Oppenheimer – Finnkino Imax

Pääsimpä tuossa jo maanantaina katsomaan vuoden ehkä puhutuimman ja varmasti monen mielestä myös vuoden odotetuimman elokuvan, Oppenheimerin. Ja onhan sille odotukselle toisaalta myös hyvät perustelut, kun ottaa ottaa huomioon, että elokuvan ohjaajana ja kirjoittajana toimii muuan Christopher Nolan. Moni varmasti pystyy mainitsemaan Nolanin tuotannosta helposti useammankin huippuleffan, mutta pystytkö mainitsemaan yhtään ns. huonoa leffaa?, niinpä! Eli jos miehen edellisiä tuotoksia ovat sellaiset leffat kuin Dunkirk, Inception, Interstellar, Batman ja viimeisimpänä Tenet, niin onhan siinä mitä odottaa. Toisaalta mikä hieman hassua, niin tätä leffaa en jotenkaan itse kovinkaan paljon odottanut, mutta miksi?

On ensinnäkin ehkä jopa hieman outoa, että vaikka leffaa on rummutettu mediassa jo hyvän tovin, niin itse vaivauduin edes ottamaan selvää mistä on kyse vasta siinä vaiheessa, kun tuo ensi-ilta alkoi lähenemään. Oppenheimer, jotenkin jo nimenä sellainen, joka ei hirveitä lupaillut, ja nyt siis puhutaan siitä, että ei minulla tässä vaiheessa ollut mitään tietoa siitä kuka on Oppenheimer ja miten se liittyy mihinkään. Kun asia kuitenkin alkoi valkenemaan, niin olihan se selvää, että tälläiselle tositarinoiden ystävälle tämä leffa tulee kyllä hyvin uppoamaan. Ja nyt siis joku muu ei sitä vielä tiedä, niin kyseessähän on siis atomipommin keksijästä ja tarina siitä, miten ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen atomipommi tiputettiin Hirosimaan vuonna 1945.

Tässä risteyksessä nyt sitten ehkä päästäänkin siihen, miksi leffan odotusarvo ei itselläni ollut niin korkea. Nolanin resumee on luonnollisesti todella vakuuttava, mutta se on toisaalta myös todella laaja, siitä huolimatta, että blockbustereita on tullut yksi toisensa jälkeen. Eihän tämä siis sinällään ole Dunkirkin jälkeen mitään erikoista, että Nolan tarttuu historian tapahtumiin ja tekee niistä hieman kuin dokumenttityyppisen elokuvan. Mutta edellisen Tenetin jälkeen, ehkä itse odotin Nolanilta seuraavaksi jotain ihan muuta. Kun ottaa huomioon, että tämän hetken trendi on jatkuvasti liikkua jossain toisessa todellisuudessa, niin Tenetin jälkeen olisin ehkä odottanut jotain tämäntyyppistä. Kyllä, olen tätä paljon kritisoinut aikaisemmin, ja siksi tämä pettymys onkin sitten ehkä ihan toivottu, ja niin, Nolaniltahan ei voi koskaan saada sitä mitä toivoo, joten yllätyksiä on varmasti jatkossakin tiedossa ja hyvä niin.

Tenettiä on tullut katsottua muistaakseni ainakin viisi kuusi kertaa, kerran elokuvissa ja muutama kerta kotona. Olen usein puhunut, kuinka tämänkin leffan katsomiseen vaaditaan useampia kerta, että leffa oikeasti avautuu. Nyt Oppenheimerin kanssa tätä ongelmaa ei kyllä ole. Leffa oli enemmän kuin suoraa kerrontaa, josta varmasti mitään ei jäänyt epäselväksi. Leffa on luonnollisesti todella hyvin tehty, ja se nykytrendin mukainen kolme tuntia leffassa sujuu kuin siivillä, siitäkin huolimatta, että tarina tavallaan kuin huipentuu jo paljon ennen sitä. Siitäkin huolimatta elokuva pitää tiukasti katseen ruudulla aivan viimeiseen hetkeen asti. En muuten ole varmaan koskaan ennen elokuvassa nähnyt niin pitkää ja sykähdyttävää pommin aikalaskentaa kuin tässä, upea kohtaus, jota varmasti jokainen leffassa katsoi hengittämättä.

Jos jotain tästä leffasta on erityisen paljon hehkutettu, on se tietysti tapa, jolla leffa on kuvattu ja tietysti koko Imax homma sen ympärillä. Leffahan olisi pitänyt katsoa ns. oikeassa Imax salissa, joita maailmassa ei montaa ole. Nyt siis oli ”tyytyminen” digitaaliseen versioon Itiksen upeassa Imax-salissa. Olen tässä salissa muutaman leffan nähnyt, enkä ole koskaan salin suureksi faniksi tullut, olen edelleen sitä mieltä, että Finkinon saleista Isense ja Biorexin saleista Prime ovat huomattavasti paljon tätä parempia. Imax ei vaan mielestäni ole niin hyvä formaatti kuin Atmos, ja ruudun koostakin voi olla montaa mieltä. Nyt kuitenkin löysin elokuvan, joka on kuin luotu tähän saliin, ja niinhän se onkin. Leffassa suuressa roolissa ei ole äänet, tai siis sillä tavalla kuin usein ajattelen. Leffan äänimaailma on mahtava, ja sopii tähän leffaan aivan mahtavasti, sillä tässä leffa kyse on lähinnä kahdesta asiasta, tunnelmasta ja tiukoista bassoista. Tunnelmaa luodaan musiikilla mestarillisesti, ja monessa kohdassa tuleekin mieleen myös Tenetin äänimaailma. Bassot todellakin tuntuvat, ja niitä käytetään myös upeasti tunnelman nostamisessa. Dialogi on luonnollisesti erittäin selvää, ja kaiken kaikkiaan kaikki toimii.

Myös iso kuva tässä leffassa toimii loistavasti. Kuvaa on kiva katsella, ja vaikka ihmiset ovat suuria, ei ruutu ole liian suuri, ainakaan kun itse asemoin itseni tällä kertaa tarkoituksella hieman ylemmäksi. Mustavalkokohtaukset ovat leffassa todella upeita, ja tarinaa oikeasti viedään kuvan avulla hienosti eteenpäin, jatkuvasti liikkuen sujuvasti menneen ja nykyiseen ristiaallokossa. Cillian Murphy tekee todella vahvan ja uskottavan roolin Oppenheimerina, ja Einstenin olisi voinut kuvitella esittävän itse itseään, jos herran kuolemasta ei olisi varmaa näyttöä, Tom Conti kuitenkin korvaa upeasti. Matt Damon on Bratt Pitin ohella yksi niistä näyttelijöistä, jonka naama alkaa olla itselleni jo hieman liian, ei kulunut, vaan enemmänkin tuttu, mutta hyvin häntäkin tässä katsoo.

Mitä leffasta siis jäi käteen. No, ensinnäkin loistava leffa, loistava historian tunti, aivan jokaiselle. Tämä ei kuitenkaan ole missään tapauksessa leffa, jota jään malttamattomana odottamaan levylle. Leffa varmasti tulee joskus kotiinkin hankittua ja katsottua, mutta en voi tällä hetkellä sanoa sitä erityisesti odottavani, eikä varmasti kuulu niihin leffoihin, joka pitää kalliilla hinnalla hankkia heti kun se ilmestyy. Leffa on erittäin hyvä ja se kannattaa ihan ehdottomasti jokaisen käydä katsomassa, ja jos et ole koskaan käynyt Imaxissa, nyt todellakin on sen aika, tämä leffa todellakin pitää nähdä Imax salissa.