Mission Impossible – Dead Reckoning Part 1

Leffa alkaa, Mission Impossible tunnari pärähtää päälle ja kaikki tietävät tasan tarkkaan mitä on tulossa. Edellisestä Mission Impossible Fallout-leffasta on vierähtänyt viitisen vuotta ja nyt on tullut Ethan Huntin aika taas palata ruudulle. Yhteensä tämä on leffasarjan jo seitsemäs osa, eikä varmasti ole epäselvää olenko aikaisempia nähnyt, totta kai olen, onhan tämä nyt ehdottomasti yksi omia suosikkileffoja ollut aina. Nyt elokuviin saapuva osa on ensimmäinen, ja toisen osan pitäisi saapua teattereihin sitten vuoden päästä. Tästä ei siis tarvitse arvuutella, että onko jatkoa tulossa, sitä on ja se on tehty jo leffan nimessäkin selväksi, eli uusin kantaa nimeä Deah Reckoning part 1. Pääosassa on luonnollisesti Tom Cruise, eihän täitä nyt muuten voisi enää edes tehdä.

Tom Cruisesta puheen ollen, päästään hyvällä aasin sillalla leffan näyttelijäkaartiin. Cruise nyt tietysti on Cruise, herra ei ole vieläkään ikääntynyt päivääkään ja muuten kaikki mitä herra ruudulla tekee, on kuin ensimmäisestä leffasta. Tämä vähän hyvällä ja pahalla, lisää tekstin lopussa, mutta edes Cruise Mission Impossiblemainen juoksu ei leffassa ole hidastunut tai kangistunut vuosien saatossa tippaakaan, meno on aivan yhtä vetreää kaikessa mitä herra leffassa tekee. Tomppa on siis juuri sellainen oma itsensä kuin on näissä leffoissa ollut, eli jos olet tykännyt, tykkäät varmasti nytkin, jos et, niin jätä väliin, Cruise ei ole muuttunut.

Toisessa pääosassa onkin sitten nainen nimeltä Hailey Atwel, joka varmasti monelle on hyvinkin tuttu nimi, mutta itselleni ei tullut suoralta kädeltä mieleen yhtään hänen aikaisempaa elokuvaansa. Varmaan osa syy johtuu siitä, että naisen filmografiasta löytyy paljon Marvel-leffoja, joiden fani itse en ole, vaikka niitä onkin tullut suurinpiirtein kakki varmaan katsottua ja suurin osa myös hankittua. Mutta eipä ole siis pahemmin jäänyt nimi mieleen, vaikka yksi aikaisempi leffa on mm. Blinded by the Night, joka on ihan loistava leffa, eikä vähiten tarinan liittyessä Bruce Springsteeneen, jota itseassiassa olen muuten ensi viikolla menossa myös katsomaan. Mutta se mitä olin sanomassa Atwellista, oli se, että juuri hän, oli aivan suvereeni tässä leffassa, etenkin ensimmäisen tunnin aikana. Naisen toiminta oli aivan puhtaan Osacarin arvoista siitä hetkestä kun hän kuvaan astui. Atwel oli poikkeuksellisen vakuuttava, mutta se pilkesilmäkulmassa joka rooliin kuului, ei olisi mitenkään voinut olla paremmin näytelty. Rooli sopi MIP-sarjaan aivan maagisesti, nautin hymyssä suin, etenkin ensimmäisen tunnin, mutta palaan vielä tähänkin.

Toinen, josta olen tykännyt Mission Impossible leffojen alusta lähtien todella paljon on Ving Rhames, joka oli Artwellin kanssa tämän leffan ihan ehdottomasti parhaat palat. Tässä leffassa Rhames oli mielestäni vielä normaaliakin enemmän esillä ja vastuussa juonen etenemisestä, mikä todellakin toimi hyvin. Ei sikäli, että Simon Pegissäkään mitään vikaa olisi ollut, hänkin ehkä paremmassa vedossa kuin koskaan Mission Impossible leffoissa aikaisemmin. Ainiin, ja meinasin ihan unohtaa, että neljäntenä ehdottomasti maininnan ansaitsee myös Vanessa Kirby, joka loistaa kyllä omassa roolissaan aivan yhtä kirkkaana.

Äänien osalta oltiin tällä kertaa Finkinon ja mielestäni koko Suomen hienoimmassa leffateatterissa, eli Tennispalatsin ykkössalissa, Isensessä. Olen tästä puhunut aikaisemminkin, tykkään Isensestä paljon paljon enemmän kuin esimerkiksi Itiksen Imaxista, josta saan muuten vasta-arvioin sitten viikon päästä- Mutta Isensessä on mielestäni paljon paremmat äänet, ja menen mieluiten katsomaan tälläisiä leffoja juuri Isenseen, jos leffaan olen menossa muualle kuin kotikaupunkiin. Sali on valtava, mutta osittain juuri se tuo ääniin todella paljon avaruutta. ja etenkin leffoissa niin kuin tämä, äänet kuulostavat enemmän kuin hienolta. Äänen pannaus toimii paljon paremmin kuin muualla ja subbareistakin löytyy paljon tehoa. Tätä kaikkea Mission Impossiblekin pääsi käyttämään ja leffan äänet saivat kerta toisensa jälkeen naamaan suureen hymyyn. Ja mainittakoon tähän väliin vielä yksi pieni, ehkä jopa aika yllättävä nippelijuttu. eli leffan aivan heittämällä paras kohta äänellisesti oli eräs tuulilasien pyyhintäkohta, jossa Atmoksen parhaat puolet pääsivät poikkeuksellisen upeasti esiin. Tätä kohtaa tulee muuten vielä kelailtua edes takaisin aika monta kertaa. Tätä leffaa ei voi olla odottamatta kotiin.

Mutta mitä sitten tykkäsin itse koko leffasta. Leffahan on saanut paljon loistavia arvosteluja, eivätkä ne nyt ihan väärässä sinällään ole. Mainitsin jo moneen kertaan, ensimmäinen tunti on aivan mahtavaa menoa, ja itselläni tuossa vaiheessa papereissa pelkkää vitosta, kaikesta! Mutta sitten tullaan taas siihen niin monta kertaa viime aikoina esittämääni kysymykseen, miksi jokaisen uuden toimintaleffan pitää nykyään olla lähes kolme tuntia? Johtuuko tämä siitä, että korona-aikana ei ollut muutakaan tekemistä, vai jostain muusta? Eikä kyse nyt ole siitä, ettenkö jaksaisi leffassa istua kolmea tuntia, kyllä hyvät leffat menee sujuvasti, mutta.. Tämäkin leffa nyt vaan valitettavasti lässähti hieman loppuakohden juuri siihen, että tarina ei oikein enää edennyt mihinkään, ja tuo junan katolla juoksu ja junassa taistelu on nyt vaan niin nähty. Valitettavasti, viimeinen vajaa tunti mielessäni pyöri vain, että tämän leffan olen jo nähnyt moneen kertaan. Nythän siis koko leffa oli jo tarkoituksella ensimmäinen osa, mutta se olisi voitu hyvin rakentaa myös alle kahteen tuntiin ja leffasta olisi tullut paljon mielenkiintoisempi ja toista osaa odotuttavampi. Leffa oli todella hyvä, mutta vitosen tähdet tippuivat nyt valitettavasti alle neloseen, vaikka alku oli täyden viiden tähden viihdettä. Silti, odotan tätä kuin kuuta nousevaa levylle ja seuraavaa osaa, hmm, aika paljon, mutta sitä jaksan kyllä odottaa..