Tänään palattiin sekä leffassa että muistoissa pitkälle takaisin sinne kultaiseen nuoruuteen. Muistan vieläkin elävästi sen VHS-kasetin kannen, jota Robert De Niro, Al Pacino ja Val Kilmer tähdittävät, sen, jota vasta muutamia viikkoja sitten haikein mielin olin viemässä kirpputorille. Uskon, että joku on saanut siitä itselleen vielä paljon iloa, itselleni VHS on onneksi jo menneen talven lumia. Vuosi on siis 1995 ja leffan nimi Heat – Ajojahti.
Olen tässä blogissa maininnut kyseisen leffan ennenkin, silloin mietin mistä saisin sen järkevällä hinnalla käsiini ja Blockbusterista sen sitten jo ostinkin, kunnes huomasin, että leffa oli ilman ääniä, ei kiitos. Nyt kuitenkin leffa sattumalta löytyi Itunesista, ja pitähän se sitten sieltä heti myös katsoa. Heat ei ole leffa, jota katsotaan ihan vaan missä välissä, vaan siihen pitää oikeasti varata aikaa, leffa nimittäin kestää sen piirun vaille kokonaista kolme tuntia. Nyt tosin on pakko myöntää, että näin lyhyttä kolmen tunnin leffaa ei ole koskaan tullut katsottua, Kelloa oikeastaan katsoin ensimmäisen kerran vasta kun leffaa oli jäljellä noin puoli tuntia, ja silloinkin itselleni arvuuttelin, että ollaan varmaan noin puolivälissä. Heat on loistava leffa, ja se todellakin vie mukanaan.
Joo onhan leffassa aikansa huikein näyttelijäkaarti, mutta ei leffa ole vain hyviä näyttelijöitä. Leffalla on juoni on myös silkkaa timanttia eikä kerronnassakaan ole valittamiselle sijaa. Leffassa tapahtuu kaiken aikaa, eikö koko kolmeen tuntiin mahdu yhtään suvantokohtaa, jossa olisi kyllästyttänyt. Leffa muutenkin tuntui kuin uudelta, siitä on todella kauan aikaa kun tämä on tullut viimeksi nähtyä, enkä tosiaankaan muistanut leffasta yhtään mitään. Oikeastaan ensimmäinen varsinainen ahaa-elämys tuli vasta leffan viimeisessä kohtauksessa, tämän muistin, en paljon muuta.
Leffan äänet olivat alkuun todella epämiellyttävät, kovat ja liian kirkkaat, sellaiset todella surkeista laitteista luukutetut ikävänkuuluiset äänet. Tämä tosin ei ole täysin uusi ilmiö, joka onkin saanut paljon miettimään, sitä kun puhutaan, että vahvistimien pitäisi antaa ensin lämmitä. Monet jopa puhuu siitä, että vahvistimia ei pitäisi koskaan edes sulkea, mutta jotenkin olen vielä uskaltanut rajata itseni tuon ulkopuolelle ja uskotellut itselleni, että tuo koskisi enemmänkin putkilaitteita ja muita arvokkaampia laitteita. Asiaan voisi tosin hieman lisääkin tutustua, sen verran usein etenkin vanhojen leffojen kohdalla törmännyt samaan ajatukseen.
Leffan meno äänienkin osalta kuitenkin siis parantui pitkin matkaa ja loppua kohden ne olivat jo ihan ok. Miksi ihan ok, sen vuoksi, että ei tästä nyt mitään uutta leffaa äänien puolesta saa vaikka mitä tekisi. Potentiaalia olisi paljon toki, esimerkiksi lopun lentokoneiden lennot olisi 2020 leffa-äänillä varmasti aika mukavaa kuunneltavaa. Samoin useat laukauksen vaihdot olisivat nyky äänillä menneet ehkä hieman matalammalle, nyt ne kuulostivat hieman kolkoilta. Se mikä kuitenkin ehkäpä eniten häiritsi, oli todella hiljainen dialogi. Hiljainen dialogi -> lisää volyymiä -> liian luurankoiset äänet -> ei kovin kiva yhdistelmä.
Kuvanpuolesta leffa olikin sitten todella hyvä, leffa tosin olikin 4k restoroitu, tai ainakin niin Itunes kertoi. Itunesin puolella muutenkin harvoin törmää huonoon kuvanlaatuun, eikä siis tämäkään vanha leffa tehnyt siinä mielessä poikkeusta. Leffa oli todella kivaa katseltavaa, kuva oli todella siisti ja kirkas, siitäkin huolimatta, että näyttelijäkaarti on hieman ”nuorta”, niin leffa sopi tämän päivän leffaksi varsin hyvin. Ehkä hyvät leffat vaan kestävät aikaa hieman paremmin. Jos nyt siis tämä leffa on joltain vielä jäänyt näkemättä, niin tämä kolme tuntia ei tule menemään hukkaan.
Leffafriikki 