänään ei kuitenkaan jaksanut ja ehtinyt mitään hirveän pitkää katsoa, joten tämä sopi nyt hyvin ohjelmaan. Silti, tuo otsikko sopii loistavasti myös toiseen isoon asiaan josta haluan tänään kertoa lisää. Instagramin puolella kerroin otsikolla breaking news, ja siitä tämän päivän uutisissa todellakin on kyse!

Nimittäin, vuonna 2016 kun huoneessa tehtiin edellinen suuri remontti, poistettiin huoneesta samalla yksi patteri. Syynä tähän oli se, että kun kerran huoneesta pari ikkunaa on poistettu käytöstä ja niiden eteen rakennettu seinä eteen, niin ei ole järkevää myöskään pitää patteria tuon seinän sisällä. Huoneessa oli kuitenkin kaksi patteria, ja toinen niistä päätettiin huoneeseen ja sen ainoaksi jääneen ikkunan alle jättää. Siitä lähtien, eli nyt jo lähes kymmenen vuotta tuo patteri ei ole päivääkään ollut lämpimänä. Syitä tähän on useampia, mutta kerrotaan niistä nyt tässä pari tärkeintä. Ensinnäkin tuota patteria ei suoranaisesti, tai teoriassa ole tarvittu, sillä huoneessa on myös lattialämmitys, joka tosin on vuodelta 1974 ja ei vastaa kyllä ihan tämän päivän standardeja, tai ehkä kyse on vaan siitä, että en ole osannut sitä säätää kohdilleen, se nimittäin ei todellakaan toimi ihan yhtä automaattisesti kuin nykyaikaiset. Lattia on siis aina ollut lämmin, mutta huonetta se ei valitettavasti ole pystynyt lämmittämään, ainakaan kovemmilla pakkasilla.

Nyt sitten tuossa kovien pakkasten aikaan heräsin taas asiaan ja aloin miettimään miksi ihmeessä tuo patteri ei lämpeä ja miksi en sitten lämmitä huonetta sen kanssa. Olen tuota ilmannut useasti aikaisemminkin ja asia on kyllä ollut monta vuotta mielessä, ainakin aina kun huoneessa on palellut. Nytkin pakkasten aikaan huoneessa oli parhaillaan alle kymmenen astetta lämmintä, jos mietitään minkätason huoneesta on kyse, niin aika naurettavaa sanoisin. No, mutta puolusteluksi pitää myös sanoa sen verran, että kun kaikki laitteet olivat aikaisemmin huoneessa, nekin tuottivat itsessään sen verran lämpöä, että ei siellä palellut näin pahasti ennen ole. Joten nyt oli oikeasti aika selvittää miksi tuo patteri ei lämpeä.

Viikon verran siinä sitten meni tutkiessa, koittaessa, yrittäessä, ja taas kerran tutkiessa, googletellessa ja epäonnistuessa. Kuulostaa vähän samalta kuin koko tämä harrastus ylipäätään, kantapään kautta oppimalla ja omaa tietoa ja taitoa jatkuvasti nettiä käyttämällä lisäämällä Mutta mitä sitten tuli käytännössä tehtyä. Ensinnäkin seinään piti tehdä reikä, jotta tuo itse termostaatti saatiin näkyviin ja päästiin ensimmäisenä sen sielunelämää tutkimaan. Joku sitten tässä vaiheessa ensimmäisenä toteaa, että eihän se termostaatti mitenkään voi siellä seinän sisällä toimiakkaan. Okei, osittain totta, mutta ei tässä tilanteessa, nimittäin siinä on tarkoituksella ollut sellainen termostaatti, josta lähtee pitkä metallilanka, joka on tuotu sielä seinän takaa huoneen puolelle, ja sen olisi pitänyt kyllä toimia. Ei toiminut, tai se piti nyt selvittää onko vika siinä. No, edelleenkään en tiedä onko siinä vikaa, mutta sen tiedän, että tuo termostaatti kyllä tavalla tai toisella toimii. Eli vika ei ole tuossa päässä patteria, ja sen sain selville sillä, että sain tuloputken lopulta lämpimäksi kun päästin ilmausruuvista riittävästi vettä ulos. Mietin myös pitkään voiko vika olla virtauksen säädössä, jonka olemassa olosta en ennen edes tiennyt. Ei ollut, eikä myöskään neulassa, koska tuon ilmausruuvin kautta sain tosiaan vedettyä lämmintä ilmaa tuloputkeen ja siitä patteriin. Huomasin kuitenkin, että lämmin vesi haalenee yhtä nopeasti kuin tulikin, eikä tuon ruuvin kautta sitä sen pidemmälle pysty imemään. Vika siis täytyy olla patterin toisessa päässä. Siellä on tulppa, mutta nettiä selailemalla selvisi, että tuon tulpan takana on itse asiassa vielä ruuvi, jolla tuon liitoksen saa suljettua, loogista. Mutta voisiko sitten olla mahdollista, että putkarilta olisi jäänyt tuo ruuvi patterin irroituksen jälkeen avaamatta? Eli jako-avain ja ruuvari esille ja testaamaan. No, eipä mennyt tuokaan helpomman kautta, vaan lähinnä aloin pelkäämään, että rikon koko ruuvin, sillä se ei oikein tahtonut aueta, jumissa. En uskaltanut sitä sitten sen enempää vekslata, vaan päätin käydä tänään kaupan kautta ja ostaa toivottavasti paremmat ruuvarin, jolla sen saisi turvallisesti auki.

