Netflixiin ilmestyi jokin aikaa sitten Mudbound-niminen elokuva vuodelta 2017. Elokuva kertoo kahdesta sodasta palanneesta nuoresta miehestä, mustasta ja valkoisesta, sekä heidän perheistään. Elokuva on erittäin hyvä moneltakin kantilta. Elokuvassa ei varsinaisesti taida olla todenperäisyyttä, mutta olisi hyvin voinut olla. Leffa on erittäin hyvin tehty ja elokuva oli hyvin mielenkiintoinen.
Leffan äänimaailma oli erittäin hyvä. Se sisälsi jonkin verran myrskyefektejä, jotka kuulostava todella loistavalta tällä hetkellä huoneessani. Ehdottomasti suosikki efekti. Etenkin elokuvan alku oli loistava, ehdottomasti demomateriaalia, etenkin kun kyseessä oli vielä Atmos raitakin. Muutenkin elokuvan ääniraita oli hyvin monipuolinen. Oli panssarivaunuja, oli hävittäjiä ja muita tehosteita. Siitä huolimatta, pääosassa oli dialogi, joka oli erittäin laadukasta ja selkeää. Äänienkin puolesta siis todella hyvä leffa.
Elokuva herätti myös paljon ajatuksia, luonnollisesti. Aina kun puhutaan rasismista, se herättää paljon mielipiteitä ja laittaa pohtimaan asioita. Tässä elokuvassa erityisesti mietityttämään jäi se, että mitä ihmisen pitää tehdä, jotta toista ihmistä voisi kunnioittaa. Eikö sekään riitä, että ihminen on valmis ottamaan luodin toisen ihmisen puolesta? Eikö edes sellaista ihmistä voi ihonvärin vuoksi hyväksyä, joka hän on sinun puolestasi valmis vaikka sotaan?
Toisaalta, elokuva sai myös miettimään paljon sitä, että kiinnostaako tavallista amerikkalaista sodat maailmalla tippakaan. Onko kaikki amerikkalaiset todella niin tyhmiä, että luulevat, että jokainen sota, jota jenkit maailmalla käyvät perustuu Amerikkalaisten suojelemiseen, en usko. Eli oliko Ronsel siis oikeasti sotimassa heidän todellisen turvallisuuden puolesta?
Rasismi suututtaa aina, mutta toisaalta tämänkin elokuvan jälkeen voi todeta, että pitkä matka on jo näistä ajoista kuljettu. Matkaa on edelleen vielä paljon, mutta toivottavasti vielä jonain päivänä ihmiset voidaan hyväksyä sellasena kuin he ovat.
Leffafriikki 