Uusi ruuvari selkeästi auttoi asiaa ja sain ruuvin aukeamaan. Eipä tarvinnut paljon ruuvia kääntää kun patterista alkoi jo suhina käydä, ja kävi selväksi missä vika oli ollut. Vain hetkeä myöhemmin koko patteri oli kokonaan lämmin, ja voin sanoa, että aika lämpimät oli fiilikset itselläkin tässä vaiheessa. Asioita voi miettiä ja pohtia vaikka kuinka kauan, mutta jossain vaiheessa pitää vaan alkaa tekemään, jos jotain meinaa aikaiseksi saada. Monta vuotta tätä asiaa on pohtinut, mutta vasta kun oikeasti alkoi tulla kylmä, alkoi tapahtua. Nyt kuitenkin patteri siis lämpeää, ja voin ylpeänä todeta, että leffahuoneessa on myös lämmitys! Eikö tämä jos joku ole todellinen Breaking News?

Eli löytöjä ja läpimurtoja, tosi elämässä ja Netflixissä tänään. Netflixin puolella tosin tällä kertaa käsiteltiin tekoälyä ja enemmän vielä ehkä sen mahdollisuuksien lisäksi myös siltä toiselta kannalta, eli mitä kaikkea pahaa tuo niin valtava keksintö voikaan maailmaan tuoda. Koneita ja niin sanonut älyn kaappaamista on leffoissa käsitelty jo vuosia, mutta nyt aletaan olemaan tilanteessa, jossa se alkaa olla päivittäistä todellisuutta. Sodassa aina vaan enemmän ja suurempia päätöksiä tekee muut tahot kuin ihmiset, ja se on oikeasti aika pelottavaa. Vielä pelottavampaa on kuitenkin se, että teknologia, jolla tämä kaikki tapahtuu, on aivan kaikkien ulottuvilla. Ei tässä tunnin dokumentissä mitään kovinkaan hämmentävää tullut, uutta tietoa, mutta ei yllättävää. Onhan tämä tekoäly aikamoisella vauhdilla meidän kaikkien arkeen noussut, jopa niin nopeasti, ettei itsekään ole vielä tippaakaan kartalla mitä tapahtuu ja on tapahtunut. Suuri hämmentävä maailma.

Hyvä lyhyt dokkari, paljon mielenkiintoista asiaa, mutta kyllä tämä päivä jää silti mieleen patterista. Jatkossa leffoja voi siis kovemmillakin pakkasilla katsella ilman villasukkia, pipoa ja peittoja. Viikonloppu tulossa, mitähän kaikkea sitä vielä keksiikään seuraavaksi. Ainakin kovasti sitä jo Atmos-kajaria kaipaisi, jotta pääsisi takaisin kalibrointien pariin ja vihdoin ottamaan oikeasti mittaa myös Tonewinneristä. Vielä asia ei ollut kuitenkaan edennyt alkuviikosta.